Marcus Antonius Poppius oli arvossapidetty roomalainen kauppias. Hän
kävi kauppaa kaukaisissa maissa ja lähetti Ostian satamasta hyvin
varustettuja kolmisoutulaivoja Espanjaan ja Britanniaan, jopa Germanian
pohjoisrannikolle saakka. Onni suosi häntä, ja hän kokosi suunnattomia
rikkauksia, jotka hän ilomielin ajatteli jättävänsä perinnöksi ainoalle
pojalleen.
Mutta valitettavasti ei tämä poika ollut perinyt isänsä kuntoa. Voi!
Koko maailmahan sen tietää. Rikkaan miehen ainoa poika! Tarvitseeko
mainita enempää? Aina sama juttu.
Saattaisi uskoa jumalien antavan rikkaille miehille pojiksi tuollaisia
inhottavia laiskureita, velttoja, raukeita houkkioita osoittaakseen
ihmisille, miten äärettömän mieletöntä rikkauksien kokoaminen on.
Milloin ihmisten silmät aukeavat? Milloin he alkavat ottaa varteen
jumalien opetuksia?
Nuori Silvius Antonius Poppius oli parinkymmenen ikäisenä ehtinyt
maistaa elämän kaikkia nautintoja. Hän uskotteli mielellään olevansa
niihin kaikkiin kyllästynyt, mutta siitä huolimatta ei saattanut
huomata hänen vähänkään laimeammin etsivän niitä. Päinvastoin; hän
joutui aivan epätoivoon, kun itsepäinen, merkillinen kova onni, joka
yht'äkkiä alkoi vainota häntä, rupesi häiritsemään hänen huvielämäänsä.
Hänen numidialaiset hevosensa rampautuivat päivää ennen vuoden
suurimpia kilpa-ajoja, luvattomat rakkaussuhteet tulivat ilmi, taitavin
ruoanlaittaja kuoli suokuumeeseen. Siinä oli jo aihetta liiaksikin
murtamaan mielenlujuutta, joka ei ollut terästynyt vaivoissa ja
ponnistuksissa. Nuori Poppius tunsi itsensä niin onnettomaksi, että
päätti lopettaa päivänsä. Hän tuumi, ettei voisi paremmin paeta niitä
vastoinkäymisen jumalia, jotka häntä vainosivat ja tekivät elämän
kärsimykseksi ja kidutukseksi.
Voihan ymmärtää onnetonta, joka tekee itsemurhan päästäkseen pakoon
ihmisten vainoa, mutta ainoastaan Silvius Antoniuksen kaltainen houkkio
saattoi ajatella sellaista keinoa paetakseen jumalia. Se johtaa mieleen
kuuluisan kertomuksen miehestä, joka juoksi leijonaa pakoon ja loikkasi
suoraan sen ammottavaan kitaan.
Nuori Poppius oli aivan liian vento mies valitakseen verisen
kuolintavan. Ei tuntunut liioin miellyttävältä ottaa tuskia tuottavaa
myrkkyä. Tarkoin asiaa harkittuaan hän päätti vaipua lempeään
kuolemaan aaltojen helmaan. Mutta mennessään Tiberin rantaan
hukuttautumisaikeissa hän ei saattanutkaan jättää ruumistaan joen
likaisen, raskaana vyöryvän veden vellottavaksi. Kauan hän epäröi
tuijottaen virtaan. Silloin hän joutui virtojen yllä uinuvana leijuvan
tenhovoiman lumoihin. Hän tunsi tuollaista suurta, pyhää kaipausta,
joka elähdyttää noita luonnon rauhattomia vaeltajia, ja hän halusi
nähdä meren.
»Tahdon kuolla sinikirkkaaseen mereen, joka pohjaan saakka kimaltelee
päivän kullassa», virkkoi Antonius itsekseen. »Ruumiini levätköön
punakorallivuoteella. Niiden vaahtokuohujen, jotka nostatan vaipuessani
syvyyksiin, tulee olla lumivalkeita ja raikkaita, ei sen noensekaisen
kuohun kaltaista, jota kelluu jokivarsilla.»
