Oli kerran ihana kevät. Ja juuri se kevät, jolloin Ruotsin kuningatar
Sigrid Storråda oli päättänyt matkustaa Kungahällaan sopiakseen Norjan
kuninkaan Olavi Trygvenpojan kanssa heidän aiotusta avioliitostaan.
Oli varsin merkillistä, että Olavi-kuningas halusi omakseen
Sigrid-kuningattaren. Tämä oli kylläkin rikas, kaunis ja ylevämielinen,
mutta mitä paatunein pakana, jota vastoin Olavi-kuningas oli kristitty
eikä ajatellut muuta kuin kirkkojen rakentamista ja kansan pakottamista
kasteeseen. Mutta ehkäpä hän ajatteli, että Herra Jumala korkeudessaan
käännyttäisi kuningattaren.
Mutta vielä merkillisempää oli se, että kun Storråda oli
Olavi-kuninkaan sanansaattajalle ilmoittanut aikovansa purjehtia
Kungahällaan niin pian kuin meri oli luonut jäänsä, tuli heti kevät.
Kylmyys ja lumi katosivat, vaikka niihin aikoihin muuten oli
tavallisesti täysi talvi.
Kun Storråda puhui, että laivoja oli ruvettava varustamaan kuntoon,
jäät katosivat seliltä, niittymaat alkoivat vihannoida, ja vaikka vielä
oli pitkälti Marianpäivään, voitiin karja laskea laitumelle.
Kuningattaren laivan soutaessa Itä-Göötanmaan saaristosta Itämerelle
kukkuivat käet kallioilla, vaikka oli vielä niin varhainen vuodenaika,
että tuskin saattoi toivoa kuulevansa kiurua.
Kaikkialla Storrådan matkan varrella syntyi muuten suuri riemu. Kaikki
jättiläiset, joiden oli täytynyt muuttaa pois Norjasta Olavi-kuninkaan
hallitusaikana, koska eivät kärsineet kuunnella kirkonkelloja,
kapaisivat kallionkielekkeille katsomaan Storrådan purjehtiessa ohi. He
raastoivat juurineen maasta nuoria lehtipuita ja huiskuttivat niitä
kuningattarelle, ja palatessaan kivipirtteihinsä, missä vaimo istui
huolissaan ja kaivaten, he nauroivat sanoessaan:
»Älä huoli enää surra, eukko! Nyt Storråda matkustaa Olavi-kuninkaan
luo. Nyt saamme pian palata takaisin Norjaan.»
Kuningattaren purjehtiessa Kulla-vuoren ohi kömpi vuorenhaltija ulos
luolastaan. Ja hän käski vuoren aueta, niin että kuningatar saattoi
nähdä, miten kulta- ja hopeasuonet siellä kulkivat, ja iloita hänen
rikkaudestaan.
Storrådan matkatessa ohi Hallannin jokien laski näkki kosket ja
putoukset ja ui joen suulle saakka soittamaan harppuaan, niin että
laivat karkeloivat laineilla.
Kun hän purjehti Nidingien saariston kohdalla, merenneidot lepäilivät
rantakallioilla puhallellen simpukankuoritorviinsa, niin että vesi
ryöppysi korkeina vaahtopylväinä.
Mutta tuulen kääntyessä vastaiseksi sukelsi syvyydestä pinnalle ilkeitä
tursaita, jotka auttoivat Storrådan laivan yli aaltojen. Toiset
työnsivät perästä, toiset tarttuivat hampain meriruohoköysiin ja
asettuivat hinaamaan kuin hevoset.
Kaikkein hurjimmat viikingit, joita Olavi-kuningas ei kärsinyt maassaan
heidän pahuutensa takia, soutivat kuningattaren laivan kimppuun purjeet
koottuina ja entrauspiilut ojossa, ryhtyäkseen tappeluun. Mutta
tuntiessaan kuningattaren he päästivät hänet rauhassa menemään ja
huusivat hänen jälkeensä: »Juomme maljan sinun häittesi kunniaksi,
Storråda!»
