Astrid oli heittäytynyt pitkäkseen laiturin jykeville lankuille itkien
epätoivoisesti.
'Noin ei itke syytön ihminen', tuumi kuningas. 'Mutta kuinka tämä jalo
kuninkaantytär on joutunut niin raskaaseen tuskaan?' ihmetteli hän
itsekseen. 'Kuinka ylväällä Ingegerdillä voisi olla rikos tunnollaan?'
»Ingegerd! Sano minulle, minkä rikoksen olet tehnyt», kysyi kuningas
uudelleen.
Mutta nyyhkytykset tukahduttivat Astridin äänen, niin ettei hän saanut
vastatuksi. Sen sijaan hän riisti kiiltävät sormukset sormistaan ja
renkaat käsivarsistaan ja ojensi ne kuninkaalle kasvot poispäin
käännettyinä.
Kuningas ajatteli vain, ettei tuo kaikki ollut suinkaan sellaisen
hurskaan kuninkaantyttären tapaista, josta Hjalte oli kertonut. 'Voiko
tämä nainen, joka nyyhkyttää jalkojeni juuressa, olla Hjalten
Ingegerd!' ihmetteli hän yhä.
Hän kumartui ja tarttui Astridia olkapäästä. »Kuka olet? Kuka olet?»
tiukkasi hän ravistaen toisen käsivartta. »Näen kyllä, ettet ole
Ingegerd. Mutta kuka siis olet?»
Yhä vielä Astrid nyyhki niin, ettei saanut vastatuksi. Mutta
ilmaistakseen kuninkaalle, mitä tämä tahtoi tietää, hän aukaisi pitkän
tukkansa, kietoi suortuvan käsivarsiensa ympäri ja ojensi ne sitten
kuningasta kohti. Sitten hän jäi istumaan ja odottamaan, selkä
kumarassa ja pää painuksissa.
Kuningas ajatteli: 'Hän tunnustaa olevansa niitä ihmisiä, jotka
kantavat kahleita. Hän tahtoo ilmaista olevansa orjatar.'
Taaskin Olavi-kuninkaan mieleen välähti ajatus, joka selitti asian
oikean laidan.
»Eikö Svean kuninkaalla ole toinen tytär, joka on orjanaisen lapsi?»
kysyi hän äkkiä.
Kuningas ei saanut Astridilta vastaukseksi sanaakaan, yhä vain
surkeampaa valitusta.
»Eikö siis Svean kuningas», kysyi Olavi-kuningas silloin, »antanutkaan
minulle kuningattarensa lasta? Lähettikö hän minulle orjanaisen
lapsen?»
Hän ei saanut nytkään vastausta, mutta kuuli Astridin värisevän kuin
horkassa.
Olavi-kuningas teki vielä yhden kysymyksen:
»Oletko sinä, jonka olen tehnyt vaimokseni, luonteeltasi niin alhainen,
että antaudut riistämään mieheltä hänen kunniaansa? Oletko niin
halpamainen, että iloitset siitä, että hänen vihamiehensä pääsevät
nauramaan petettyä?»
Astrid kuuli kuninkaan äänensävystä, miten katkerasti tämä kärsi
häväistyksestä. Hän unohti silloin oman kärsimyksensä ja lakkasi
itkemästä. »Ota henkeni!» rukoili hän.
Ja Olavi-kuningas tunsi ankaraa kiusausta. 'Pistä kuoliaaksi tuo katala
orjanainen!' sanoi hänessä piilevä vanha syntinen ihminen. 'Näytä Svean
kuninkaalle, ettei Norjan kuninkaasta käy tekeminen rankaisematta
pilaa!'
Olavi Haraldinpoika ei sillä hetkellä tuntenut lainkaan rakkautta
Astridiin. Hän vihasi tuota naista, joka oli ollut hänen nöyryytyksensä
välikappaleena.
Hän tiesi, että kaikki hyväksyvät hänen menettelynsä, jos hän nyt
maksaa pahan pahalla. Mutta jollei hän kosta häväistystä, kaikki
runonlaulajat sepittävät hänestä pilkkalauluja, eivätkä viholliset enää
häntä pelkää.
Hänen mielensä täytti ainoastaan yksi mielihalu: hänen on surmattava
Astrid, sammutettava tämä elämä. Kuninkaan viha oli niin hirmuinen,
että se janosi verta.
Jos narri olisi rohjennut tulla painamaan oman päähineensä hänen,
kuninkaan, päähän, totta kai hän olisi repinyt sen palasiksi,
paiskannut maahan ja tallannut jaloillaan?