Hän riensi heti kotiin, käski valjastaa hevoset ja ajaa karautti
Ostiaan. Hän tiesi yhden isänsä laivoista olevan satamassa
lähtövalmiina. Nuori Poppius hoputti juoksijansa täyteen laukkaan ja
ehti kuin ehtikin alukseen juuri sen ankkuria nostettaessa. Helppo
käsittää, ettei hän katsonut tarpeellisiksi matkatavaroita eikä muita
varustuksia. Hän ei edes huolinut kysyä laivurilta, minne kulku oli
aikomus suunnata. Matkahan kävi joka tapauksessa merelle; se riitti.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin nuoren itsemurhaajan toivo toteutui.
Kolmisoutu oli jättänyt taakseen Tiberin suun, Välimeri avautui Silvius
Antoniuksen silmien eteen sinisenä, vaahtovälkkeisenä ja
auringonkimalteisena. Se sai Antoniuksen uskomaan todeksi sen
runoilijoiden väitteen, että vellova vesi on vain ohut verho, joka
kätkee taakseen kaikkein ihanimman maailman. Hänen täytyi uskoa heidän
sanojaan, että se, joka rohkeasti tunkeutuu läpi vesivaipan, oitis
päätyy merenjumalan helmilinnaan. Nuori mies onnitteli mielessään
itseään, kun oli valinnut tämän kuolintavan. Oikeastaan sitä ei voinut
sanoa kuolintavaksi; oli mahdoton uskoa tuon kauniin veden voivan
surmata. Se oli ainoastaan oikotie toiseen maailmaan, jonka nautinnot
eivät olleet pettäviä eivätkä jättäneet jälkeensä vain raukeutta ja
tympeytymistä.
Hän saattoi vain vaivoin hillitä kiihkoaan. Mutta hänen ympärillään
kuhisi laivan kansi täynnä merimiehiä. Silvius Antonius käsitti, että
jos hän nyt hyppää mereen, lorun loppuna on yksinkertaisesti, että
hänen isänsä ravakat merimiehet hyppäävät perässä veteen ja pelastavat
hänet.
Samassa tuli laivuri, kun purjeet oli nostettu ja soutajat päässeet
kunnolla vauhtiin, nuorta miestä erittäin kohteliaasti puhuttelemaan.
»Aiot siis, Silvius, seurata mukanani Germaniaan? Tämä on minulle suuri
kunnia.»
Nuori Poppius muisti samassa, ettei tämä mies ollut milloinkaan
palannut matkoiltaan tuomatta hänelle lahjaksi jotakin merkillistä
esinettä niistä barbaarimaista, joissa oli käynyt. Laivuri oli antanut
hänelle puupalikoita, joilla villit osasivat tehdä tulen, suuria
häränsarvia, joita he käyttivät juomapikareina, sekä karhunhampaista
tehdyn kaulanauhan, joka oli ollut suuren päällikön arvonmerkkinä.
Kunnon miehen kasvot aivan säteilivät hänen saadessaan herransa pojan
alukseensa. Hän piti sitä uutena todistuksena vanhan Poppiuksen
viisaudesta, että tämä lähetti poikansa kaukaisiin maihin eikä enää
sallinut nuorukaisen vetelehtiä joutilaiden roomalaishulttioiden
parissa oppimassa pelkkää velttoutta ja laiskuutta.
Nuori Poppius antoi laivurin olla harhaluulossaan. Hän pelkäsi tämän
heti kääntyvän takaisin, jos hän olisi ilmaissut aikeensa.
»Totisesti, Galenus», sanoi hän, »seuraisin mukanasi kernaasti tälle
matkalle, mutta pelkään, että minun täytyy pyytää sinua laskemaan minut
maihin Bajæessa. Tein päätökseni liian äkkiä. Näethän, ettei minulla
ole matkavarustuksia eikä rahaa.»
