ASTRID

1.

Upsalan vanhan kuninkaankartanon matalien tupien keskellä kohosi

neitsytkammio. Se oli rakennettu pylväiden varaan kuin kyyhkyslakka,

sinne vievät portaat olivat jyrkät kuin tikapuut ja ovi matala kuin

luukku. Huoneen seinät oli piirretty täyteen riimukirjoituksia, joiden

oli määrä merkitä rakkautta ja kaipausta, ja ahtaiden ikkunaluukkujen

kohdalle oli puuhun hankautunut pienet pyöreät kuopat, sillä siinä

neitojen oli tapana seisoskella kurkistelemassa pihalle.

Kuninkaankartanossa oli muutamia päiviä ollut vieraana vanha Hjalte,

runonlaulaja, ja hän kävi neitsytkammiossa joka päivä kuninkaan

tyttären Ingegerdin luona puhelemassa Norjan kuninkaasta Olavi

Haraldinpojasta. Ja joka kerta Hjalten käydessä istui Ingegerdin

orjatar Astrid kuuntelemassa vanhan uroon tarinaa iloiten yhtä suuresti

kuin kuninkaantytär itse.

Hjalten puhuessa molemmat neidot kuuntelivat aina koko ajan niin

innokkaasti, että työ pääsi putoamaan helmaan ja kädet lepäsivät

liikkumattomina. Jos kuka olisi heidät silloin nähnyt, ei olisi uskonut

neitsytkammiossa tehtävän ensinkään mitään naistentyötä. Ei olisi

saattanut uskoa, että neidot poimivat Hjalten jokaisen sanan ikään kuin

ne olisivat olleet silkkilankoja ja että he kumpikin muodostivat niistä

oman kuvansa Olavi-kuninkaasta. Ei olisi voinut uskoa, että kumpikin

kutoi ajatuksissaan runoilijan sanoista oman säteilevän seinäverhonsa.

Mutta joka tapauksessa asia oli niin, ja kuninkaantyttären luoma kuva

oli niin ihana, että joka kerran kun hän näki sen edessään, hän olisi

tahtonut langeta polvilleen ja palvoa sitä. Sillä hän näki kuninkaan

istuvan korkeana kruunu päässä valtaistuimellaan; hän näki punaisen

kultakirjaisen viitan riippuvan Olavin hartioilta jalkoihin saakka. Hän

ei nähnyt kuninkaan kädessä miekkaa, vaan pyhiä kirjoituksia, ja hänen

valtaistuintaan kannatti kukistettu peikko. Vahanvalkeina hohtivat

hänen kasvonsa pitkien, tasaisten kiharoiden välistä, ja silmät

säteilivät hurskautta ja rauhaa. Oi, kuninkaantytärtä melkein

kauhistutti nähdessään sen yli-inhimillisen voiman, joka hohti noista

kalpeista kasvoista. Hän ymmärsi, ettei Olavi Haraldinpoika ollut

ainoastaan kuningas; hän näki, että tämä oli pyhimys ja enkelien

vertainen.

Mutta sellainen ei suinkaan ollut se kuva, jonka Astrid loi itselleen

Norjan kuninkaasta. Tuo vaaleahapsinen orjatar, joka oli kokenut nälkää

ja vilua ja nähnyt paljon vaivaa, mutta kuitenkin ilvehti ja laski

leikkiä neitsytkammiossa, kuvitteli aina Olavi Haraldinpojan aivan

toisenlaiseksi. Hän ei mahtanut sille mitään, että näki joka kerta, kun

kuuli kuninkaasta kerrottavan, edessään halonhakkaajan pojan, joka

iltaisin palasi metsästä kirves olalla. »Näen sinut, näen sinut aivan

hyvin», puheli Astrid kuvalle, aivan kuin hänen edessään olisi ollut

elävä ihminen. »Et ole pitkä, mutta leveähartiainen ja ketterä ja

nopsa. Ja koska olet kuljeksinut metsän pimennossa koko Jumalan päivän,

loikkaat viimeisen taipalen yhdellä harppauksella ja hyppäät hymyillen

korkealle päästyäsi tielle. Silloin hampaasi hohtavat ja tukkasi

liehuu, ja siitä minä pidän. Näen sinut; sinulla on punakat posket ja

nenässä pisamia. Ja sinulla on siniset silmät, jotka metsän uumenissa

käyvät tummiksi ja synkiksi, mutta kun ehdit niin kauas, että näet

laakson ja kotisi, ne vaalenevat ja muuttuvat lempeiksi. Heti kun näet

kotimökkisi laakson syvänteessä, nostat tervehtien lakkikuluasi, ja

silloin näen otsasi. Eikö se otsa kelpaisi vaikka kuninkaalle? Eikö tuo

leveä otsa voisi kannattaa kruunua ja kypärää?»

Mutta niin erilaiset kuin nuo kuvat olivatkin, varmasti poloinen

orjatar rakasti sitä reipasta nuorukaista, jonka hän näki metsän

uumenista tulevan vastaan, yhtä palavasti kuin kuninkaantytär

mielessään loihtimaansa pyhää kuvaa.

Ja jos Hjalte, runonlaulaja, olisi nähnyt molemmat kuvat, hän olisi

varmasti ylistänyt kumpaakin. Hän olisi sanonut, että molemmat

olivat kuninkaan näköiset. »Sillä» -- niin hän olisi sanonut --

»Olavi-kuninkaan hyvä onni on säätänyt niin, että hän on reipas,

iloinen nuorukainen ja samalla myös Jumalan pyhä sankari.»

Sillä vanha Hjalte rakasti Olavi-kuningasta, ja vaikka hän oli

kuljeksinut hovista hoviin ja nähnyt paljon ihmisiä, ei hän milloinkaan

ollut kohdannut hänen kaltaistaan. »Mistä löydän sellaisen, joka saisi

minut unohtamaan Olavi Haraldinpojan?» oli hänen tapana sanoa. »Mistä

tapaisin mainiomman miehen kuin hän?»

Hjalte-runonlaulaja oli tuikea, tylyn näköinen ukko. Korkeasta iästään

huolimatta hänellä oli musta tukka, hänen ihonsa oli tumma ja hänen

katseensa terävä. Ja hänen laulunsa oli aina hyvin vastannut hänen

ulkomuotoaan. Hän ei ollut koskaan löytänyt muita kuin sota- ja

taistelusanoja. Hän ei ollut koskaan runoillut muita kuin sotalauluja.

Vanhan Hjalten sydän oli tähän saakka ollut kuin korpi salotöllin

edustalla. Se oli ollut kuin suuri kiviraunio, missä ei tahdo kasvaa

muuta kuin laihaa sanajalkaa ja kovaa sahaheinää.

Mutta vaelluksillaan Hjalte oli päätynyt Upsalan kuninkaanhoviin ja

nähnyt kuninkaantyttären, Ingegerdin. Hän oli havainnut tämän

jalommaksi kaikkia sitä ennen tapaamiaan naisia. Totta totisesti

tuo kuninkaantytär oli yhtä paljon muita naisia suloisempi kuin

Olavi-kuningas mainiompi muita miehiä!

Silloin heräsi Hjalten mielessä aivan äkkiä ajatus, että hän koettaa

herättää rakkauden Ruotsin kuninkaan tyttären ja Norjan kuninkaan

välillä. Hän tuumi, että miksi ei Ingegerd, joka oli naisista parhain,

voisi rakastaa Olavi-kuningasta, joka oli miesten valio?

Ja kun tuo ajatus kerran oli juurtunut Hjalten mieleen, ei hän enää

sepittänyt jylhiä sankarilauluja. Hän herkesi tavoittelemasta Upsalan

hovin ankarien uroiden ylistystä ja kunnioitusta ja istui pitkät hetket

neitojen luona neitsytkammiossa. Eikä olisi voinut uskoa puhelijaa

Hjalteksi. Ei olisi luullut hänen keksivän niin kauniita ja lempeitä

sanoja, joita hän nyt käytti puhuessaan Olavi-kuninkaasta.

Kukaan ei olisi tuntenut Hjaltea entisekseen. Siitä päivin kuin tuo

naimiskauppa oli iskenyt hänen aivoihinsa, hän oli kokonaan muuttunut.

Kun tuo suloinen ajatus versoi Hjalten sielussa, oli kuin korpeen olisi

auennut värikäs, tuoksuva, hentolehtinen ruusu.

Kerran Hjalte taas istui kuninkaantyttären luona neitsytkammiossa.

Kaikki muut palvelusneidot paitsi Astrid olivat menneet pois.

Hjalte ajatteli jo kyllin kauan puhuneensa Olavi Haraldinpojasta. Hän

oli sanonut tästä kaiken kauniin, mitä tiesi. Mutta olikohan siitä

ollut mitään hyötyä? Mitähän kuninkaantytär ajatteli Olavi-kuninkaasta?

Hjalte päätti virittää Ingegerdille pauloja saadakseen selville, mitä

tämä ajatteli Olavi-kuninkaasta. »Huomaan sen kai yhdestä ainoasta

silmäyksestä tai punehtumisesta», tuumi hän.

Mutta kuninkaantytärpä oli korkeasukuinen nainen, hän osasi peittää

ajatuksensa. Hän ei punastunut eikä hymyillyt. Hänen silmänsä eivät

ruvenneet loistamaan. Hän ei ilmaissut ajatuksiaan.