Kaikki rannikolla asuvat pakanat pinosivat puita kivialttareilleen ja
uhrasivat lampaita ja vuohia vanhoille jumalille, jotta nämä
auttaisivat Storrådaa matkalla Norjan kuninkaan luo.
Kuningattaren purjehtiessa Nordre-jokea ylös ui Ahti laivan kupeelle,
ojensi valkean käsivartensa syvyydestä ja ojensi hänelle suuren,
kirkkaan helmen. »Käytä tätä», neuvoi Ahti, »että Olavi-kuningas
hurmautuu kauneuteesi eikä milloinkaan voi unohtaa sinua.» Päästyään
kappaleen matkaa jokea ylös kuningatar kuuli niin kovaa kolinaa ja
pauhua, että arveli lähestyttävän vesiputousta. Kuta pitemmälle hän
ehti, sitä kovemmaksi kävi kohu ja häly, ja vihdoin hän arveli
joutuvansa keskelle suurta taistelua.
Mutta soudettuaan Gullön ohi ja käännyttyään leveään poukamaan Storråda
näki suuren Kungahällan joen rannalla.
Kaupunki oli niin suuri, että virran partaalla oli taloja
silmänkantamattomiin toinen toisensa vieressä. Ne olivat kaikki isoja
ja hyvin rakennettuja, ympärillä lukuisat ulkorakennukset. Harmaiden
hirsiseinien välitse ujui kaitoja kujia joenrantaan, tupien edustalla
levisivät avarat pihamaat, ja joka talosta johti hyvin tallattu polku
omaan venetalaaseen ja omalle laiturille.
Storråda käski soutajia liikuttamaan airoja hitaammin. Hän seisoi
korkealla laivan perässä katsellen rannalle. »Enpä ole milloinkaan
nähnyt moista», puheli hän.
Nyt hän huomasi, että hänen kuulemansa kova kohu ja melu syntyi vain
kaikesta siitä työstä, joka Kungahällassa oli keväisin käynnissä
laivoja varustettaessa pitkille matkoille.
Hän kuuli seppien takovan raskailla moukareilla, leipäkaulimet
kolisivat leipomotuvissa, rakennuslankkuja lastattiin kumiseviin,
raskaisiin aluksiin, nuoret miehet kuorivat mastopuita ja höyläsivät
leveitä aironlapoja.
Hän näki paljon vihreitä pihamaita, missä tytöt punoivat
merenkulkijoille köysiä ja ikämiehet istuivat neula kädessä
paikkaamassa vanhoja sarkapurjeita.
Hän näki veneentekijöiden tervaavan uusia veneitä. Nauloja iskettiin
lujiin tammilankkuihin. Talaista työnnettiin alusten rungot ulos
tilkittäviksi. Vanhoja laivoja koristettiin vastamaalatuin
lohikäärmeenkuvin. Tavaroita lastattiin aluksiin, kiireessä sanottiin
jäähyväisiä, täyteen sullottuja raskaita laiva-arkkuja kannettiin
aluksiin.
Laivat, jotka jo olivat valmiina, lähtivät rannasta. Storråda näki
niiden, joita soudettiin jokea ylös vastavirtaan, kuljettavan raskaita
silli- ja suolalasteja; mutta niissä, jotka suuntasivat kulkunsa länttä
kohti aavalle merelle, oli lastia pitkän matkaa mastoa ylöspäin:
kallisarvoista tammipuuta, vuotia ja nahkoja.
Nähdessään tuon kaiken kuningatar hymyili iloissaan. Hän sanoi
kernaasti menevänsä Olavi-kuninkaalle saadakseen hallita ja vallita
tällaista kaupunkia.
Storråda souti kuninkaankartanon laituriin. Siellä Olavi-kuningas oli
häntä vastassa, ja kun kuningatar käveli kuningasta kohti, hän näytti
kuninkaasta kauneimmalta naiselta mitä hän ikinä oli kohdannut.