Mutta Galenus vakuutti nuorukaiselle, ettei tämän tarvinnut silti
luopua matkasta; se asia oli helposti autettavissa. Hänhän oli oman
isänsä hyvinvarustetussa laivassa. Ei häneltä puuttuisi lämpimiä
turkiksilla sisustettuja vaatteita, jos ilma kävisi koleaksi, ei
kevyitä, syyrialaisista kankaista valmistettuja pukuja, jollaisia
merimiehet käyttivät kauniilla ilmoilla luoviessaan ystävällisissä
saaristoissa.
Ostiasta lähdöstä oli kulunut kolmisen kuukautta, kun Galenuksen laiva
souti kallioiseen, kariseen saaristoon. Ei laivuri itse enempää kuin
kukaan miehistäkään ollut oikein selvillä siitä, missä oltiin, mutta
olivat kuitenkin iloissaan, kun hetkeksi oli päästy suojaan meren
aavalla riehuvilta myrskyiltä.
Olisi todella voinut uskoa Silvius Antoniuksen olevan oikeassa
väittäessään, että joku jumaluus vainosi häntä. Yksikään laivaväestä ei
muistanut kuunaan olleensa tällaisella matkalla. Kovaonniset merimiehet
puhelivat keskenään, etteivät he satamasta lähdön jälkeen olleet
nähneet kahta kaunista päivää. Myrskynnyt oli taukoamatta. Heidän oli
täytynyt kestää sanomattomia kärsimyksiä. Nälän ja janon kiusaamina oli
täytynyt upiuupuneina ja unen puutteesta melkein sairaina hoidella
airoja ja purjeita.
Merimiesten tyytymättömyyttä lisäsi se, etteivät he olleet voineet
lainkaan käydä kauppaa. Mitenpä he olisivat tohtineet sellaisella
säällä yrittää maihin ja levittää tavaroita rannalle harjoittaakseen
vaihtokauppaa? Päinvastoin, heidän oli täytynyt, heti kun näkivät
rannikon sukeltavan esiin raskaan harmaasta sadeverhosta, joka
taukoamatta oli ympäröinyt heitä, kääntää ulommas merelle välttääkseen
kuohuvan vaahdon kaartamia kareja. Kerran yöllä, ajauduttuaan
matalikolle, heidän oli täytynyt heittää puolet lastista mereen. Ja
loppuja he tuskin tohtivat ajatellakaan, sillä olihan syytä pelätä,
että laivaa lakkaamatta huuhdelleet hyökyaallot olivat ne kokonaan
turmelleet.
Totisesti ei Silvius Antonius näyttänyt olevan mies, jolla on
merionnea. Silvius Antonius oli näet yhä elossa, hän ei ollutkaan
hukuttautunut. Mahdoton yrittää selittää, miksi hän pidensi elämäänsä,
joka ei viime aikoina suinkaan voinut olla mieluisampaa kuin silloin,
jolloin hän päätti sen lopettaa. Ehkä hän oli toivonut meren tempaavan
hänet saaliikseen hänen itsensä tarvitsematta lainkaan puuttua asiaan.
Ehkei hän enää rakastanutkaan tuota vihaisena ärjyvää merta, ehkä hän
oli päättänyt kuolla marmorisen kylpyaltaansa vihreän välkkyvään,
hyvätuoksuiseen veteen.
Mutta jos Galenus ja tämän miehet olisivat tienneet, mistä syystä nuori
Poppius oli tullut laivaan, he olisivat aivan varmaan katkerasti
valittaneet, ettei hän pannut aikomustaan täytäntöön, sillä kaikki
olivat vakuuttuneet siitä, että juuri hänen mukanaolonsa oli syynä
vastoinkäymisiin. Monena pimeänä yönä Galenus oli pelännyt merimiesten
voivan käydä laivanomistajan pojan kimppuun ja heittää hänet mereen.
