Oli kerran kuningas, joka tuli ratsastaen idästä pitkin Nordre-joen
vartta mennäkseen Kungahällaan. Vuoden loppupuoli oli käsissä. Ilma oli
raskas ja taivas harmaa, kuten syysmyöhään usein on.
Polku, jolla kuningas ratsasti, mutkitteli yli mättäisten
rantaniittyjen. Siellä täällä kohosi saraheinämättäistä leppiä, ja
tiepuoleenkin niitä oli kasaantunut, ikään kuin ne olisivat olleet
uteliaita näkemään ohiratsastajaa. Vieläpä niitä oli tunkeutunut tien
ylikin, niin että kuninkaan oli vaikeata pujotella ratsuineen niiden
lomitse.
Vuodenaika oli niin myöhäinen, että kaikki puut olivat varistaneet
lehtensä ja elämä kuollut metsissä ja niityillä. Kesän lehdet olivat
maassa harmaina ja lakastuneina, ja pitkät syyssateet olivat sulloneet
ne yhteen limaiseksi verkoksi, jonka alla lukemattomat hämähäkit ja
etanat nukkuivat talviuntaan.
Oli harmaata ja usvaista, ja kuningas ajatteli: »Eipä tämä ole suinkaan
erittäin kaunis tie kuninkaan ratsastaa.»
Mutta suoraan vetisestä rantaniitystä, miltei ihan tiepuolesta, kohosi
kaunis Fontinvuori.
Sen juurta ympäröi heleänkeltainen hiekkajuova, sitten vuoren seinämä
kohosi kappaleen matkaa pystysuorana ja paljaana, ja tämän yläpuolelle
kapealle pengermälle oli ryhmittynyt sinisenvihreitä petäjiä.
Ylempää oli vuoren pinta rikkoutunut, ja sitä kohtaa huuhtelivat
pienet, kirkkaat purot, sitten seurasi rivi valkovartisia ja
punaruskearitvaisia koivuja, sitten jälleen hiekkajuova. Mutta sen
yläpuolella kohosivat vuoren mahtavat, alastomat, harmaanpunertavat
seinämät aina ylös tummanvehreään kuusimetsään saakka, joka sankkana ja
elinvoimaisena yleni vuoren litteältä laelta.
Mutta kuningas ei iloinnut tuon kauniin vuoren läheisyydestä, sillä
sumua leijui vuorenseinämillä, ja pilvenrepaleet peittivät sitä ja
kaikista sen onkaloista ja puista nousi harmaata sadeusmaa. Ja sen
vuoksi näytti tuo monivärinen Fontin kuninkaasta yhtä harmaalta kuin
kaikki muukin.
Kuningas huokasi raskaasti ja syvään ratsastaessaan lepikössä, joka
varisti ikään kuin sateena hänen ja hänen hevosensa ylle raskaita
pisaroita.
Siinä ratsastaessaan hän tunsi äkkiä mielensä niin haikeaksi, että
tuskin oli ennen tuntenut sellaista surua. »Niinhän se aina on», hän
ajatteli. »Kaikkialle minne joudun on harmaata ja sateista. Jos
purjehdin merellä, niin nousee sumu, jotten näe edes kättäni, ja jos
lähden ratsastamaan jonakin yönä, niin peittyy kuu tummimpaan pilveen,
ettei sen tarvitsisi valaista minua.
»Luulenpa, että jos läksisin taivaaseen», tuumi kuningas, »niin
olisivat kaikki tähdet sammuneet päästyäni sinne.
»Samoin on asianlaita, mihin ikinä ryhdynkin», raivosi hän ja pusersi
nyrkkiään siinä ratsastaessaan. »Toiset, joista on tullut kuninkaita,
ovat saaneet osakseen upeutta, kunniaa, mainetta ja loistoa, mutta minä
olen oikea kuningas Harmaja. Kapinoita vain saan ajatella, ja aivan
vähäinen osa maata taipuu tottelemaan minua. Toista oli niiden vanhojen
kuninkaiden, jotka istuivat Upsalassa ja hallitsivat koko maata.
Kelpasi heidän olla kuninkaina.
»Jumala on varmaan säätänyt kohtaloni iäti tällaiseksi», hän virkkoi
itsekseen.
Mutta samalla hän kapinoi ajatusta vastaan eikä tahtonut uskoa sitä.
Hän pysäytti hevosensa ja odotti kuulevansa linnun liverrystä. Se olisi
ollut hänelle merkkinä siitä, että hän oli väärässä.