He menivät sitten yhdessä kuninkaankartanoon, ja heidän kesken vallitsi
suuri yksimielisyys ja ystävyys. Ja kun heidän piti käydä aterioimaan,
Storråda hymyili ja laski kuninkaan kanssa leikkiä koko ajan, kun
piispa luki ruokarukousta. Ja kuningaskin hymyili ja puheli, koska näki
sen miellyttävän Storrådaa.
Kun ateria oli lopussa ja kaikki panivat kädet ristiin kuunnellakseen
piispan rukousta, Storråda alkoi kertoa kuninkaalle rikkauksistaan. Hän
puhui niistä koko rukouksen ajan. Ja kuningas kuunteli Storrådaa, mutta
ei piispaa.
Kuningas asetti Storrådan kunniaistuimelle ja istuutui itse tämän
jalkain juureen. Ja Storråda kertoi poltattaneensa kartanoineen
päivineen kaksi pikkukuningasta, jotka olivat rohjenneet kosia häntä.
Ja kuningas ilostui ja ajatteli, että niin sietikin käydä kaikkien
pikkukuninkaiden, jotka rohkenivat kosia Storrådan kaltaista naista.
Kun kellot soivat iltamessuun, kuningas nousi mennäkseen tapansa mukaan
Mariankirkkoon rukoilemaan. Mutta silloin Storråda kutsutti
runolaulajansa, ja tämä lauloi runon Brynhildistä, joka surmautti
Sigurd Fafnesbanen. Eikä Olavi-kuningas mennyt kirkkoon, vaan jäi
katsomaan Storrådan mahtavia silmiä, ja hän huomasi, miten tuuheina
tämän mustat kulmakarvat kaareutuivat. Silloin hän ymmärsi, että
Storråda itse oli Brynhild ja surmauttaisi hänet, jos hän pettäisi
tämän. Kuningas ajatteli myös, että Storrådassa oli naista vaikka
poltattamaan itsensä roviolla yhdessä hänen kanssaan. Pappien
messutessa ja rukoillessa Kungahällan Mariankirkossa Olavi-kuningas
istui vain kuningattaren jalkojen juuressa ajatellen itsekseen, että
hän tahtoisi ratsastaa Valhallaan Storråda edessään hevosen selässä.
Yöllä oli Älvbackenin lautturilla, joka kuljetti lautallaan väkeä
Göötajoen yli, kovempi urakka kuin koskaan ennen. Tavan takaa hänet
huudettiin toiselle rannalle, mutta kun hän saapui sinne, ei siellä
koskaan näkynyt ketään. Kuitenkin hän kuuli ympärillään askelia, ja
lautta täyttyi niin, että oli vähällä upota. Mies souti koko yön
edestakaisin rannalta toiselle tietämättä, mitä kaikki oikein merkitsi.
Mutta aamulla oli joenrannassa hiekka täynnä pieniä jalanjälkiä, ja
jäljistä lautturi löysi, tarkemmin niitä katsottuaan, pieniä
kuihtuneita lehtiä, jotka havaitsi puhtaaksi kullaksi. Silloin hän
käsitti, että kaikki tontut ja kääpiöt, jotka olivat kaikonneet
Norjasta kristinoppia pakoon, nyt palasivat takaisin.
Mutta jättiläinen, joka asui Fontinvuoressa heti Kungahällasta itään,
otti maasta suuria kivilohkareita ja paiskeli niitä kaiken yötä
Mariankirkon tornia kohti. Jollei jätti olisi ollut niin mahdottoman
väkevä, että kaikki kivet lensivät joen yli ja putosivat kauas
Hisingeniin, ne olisivat voineet tehdä suurta tuhoa.
Kuninkaan oli joka aamu tapana käydä messussa, mutta sinä aamuna,
jolloin Storråda oli Kungahällassa, hän ei katsonut ehtivänsä kirkkoon.
Heti noustuaan hän tahtoi käydä satamassa, missä kuningatar asui omassa
laivassaan, kysymässä tältä, tahtoiko tämä ennen iltaa juoda häitä
hänen kanssaan.