Jos kuningas asettaisi Astridin verisenä ruumiina laivaan ja lähettäisi
hänet siten takaisin Svean kuninkaalle, sanottaisiin, että hän on
suuren kuninkaan Harald Kaunotukan arvoinen jälkeläinen.
Mutta Olavi-kuninkaalla oli vielä yhä miekka kädessä, ja hän tunsi
sormissaan sen kahvan, jonka kultaan hän oli aikoinaan kaiverruttanut
lauseet: »Autuaat ovat rauhan tekijät. Autuaat ovat nöyrät. Autuaat
ovat laupiaat.» Ja joka kerta kun hän tuskissaan kouristi kovasti
kahvaa surmatakseen Astridin, hän tunsi nuo sanat kädessään. Hän tunsi
mielestään joka kirjaimen.
Hänen mieleensä muistui se päivä, jolloin hän ensi kerran kuuli nuo
sanat. »Ne minä kaiverrutan kultakirjaimin miekkani kahvaan», oli hän
silloin virkkanut, »jotta ne polttaisivat kättäni, kun aion käyttää
miekkaani kiivastuksissani tai väärän asian puolesta.» Nyt hän tunsi
miekankahvan polttavan kättä. Olavi-kuningas sanoi ääneen itsekseen:
»Ennen olit monien himojen palvelija. Nyt sinulla on vain yksi herra,
Jumala!»
Näin sanoen hän pisti miekan tuppeen ja alkoi kävellä laiturilla
edestakaisin. Astrid makasi yhä samassa asennossa. Olavi-kuningas näki
hänen kyyristyvän kokoon kuolemanpelossa joka kerta kun hän meni ohi.
»En surmaa sinua», sanoi hän Astridille, mutta viha teki hänen äänensä
kovaksi ja tylyksi.
Vielä hetkisen Olavi-kuningas käveli laiturilla edestakaisin. Sitten
hän pysähtyi Astridin kohdalle ja kysyi yhtä ankaralla äänellä tämän
oikeaa nimeä, ja siihen Astrid vihdoin sai vastanneeksi.
Olavi-kuningas näki nyt saman naisen, jota hän oli pitänyt niin
suuressa arvossa, lojuvan laiturilla kuin vaivaiseksi ammuttu eläin.
Hän katsoi Astridiin samalla tavoin kuin kuolleen miehen henki
surkutellen katsoo ruumisparkaa, joka ennen oli hänen verhonaan.
»Oi sieluni!» huokasi hän. »Tuossa sinä asuit rakkaudessasi, nyt olet
koditon kuin kerjäläinen.»
Hän meni lähemmäs Astridia ja alkoi puhua, ikään kuin tämä olisi jo
ollut hengetön eikä voinut kuulla, mitä toinen sanoi:
»Minulle kerrottiin, että oli kuninkaantytär, jonka sydän oli niin
ylväs ja pyhä, että hän antoi rauhan jokaiselle, joka joutui hänen
läheisyyteensä. Minulle puhuttiin hänen lempeydestään, joka oli niin
suuri, että kuka vain hänet näki, tunsi itsensä turvalliseksi kuin
hento lapsi äidin helmassa. Ja kun tuo ihana nainen, joka nyt makaa
tuossa, tuli luokseni, luulin häntä Ingegerdiksi, ja hän kävi minulle
hyvin rakkaaksi. Hän oli viehkeä ja iloinen ja kevensi raskaat hetkeni.
Vaikka hän väliin puhui ja toimikin sillä tavoin, että minun täytyi
kummeksia tuota ylpeää Ingegerdiä, hän oli kuitenkin minulle aivan
liian rakas voidakseni epäillä häntä. Iloisuudellaan ja kauneudellaan
hän pääsi sydämeeni.»
Kuningas oli hetken ääneti ajatellessaan, miten rakas Astrid oli ollut
hänelle ja miten onni oli tämän myötä tullut hänen kotiinsa.
»Voisin antaa hänelle anteeksi», jatkoi hän sitten ääneen. »Saattaisin
jälleen tehdä hänet kuningattareksi, saattaisin rakkauden voimalla
nostaa hänet syliini, mutta niin en saa tehdä, sillä sieluni jäisi
kuitenkin kodittomaksi. Voi sinua, ihana nainen», valitti hän, »miksi
valhe asuu sinussa! Sinun luonasi ei ole turvallisuutta, ei
viihtymystä!»
Hän olisi valitellut vielä ties' kuinka kauan, mutta silloin Astrid
nousi. »Olavi-kuningas, älä puhu minulle noin! Mieluummin kuolen.
Muista, että puhun tosissani!»