Useat kertoivat nähneensä mustia käsiä kurottautuvan vedestä
tavoittamaan alusta. Eikä tarvinnut, niin arveltiin, heittää arpaa
laivamiesten kesken, jotta olisi löytynyt se, jota nuo kädet
himoitsivat temmatakseen syvyyteen. Sekä laivuri että miehistö
osoittivat Silvius Antoniukselle sen harvinaisen suuren kunnian, että
uskoivat kaikkien myrskyjen vinkuvan ilmassa ja myllertävän merta hänen
vuokseen.
Jos Silvius Antonius olisi tuona aikana käyttäytynyt kuin mies ja
osaltaan puuttunut työhön ja toimiin, olisi ehkä joku matkatovereista
säälinyt häntä onnettomana, joka oli joutunut jumalien vihan alaiseksi.
Mutta nuorukainen ei älynnyt hankkia miesten myötätuntoa. Hän ei
ajatellut muuta, kuin missä oli parhaiten tuulensuojassa, ja etsi
lastin joukosta parhaita turkiksia ja peitteitä kylmän varalta.
Mutta yks'kaks' kaikki valitukset hänen mukanaolostaan loppuivat. Heti
saatuaan kolmisoudun ajetuksi kariseen saaristoon myrsky oli lakannut
riehumasta. Se oli kuin paimenkoira, joka herkeää haukkumasta ja
pysyttelee ääneti nähdessään lauman olevan oikealla tolalla navettaan
menossa. Raskaat pilviröykkiöt vyöryivät taivaanrannan taa. Aurinko
pilkisti esiin. Ensi kertaa koko matkalla laivaväki tunsi kesän
ihanuuden leviävän yli luonnon.
Myrskyjen ajelemiin miehiin vaikuttivat auringonpaiste ja lämpö melkein
päihdyttävästi. Nyt he eivät kaivanneet lepoa eikä unta, vaan tunsivat
itsensä iloisiksi kuin huomenhilpeät lapset. Toivo virisi jälleen. He
otaksuivat tapaavansa epälukuisten kalliosaarten takana suuren
mantereen. He odottivat tapaavansa ihmisiä -- kukapa tietää! Täällä
oudolla rannikolla, missä ei ehkä ennen ollut käynyt roomalaisia
laivoja, heidän tavaroillaan olisi ehkä hyväkin menekki. Heidän
onnistuisi ehkä loppujen lopuksi tehdä hyvät vaihtokaupat ja saada
laivan ruuma täyteen suuria karhun- ja hirventaljoja, valkeaa vahaa ja
kullankimmeltävää meripihkaa.
Kolmisoudun yhä etsiessä tietä luotojen ja karien lomitse, jotka
kasvoivat yhä korkeammiksi, uhkuvan vihreiksi metsäisiksi saariksi,
miehet kävivät koristamaan alusta, jotta se herättäisi barbaarien
huomiota. Laiva, joka ilman koristeitakin oli mitä ihanin ihmiskätten
aikaansaannos, kellui kohta laineilla kilpaillen loistossa
korkeasulkaisimpienkin lintujen kanssa. Äsken vielä se oli ollut
melkein tuuliajolla ja myrskyn runtelemana, nyt sen mastossa oli
kultainen salko ja suurenmoiset purppurareunaiset purjeet. Keulassa oli
säihkyvä Neptunuksen kuva ja perässä värikäs silkkikankainen teltta.
Eivätkä merimiehet tietenkään unohtaneet verhota laivankylkiä matoilla,
joiden riippuvat ripsut viistivät vedenpintaa, ja kietoa raskaisiin
airoihin kultanauhoja.
Eikä laivaväki tietenkään jättänyt ylleen suolaisen meriveden
läpikostuttamia vaatteita, joita he olivat käyttäneet matkalla ja joita
myrskyt ja aaltojen pärskeet olivat parhaansa mukaan yrittäneet
kuluttaa ryysyiksi. He pukeutuivat valkoisiin pukuihin, kietoivat
uumilleen purppuravyön ja kiinnittivät tukkaansa välkkyviä renkaita.