Mutta katsoessaan Ingegerdin jaloihin kasvoihin runolaulaja tunsi

häpeävänsä. 'Neito on liian hyvä, jotta hänen kimppuunsa voisi yrittää

salaa hyökätä', tuumi hän. 'Hänen kanssaan on ruvettava

julkitaisteluun.'

Hän sanoi siis suoraan: »Kuule, kuninkaantytär! Jos Olavi Haraldinpoika

pyytää sinua isältäsi, mitä itse sanot siihen?»

Nuoren kuninkaantyttären kasvot kirkastuivat kuin sellaisen ihmisen,

joka tulee vuoren huipulle ja näkee sieltä meren. Hän vastasi heti

peittelemättä:

»Jos hän on sellainen kuningas ja sellainen kristitty, jollainen olet

kertonut hänen olevan, se olisi minulle suuri onni.»

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun jo loiste sammui hänen

silmistään. Oli kuin sumupatsas olisi kohonnut hänen ja tuon kaukaisen,

suuren, ihanan näyn väliin.

»Oi Hjalte!» valitti hän, »unohdat yhden asian. Olavi-kuningas on

vihollisemme. Odotamme hänen puoleltaan sotaa eikä kosimatarjouksia.»

»Älä anna sen asian huolestuttaa mieltäsi!» rauhoitteli Hjalte. »Jos

vain sinä tahdot, on kaikki hyvin. Tiedän, mikä Olavi-kuninkaan tahto

on tässä asiassa.»

Vanha runonlaulaja oli niin tyytyväinen, että aivan hymyili näin

sanoessaan, mutta kuninkaantytär kävi yhä surullisemmaksi.

»Ei! ei se ole minun eikä Norjan Olavi-kuninkaan vallassa; sen asian

ratkaisee isäni, Olavi Sylikuningas. Ja tiedät kyllä, että hän vihaa

Olavi Haraldinpoikaa eikä siedä edes tämän nimeä mainittavan. Ei hän

ikinä anna tytärtään Olavi Haraldinpojalle!»

Sanoessaan näin kuninkaantytär luopui tykkänään ylpeydestään ja alkoi

valittaa huoliaan Hjaltelle: »Mitä se auttaa, että olen tullut

tuntemaan Olavi Haraldinpojan, että uneksin hänestä kaiket yöt ja

ikävöin hänen luokseen kaiket päivät! Eikö olisi ollut parempi, etten

olisi ikinä kuullut hänestä? Eikö olisi ollut parempi, jollet olisi

koskaan tullut tänne puhumaan hänestä minulle?»

Kuninkaantyttären näin valitellessa tulvahtivat hänelle vedet silmiin,

mutta sen nähdessään Hjalte kohotti kätensä hehkuen intoa.

»Jumala sen tahtoo!» huusi hän. »Te kuulutte toisillenne. Sodan täytyy

vaihtaa punainen viittansa rauhan valkeaan vaippaan, niin että teidän

onnenne voi ilahduttaa koko maailmaa.»

Kun vanha Hjalte sanoi näin, kuninkaantytär kumarsi ensin päänsä

Jumalan korkean nimen kuullessaan ja kohotti sen sitten uudelleen

virinnein toivein.

Vanhan Hjalten poistuessa neitsytkammion matalasta ovesta ja

laskeutuessa kapeita portaita, joissa ei ollut minkäänlaisia

kaidepuita, lähti Astrid hänen jälkeensä.

»Voi Hjalte!» huusi hän runonlaulajalle, »miksi et kysy minulta, mitä

minä vastaisin kuningas Olavi Haraldinpojalle, jos hän pyytäisi

kättäni?»

Astrid puhui silloin Hjaltelle ensi kerran. Mutta tämä vain loi nopean

silmäyksen kultakutriseen orjattareen, jonka hiukset valuivat kiharoina

ohimoille ja niskaan, jolla oli mitä leveimmät rannerenkaat ja

raskaimmat korvakoristeet, hame sidelty silkkinauhoilla ja liivi

ahdettu niin täyteen helmiä, että se oli jäykkä kuin haarniska. Sitten

hän kääntyi lähteäkseen vastaamatta mitään.

»Miksi kysyt ainoastaan kuninkaantyttäreltä Ingegerdiltä?» jatkoi

Astrid. »Miksi et kysy minultakin? Etkö siis tiedä että minäkin olen

Svean kuninkaan tytär?

»Etkö tiedä», jatkoi hän, kun Hjalte ei lainkaan vastannut, »että

vaikka äitini olikin orjatar, hän oli kuitenkin kuninkaan

nuoruudenmorsian? Etkö tiedä, ettei kukaan uskaltanut koko hänen

elinaikanaan muistaa hänen sukuperäänsä? Voi Hjalte, etkö tiedä, että

vasta sitten kun hän oli kuollut ja kuningas saanut kuningattaren,

kaikki muistivat, ettei äitini ollut vapaa?

»Vasta sitten, kun olin saanut äitipuolen, kuningas alkoi ajatella,

että olin alhaista orjasukua. Mutta enkö silti ole kuninkaantytär,

vaikka isäni pitää minua niin alhaisena ja halpana, että on antanut

minun vaipua orjien joukkoon? Enkö ole kuninkaantytär, vaikka

äitipuoleni antoi minun kulkea ryysyissä sisareni koreillessa

kultakirjotuissa pukimissa? Enkö ole kuninkaantytär, vaikka äitipuoleni

pani minut paimentamaan ankkoja ja hanhia ja vaikka minua on

orjanruoskalla rangaistu? Ja jos olen kuninkaantytär, niin miksi et

kysy minulta, tahdonko mennä naimisiin Olavi Haraldinpojan kanssa?

Katso, minulla on kiharainen kultatukka, joka untuvankevyenä aaltoilee

päässäni. Katso, minulla on ihanat silmät ja hehkuvat posket. Miksi ei

Olavi-kuningas tahtoisi minua omakseen?»

Astrid seurasi Hjaltea pihan poikki kuninkaansalin ovelle saakka. Mutta

vanha tuima uros ei välittänyt neidon valituksesta enempää kuin

aseellinen uros poikaviikarien kivennakkelusta. Hän ei huolinut

kuunnella kultakutrista orjaneitoa enempää kuin puun latvassa

hatsattavaa harakkaa.

Ei pidä luulla Hjalten tyytyneen siihen, että oli voittanut

kuninkaalleen Ingegerdin sydämen. Seuraavana päivänä vanha

islantilainen rohkaisihe ja puhui Olavi Haraldinpojasta Olavi

Sylikuninkaalle. Mutta tuskin hän pääsi puheen alkuunkaan, kun Svean

kuningas keskeytti runonlaulajan oitis, kun tämä yritti puhua hänen

vihollisestaan. Hjalte ymmärsi, että jalo kuninkaantytär oli oikeassa.

Hän ei ollut mielestään koskaan kohdannut suurempaa vihamielisyyttä.

'Mutta tämä avioliitto täytyy kuitenkin saada toteen', tuumi Hjalte.

'Se on Jumalan tahto, Jumalan tahto.'

Ja näytti aivan siltä, kuin Hjalte olisi ollut oikeassa. Vain pari

päivää myöhemmin tuli Norjan kuninkaan Olavin sanansaattaja rakentamaan

rauhaa svealaisten kanssa. Ja Hjalte etsi tämän sanansaattajan käsiinsä

ja sanoi hänelle, ettei molempien maiden välistä rauhaa voinut paremmin

vahvistaa kuin kuninkaantyttären Ingegerdin ja Olavi Haraldinpojan

avioliitolla.

Tuskinpa sanansaattaja uskoi, että Hjalte-vanhus oli saattanut kääntää

neidon mielen vieraaseen mieheen, mutta hän piti tätä ehdotusta

kuitenkin hyvänä. Ja hän lupasi Hjaltelle esittää avioehdotuksen Olavi

Sylikuninkaalle Upsalan suurilla talvikäräjillä.

Heti sen jälkeen Hjalte lähti Upsalasta. Hän kierteli kartanosta

kartanoon tuolla avaralla lakeudella, tunkeutui syvälle metsiin, joutui

aina merenrantaan saakka.

Jokaiselle tapaamalleen ihmiselle Hjalte puhui Olavi Haraldinpojasta ja

kuninkaantytär Ingegerdistä. »Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan

oivallisemmasta miehestä tai suloisemmasta naisesta?» kysyi hän.

»Varmasti on Jumalan tahto, että he yhdessä vaeltavat halki elämän.»

Hjalte joutui vanhojen viikinkien luo, jotka viettivät talvea

merenrannalla ja jotka muinoin olivat ryöstäneet naisia joka

rannikolta. Hän puhui heille ihanasta kuninkaantyttärestä, kunnes he

kavahtivat pystyyn ja käsi miekankahvassa lupasivat auttaa tätä

onneensa.

Hjalte meni vanhojen, mahtavien talonpoikien luo, jotka eivät

milloinkaan kallistaneet korvaansa omien tyttäriensä valituksille vaan

naittivat heidät, niinkuin viisaus ja suvun kunnia vaati. Ja hän puhui

heidän kanssaan niin järkevästi rauhasta ja avioliitosta, että he

vannoivat ennen riistävänsä kuninkaalta valtakunnan kuin sallivansa

sellaisen liiton raueta.