Piispa oli soitattanut Mariankirkon kelloja koko aamurupeaman, ja
kuninkaan lähtiessä kuninkaankartanosta ja kävellessä torin poikki
kirkon ovet aukenivat ja ihana laulu tulvi häntä vastaan. Mutta
Olavi-kuningas jatkoi matkaansa ikään kuin ei olisi kuullut mitään.
Silloin piispa käski lakata soittamasta kelloja, laulu vaikeni ja
kynttilät sammuivat.
Kaikki kävi niin äkkiä, että Olavi-kuningas pysähtyi hetkiseksi ja
kääntyi katsomaan taakseen kirkkoa. Hänestä tuntui, että se oli
mitättömämmän näköinen kuin hän koskaan ennen oli huomannutkaan. Se oli
kaupungin muita rakennuksia matalampi, turvekatto luuhotti raskaana
ikkunattomien seinien varassa, portti oli matala ja pimeä ja sen yllä
oli vain pahainen kuusenkuoresta kyhätty katos.
Kuninkaan siinä seistessä tuli kirkon pimeästä oviaukosta nuori, hoikka
nainen. Hänellä oli yllään punainen hame ja sininen viitta ja
käsivarrella vaaleakutrinen lapsi. Hänen pukunsa oli vanha ja kehno,
mutta Olavi-kuninkaan mielestä hän oli ylhäisemmän ja jalosukuisemman
näköinen kuin ainoakaan hänen ennen tapaamansa nainen. Tuntematon oli
kookas ja kaunisvartaloinen, ja hänen kasvonsa olivat suloiset.
Kuningas katseli suuresti liikuttuneena, miten nainen painoi lasta
rintaansa vasten ja kantoi sitä niin hellien, aivan kuin hänellä ei
olisi ollut mitään muuta rakasta ja kallista koko maailmassa.
Ehdittyään portille nainen käänsi lempeät kasvonsa ja katsoi kovin
kaihoisasti taakseen hämärään, köyhään kirkkoon. Kun hän jälleen
kääntyi torille päin, hänen silmänsä olivat kyynelissä.
Mutta kun hänen piti astua kynnyksen yli torille, näytti rohkeus
pettävän. Hän nojasi portin pieleen ja katseli lastaan niin huolissaan,
kuin olisi tahtonut sanoa: »Missä, missä koko avarassa maailmassa me
nyt saamme suojaa?»
Kuningas seisoi yhä hievahtamatta paikallaan katsellen tuota koditonta.
Eniten hänen mieltään liikutti, kun hän näki lapsen, joka istui
huoletonna äidin sylissä, ojentavan kukkasen tämän kasvoja kohti
houkutellakseen hänet hymyilemään. Ja silloin Olavi huomasi naisen
koettavan karkottaa surullista ilmettä kasvoistaan ja hymyilevän
pojalle.
»Kukahan tuo nainen lienee?» ihmetteli Olavi-kuningas. »Luulen nähneeni
hänet ennenkin. Epäilemättä ylhäissukuinen nainen, joka on joutunut
puutteeseen ja hätään.»
Niin kiire kuin Olavi-kuninkaalla olikin Sigrid Storrådan luo, hän ei
kuitenkaan saanut irroitetuksi katsettaan tuntemattomasta naisesta. Hän
vain muistutteli mieleensä, missä hän ennen oli nähnyt niin lempeät
silmät ja niin ihananmuotoiset kasvot.
Nainen seisoi yhä kirkon portilla, ikään kuin ei olisi voinut tempautua
siitä irti. Silloin kuningas meni hänen luokseen ja kysyi:
»Miksi olet niin murheissasi?»
»Minut on karkotettu kodistani», vastasi nainen viitaten pieneen,
pimeään kirkkoon.
Kuningas arveli naisen tarkoittavan, että hän oli oleskellut kirkossa
sen vuoksi, ettei hänellä ollut muuta asuntoa. Olavi kysyi edelleen:
»Kuka sinut on sitten karkottanut?» Nainen katsahti silloin kysyjään
sanomattoman murheellisena:
»Etkö sitä tiedä?»