Silvius Antoniuskin virkosi velttoudestaan. Tuntui siltä, kuin hän
olisi ollut hyvillään, kun vihdoinkin saattoi ryhtyä sellaiseen, mitä
hän ymmärsi. Hän ajellutti partansa, leikkuutti tukkansa ja hierotutti
koko ruumiinsa tuoksuvilla öljyillä. Sitten hän otti ylleen
pitkäliepeisen puvun, kiinnitti hartioilleen viitan, laski hiuksilleen
leveän kultarenkaan ja valitsi Galenuksen antamasta isosta
korulippaasta sormuksia ja rannerenkaita, kaulaketjuja ja kultaisen
vyön. Sonnustauduttuaan valmiiksi hän veti silkkiteltan purppuraverhot
syrjään ja asettui matalalle lepovuoteelle teltan aukon kohdalle, jotta
rannikon asukkaat näkisivät hänet.
Näiden valmistelujen aikana laiva oli viilettänyt yhä soukempia salmia,
ja viimein merimiehet huomasivat joudutun joen suuhun. Oli jo tultu
makeaan veteen. Aluksen kahden puolen levisi yhtenäinen manner.
Kolmisoutu lipui hiljalleen joen kimmeltelevää pintaa. Ilma oli mitä
ihanin, koko luonto säteilevän tyyni. Mutta miten viehättävästi upea
kauppa-alus elähdyttikään tuota suurta autiutta ja jylhyyttä!
Joen kummallakin rannalla kasvoi korkeaa, sankkaa aarniometsää.
Synkänvihreät havupuut olivat tunkeutuneet aivan vesipiihin. Iäti,
lakkaamatta virtaava vesi oli uurtanut mullan pois niiden juurien
välistä, ja vielä enemmän kuin ikivanhat puut herättivät merimiehissä
kunnioitusta nuo paljaat juuret, jotka olivat kuin jättiläisten
suunnattomia jäseniä. Täällä ei, niin he ajattelivat, ihmisen ikinä
onnistu kasvattaa viljaa, milloinkaan ei tänne raivata sijaa
kaupungille, ei edes maataloille. Noiden teräksenkovien juurten
verkothan ovat punoutuneet toisiinsa silmänkantamattomiin. Jo se seikka
tekee metsän vallan ikuiseksi, muuttumattomaksi.
Jokivarsilla oli puita niin tiheässä ja niiden oksat niin takertuneet
toisiinsa kiinni, että ne muodostivat kahden puolen lujan,
läpäisemättömän muurin. Nuo pistävistä neulasista muodostuneet muurit
olivat niin lujat ja korkeat, ettei linnoitettu kaupunki olisi voinut
toivoa mahtavampaa suojavarustusta.
Mutta siellä täällä oli havumuurissa sentään aukkoja. Niitä oli
polkujen kohdalla, joita eläimet käyttivät käydessään joella juomassa.
Noista aukoista muukalaiset saattoivat silmäillä metsän sisään. He
eivät olleet koskaan nähneet mitään tuontapaista. Paisteettomassa
hämärässä kasvoi puita, joiden runko oli paksumpi kuin Roomassa
portinpielissä kohoavat tornit. Siellä oli suunnattomana ryteikkönä
määrättömästi puita, jotka taistelivat valosta ja ilmasta. Ne tunkivat
toistensa päälle ja kamppailivat keskenään, heikoimmat ruhjoutuivat ja
painuivat lähtemättömästi toisiinsa kiinni. Ne taistelivat ja
kilpailivat kuin olisivat olleet eläviä ihmisiä.
Mutta laivaväki tuumi, että jos tuossa puiden maailmassa liikkui
eläimiä tai kuljeksi ihmisiä, näiden täytyi tunkeutua eteenpäin
toisella tavoin kuin roomalaiset tiesivät, sillä koko metsä oli maasta
latvoihin saakka yhtenä ainoana jäykistä, havuttomista oksista
muodostuneena verkkokudoksena. Noista oksista riippui kyynärän pituisia
liehuvia, harmaita naavatupsuja, jotka saivat puut näyttämään
pitkätukkaisilta ja -partaisilta peikoilta ja kummituksilta. Mutta
niiden juurella oli maankamara lahoavien runkojen peitossa, ja jalka
olisi siellä vajonnut mädänneeseen puuhun kuin sulavaan lumeen.