Mutta nuorille naisille Hjalte puhui niin lempeitä sanoja Olavi

Haraldinpojasta, että nämä vannoivat, etteivät he milloinkaan katsele

mieltyneinä nuorukaiseen, joka ei puolla sanansaattajaa käräjillä ja

anna apuaan suurkuninkaan vastustuksen murtamiseen.

Näin Hjalte kulki maassa puhumassa siihen saakka, kunnes talvikäräjien

oli määrä alkaa, ja kansaa virtasi lumisia teitä Upsalan suurille

käräjäkummuille.

Ja kun käräjät aloitettiin, oli kansa niin innoissaan, että tuntui kuin

tähdet sammuisivat taivaalla, jollei tuota aviokauppaa vahvistettaisi.

Ja vaikka suurkuningas kahteen kertaan töykeästi hylkäsi sekä

rauhan- että kosimatarjouksen, niin mitä se auttoi? Mitä siitä oli

apua, ettei hän tahtonut kuulla Norjan Olavi-kuninkaan nimeä

mainittavan? »Emme tahdo käydä sotaa Norjan kanssa!» huusi kansa.

»Tahdomme, että nämä kaksi ihmistä, joita kaikki pitävät maan valioina,

yhdessä vaeltavat halki elämän!»

Mitäpä vanha Olavi Sylikuningas mahtoi, kun kansa alkoi häntä uhkailla

ja singahduttaa kovia sanoja ja kalistella kilpiään? Mitäpä hän mahtoi,

kun näki edessään vain kohotettuja miekkoja ja raivoavia ihmisiä? Eikö

hänen täytynyt luvata tytärtään, jos halusi säilyttää kruununsa ja

henkensä? Eikö hänen ollut pakko vannoa lähettävänsä kuninkaantyttären

seuraavana kesänä Kungahällaan Olavi-kuninkaan luo?

Kas sillä tavoin koko kansa auttoi Ingegerdin rakkautta. Mutta kukaan

ei yrittänyt auttaa Astridia saavuttamaan onnea, ainoakaan ihminen ei

tiedustellut hänen rakkauttaan. Ja kuitenkin se eli, elää kituutti kuin

köyhän kalastajanlesken lapsi puutteessa ja kaipauksessa, mutta kasvoi

ja varttui sentään iloisena ja toiveikkaana. Se kasvoi ja varttui,

sillä Astridin sielussa oli kuin meren rannalla raikasta ilmaa ja valoa

ja voimakasta kuohuntaa ja hyrskettä.

2.

Rikkaassa Kungahällassa oli kaukana rajalla suuri, vanha

kuninkaankartano. Sitä ympäröi korkea, turpeilla peitetty valli.

Porttien edustalla kohosi kuin vartijoina valtavia muistokiviä ja

pihamaalla kasvoi tammi, joka siimesti koko kuninkaanhovia.

Koko vallin sisäpuolella oleva alue oli täynnä pitkiä, matalia

puurakennuksia. Ne olivat niin vanhoja, että katonharjalla kasvoi

jäkälää, seinähirret olivat aikoinaan kasvaneet paksuiksi

aarniometsässä ja jo olivat vanhuuttaan hopeanharmaita. Turvekatot

vihannoivat ja kukkivat. Kattokeltoa oli tiheässä kuin kaloissa

suomuksia, hädin tuskin saraheinä mahtui tunkemaan niiden lomasta

muutamia yksinäisiä korsia.

Olavi Haraldinpoika saapui Kungahällaan alkukesästä ja kokosi

kuninkaankartanoon kaikkea, mitä oli tarpeen häiden pitoon. Pitkää

katua solui silloin parin viikon ajan loputtomana jonona talonpoikien

kuormia; pienillä hevosillaan nämä vedättivät voipyttyjä ja

juustosäkkejä, humaloita ja suoloja, nauriita ja jauhoja.

Kun kuormajonot vihdoin viimein loppuivat, virtaili kadulla parin

viikon ajan häävieraita. Ylhäiset miehet ja naiset ratsastivat

selussatulassa, pitkät palvelija- ja orjasaattueet kintereillä. Sitten

saapui joukoittain ilveilijöitä, lauluniekkoja, sadunkertojia.

Kauppamiehiä tuli Vendinmaasta ja Gårdarikistä saakka houkuttelemaan

kuningasta ostamaan morsiuslahjoja.

Kun noita matkueita oli kahden viikon ajan solunut kaupungin läpi,

odotettiin enää viimeistä: morsianta saattueineen.

Mutta morsian viipyi viipymistään. Joka päivä hänen odotettiin astuvan

maihin kuninkaanlaiturille ja nousevan sitten katua kuninkaankartanoon,

edellään pillipiipareita ja rummuttajia, iloisia nuorukaisia ja vakavia

pappeja. Mutta morsiussaattoa ei kuulunut.

Kun morsian niin kauan odotutti itseään, etsivät kaikkien katseet

Olavi-kuningasta nähdäkseen, vaivasiko häntä rauhattomuus. Mutta

kuninkaan kasvot olivat ihan tyynet. »Jos Jumala tahtoo», sanoi hän,

»että saan sen ihanan naisen omakseni, niin kai hän tulee.»

Ja kuningas odotti silloin, kun heinää niitettiin ja sinikaunokki

aukeni ruispellolla.

Kuningas odotti vielä silloin, kun pellavat nyhdettiin ja humalat

alkoivat kellertää korkeissa saloissa.

Hän odotti vielä silloin, kun karhunmarja rupesi mustumaan

kallionhalkeamissa ja kiulukka punertui orjantappurapensaan paljaissa

oksissa.

Koko kesän Hjalte oli oleskellut Kungahällassa odottamassa häitä.

Kukaan ei voinut vartoa kuninkaantytärtä innokkaammin kuin hän.

Varmasti hän kaipasi tätä paljon levottomampana ja kiihkeämmin kuin

Olavi-kuningas itse.

Ei Hjalte nytkään viihtynyt kuninkaantuvassa sotauroiden seurassa.

Hyvän matkaa alempana joen varressa oli laituri, jonne Kungahällan

naisten oli tapana mennä katsomaan miehiään ja poikiaan näiden

lähtiessä pitkille retkille. Täällä heidän oli myös tapana käydä kaiken

kesää tähystelemässä jokea alaspäin, näkyikö purjehtijoita tulevaksi,

sekä itkemässä menneitä. Tälle laiturille Hjalte nyt ilmestyi joka

päivä. Hän oleskeli mieluimmin surevien ja kaipaavien joukossa.

Varmastikaan ei yksikään nainen, joka oli istunut

Itkijättärienlaiturilla odottamassa, ollut konsanaan tuijottanut

huolestuneempana jokea alaspäin kuin nyt Hjalte-runonlaulaja. Ei ollut

ainoaakaan, joka olisi jännittyneempänä kiinnittänyt katsettaan

jokaiseen hiljalleen kaupunkia kohti pyrkivään purjeesen.

Toisinaan Hjalte taas hiipi Mariankirkkoon. Hän ei koskaan rukoillut

mitään itselleen, pistäytyi vain muistuttamassa pyhimyksiä

aviokaupasta, josta täytyi tulla tosi, jota Jumala itse oli auttanut.

Kaikista mieluimmin Hjalte sentään puheli Olavi Haraldinpojan kanssa

kahden. Hän istui mielellään kertomassa tälle kuninkaantyttären joka

sanaa, kuvailemassa tämän jokaista kasvojenjuonnetta.

»Kuningas», sanoi hän silloin, »rukoile Jumalaa, että Ingegerd tulee

luoksesi! Joka päivä näen sinun vainoavan vanhaa pakanuutta, joka

huuhkajan lailla lymyää metsien ja rotkojen pimeydessä. Mutta sinun

haukkasi, kuningas, ei milloinkaan voita huuhkajaa. Vain kyyhkynen voi

sen tehdä, ainoastaan kyyhkynen.» --

Runonlaulaja kysyi kuninkaalta, eikö ollut totta, että hän tahtoi

kukistaa kaikki vastustajansa. Eikö asia ollut niin, että hän tahtoi

olla yksin valtiaana maassa? Mutta se ei onnistuisi hänelle

milloinkaan. Se ei onnistuisi, ennen kuin hänen omanaan olisi se

kruunu, jonka Hjalte oli hänelle valinnut, kruunu, joka oli niin jalo

ja loistava, että sen omistajaa täytyi kaikkien ihmisten totella.

Ja viimein hän kysyi kuninkaalta, eikö tämä tahtonut voittaa itseään.

Mutta hänen ei milloinkaan onnistuisi murtaa oman sydämensä vastusta,

jollei hän voittaisi omakseen kilpeä, jonka Hjalte oli nähnyt Upsalan

kuninkaankartanon neitsytkammiossa. Se oli kilpi, josta säteili taivaan

puhtaus. Se oli kilpi, joka suojeli kaikelta pahalta ja kaikelta lihan

himolta.