Mutta silloin kuningas kääntyi pois. Hänellä ei mielestään ollut aikaa
seisoa tässä arvoituksia arvaamassa. Tuntui siltä, kuin nainen olisi
tahtonut väittää hänen, kuninkaan, hänet karkottaneen. Olavi-kuningas
ei voinut käsittää, mitä nainen oikein tarkoitti.
Kuningas käveli rivakasti edelleen. Hän saapui kuninkaanlaiturille,
johon Storrådan laivat oli kiinnitetty. Satamassa hän näki
kuningattaren palvelijoita, joilla kaikilla oli kultapäärmeiset
vaatteet ja hopeakypärä.
Storråda seisoi korkealla laivassaan silmäillen Kungahällaa ja iloiten
sen mahtavuudesta ja rikkaudesta. Hän katseli kaupunkia sillä tavalla,
kuin jo olisi pitänyt itseään sen valtiattarena.
Mutta kun kuningas näki Storrådan, hän tuli heti ajatelleeksi sitä
suloista naista, joka oli köyhänä ja kurjana tullut kirkosta. 'Mitä
tämä merkitsee?' ihmetteli hän itsekseen; 'minusta hän oli kauniimpi
kuin Storråda'.
Kun Storråda nyt hymyili kuninkaalle, tämän mieleen välähti, miten
kyynelet olivat kimmeltäneet tuon toisen naisen silmissä.
Vieraan naisen kasvot olivat niin syöpyneet Olavi-kuninkaan mieleen,
että hänen täytyi verrata Storrådan kasvoja niihin piirre piirteeltä.
Ja hänen noin vertaillessa Storrådan koko ihanuus katosi.
Kuningas huomasi, että Storrådan silmät olivat julmat ja suu
hekumallinen. Jokaisessa kasvojenjuonteessa hän havaitsi synnin.
Olavi-kuningas näki kyllä yhä vielä, että kuningatar oli kaunis, mutta
tämän näkö ei häntä enää viehättänyt. Hän alkoi kammoa Storrådaa, ikään
kuin tämä olisi ollut välkkyvä myrkkykäärme.
Kun kuningatar näki kuninkaan tulevan, hänen huulillaan karehti
voitonriemuinen hymy.
»En odottanut sinua näin varhain, Olavi-kuningas. Luulin sinun olevan
aamumessussa.»
Kuninkaassa heräsi halu härnätä Storrådaa ja tehdä kaikki päinvastoin
kuin tämä tahtoi.
»Messu ei ole vielä alkanut», vastasi hän. »Tulin pyytämään sinua
mukaan Herran huoneeseen.»
Sanoessaan näin kuningas huomasi Storrådan silmissä terävän
välähdyksen, mutta tämä hymyili vielä.
»Tule mieluummin sinä tänne laivaan! Tahdon näyttää sinulle tuomani
lahjat.»
Kuningatar otti kultaisen miekan kuin houkutellakseen kuningasta, mutta
tämä oli yhä vain näkevinään tuon toisen naisen Storrådan rinnalla. Ja
hänestä tuntui, että Storråda oli aarteittensa keskellä kuin häijy
lohikäärme.
»Tahdon ensin tietää, tuletko mukaani kirkkoon.»
»Mitä minä teen sinun kirkossasi?» kysyi kuningatar pilkallisesti.
Silloin hän huomasi kuninkaan kulmakarvojen rypistyvän ja ymmärsi,
ettei tämä ollut samalla tuulella kuin edellisenä päivänä. Hän muutti
heti käytöstapaansa ja kävi lempeäksi ja myöntyväksi.
»Käy sinä kirkossa niin usein kuin haluat, vaikk'en minä käykään! Sen
seikan vuoksi ei meidän välillemme pidä tulla vihamielisyyttä.»
Kuningatar laskeutui laivasta laiturille ja tuli kuninkaan luo. Hänellä
oli kädessä miekka ja turkisreunuksinen viitta, jotka hän halusi
lahjoittaa Olaville.