Metsän siimeksestä uhosi tuoksu, joka kaikista laivassa olevista tuntui
suloisen huumaavalta. Se oli pihkan ja metsähunajan väkevää lemua,
johon sekaantui lahoavien runkojen ja punaisten ja keltaisten
jättiläissienten tympeää hajua.
Kieltämättä tuo kaikki tuntui tavallaan pelottavalta ja kammottavalta,
mutta tuntui myös mieltä ylentävältä tavata luonto kaikessa voimassaan,
ennen kuin ihminen oli ennättänyt ruveta rajoittamaan sen valtaa. Ei
kestänyt kauan, ennen kuin yksi merimiehistä alkoi hyräillä
metsänjumalan hymniä, ja vaistomaisesti koko joukko yhtyi lauluun. He
eivät enää odottaneet tapaavansa ihmisiä tässä metsämaailmassa. Heidän
sydämensä täyttivät hurskaat ajatukset, he ajattelivat metsänjumalaa
ja -neitoja. He tuumivat, että Pan oli, Hellaan metsistä karkotettuna,
paennut pohjan perille. Hurskas laulu huulillaan he nyt saapuivat hänen
valtakuntaansa.
Aina kun laulu vaikeni, miehet kuulivat metsästä hiljaista soittoa.
Korkealla sydänpäivän helteessä puiden latvoissa värisevät neulaset
soivat ja lauloivat. Merimiehet keskeyttivät yhä useammin laulunsa
kuullakseen, eikö Panin huilu kohta alkaisi kaikua.
Laiva lipui yhä hitaammin soutajien vedellessä airoilla yhä hiljemmin.
Merimiehet tähyilivät rannalla kuusten alla kullan vihreänä ja
mustanpuhuvana soluvaan veteen. He tähyilivät korkeaan ruo'ikkoon,
jonka lehdet värisivät ja kahisivat virran vuolteessa. He olivat
sellaisen jännittyneen odotuksen vallassa, että säpsähtivät nähdessään
kiitävän sudenkorennon tai huomatessaan valkeita lumpeita, joita
hohteli ruo'ikon kauniissa hämyssä.
Ja uudelleen kaikui laulu: »Pan, sa valtias metsien!» He eivät enää
ajatelleetkaan kaupantekoa. He tunsivat olevansa jumalien asuinsijan
kynnyksellä. Kaikki maalliset huolet olivat haihtuneet mielestä.
Silloin yht'äkkiä tuollaisen eläinten juomapolun suussa...
Siellä seisoi hirvi, leveäotsainen kuninkaallinen eläin, sarvet
tuuheahaaraiset kuin metsä.
Kolmisoutulaivassa tuli haudan hiljaisuus. Airot painuivat huopaamaan
pysähdyttäen aluksen. Silvius Antonius kohottautui purppuravuoteeltaan.
Kaikkien katseet olivat kiintyneet hirviurokseen. He luulivat näkevänsä
sen selässä häämöttävän jotakin outoa, mutta metsän pimentoon oli
riippuvien oksien lomitse mahdoton nähdä tarkkaan.
Turpa koholla seisoi kuninkaallinen eläin kauan aikaa vainuten
kolmisoutua kohti. Lopulta se näytti tajuavan, ettei tuo iso laiva
ollut vihamielinen olento. Se astui askelen veteen. Astui toisen.
Leveiden sarvien takaa häämötti yhä selvemmin jotakin vaaleaa ja
heleää. Olikohan hirviuroksen sarvissa kokonainen liikkuva ruusupensas?
Miehet vetivät airoilla muutaman varovaisen vedon. Kolmisoutu lipui
komeaa eläintä kohti. Se siirtyi aivan kuin itsestään lähemmäksi
ruo'ikon reunaa.