Mutta syksy saapui, ja yhä vain kuninkaantytär viipyi. Suurmiesten,

jotka olivat tulleet Kungahällaan hääjuhliin, täytyi toisen toisensa

perästä lähteä pois. Kaikkein viimeisenä lähti vihdoin vanha

Hjalte-runonlaulajakin. Raskain mielin hän astui laivaan; hänen oli

pakko ehtiä kotiinsa, kaukaiseen Islantiin, ennen joulua.

Mutta tuskin Hjalte-vanhus oli ehtinyt Nordre-joen suun edustalla

leviävään kallioiseen saaristoon, kun vastaan tuli komea pitkälaiva.

Hän käski miesten heti lakata soutamasta. Hän oli heti ensi

silmäyksellä tuntenut lähenevän aluksen kuninkaantyttären, Ingegerdin,

laivaksi.

Viipymättä Hjalte käski soutaa laivaa kohti. Hän lähti paikaltaan

perästä ja asettui keulaan, kasvot säteillen ilosta. 'Olipa tämä ilo,

että saan nähdä tuon ihanan neidon vielä kerran', tuumi vanha

runonlaulaja. 'Hänen suloiset kasvonsa siis ovat viimeinen näky ennen

kotimatkaani.'

Hjalten kasvoissa näkyi tuskin ainoaakaan ryppyä hänen noustessaan

kuninkaalliseen laivaan. Hän tervehti airoissa istuvia reippaita nuoria

miehiä niin ystävällisesti, kuin he olisivat olleet hänen vanhoja

tovereitaan, ja antoi kultasormuksen neidolle, joka kunnioittavasti

saattoi hänet laivan peräkeulaan naistentelttaan.

Hjalten käsi vapisi hänen kohottaessaan teltan aukkoa peittävää verhoa.

Tämä hetki tuntui hänen elämänsä ihanimmalta. 'Milloinkaan en ole

taistellut suuremman asian puolesta', tuumi hän. 'Koskaan en ole

tavoitellut mitään niin innokkaasti kuin tätä liittoa.'

Mutta teltan sisään astuttuaan Hjalte perääntyi säikähtäen askelen.

Hänen kasvonsa ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä.

Hän näki teltassa komeakasvuisen, kauniin naisen. Tämä tuli häntä

vastaan käsi ojossa. Mutta tuo nainen ei ollutkaan Ingegerd!

Hjalten silmät harhailivat etsien ahtaan teltan joka sopessa

löytääkseen kuninkaantyttären. Tosin hän näki tuonkin naisen olevan

kuninkaantytär. Ainoastaan sellainen saattoi katsella noin ylväästi ja

tervehtiä vierasta niin arvokkaasti. Hänellä oli ruhtinaallinen

otsaripa ja kuningattaren asu. Mutta miksi hän ei ollut Ingegerd?

Hjalte alkoi kiivaasti kysellä vieraalta: »Kuka olet?» -- »Etkö tunne

minua, Hjalte? Olen se kuninkaantytär, jonka kanssa olet puhunut

Olavi Haraldinpojasta.» -- »Olen puhunut Olavi Haraldinpojasta

kuninkaantyttären kanssa, mutta hänen nimensä on Ingegerd.» -- »Minun

nimeni on myöskin Ingegerd.» -- »Olkoon nimesi mikä tahansa, mutta sinä

et ole se kuninkaantytär. Mitä tämä kaikki merkitsee? Tahtooko Svean

kuningas pettää Olavi-kuningasta?» -- »Eipä suinkaan. Hän lähettää

tälle tyttärensä, kuten on luvannut.»

Paljoa ei puuttunut, ettei Hjalte vetänyt miekkaansa lyödäkseen

kuoliaaksi tuon vieraan naisen. Hänen kätensä oli jo miekankahvassa,

mutta samassa hän malttoi mielensä; miten sopimatonta urhon olikaan

riistää naisen henkeä! Mutta sen enempiä sanoja hän ei tahtonut tuhlata

tuolle petturille. Hän kääntyi lähteäkseen.

Vieras kutsui häntä takaisin hyvin lempeällä äänellä: »Mihin aiot,

Hjalte? Aiotko lähteä Kungahällaan varottamaan Olavi Haraldinpoikaa?»

-- »Se juuri on aikomukseni», vastasi Hjalte toiseen katsomatta. --

»Miksi sitten tahdot jättää minut? Mikset jää luokseni? Minähän olen

myös menossa Kungahällaan.»

Nyt Hjalte kääntyi katsomaan häneen: »Onko sinussa naista armahtamaan

vanhaa miestä? Tahdon sanoa sinulle, että olen pannut kaikki voimani

alttiiksi saadakseni aikaan tämän avioliiton. Kerro nyt minulle koko

onnettomuuteni! Eikö Ingegerd saakaan tulla?»

Silloin kuninkaantytär herkesi Hjaltea härnäämästä. »Käy sisään ja

istuudu tänne telttaan, niin kerron sinulle kaikki. Ymmärrän kyllä,

ettei lainkaan hyödytä salata sinulta totuutta.»

Sitten Astrid alkoi kertoa.

Kesä oli jo kallistunut lopuilleen. Teerenpoikaset olivat saaneet

vahvat sulat pykäläpäiseen pyrstöönsä ja lujuutta kuperiin siipiinsä,

olivat jo alkaneet lennellä nopein, hurisevin siivenlyönnein

hongikoissa.

Silloin oli Svean kuningas kerran aamulla ratsastanut kotiin

onnistuneelta metsästysretkeltä. Satulannastasta oli riippunut

vanha urosteeri, välkkyvän sinervänmusta tuima herra, jolla oli

punaiset kulmakarvat, sekä neljä taitamatonta poikasta, joilla oli

halpa-arvoisuuttaan vielä täplikäs höyhenpuku. Ja kuningas oli ollut

kovin ylpeä. Hän tuumi, ettei jalo- ja metsästyshaukalla useinkaan

saanut näin hyvää saalista yhtenä aamurupeamana.

Mutta Hjalten tuli tietää, että sinä aamuna seisoi kuninkaantytär

Ingegerd neitoineen linnassa odottamassa kuningasta. Ja neitojen

joukossa oli yksi, jonka nimi oli Astrid ja joka oli Svean kuninkaan

tytär niinkuin Ingegerdkin, vaikka hänen äitinsä oli orjatar, minkä

vuoksi häntäkin pidettiin orjana. Ja tuo nuori neito osoitti siinä

seistessään sisarelleen, miten pääskyset alkoivat kerääntyä parviin

ja valita itselleen johtajaa pitkälle muuttomatkalle. Hän huomautti

tälle, että kesä oli jo pakenemaisillaan maasta; ja juuri sen

aikanahan Ingegerdin häät oli määrä viettää. Ja hän kehoitti tätä

kysymään kuninkaalta, miksi häntä ei ollut päästetty matkustamaan

Olavi-kuninkaan luo. Sillä Astridin teki mieli sisarensa mukaan tuolle

matkalle. Hän arveli olevansa ikänsä kaiken iloinen, kun vain kerrankin

saisi nähdä Olavi-kuninkaan.

Mutta Svean kuningas oli tyttärensä nähdessään ratsastanut tämän luo.

»Katso, Ingegerd!» oli hän sanonut, »tässä riippuu viisi teertä

satulannastassa. Tänä yhtenä aamuna olen saanut viisi teertä. Kenen

luulet voivan ylpeillä paremmasta onnesta? Oletko milloinkaan kuullut,

että yksikään kuningas on saanut parempaa saalista?»

Mutta silloin kuninkaantytär oli suuttunut, kun isä niin ylpeästi

kehuskeli omaa onneaan, vaikka itse nosti onnen tien pystyyn toisilta.

Ja tehdäkseen lopun häntä jo monet viikot riuduttaneesta tuskasta hän

oli vastannut: »Isä, sinä olet suureksi kunniaksesi surmannut viisi

teertä, mutta minä tiedän kuninkaan, joka kerran aamuhetkenä otti

vangiksi viisi kuningasta. Ja se kuningas oli Olavi, sama sankari,

jonka olet valinnut minun miehekseni.»

Silloin Svean kuningas oli vihastuneena hypännyt satulasta ja tullut

kädet nyrkissä tytärtään kohti.

»Hiisikö sinua riivaa?» oli hän tiuskaissut. »Mikä noiduttu yrtti on

pannut pääsi sekaisin? Miten mielesi kääntyi tuohon mieheen?»

Siihen ei Ingegerd ollut vastannut mitään, vaan pelästyneenä peräytynyt

askelen, pari.

Kuningas oli samassa tyyntynyt. »Armas tytär, etkö tiedä, että olet

minulle rakas? Miten voisin antaa sinut miehelle, jota en voi sietää?

Tahdon seurata sinua lempein toivotuksin. Tahdon voida tulla sinun

omaan saliisi. Sanon sinulle: sinun täytyy kääntää mielesi toisten

maiden kuninkaisiin, sillä Norjan kuningas ei ikinä saa sinua

omakseen!»

Tästä kuninkaantytär oli niin hämmästynyt, ettei osannut vastata

kuninkaalle muuta kuin: »En rukoillut sinua. Se oli kansan tahto.»

Ja kuningas oli heti kysynyt, tarkoittiko hän, että Svean kuningas oli

orja, joka ei saanut vallita omia lapsiaan? Oliko hänellä käskijä, joka

saattoi lahjoittaa pois hänen tyttärensä?