Mutta taivas oli kauttaaltaan harmaa ja vuori usman peitossa, ja kaikki
linnut olivat lähteneet maasta. Ainoa ääni, joka rämeellä kuului, oli
vesipisarain kevyt helähtely niiden vierittyä niin pitkälle lepänoksain
neniin, etteivät ne voineet enää pysytellä siinä kauemmin, vaan
putosivat maahan.
Kuninkaan pää vaipui yhä syvemmälle.
»Minä tahtoisin nähdä jotakin hehkuvan punaista», hän sanoi. »Haluaisin
nähdä jotakin sysimustaa, jonka syvyydessä kulta kimmeltää, minä
tahtoisin kuulla kirkasta laulua ja helisevää naurua.»
Jälleen hän katsoi ympärilleen, mutta kaikki oli ennallaan, ja hän
huomasi, että tuo muuten niin välkkyvä jokikin vyöryi tummana kuin yö
kaislarantojensa keskellä.
Hän oli niin masentunut, että kaikki, mitä hän omisti, näytti
hänestä rumalta ja arvottomalta. Hän ajatteli hyvin rakennettua
kuninkaankartanoaan, ikään kuin se olisi ollut kurja salotölli. Kaikki
hänen voittonsa vaihtuivat tappioiksi, ja kaikki hänen alamaisensa
tuntuivat hänestä hävyttömiltä konnilta tai köyhiltä kerjäläisiltä.
»Mutta kaikkea tuota vastaan voisi vielä taistella», hän ajatteli,
»ellei minulla olisi kuningatartani. Se on kovinta kaikesta. Elämä on
muutenkin kyllin raskasta, mutta minua kidutetaan vielä sillä, että
minun pitää ajatella tuota naista. Huoli valtakunnastani ei suo minulle
hetkenkään lepoa. Ja kuitenkin vaativat ihmiset, että sälytän uuden
taakan hartioilleni.»
Sillä asian laita oli niin, että kuningas oli naimisissa erään
norjalaisen kuninkaantyttären kanssa, ja hänen kuningattarensa oli
hyvin rikas ja mahtava, mutta onnettomuudeksi oli kuningas vihitty
häneen kuningattaren ollessa vielä lapsi.
Heidän oli täytynyt sen vuoksi, ettei kukaan olisi tullut ja ottanut
häntä, ryhtyä erinäisiin toimenpiteisiin, mutta nyt tuntui kuninkaasta,
että hän paljon mieluummin olisi menettänyt kuningattarensa.
Aina hääpäivästä saakka oli kuningatar asunut pienellä kalliosaarella,
joka oli Nordre-joessa vastapäätä Kungahällaa ja jota nimitettiin
Ragnhildsholmaksi. Sinne oli rakennettu kivinen torni, jotta hän
saattaisi kasvaa siellä kaikessa turvassa, kunnes ehtisi siihen ikään,
että kuningas saattaisi viedä hänet hoviinsa.
Mutta kuningas oli koko ajan ollut valtakunnassaan, eivätkä he olleet
kertaakaan tavanneet. Ja vaikka kuningas vallan hyvin tiesi, että
kuningatar oli jo varttunut neidoksi, ja vaikka monet muistuttivat,
että hänen pitäisi nyt noutaa puolisonsa kotiin, ei hän ollut voinut
lähteä noutamaan tätä hoviin.
Hän syytti kapinoita, hän syytti vaikeata aikaa, ja vuosikausia hän
antoi kuningattaren olla tuossa harmaassa tornissa muutamien häntä
vartioivien vanhojen rouvien seurassa, eikä tällä ollut muuta nähtävää
kuin harmaa joki.
Nyt kuningas oli vihdoinkin lähtenyt noutamaan kuningatarta. Mutta
hänen ajatellessaan tätä oli hänet vallannut sellainen alakuloisuus,
että hän oli eronnut saattueestaan saadakseen ratsastaa yksin ja
häiritsemättä surussaan.
Hän pääsi nyt lepiköstä ja ratsasti avaralle niitylle. Jos olisi ollut
kesä, olisi hän nähnyt siellä suuria lehmä- ja lammaslaumoja, mutta nyt
se oli ihan autio, ei näkynyt muuta kuin tallattua maata ja paljaiksi
syötyjä heinämättäitä. Ja kuningas kannusti ratsuaan ja karautti niityn
yli niin nopeasti kuin saattoi, ettei olisi tullut vielä entistä
alakuloisemmaksi.