Hirvi astui hiljaa veteen, tunnusteli varovasti joenpohjaa, jottei
tarttuisi kiinni puunjuuriin. Nyt saattoi jo selvästi erottaa sarvien
takaa vaalean tukan kehystämät tytönkasvot. Hirven selässä istui
tuollainen nymfi, metsänneito, jollaisia merimiehet olivat odottaneet
ja uskoivat varmasti olevan tässä alkukantaisessa maailmassa.
Kolmisoudun väki joutui pyhän innostuksen valtaan. Erään Sisiliasta
kotoisin olevan miehen mieleen johtui laulu, jota hän oli laulanut
lapsena leikkiessään Syrakusan ympäristön kukkaisilla tasangoilla. Hän
alkoi hyräillä:
»Oi, Aretusa, sa keskellä kukkain syntynyt nymfi,
Metsien katveessa mi kuutamovalkeena käyt!»
Ja kun nuo myrskyissä karaistuneet miehet tajusivat nuo sanat, he
koettivat hillitä ja vaimentaa äänensä rajuilman kaltaista voimaa
kerratessaan säettä:
»Oi Aretusa, sa keskellä kukkain syntynyt nymfi!»
Laiva sauvottiin yhä lähemmäs ruo'ikon reunaa. Ei huolittu siitä, että
se jo oli pari kertaa karahtanut pohjaan.
Mutta nuori metsänhengetär leikki kuin piilosilla hirven sarvien
takana. Hän vuoroin lymysi, vuoroin kurkisteli. Hän ei pysähdyttänyt
hirveä, vaan hoputti sitä kauemmas veteen.
Kun korkeajalkainen eläin oli päässyt pari syltä rannasta,
ratsastajatar hyväili sitä saadakseen sen pysähtymään. Sitten hän
kumartui ottamaan joesta muutamia lumpeita. Ei hän ollut tullut
roomalaisia merimiehiä katsomaan.
Silloin Silvius Antonius otti sormestaan sormuksen, huudahti, jolloin
nymfi kohotti katseensa, ja heitti sormuksen hänelle.
Nymfi ojensi kätensä ja otti korun kiinni. Hänen silmänsä alkoivat
loistaa. Hän ojensi kätensä saadakseen lisää. Silvius Antonius heitti
toisen sormuksen.
Haltijatar viskasi äkkiä lumpeet takaisin jokeen ja ajoi hirven
kauemmaksi veteen. Aina väliin hän pysähdytti ratsunsa. Silloin Silvius
Antonius viskasi taas sormuksen, joka houkutteli metsänneitoa
eteenpäin.
Äkkiä tämä näytti kokonaan voittaneen epäilynsä. Hänen poskensa
alkoivat hehkua. Hän läheni laivaa houkuttelematta. Vettä oli hirven
lapoihin saakka. Se oli ihan laivan partaan kohdalla.
Ja merimiehet jo kumartuivat partaan yli auttaakseen ihanan nymfin
laivaan, jos tämä halusi tulla alukseen. Mutta neito ei nähnyt ketään
muuta kuin Silvius Antoniuksen, joka seisoi kannella sormuksin ja
helmin koristautuneena ja kauniina kuin päivännousu. Ja kun nuori
roomalainen huomasi nymfin silmien lepäävän hänessä, hän kurottihe
pitemmälle kuin kukaan muu. Toiset huusivat ja varottivat, ettei hänen
jalkansa vain luiskahtaisi ja hän putoaisi veteen.
Mutta siitä varotuksesta ei ollut apua. Kuinka kaikki lienee
käynytkään, tempasiko metsänneito äkkiä Silvius Antoniuksen puoleensa
vai miten asia lienee ollutkaan, yks'kaks' nuori mies solahti yli
laidan, ennen kuin kukaan ehti ajatellakaan tarttua häneen kiinni.
Silvius Antoniuksella ei ollut kuitenkaan hukkumisen vaaraa.