Sitten hän koetti sopertaa muutaman sanan puolustuksekseen. Hän kertoi
kuninkaalle, miten ja miksi hän oli joutunut lähtemään Kungahällaan. Ei
pettääkseen kuningasta, vaan saadakseen olla muutaman viikon
ruhtinattarena, jotta häntä olisi palveltu, jotta hän olisi saanut
purjehtia merellä. Mutta hän oli aikonut heti Kungahällaan tultuaan
tunnustaa, kuka hän oli. Hän odotti tapaavansa täällä Hjalten ja muita
suurmiehiä, jotka tunsivat Ingegerdin. Hänen ei ollut juolahtanut
mieleensäkään, että hän saattaisi teeskennellä enää perille päästyään.
Mutta jokin paha voima oli kavaluudessaan asettanut niin, että kaikki
jotka tunsivat Ingegerdin, olivat lähteneet pois, ja silloin hän oli
langennut valheen viettelykseen. »Sinä hetkenä, jona sinut näin,
Olavi-kuningas, unohdin kaiken muun päästäkseni omaksesi. Ja ajattelin,
että ilomielin antaisin sinun surmata itseni, jos olisin saanut olla
edes päivän puolisonasi.»
Olavi-kuningas vastasi: »Ymmärrän kyllä; sinulle oli leikkiä se, mikä
minulle on kuolemanraskasta, totisinta totta. Hetkeäkään et ajatellut,
mitä merkitsi tulla sanomaan miehelle: 'Minä olen se, jota kiihkeimmin
olet kaivannut. Minä olen se korkeasukuinen nainen, jonka voittaminen
omakseen on miehen suurin kunnia.' -- Etkä kuitenkaan ollutkaan se
nainen, vaan valehtelija, orja!»
»Rakastin sinua heti siitä hetkestä, kun ensi kerran kuulin nimeäsi
mainittavan», sanoi Astrid hiljaa.
Kuningas heristi raivoissaan nyrkkiään. »Tiedä se, Astrid, ettei kukaan
mies ole kaivannut ketään naista niin kuin minä Ingegerdiä! Tahdoin
riippua hänessä kiinni kuin vainajan sielu häntä kantavissa enkeleissä
päästäkseen kohoamaan korkeuksiin. Uskoin hänen olevan niin hurskas,
että hän olisi auttanut minua elämään puhdasta elämää.»
Hän puhkesi hurjaan kaipuuseen, puhui halajavansa sitä voimaa, joka
Herran pyhillä oli, mutta hän oli liian heikko ja syntinen
saavuttaakseen täydellisyyttä. »Mutta kuninkaantytär olisi auttanut
minua; hän, suloinen kuin pyhimys, olisi auttanut minua.»
»Voi, hyvä Jumala!» jatkoi hän sitten; »mihin kääntynenkään, näen
syntisiä, menenpä mihin tahansa, tapaan sellaisia, jotka viettelevät
minua syntiin. Miksi et sallinut kuninkaantyttären tulla, jonka
sydämessä ei ole yhtään pahaa ajatusta? Hänen lempeät silmänsä olisivat
etsineet minulle oikean tien. Heti kun olisin tahtonut rikkoa jotakin
käskyäsi vastaan, hänen lempeä kätensä olisi pidättänyt minua.»
Olavi Haraldinpojan valtasi syvä heikkous ja epätoivon uupumus. »Olin
toivonut saavani rinnalleni hyvän ihmisen. Olin toivonut, ettei minun
alati olisi tarvinnut kulkea yksin hurjuuden ja pahuuden keskellä! Nyt
tunnen, että minun täytyy sortua. En jaksa enää taistella.
»Enkö ole kysynyt Jumalalta», huudahti hän sitten, »mikä sija minulla
on hänen edessään! Mihin olet minut valinnut, Sielujen Herra? Onko
minut aiottu apostolien ja marttyyrien vertaiseksi?
»Mutta nyt, Astrid, ei minun enää tarvitse kysellä. Jumala ei
tahtonut lahjoittaa minulle sitä naista, joka olisi tukenut
minua vaelluksessani. Nyt tiedän, etten milloinkaan saavuta
pyhimyksenkruunua.»
Ja kuningas vaikeni lohdutonna, epätoivoissaan.
Silloin Astrid lähestyi häntä.
»Olavi-kuningas», aloitti hän, »sen mitä nyt sanot, ovat sekä
kuninkaantytär että Hjalte jo kauan sitten minulle kertoneet, mutta en
tahtonut kuitenkaan uskoa, että olisit ollut sen kummempi kuin hyvä ja
urhoollinen sankari ja jalo kuningas. Vasta näinä viikkoina, jotka olen
asunut kattosi alla, sieluni on alkanut pelätä sinua. Olen tuntenut,
että vaikeampi on valhe huulilla lähestyä sinua kuin käydä kuolemaan.