»Tahtooko Svean kuningas siis sallia, että häntä sanotaan sanansa

syöjäksi?» oli kuninkaantytär kysynyt vuorostaan.

Svean kuningas oli nauranut ääneen. »Ole huoleti! Niin ei sanota. Miksi

sitä kysyt sinä, joka olet nainen? Vielä on miehiä neuvoskunnassani.

Miehet kyllä keksivät neuvon sellaiseen.»

Ja kuningas oli kääntynyt niiden uroiden puoleen, jotka ratsastivat

metsästäjien parvessa.

»Tämä lupaus sitoo tahtoni», selitti hän. »Tahdon vapautua tästä

siteestä.»

Mutta ei ainoakaan kuninkaan miehistä vastannut sanaakaan, ei yksikään

tiennyt antaa hänelle mitään neuvoa.

Silloin Olavi Sylikuningas oli närkästynyt äskeistä pahemmin. Hän oli

vimmastunut kuin hullu. »Voi teidän viisauttanne!» oli hän tavan takaa

huutanut miehilleen. »Minä tahdon päästä vapaaksi siitä

velvollisuudestani. Miksi teidän viisauttanne ylistetään?»

Mutta kun kuningas oli näin melunnut ja tiuskinut eikä yksikään tiennyt

vastata hänelle mitään, astui Astrid esiin neitojen joukosta ja teki

ehdotuksensa. Mutta Hjalten piti uskoa ja tietää, että hän oli lausunut

sen ainoastaan siksi, että se oli tuntunut hänestä somalta ja ikään

kuin kutkuttanut hänen kieltään, ei lainkaan sen vuoksi, että hän olisi

pitänyt sitä mahdollisena.

»Miksi et lähetä minua?» kysyi hän. »Minäkin olen sinun tyttäresi.

Miksi et lähetä minua Norjan kuninkaalle?»

Mutta heti kun Astrid oli sanonut sen, oli Ingegerd valahtanut ihan

kalpeaksi. »Ole vaiti ja mene matkoihisi», kivahti hän suuttuneena.

»Mene matkoihisi, lörpöttelijä, kavala, ilkeä olento, joka ehdotat

isälleni mokomaa häpeää.»

Mutta kuningas ei päästänyt Astridia menemään. Päinvastoin,

päinvastoin! Hän oli ojentanut tälle kätensä ja vetänyt hänet rintaansa

vasten. Hän oli nauranut ja itkenyt ja ollut ilosta hurjana kuin

leikikäs lapsi.

»Oih!» oli hän huudahtanut, »kas siinä vasta keksintö! Kas siinä oikein

pakanallinen kepponen! Sanomme Astridia Ingegerdiksi. Narraamme Norjan

kuninkaan ottamaan hänet vaimokseen. Ja kun sitten ympäri maita ja

mantereita leviää tieto, että Olavi Haraldinpojan kuningatar on

orjasukua, silloin on moni mies hyvillään. Kaikki silloin ivailevat

tuota suurta kuningasta.»

Mutta silloin Ingegerd oli mennyt kuninkaan luo ja rukoillut: »Voi,

isä, älä tee niin! Minä rakastan Olavi-kuningasta sydämestäni, ja

minulle tuottaa suurta tuskaa, kun tahdot petkuttaa häntä.»

Ja hän sanoi kärsivällisesti noudattavansa suurkuninkaan käskyä ja

luopuvansa aviosta Olavi Haraldinpojan kanssa. Isän piti vain luvata,

ettei tee Norjan kuninkaalle tätä, ei tätä!

Mutta Svean kuningas ei ollut kuunnellut hänen rukouksiaan. Oli vain

kääntynyt Astridin puoleen, jota hän hyväili, ikään kuin tämä olisi

ollut suloinen kuin itse kosto. »Sinä saat lähteä, saat lähteä pian,

huomenna jo! Tottahan meillä on jokin laiva kunnossa. Kaikki, mitä

tarvitset myötäjäisiksi, vaatteesi, rakas tytär, ja seurueesi, voidaan

varustaa suurimmassa kiireessä. Norjan kuningas ei ajattele sellaista,

hän ajattelee vain sitä iloa, että saa omakseen Svean kuninkaan

korkeasukuisen tyttären.»

Kuninkaan sanottua näin Ingegerd kai ymmärsi, ettei asia ollut

autettavissa. Hän oli silloin tullut sisarensa luo, laskenut kätensä

tämän kaulaan ja vienyt kanssaan omaan saliinsa. Ja hän istutti

sisarensa omalle kunniaistuimelleen ja asettui itse matalalle rahille

hänen jalkojensa juureen. Ja hän sanoi Astridille, että tämän piti nyt

istua siinä tottuakseen olemaan ensimmäisellä sijalla, tietääkseen,

millainen asema hänellä oli kuningattarena. Sillä Ingegerd ei olisi

mitenkään suonut, että Olavi-kuninkaan täytyi hävetä kuningatartaan.

Sitten kuninkaantytär oli lähettänyt toiset neitonsa vaateluhtiin ja

aittaan noutamaan niitä myötäjäisiä, jotka hän oli hankkinut itselleen.

Ja ne kaikki hän lahjoitti sisarelleen, jottei Astrid tulisi Norjan

kuninkaan luo kuin mikäkin köyhä orjatar.

Hän mainitsi myös, ketkä palvelijat ja neidot lähtevät Astridin mukaan,

ja viimeksi hän oli lahjoittanut tälle oman ihanan laivansa.

»Tietysti sinä otat minun pitkälaivani», oli hän sanonut. »Niinkuin

tiedät, siinä on monta kunnon poikaa airoissa. Sillä tahtoni on, että

tulet ylväästi Norjan kuninkaan luo, jotta hän tuntee kuningattarestaan

koituvan hänelle kunniaa.»

Vihdoin kuninkaantytär oli puhunut sisarensa kanssa hyvin kauan

Olavi-kuninkaasta. Mutta Ingegerd oli puhunut, niinkuin puhutaan

pyhistä Jumalan miehistä, eikä niinkuin kuninkaista. Eikä Astrid ollut

ymmärtänyt paljoakaan. Mutta sen hän oli käsittänyt, että

kuninkaantytär tahtoi lahjoittaa Astridille kaikki hänen omassa

povessaan asuvat hyvät ajatukset, jottei Norjan kuningas pettyisi niin

syvästi kuin Olavi Sylikuningas toivoi.

Loppujen lopuksi oli Astrid, joka ei sentään ollut niin paha kuin

kaikki luulivat, unohtanut, miten usein hän oli joutunut kärsimään

juuri sisarensa vuoksi; hän oli toivonut, että hänellä olisi vapaa

valta sanoa: »En lähde!» Hän oli puhunut tästä kuninkaantyttärelle, ja

he olivat molemmat itkeneet ja ensi kerran tunteneet itsensä sisariksi.

Mutta Hjalten piti ymmärtää, ettei Astrid ollut niitä ihmisiä, jotka

turhia mietiskelevät ja surevat. Päästyään merelle hän oli unohtanut

kaikki surunsa ja pelkonsa. Hän oli saanut matkata kuin hallitsijatar,

häntä oli palveltu kuin kuninkaantytärtä. Ensi kerran äitinsä kuoleman

jälkeen hän oli ollut onnellinen.

Ihana kertojatar oli hetken vaiti. Hän katsahti nopeasti Hjalteen, joka

ei ollut kertaakaan liikahtanut hänen puhuessaan. Astrid kalpeni

nähdessään vanhuksen kasvoista kuvastuvan tuskan.

»Sano, mitä ajattelet!» huudahti hän. »Kohta olemme perillä

Kungahällassa. Miten minun siellä käy? Surmaako kuningas minut?

Lähettääkö hän minut takaisin poltinraudalla merkittynä? Sano totuus,

Hjalte!»

Mutta vanha runonlaulaja ei vastannut, istui vain puhellen itsekseen

itse sitä edes huomaamattaan. Astrid kuuli hänen mutisevan, ettei

Kungahällassa ollut ainoaakaan ihmistä, joka tunsi Ingegerdin, ja ettei

hänellä itsellään totisesti ollut halua palata sinne.

Nyt Hjalten synkkä katse sattui Astridiin, ja vanhus alkoi kysellä.

Astridhan oli toivonut olevansa vapaa voidakseen kieltäytyä lähtemästä

tälle matkalle. Ja nyt Kungahällaan saapuessaan hän oli vapaa. Mitä hän

nyt aikoi tehdä? Aikoiko hän ilmaista Olavi-kuninkaalle, kuka hän oli?

Kysymys hämmästytti Astridia suuresti. Hän oli hyvän aikaa vaiti. Mutta

sitten hän alkoi pyydellä Hjaltea lähtemään mukaan Kungahällaan ja

ilmaisemaan kuninkaalle totuuden. Hän selitti laivaväkensä ja neitonsa

sitoutuneen olemaan vaiti. »Itse en tiedä, mitä teen», valitti hän.

»Miten voin tietää, mitä minun on tehtävä? Kuulinhan kaikki, mitä sinä

kerroit Ingegerdille Olavi Haraldinpojasta.»

Sanoessaan näin Astrid näki Hjalten jälleen vaipuvan mietteisiin. Ukko

kuului mutisevan, ettei hän ikinä usko Astridin tunnustavan. »Mutta

minun täytyy sentään sanoa, millainen kohtalo häntä odottaa.»