Metsänneito oli ojentanut ruusuisen käsivartensa ja otti hänet vastaan.
Nuorukainen tuskin hipaisikaan vedenpintaa. Samassa silmänräpäyksessä
neidon ratsu kääntyi äkkiä, porhalsi rantaan ja katosi metsän uumeniin.
Ja äänekkäänä kaikui hurjan ratsastajattaren nauru hänen kiidättäessään
mukanaan Silvius Antoniusta.
Galenus ja hänen miehensä seisoivat hetken kauhusta jähmettyneinä.
Aivan kuin merellä onnettomuuden sattuessa sukaisivat muutamat vaatteet
yltään uidakseen maihin. Mutta Galenus pysähdytti heidät.
»Varmastikin tämä on jumalien tahto», sanoi hän. »Sen vuoksi he ajoivat
Silvius Antonius Poppiuksen tuhansien myrskyjen kautta tähän
tuntemattomaan maahan. Olkaamme iloisia, kun olemme olleet heidän
tahtonsa välikappaleina! Mutta älkäämme myöskään yrittäkö estää sitä
tapahtumasta.»
Ja merimiehet tarttuivat kuuliaisina jälleen airoihin ja soutivat jokea
ylös, hyräillen hiljaa laulua Aretusan paosta ja säestäen siten
tahdikkaita aironvetojaan.
Kun tämä kertomus nyt on lopussa, pitäisi matkamiehen ymmärtää vanha
kivikirjoitus, joka hänelle näytettiin suuren Kungahällan paikalla.
Hänen pitäisi nähdä hirvi, jolla on monihaaraiset sarvet, sekä
kolmisoutulaiva pitkine airoineen. Ei voi vaatia häntä näkemään Silvius
Antonius Poppiusta ja kaunista aarniometsän kuningatarta, sillä jos
tahtoo nähdä myös heidät, täytyy katsella vanhojen sadunkertojien
silmillä.
Ja hän ymmärtää senkin, että kivikirjoitus on nuoren roomalaisen omaa
tekoa, sen vanha tarina samoin. Silvius Antonius opetti sen sanasta
sanaan jälkeläisilleen. Hänhän tiesi heitä ilahduttavan sen tiedon,
että he polveutuivat maankuuluista roomalaisista.
Mutta tietenkään ei muukalaisen tarvitse uskoa Panin nymfien liikkuneen
täällä joenrannalla. Tottahan hän käsittää, että aarniometsässä vaelsi
jokin villi heimo ja että hirven ratsastajatar oli noiden köyhien
ihmisten kuninkaan tytär. Ja että tyttö ryöstäessään Silvius
Antoniuksen halusi vain tämän koruja, ettei hän ajatellut lainkaan
Silvius Antoniusta itseään, tuskinpa edes tiesi, oliko nuori
roomalainen ihminen niinkuin hänkin.
Ja matkamies käsittää, ettei Silvius Antoniusta enää muistettaisi
noilla rannoilla, jos hän olisi yhä edelleen pysynyt entisensälaisena
narrina. Hän saa kuulla, miten onnettomuus ja hätä karkaisivat ja
terästivät nuoren roomalaisen ja tekivät hänestä miehen sekä että hän
villien halveksimasta orjasta kohosi heidän kuninkaakseen. Hän juuri
kävi aarniometsään käsiksi tulen ja teräksen voimalla. Hän rakensi
ensimmäisen lujaksi salvetun asumuksen. Hän rakensi laivoja ja kasvatti
viljaa. Hän laski perustuksen suuren Kungahällan loistolle ja
maineelle.
Ja kun matkamies kuulee kaiken tämän, hän katselee seutua iloisemmin
kuin ennen. Sillä vaikka kaupungin perusta on muuttunut pelloiksi ja
niityiksi eikä joella enää näy purjehtijoita, hän on kuitenkin tämän
paikan ansiosta nähnyt näkyjä menneisyydestä ja saanut hengittää
unelmien ilmaa.