»Milloinkaan en ole mitään niin pelästynyt», jatkoi Astrid, »kuin
huomatessani sinut pyhimykseksi. Kun näin sinun polttavan lastut
kädessäsi, taudin pakenevan käskystäsi ja miekan kirpoavan vihamiehesi
kädestä. Olin pelästyä kuoliaaksi havaitessani, että olet pyhä mies. Ja
päätin kuolla, ennen kuin saisit tietää minun pettäneen sinut.»
Olavi-kuningas ei vastannut. Astrid katsahti häneen. Kuninkaan silmät
olivat suuntautuneet taivasta kohti. Astrid ei tiennyt, kuuliko Olavi
Haraldinpoika hänen puhettaan.
»Voi! tätä hetkeä olen pelännyt joka päivä ja joka tiima siitä saakka,
kun tulin tänne. Mieluummin kuolen kuin elän tämän hetken!»
Olavi Haraldinpoika oli yhä vaiti.
»Olavi-kuningas», jatkoi Astrid, »tahdoin tehdä jotakin hyväksesi,
uhrata sinulle henkeni. Tahdoin hypätä harmaaseen jokeen, jottei
sinulla olisi valehtelijaa rinnallasi. Kuta selvemmin huomasin
pyhyytesi, sitä paremmin ymmärsin, että minun täytyi lähteä luotasi.
Jumalan pyhimys ei voinut pitää vaimonaan valehtelijaa, orjanaista.»
Kuningas oli yhä vaiti, mutta nyt Astrid kohotti silmänsä häneen.
Silloin hänen huuliltaan pääsi huudahdus:
»Olavi-kuningas, sinun kasvosi loistavat!»
Astridin puhuessa oli Jumala näyttänyt Olavi Haraldinpojalle tällaisen
näyn:
Kaikki taivaan tähdet irtautuivat paikoiltaan ja lentelivät taivaalla
kuin parveilevat mehiläiset. Mutta äkkiä ne kaikki kokoontuivat yhteen
hänen päänsä yläpuolella ja muodostivat sädehtivän kruunun.
»Astrid», sanoi hän ääni väristen, »Jumala on puhunut minulle. Se, mitä
sanot, on totta. Minusta tulee Jumalan pyhimys.»
Kuninkaan ääni värisi liikutuksesta, ja hänen kasvonsa loistivat yössä.
Mutta nähdessään kuninkaan pään ympärillä säteilevän valon Astrid
nousi. Viimeinenkin toivonkipinä oli häneltä sammunut.
»Nyt minä lähden», virkkoi hän. »Nyt tiedät, mikä olet, nyt et voi
milloinkaan enää kärsiä minua rinnallasi. Mutta ajattele lempeästi
minua! Ilottomana ja onnettomana elin elämääni. Ajattele: minua on
lyöty, olen kulkenut ryysyissä. Suo minulle anteeksi, kun olen poissa.
Rakkauteni ei ole vahingoittanut sinua!»
Kun Astrid raskaassa epätoivossaan kääntyi pois ja käveli laiturin
poikki, Olavi Haraldinpoika heräsi huumauksestaan. Hän kiiruhti
Astridin jälkeen.
»Miksi tahdot lähteä?» kysyi hän. »Miksi tahdot lähteä?»
»Eikö minun nyt täydy lähteä, kun sinä olet pyhimys», kuiskasi toinen
tuskin kuuluvasti.
»Älä sen vuoksi lähde; juuri nyt sinun pitää minun mielestäni jäädä»,
sanoi Olavi-kuningas. »Vähäpätöinen mies olin ennen, ja kaikkea pahaa
minun täytyi vavista. Köyhä, maallinen kuningas minä olin, liian köyhä
antaakseni armoni sinulle. Mutta nyt minulle on annettu taivaan
ihanuus. Jos sinä olet heikko, olen minä Herran sankari. Jos sinä
lankeat, minä voin nostaa sinut. Jumala on valinnut minut, Astrid, sinä
et voi vahingoittaa minua, mutta minä voin tukea sinua, oih, mitä minä
puhun! Tänä hetkenä Jumala on vuodattanut rakkautensa sydämeeni niin
runsaana, etten edes käsitä, että olet mitään rikkonut.»
Ja hyvin lempeästi kuningas nosti tuon värisevän olennon maasta, ja
tukien hellästi Astridia, joka yhä vielä nyyhkytti ja tuskin pysyi
jaloillaan, Olavi Haraldinpoika palasi hän mukanaan kuninkaankartanoon.