Sitten Hjalte nousi ja alkoi puhua hyvin vakavasti: »Kuuntelehan,

Astrid, vielä tämä tarina Olavi-kuninkaasta! En ole ennen puhunut

siitä.

»Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Olavi-kuningas oli vasta köyhä

merikuningas, jolloin hänellä oli vain muutamia hyviä laivoja ja

muutamia uskollisia sotureita, mutta ei lainkaan osaa isiensä

valtakunnasta. Se tapahtui niihin aikoihin, jolloin hän kunniakkaasti

taisteli kaukaisilla merillä, ahdisteli viikinkejä ja suojeli

kauppamiehiä sekä auttoi miekallaan kristittyjä ruhtinaita.

»Noihin aikoihin kuningas näki kerran unta, että valkeuden ruhtinas,

Jumalan ihana enkeli, laskeutui yöllä hänen laivaansa, nosti kaikki

purjeet ja käänsi keulan pohjoiseen. Ja kuninkaasta tuntui, etteivät he

olleet purjehtineet pitempää aikaa kuin tähti tarvitsee aamulla

sammuakseen, ennen kuin saapuivat korkealle, kallioiselle rannikolle,

jota vuonot puhkoivat ja maidonvalkeat tyrskyt reunustivat. Mutta

kun he pääsivät rannalle, enkeli ojensi kätensä ja puhui

hopeanhelähtelevällä äänellä, joka voitti tuulen pauhinan ja purjeiden

paukkeen ja aaltojen hurjan kohinan, emäpuun hirveää vauhtia halkoessa

niitä. 'Olavi kuningas', niin kaikuivat enkelin sanat, 'tämä maa on

oleva sinun iankaikkisesti'.»

Mutta nyt Hjalte koetti selittää Astridille, että samoin kuin aamurusko

lieventää yön muuttumista aurinkoiseksi päiväksi, samoin ei Jumalakaan

tahtonut kuninkaan huomaavan, että uni ennusti hänelle yli-inhimillistä

kunniaa. Kuningas ei ymmärtänyt Jumalan tahdon olevan, että hän

taivaalliselta valtaistuimeltaan iäisesti hallitsee Norjan maata, että

kuninkaat vaihtuvat, mutta pyhä Olavi-kuningas aina ohjaa

valtakuntaansa.

Kuninkaan nöyryys himmensi näyn täydellisen selvyyden, selitti Hjalte,

ja hän tulkitsi enkelin sanat niin, että hän ja hänen sukunsa miehet

iäti hallitsevat tätä maata, jonka enkeli oli näyttänyt hänelle. Ja kun

hän luuli tuntevansa tämän maan isiensä valtakunnaksi, hän ohjasi

kulkunsa sinne ja pääsi hyvän onnensa auttamana pian sen kuninkaaksi.

»Ja niin, kuuletko, Astrid! asianlaita on yhä vieläkin. Kaikki tosiaan

osoittaa, että Olavi-kuninkaassa asuu taivaallinen voima, mutta

kuitenkin hän vielä epäilee ja ajattelee olevansa kutsuttu ainoastaan

maalliseksi kuninkaaksi. Hän ei vielä tavoittele pyhimyksenkruunua.

Mutta se hetki ei ole enää kaukana, jolloin hänen täytyy saada

tehtävästään täysi selvyys. Se hetki ei ole enää kaukana.»

Ja Hjalte-vanhus puhui edelleen, tietäjäntulen säteillessä hänen

sielustaan ja otsaltaan:

»Lieneekö -- Ingegerdiä lukuunottamatta -- ainoaakaan naista, jota

Olavi Haraldinpoika ei hylkäisi eikä karkottaisi rinnaltaan sinä

hetkenä, jolloin hän nousee ja käsittää enkelin sanat, että hän on

iankaikkisesti oleva Norjan kuningas? Lieneekö ainoaakaan, joka silloin

voi seurata häntä hänen korkealla vaelluksellaan, lukuunottamatta

Ingegerdiä?»

Vielä kerran Hjalte kääntyi Astridin puoleen ja kysyi hyvin ankarasti:

»Vastaa nyt ja sano, etkö aio ilmaista totuutta Olavi-kuninkaalle?»

Astrid oli pelästynyt pahanpäiväiseksi. Hän vastasi hyvin nöyrästi:

»Miksi et tahdo lähteä mukaan Kungahällaan? Silloin minun täytyy

ilmaista kaikki. Etkö näe, etten itsekään tiedä, mitä tahdon?

Lupaisinhan mitä haluat, jos aikoisin pettää kuninkaan. Houkuttelisin

sinut jatkamaan matkaasi, jos todella sitä toivoisin, mutta tiedän

olevani heikko. Minähän pyydän ainoastaan, että lähdet mukaani.»

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun näki Hjalten kasvoista

kuvastuvan hirveän raivon. »Vai pitäisi minun auttaa sinua välttämään

kohtaloasi!» karjaisi vanhus.

Hjalte selitti, ettei hänen tarvinnut osoittaa Astridille

armahtavaisuutta. Hän vihasi tätä, koska tämä oli tehnyt syntiä

sisartaan kohtaan. Ingegerdin oma oli se mies ollut, jonka hän tahtoi

varastaa itselleen, sillä varas Astrid oli. Hjaltenkin kaltaisen

karaistuneen urhon täytyi voihkia tuskasta ajatellessaan, miten

Ingegerd oli kärsinyt. Mutta Astrid ei ollut tuntenut mitään. Tuon

jalon neidon kamppaillessa tuskissaan hän oli lähtenyt julmana ja

viekkaana etsimään ainoastaan omaa iloaan. Voi Astridia! voi häntä!

Astrid kuuli Hjalten äänen painuvan niin synkän hurjaksi kuin tämä

olisi mutissut loitsua.

»Sinä vääristelit ja turmelit ihanimman runoni!» sadatteli ukko. »Sillä

ihanin runo, jonka Hjalte-runonlaulaja kuunaan on sepittänyt, oli se,

että hän olisi laulanut yhteen maailman hurskaimman naisen ja

oivallisimman miehen. Mutta sinä vääristelit sen runon ja muutit sen

ilveilyksi. Ja minä rankaisen sinua, sinä kalman sikiö! Minä rankaisen

sinua samoin kuin Isä Jumala rankaisi sitä kiusaajaa, joka teki hänen

maailmansa syntiseksi. Minä rankaisen sinua.

»Mutta älä pyydäkään, nainen», jatkoi hän, »minua lähtemään mukaasi

suojelemaan sinua omalta itseltäsi! Ajattele, miten kuninkaantyttären

täytyy kärsiä tästä rumasta pilasta, jonka teet Olavi-kuninkaalle! Sekä

Ingegerdin että minun puolestani on sinun saatava rangaistus. Enkä minä

lähde mukaasi ilmaisemaan sinua. Se on minun kostoni. En ilmaise sinua.

»Kuule, Astrid! Saat matkata Kungahällaan, ja jollet puhu omasta

tahdostasi, tulkoon sinusta kuninkaan morsian. Mutta sitten, senkin

käärme! kosto tavoittaa sinut. Minä tunnen Olavi-kuninkaan ja tunnen

sinutkin. Elämäsi käy niin raskaaksi, että joka päivä toivot kuolemaa.»

Sen sanottuaan Hjalte kääntyi pois ja lähti omaan laivaansa.

Astrid istui kauan ääneti miettien kuulemaansa. Mutta sitten hänen

kasvoilleen levisi pilkallinen hymy. Hjalte-vanhus unohti, että Astrid

oli oppinut hymyilemään tuskille. Mutta onnea, onnea hän ei ollut

koskaan maistanut.

Ja Astrid nousi ja meni teltanaukolle. Hän näki tuiman Hjalten ohjaavan

laivansa länttä kohti, kohti sumujen verhoamaa Islantia, joka viluisena

ja pimeänä toivotti laajalti matkustaneen poikansa tervetulleeksi

kotiin.

3.

On aurinkoinen syyspäivä. Taivaalla ei ole pienintä pilvenhattaraa. On

sellainen päivä, jolloin tulee ajatelleeksi: ihana aurinko tahtoo antaa

kaiken valonsa. Ihana aurinko on kuin äiti, jonka poika on matkalle

lähdössä ja joka ei nyt eron hetkellä tahdo irroittaa katsettaan

rakkaimmastaan.

Siinä pitkässä laaksossa, jossa Kungahälla sijaitsee, kohoaa useita

pieniä pyöreälakisia, pyökkimetsää kasvavia kukkuloita. Ja nyt puut

ovat pukeutuneet niin koreaan syysasuun, että täytyy ihan ihmetellä. On

kuin ne olisivat lähdössä kosiin. Tuntuu siltä, kuin ne olisivat

pukeutuneet kultaan ja helakkaan punaan lumotakseen rikkaat morsiamet

loistollaan.

Joen vastakkaisella rannalla kohoava suuri Hisingenin saari on myös

somistautunut kuin juhlaan. Mutta Hisingenissä kasvaa vaaleankeltaisia

koivuja. Hisingenin puilla on valkeat vaatteet kuin morsiamilla

vihillä.