Juuri silloin kuningas sattui katsahtamaan satamaan päin ja näki tuon
toisen naisen olevan tulossa. Tämä kävellä laahusti raskain askelin,
lapsi yhä käsivarrellaan.
»Mitä katselet niin innokkaasti, Olavi-kuningas?» kysyi Storråda.
Samassa tuntematon kääntyi katsomaan kuninkaaseen, ja hänen siinä
katsoessaan Olavista näytti, että hänen ja lapsen pään yläpuolelle
syttyi kultainen sädekehä, joka oli ihanampi kuin kaiken maailman
kuninkaiden ja kuningattarien korut. Mutta heti seuraavassa tuokiossa
tuntematon kääntyi takaisin kaupungille, eikä häntä enää näkynyt.
»Mitä katselet niin innokkaasti, Olavi-kuningas?» kysyi Storråda toisen
kerran.
Mutta kääntyessään nyt kuningattareen päin Olavi-kuningas oli
havaitsevinaan tämän vanhaksi ja häijyksi, kaiken maailman pahuuden ja
synnin saastuttamaksi, ja häntä kauhisti ajatellessaan, että olisi
saattanut joutua moisen pauloihin.
Hän oli ottanut hansikkaan kädestään puristaakseen Storrådan kättä.
Mutta nyt hän läimähdyttikin hansikkaalla Storrådaa vasten kasvoja ja
karjaisi: »Mitä minulla on sinun kanssasi tekemistä, senkin vanha
pakanakoira!»
Storråda peräytyi kolme askelta taaksepäin. Mutta hän hillitsi pian
itsensä ja vastasi: »Tämä lyönti koitukoon surmaksesi, kuningas Olavi
Trygvenpoika!»
Ja hän oli kalmankalpea kuin manalan haltijatar kääntyessään pois
kuninkaasta ja palatessaan laivaansa.
Seuraavana yönä Olavi-kuningas näki merkillisen unen.
Hänen edessään ei ollut maata, vaan merenpohja. Vihreänharmaa lakeus,
jonka yllä oli monta syltä vettä. Hän näki kalojen uivan saalistamassa,
näki aluksien purjehtivan ylhäällä vedenpinnalla kuin tummat pilvet ja
auringon välkkyvän himmeänä kuin kalpea kuu.
Silloin hän huomasi saman naisen, jonka oli nähnyt kirkonportilla,
kävelevän alhaalla meren pohjassa. Hänen ryhtinsä oli yhä vielä kumara
ja vaatteensa kuluneet, kuten silloin, kun kuningas hänet kohtasi,
kasvot yhä vielä murheen murtamat.
Mutta hänen kävellessään merenpohjalla jakautui vesi kahtia hänen
edessään. Kuningas näki, miten se ikään kuin äärettömän kunnioituksen
pakosta kohosi holveiksi ja muodostui pylväiksi, niin että hän kulki
kuin mitä ihanimmassa temppelissä.
Äkkiä kuningas näki veden, joka kohosi naisen yläpuolella,
rupeavan vaihtamaan väriä. Pylväät ja holvit punertuivat ensin
vaaleanpunertaviksi, mutta alkoivat pian käydä yhä tummemmiksi.
Ylt'ympäri oli koko merikin punainen, ikään kuin olisi muuttunut
vereksi.
Meren pohjalla, jossa nainen käveli, kuningas näki katkenneita miekkoja
ja nuolia, murtuneita jousia ja taittuneita keihäitä. Aluksi niitä ei
ollut paljon, mutta kuta kauemmas nainen kulki punaiseen veteen, sitä
tiheämpään niitä oli kasaantunut.
Kuningas huomasi vapisten naisen kampeavan sivulle, jottei olisi
tallannut pitkänään vihreällä levävuoteella makaavaa kuollutta miestä.
Miehellä oli rautapaita, kädessä miekka ja päässä syvä haava.
Kuninkaasta näytti, että nainen ummisti silmänsä päästäkseen näkemästä
kuollutta. Hän kulki varmaa päämäärää kohti epäröimättä ja pelkäämättä.