Hän oli urhoollinen mies, ja jos kuninkaantytär olisi ollut vankina
lumotussa linnassa, missä jättiläiset ja lohikäärmeet olisivat
vartioineet häntä, niin olisi kuningas tullut täyttä laukkaa ratsastaen
ja vapauttanut hänet. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi istui
kuninkaantytär tornissaan odottaen häntä, eikä yksikään koko avarassa
maailmassa estänyt häntä omistamasta tätä.
Kuningas katui katkerasti, että oli mennyt naimisiin hänen kanssaan.
»Kaikki suuri ja ylväs ja kaunis kielletään minulta», hän sanoi. »Ei
sitäkään minulle suoda, että saisin taistella ja kilpailla vaimostani.»
Ja hän ratsasti yhä hitaammin, sillä nyt kohosi tie ylös jyrkälle
vuorenkukkulalle, ja alhaalla alkoi Kungahällan pitkä tie.
Mutta kukkulan huipulta näki kuningas selvästi edessään pienen
Ragnhildsholman, missä hänen kuningattarensa istui ja odotti häntä.
Hän näki, miten synkkänä se lepäsi keskellä mustaa jokea, hän näki
harmaiden turvepengerten kiertelevän pitkin kuihtunutta maata, hän näki
tornin harmaat kiviseinät. Kaikki näytti hänestä kammottavalta ja
pelottavalta.
Ei ollut edes kanervamätästä, joka olisi punertanut häntä vastaan, ei
vihreätä kortta, joka olisi loistanut penkereiltä. Syksy oli tehnyt
tehtävänsä innolla ja tositoimella kulkiessaan yli maan.
Mutta kuningas kaipasi salamoivan punaista ja sysimustaa, joka kullassa
välkähtelee, eikä uskonut sitä täältä löytävänsä.
Mitä kauemmin hän katseli tornia, sitä paremmin hän ymmärsi, että se
oli ikään kuin kasvanut itse kalliosta. Hänestä tuntui mahdottomalta,
että ihmiset olivat voineet luonnollisella tavalla pystyttää sen. Itse
vuori oli tahtonut kerran kasvaa, kuten maa kasvaa metsää ja ruohoa, ja
siten oli torni syntynyt. Ja hän ymmärsi, miksi siitä oli tullut niin
raskas ja kammottava ja painostava.
Ajatellessaan nyt tässä ympäristössä varttunutta kuningatartaan hän oli
varma, että tämän täytyi olla karkeasti hakatun kivikuvan kaltainen,
jollaisen hän oli nähnyt erään kirkon sisäänkäytävän yläpuolella. Hän
ei voinut kuvitellakaan tätä muuksi kuin harmaaksi hahmoksi, jolla oli
pitkät, liikkumattomat kasvot ja litteä ruumis ja jonka kädet ja jalat
olivat kahta vertaa pitemmät ja kahta vertaa leveämmät kuin yhdenkään
ihmisen milloinkaan oli ollut.
»Mutta se on kohtaloni», ajatteli kuningas ja ratsasti eteenpäin.
Ja hän tuli niin lähelle lauttauspaikkaa, että vartija toisella
rannalla nosti torven huulilleen puhaltaakseen merkin hänen tulostaan,
ja nostosilta vedettiin ylös, ja vankan tornin portti avautui hänen
edessään.
Mutta silloin kuningas nosti päänsä ja pysäytti hevosensa. »Minä olen
sittenkin kuningas», hän ajatteli, »eikä yksikään ihminen voi pakottaa
minua tekemään mitä en tahdo. Ei yksikään koko maailmassa saa minua
lähtemään tuon kivikuvan luo. Tottahan minulla pitää olla jotakin iloa
siitä, että olen kuningas.»
Ja niin hän käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin samaa tietä kuin oli
tullutkin. Hän ratsasti myrskyn tavoin eteenpäin, ikään kuin olisi
pelännyt joutuvansa vangiksi, eikä hiljentänyt vauhtiaan, ennen kuin
oli päässyt rantaniityillä kasvavaan lepistöön Fontinvuoren juurella.
Ja kuningatar sai istua harmaassa tornissaan surren ja kaivaten. Ja
hänen poskensa olivat pehmoiset ja huulensa salamoivan punaiset, hänen
tukkansa aaltoileva ja sysimusta ja kultasitein solmittu, hänen äänensä
kirkas kuin laulu ja hänen naurunsa helisevä.
Mutta mitä hyötyä siitä oli kuninkaalle? Hän ratsasti pois pitkin
kaitaa lepikkotietä. Ja joskaan ei ollut vähemmän vetistä ja kosteaa
hänen ympärillään kuin äsken, niin ei ollut enemmänkään kuin viime
kerralla hänen siitä ratsastaessaan.
_Kungahällan kuningattaria_, 1899.