Mutta jokea ylöspäin, joka vyöryy merta kohti ylväänä ja vuolaana kuin

jos syyssateet olisivat täyttäneet sen kuohuvalla viinillä, soutaa

laiva toisensa perästä kotia kohti. Ja kun purret lähestyvät

Kungahällaa, vaihtuvat niiden harmaat sarkapurjeet uusiin, valkeihin.

Ja mieleen johtuu väkisinkin tarina kuninkaanpojista, jotka lähtivät

seikkailemaan kerjäläisen ryysyihin verhoutuneina ja heittivät ne

jälleen yltään palatessaan takaisin komeaan kuninkaankartanoon.

Mutta kaikki Kungahällan asukkaat ovat kokoontuneet laitureille. Vanhat

ja nuoret purkavat tavaroita laivoista. He kantavat varastohuoneet

täyteen suoloja ja hylkeenrasvaa, kallisarvoisia aseita ja monenvärisiä

pukimia. He kiskovat laivat ja veneet maalle ja kyselevät kotiutuneilta

muun maailman kuulumisia.

Mutta äkkiä puuha ja hyörinä lakkaa, kaikki suuntaavat katseensa

joelle.

Kömpelökulkuisten kauppa-alusten joukossa tulla porhaltaa suuri

pitkälaiva. Ja kansa ihmettelee, kuka se sellainen tulija saattaa olla,

jonka laivassa on purppurareunuksiset purjeet ja keulassa kultainen

kuva. Ihmetellään, mikä laiva tuo saattaa olla, joka liitää halki

aaltojen kevyesti kuin joutsen. Kiitellään soutajia, jotka liikuttavat

airojaan niin tasaisessa tahdissa, että ne välkkyvät aluksen kupeilla

kuin kotkan siivet.

»Varmaankin Ruotsin kuninkaan tytär», aletaan arvailla. »Varmaankin

ihana kuninkaantytär, Ingegerd, jota Olavi Haraldinpoika on odottanut

kaiken kesää ja syksyä.»

Ja naiset kiiruhtavat laiturille näkemään kuninkaantytärtä, joka joella

soutaa kuninkaanlaituria kohti. Miehet ja pojat juoksevat laivoihin ja

kiipeävät venetalaiden katoille.

Kun naiset näkevät kuninkaantyttären loistavassa asussa laivansa

kannella, he alkavat huutaa tervetuliaistoivotuksia. Ja kaikki miehet,

jotka näkevät hänen lempeästi hymyilevät kasvonsa, ottavat lakkikulun

päästään ja heiluttavat sitä korkealla ilmassa.

Mutta kuninkaanlaiturilla seisoo Olavi-kuningas itse, ja kun hän näkee

kuninkaantyttären, hänen kasvonsa säteilevät ilosta ja hänen silmänsä

loistavat lempeää hellyyttä.

Ja koska on niin myöhäinen vuodenaika, että kaikki kukat ovat

kuihtuneet, nuoret tytöt taittavat puista punakeltaisia syksynlehtiä ja

siroittelevat niitä laiturille ja kadulle. Ja kiireen kaupalla he

rientävät koristelemaan talonseiniä helottavilla pihlajanmarjoilla ja

purppuranpunaisilla haavanlehdillä.

Kuninkaantytär, joka seisoo korkealla laivassaan, näkee kansan

viittovan hänelle ja toivottavan hänet tervetulleeksi, näkee

punakellertävät lehdet, joiden päällitse hänen tulee kävellä. Ja

uloinna laiturilla hän näkee kuninkaan, joka hymyilee hänelle.

Ja kuninkaantytär unohtaa kaiken, mitä hänen tuli sanoa ja tunnustaa.

Hän unohtaa, ettei hän ole Ingegerd. Hän unohtaa kaiken muun, paitsi

että tahtoo päästä Olavi Haraldinpojan vaimoksi.

* * * * *

Kerran sunnuntaina Olavi Haraldinpoika istui päivällispöydässä kaunis

kuningattarensa kupeellaan. Hän puheli vilkkaasti tämän kanssa, nojasi

kyynärpäätään pöytään sekä kääntyi niin, että saattoi nähdä tämän

kasvot. Mutta Astridin puhuessa kuningas loi silmänsä alas

ajatellakseen ainoastaan tämän äänen ihanuutta, ja kun kuningatar

puheli kauan, Olavi alkoi ajattelemattaan, huomaamattaan vuoleskella

pöydänlevyä.

Kaikki Olavi-kuninkaan miehet tiesivät, ettei hän olisi tehnyt niin,

jos olisi muistanut, että oli sunnuntai. Mutta he kunnioittivat

Olavi-kuningasta niin suuresti, etteivät uskaltaneet huomauttaa

hänelle, että hän teki syntiä.

Mitä kauemmin Astrid puhui, sitä rauhattomammiksi soturit kävivät.

Kuningatar huomasi kyllä heidän vaihtavan keskenään huolestuneita

silmäyksiä, mutta ei tiennyt, minkä vuoksi.

Kaikki olivat jo lopettaneet ja ruoka korjattu pois, mutta

Olavi-kuningas istui yhä paikallaan puhellen Astridin kanssa ja nyrhien

puukolla pöydänlevyä. Hänen edessään oli jo pienoinen lastukasa.

Silloin sai vihdoin sanoiksi hänen ystävänsä Björn, Sälön Ogurin poika.

»Mikä päivä huomenna on, Eilif?» kysyi hän hovipojalta.

»Huomenna on maanantai», vastasi Eilif kovalla, selkeällä äänellä.

Silloin kuningas kohotti päätään ja katsoi Eilifiin. »Sanoitko, että

huomenna on maanantai?» lausui hän miettiväisenä.

Virkkamatta enää sanaakaan hän keräsi käteensä kaikki pöydästä

vuolemansa lastut, meni lieden ääreen, kaivoi tuhasta hehkuvan hiilen

ja laski sen lastujen päälle, jotka pian syttyivät tuleen.

Kuningas seisoi hievahtamatta paikallaan ja antoi lastujen palaa

kädessään poroksi.

Silloin kaikki uroot iloitsivat, mutta nuori kuningatar valahti kalman

kalpeaksi.

'Miten hän mahtaakaan tuomita minua, kun kerran saa tietää syntini',

ajatteli Astrid, 'koska rankaisee itseään noin ankarasti niin pienestä

rikkomuksesta!'

* * * * *

Gårdarikin Acke makasi sairaana purressaan Kungahällan satamassa. Hän

makasi ahtaassa laivanruumassa odottaen kuolemaa. Hänen jalkaansa oli

kauan särkenyt ankarasti, nyt siihen oli auennut haava, ja viime

tunteina jalka oli alkanut mustua.

»Kuule, Acke, ei sinun tarvitse kuolla!» lohdutteli Kungahällan Ludolf,

joka oli laskeutunut ruumaan katsomaan Ackea. »Etkö tiedä, että

Olavi-kuningas on täällä kaupungissa ja että Jumala on hänelle antanut

suuren voiman hänen pyhyytensä ja hurskautensa ansiosta? Käske pyytää

häntä luoksesi ja laskemaan kätensä päällesi, niin jäät eloon.»

»En voi häneltä pyytää apua», valitti Acke. »Olavi Haraldinpoika vihaa

minua, sillä löin aikoinani kuoliaaksi hänen kasvinveljensä Reor

Valkoisen. Jos hän saa tietää, että minä olen laivoineni täällä

satamassa, hän surmaa minut.»

Mutta tullessaan Acken luota Ludolf kohtasi kaupungin kadulla nuoren

kuningattaren, joka oli ollut metsässä pähkinöitä poimimassa.

»Kuningatar», huusi Ludolf, »sano Olavi-kuninkaalle näin: 'Gårdarikin

Acke, joka löi kuoliaaksi kasvinveljesi, makaa kuolemaisillaan

satamassa omassa purressaan'.»

Kaunis kuningatar kiiruhti kotiin ja saman tien Olavi-kuninkaan luo,

joka seisoi pihalla sukimassa ratsuaan.

»Riemuitse, Olavi-kuningas!» huudahti hän, »Gårdarikin Acke, joka

tappoi kasvinveljesi, makaa sairaana purressaan täällä satamassa; hän

on kuolemaisillaan.»

Olavi Haraldinpoika vei kiireesti hevosen talliin. Sitten hän lähti

kadulle ilman miekkaa ja kypärää. Hän käveli ripeästi talojen lomitse,

kunnes päätyi satamaan. Siellä hän etsi käsiinsä Acken laivan. Kuningas

oli jo ruumassa sairaan luona, ennen kuin tämän miehet huomasivat

ruveta estämään.

»Acke», sanoi Olavi-kuningas, »usein olen ajanut sinua takaa merellä,

mutta aina pääsit pakoon. Nyt on sairaus kohdannut sinut täällä minun

kaupungissani. Se on minulle siitä merkkinä, että Jumala on antanut

henkesi käsiini.»

Acke ei vastannut. Hän oli ihan voimaton, kuolema oli hyvin lähellä.

Olavi Haraldinpoika laski kätensä hänen rinnalleen ja rukoili Jumalaa.

»Anna minulle tämän viholliseni henki!» pyysi hän.