Mutta unennäkijä ei voinut kääntää katsettaan pois.
Hän näki koko merenpohjan sirpaleiden peitossa. Siinä oli raskaita
laivanankkureita; paksut köydet kiemurtelivat kuin käärmeet, tuossa
lojui laivoja kyljet murskana. Kultaiset lohikäärmeenpäät, jotka olivat
olleet keulakoristeina, tuijottivat häneen punaisin, uhkaavin silmin.
»Tahtoisin toki tietää, ketä tällä paikalla on taistellut jättäen tämän
kaiken häviön saaliiksi», tuumi unennäkijä.
Kuolleita näkyi kaikkialla. Niitä riippui laivanpartaista ja lojui
tuuheiden levien seassa. Mutta hän ei ehtinyt niitä kauan tarkastella,
sillä hänen täytyi pitää silmällä naista, joka yhä kulki eteenpäin.
Vihdoin kuningas näki naisen pysähtyvän erään kuolleen kohdalle. Tällä
oli punainen ihokas, päässä kirkas kypärä, kilpi käsivarrelle
pujotettuna ja kädessä paljas miekka.
Nainen kumartui kuolleen puoleen ja kuiskasi, ikään kuin olisi tahtonut
herättää nukkuvan: »Olavi-kuningas! Olavi-kuningas!»
Silloin uneksija näki, että hän itse oli se mies, joka lepäsi
merenpohjassa. Hän tunsi selvästi, että hän itse oli tuo kuollut.
»Olavi-kuningas», kuiskasi nainen vielä kerran, »minä olen se, jonka
näit kirkonedustalla Kungahällassa. Etkö tunne minua?»
Kun kuollut makasi yhä liikkumattomana, nainen polvistui hänen
viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:
»Nyt on Storråda lähettänyt laivastonsa sinua vastaan ja kostanut
sinulle. Kadutko, Olavi-kuningas?»
Vielä kerran hän kysyi: »Nyt sinä kärsit kuoleman katkeruuden
senvuoksi, että valitsit minut etkä Storrådaa. Kadutko? Kadutko?»
Silloin kuollut vihdoin aukaisi silmänsä, ja nainen auttoi hänet
pystyyn. Hän nojasi naisen olkapäähän, ja tämä lähti hiljaa pois vieden
hänet mukanaan.
Taaskin Olavi-kuningas näki hänen kulkevan kulkemistaan, yöt päivät,
yli merten ja maiden. Vihdoin hän luuli näkevänsä, että he olivat
joutuneet pilvien yläpuolelle, tähtien tuolle puolen.
He saapuivat yrttitarhaan, jossa maa hohteli valkeana ja kukkaset
loistivat kirkkaina kuin kastehelmet.
Kuningas huomasi naisen yrttitarhaan tullessaan kohottavan päätään ja
hänen käyntinsä muuttuneen keveämmäksi. Kun hän oli ehtinyt kappaleen
matkaa etemmäksi, hänen vaatteensa alkoivat loistaa. Hän näki, miten ne
itsestään saivat kultapäärmeet ja alkoivat hohdella monenvärisinä.
Hän näki myös, miten naisen pään ympärille syttyi sädekehä, joka
valaisi hänen kasvonsa.
Mutta kaatunut, joka nojasi hänen olkapäähänsä, kohotti päätään ja
kysyi: »Kuka olet?»
»Etkö sitä tiedä, Olavi-kuningas?» vastasi tämä silloin, ja hänen koko
olemustaan ympäröi ääretön ylevyys ja ihanuus.
Mutta silloin täytti kuninkaan mielen unessa suuri riemu, kun hän oli
valinnut suloisen taivaan kuningattaren palvelemisen. Sellaista riemua
ei hän ollut tuntenut koskaan ennen; se oli niin väkevä, että se
herätti hänet.
Herätessään kuningas tunsi kyynelten valuvan kasvoja pitkin, ja hän
lepäsi hiljaa, kädet rukoukseen liitettyinä.