Mutta kuningatar, joka oli nähnyt kuninkaan rientävän satamaan ilman

kypärää ja miekkaa, oli mennyt asetupaan, noutanut hänen aseensa ja

kutsunut muutamia hänen miehiään. Sitten hän lähti kuninkaan jälkeen

laivalle.

Mutta seisoessaan ahtaan laivanruuman ulkopuolella kuningatar kuuli

Olavi-kuninkaan rukoilevan sairaan puolesta.

Astrid kurkisti ruumaan katsoakseen kuningasta ja Ackea ilmaisematta,

että oli saapuvilla. Hän näki, että kun Olavin kädet olivat kuolevan

otsalla ja rinnalla, kalmanväri hävisi tämän kasvoista. Sairas alkoi

hengittää kevyesti ja hiljaa ja lakkasi valittamasta. Viimein hän

vaipui suloiseen uneen.

Astrid palasi hiljaa takaisin kuninkaankartanoon. Hän laahasi kuninkaan

miekkaa raskaasti pitkin katua. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin

kuolevan äsken, hänen hengenvetonsa raskaat kuin korahdukset.

Oli Pyhäinmiestenpäivän aamu ja Olavi-kuningas lähdössä messuun. Hän

tuli kuninkaantuvasta ja käveli pihan poikki portille. Pihalla seisoi

useita miehiä odottamassa lähteäkseen kuninkaan mukana messuun. Olavin

saapuessa he asettuivat kahteen riviin, ja kuningas kulki heidän

muodostamaansa kujaa.

Astrid seisoi kapealla käytävällä naistentuvan edustalla katsellen

kuningasta. Olavilla oli päässä leveä kultavanne ja hartioilla pitkä

punainen samettiviitta. Hän käveli hyvin hitaasti, ja hänen kasvoistaan

loisti pyhäpäivän rauha. Astrid pelästyi nähdessään miten kuningas

muistutti niitä pyhien Jumalan miesten ja kuninkaiden puuhunleikattuja

kuvia, joita hän muisti nähneensä Mariankirkon alttarin yläpuolella.

Aivan portinpielessä vaani mies, päässä luuhottava hattu ja iso, väljä

vaippa kääräistynä vartalolle. Kuninkaan lähestyessä hän viskasi viitan

yltään, kohotti korkealle paljastetun miekan, jota oli pitänyt piilossa

vaipan alla, ja syöksyi kuningasta kohti.

Mutta miehen ehdittyä aivan kuninkaan lähelle häneen sattui Olavi

Haraldinpojan katse valoisana ja lempeänä, ja hän pysähtyi kesken

juoksunsa. Miekka kirposi kädestä, ja mies lysähti polvilleen.

Olavi-kuningas seisoi hievahtamatta paikallaan ja piti kirkkaan

katseensa yhä salamurhaajaan suunnattuna. Tämä yritti kääntää silmänsä

pois hänestä, mutta ei voinut. Viimein hän alkoi nyyhkiä ja itkeä:

»Voi Olavi-kuningas! Olavi-kuningas! Vihamiehesi lähettivät minut tänne

surmaamaan sinut. Mutta kun näin kasvojesi pyhyyden, miekka kirposi

kädestäni. Sinun silmäsi masensivat minut maahan.»

Silloin Astrid lankesi käytävälle polvilleen. »Jumala, armahda minua

syntistä!» voihki hän. »Voi minua, voi minua, että olen valheella ja

petoksella joutunut tuon miehen vaimoksi!»

4.

Pyhäinmiestenpäivän iltana oli kirkas kuutamo. Kuningas oli kävellyt

pihamaalla ja katsastanut talleja ja navettaa nähdäkseen, oliko kaikki

kunnossa; olipa hän käynyt orjien ja palvelijoidenkin pirtissä

katsomassa, että kaikkia kestittiin hyvin. Kääntyessään takaisin

kuninkaantupaan hän huomasi naisen, jolla oli musta päähine, hiipivän

pihaportille.

Kuningas luuli tuntevansa hiipijän ja lähti perästä. Nainen meni ulos

portista, käveli torin poikki ja hiipi sitten ahtaita kujia joelle.

Olavi Haraldinpoika seurasi äänettömänä outoa kulkijaa. Hän näki naisen

menevän korkealle rantalaiturille ja jäävän sinne tuijottamaan veteen.

Heti samassa tuntematon kohotti käsivartensa ja käveli raskaasti

huoaten laiturille niin pitkälle, että kuningas selvästi huomasi hänen

aikovan hypätä jokeen.

Kuningas lähestyi häntä kuulumattomin askelin, niinkuin oli

lukemattomissa vaaroissa oppinut liikkumaan. Jo kahdesti nainen oli

kohottanut toista jalkaansa hypätäkseen veteen, mutta oli pysähtynyt

kummallakin kerralla. Ennen kuin hän ehti yrittää kolmannesti, Olavi

Haraldinpoika oli kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja

temmannut hänet kauemmas laiturille.

»Onneton!» huudahti kuningas. »Tahdot tehdä sellaista, minkä Jumala on

kieltänyt.»

Kuninkaan äänen kuullessaan nainen painoi kätensä kasvojaan vasten kuin

kätkeäkseen ne. Mutta Olavi-kuningas tiesi, kuka hän oli. Naisen

vaatteiden kahina, pään muoto ja hohtavat rannerenkaat olivat jo

ilmaisseet kuningattaren.

Ensin Astrid yritti riuhtoa itseään irti, mutta äkkiä hän rauhoittui ja

yritti haihduttaa kuninkaan mielestä luuloa, että oli aikonut surmata

itsensä.

»Oi Olavi-kuningas, miksi hiivit noin vaimoraukan kimppuun, joka on

lähtenyt joelle katselemaan, miten kuutamo kuvastelee vedessä? Mitä

minun pitää sinusta ajatella?»

Astridin ääni kuului tyyneltä ja leikilliseltä. Kuningas seisoi

sanaakaan virkkamatta.

»Olisit voinut pelästyttää minut, niin että olisin syöksynyt jokeen»,

jatkoi Astrid. »Luulitko ehkä, että aioin hukuttaa itseni?»

Kuningas vastasi: »En tiedä, mitä minun pitää uskoa. Jumala sen minulle

valaisee.»

Astrid naurahti ja suuteli häntä. »Surmaako silloin itsensä, kun on

niin onnellinen kuin minä? Surmaako kukaan itsensä paratiisissa?»

»En ymmärrä sitä», virkkoi Olavi-kuningas hiljaisella tavallaan.

»Jumala sen minulle valaisee. Hän ilmoittaa minulle, olenko syypää

siihen, että aiot tehdä sellaisen synnin.»

Astrid tuli nyt kuninkaan luo ja hyväili hänen kasvojaan. Kunnioitus,

jota hän aina oli tuntenut Olavi-kuningasta kohtaan, oli tähän saakka

pidättänyt häntä osoittamasta tälle rakkautensa koko kiihkeyttä. Nyt

hän sulki miehen yht'äkkiä lujasti syliinsä ja suuteli häntä

lukemattomia kertoja. Sitten hän alkoi puhua äänellä, joka oli lempeä

ja livertelevä:

»Kuule nyt, miten väkevästi mieleni on sinuun kiintynyt.»

Hän sai kuninkaan istuutumaan kumolleen käännetylle veneelle. Itse hän

polvistui tämän jalkojen juureen.

»Olavi-kuningas», aloitti hän sitten, »en tahdo enää olla

kuningattarena. Nainen, joka rakastaa miestä niinkuin minä sinua, ei

voi olla kuningattarena. Tahtoisin, että sinä vetäytyisit kauaksi

metsään ja pitäisit minua orjattarenasi. Saisin silloin palvella sinua

joka päivä.

»Silloin valmistaisin ruokasi, laittaisin vuoteesi ja vartioisin

tupaasi sinun nukkuessasi. Minä yksin saisin palvella sinua.

»Kun illalla palaisit kotiin metsästämästä, tulisin vastaasi ja

polvistuisin eteesi tielle ja sanoisin: 'Olavi-kuningas, henkeni on

sinun'.

»Ja sinä hymyilisit ja laskisit keihääsi rintaani vasten ja sanoisit:

'Niin, henkesi on minun. Sinulla ei ole isää eikä äitiä, sinä olet

minun, ja henkesi on minun kädessäni'.»

»Sinun henkesi on Jumalan kädessä», sanoi kuningas.

Astrid naurahti kevyesti. »Henkeni on sinun kädessäsi», toisti hän

hyvin lempeällä äänellä, ja samassa Olavi-kuningas tunsi, kuinka toinen

painoi miekkaa rintaansa vasten.

Mutta kuningas piteli leikissäkin miekkaansa vakavasti kädessä. Hän

tempasi sen puoleensa ennen kuin Astrid ennätti lainkaan vahingoittaa

itseään.

Kuningas kavahti pystyyn. Ensimmäisen kerran elämässään hän pelästyi

niin, että vapisi. Kuningatar oli tahtonut saada surmansa hänen

kädestään ja olikin vähällä ollut saada tahtonsa toteutetuksi.

Mutta silloin hänen mieleensä välähti ajatus, joka selitti

kuningattaren epätoivon syyn. 'Hän on tehnyt jonkin rikoksen', tuumi

Olavi. 'Hänellä on jokin synti tunnollaan.'