Jos matkamies, joka on kuullut kerrottavan vanhasta Kungahällan
kaupungista, osuu sen muinaiselle paikalle Nordre-joen varrelle, hän
aivan varmaan kummastuu suuresti. Hän ihmettelee, ovatko kirkot ja
linnat voineet hävitä olemattomiin kuin sulava lumi vai onko maa ne
niellyt. Hän on joutunut paikalle, jossa muinoin kohosi mahtava
kaupunki, mutta ei näe ainoaakaan katua, ei laivasiltaa. Hän ei löydä
raunioita eikä palaneiden talojen jätteitä, vaan näkee ainoastaan
herraskartanon, jota ympäröivät vihreät puut ja punaiset ladot. Hän
näkee vain avaria niittyjä ja viljavainioita, joihin aura vuodesta
vuoteen viiltää vakojaan, rakennusten perusmuurien enempää kuin
pihakivityksenkään missään estämättä.
Mahdollisesti vieras ensin laskeutuu joen rantaan. Noita suuria
laivoja, jotka purjehtivat Itämeren-satamiin ja kaukaiseen
Espanjaan, hän ei tosin odota löytävänsä, mutta joitakin vanhojen
laivaveistämöiden, isojen venetalaiden ja siltojen jäännöksiä toivoo
sentään näkevänsä. Hän luulee löytävänsä sellaisen suuren uunin, joissa
keitettiin suolaa, tahtoo nähdä satamaan johtaneen kadun kivityksen.
Hän tiedustelee Saksansiltaa ja Ruotsinsiltaa, haluaa nähdä
Itkijättäriensillan, jossa Kungahällan naiset heittivät hyvästit
miehilleen ja pojilleen näiden lähtiessä pitkille retkille. Mutta
päästyään joenrantaan ei matkailija näe muuta kuin aaltoilevan
ruo'ikon. Hän näkee lauttauspaikkaan vievän kuoppaisen ajotien,
muutamia kiikkeriä veneitä ja pienen, litteän lautan, jolla
maalaisvankkureita kuljetetaan Hisingenin puolelle. Mutta ainoaakaan
suurta alusta ei näy pyrkimässä hiljalleen jokea ylös, ei edes tummaa
laivanrunkoa pohjassa lahoamassa.
Kun matkamies ei joenrannasta löydä mitään erikoista, hän ehkä koettaa
ottaa selkoa kuuluisasta Luostarikummusta. Hän ehkä tahtoisi nähdä sitä
ennen muinoin ympäröineiden vallipaalujen ja vallien jätteitä. Hän ehkä
tahtoo nähdä korkean linnan ja pitkät luostarirakennukset. Hän tuumii,
että ainakin joitakin sirpaleita pitäisi olla jäljellä ihanasta
Ristikirkosta, jossa säilytettiin Jerusalemista tuotua ihmeitätekevää
ristiä. Hän ajattelee lukemattomia muistomerkkejä, joita toisia
muinaisajan kaupunkeja kattavat pyhät kummut ovat peittonaan, ja sydän
alkaa sykkiä iloisesta odotuksesta. Mutta tullessaan vanhalle
kukkulalle, joka kohoaa yli vainioiden, hän ei tapaa siellä mitään
muuta kuin muutamia humisevia puita. Hän ei löydä muureja, torneja eikä
rakennusten päätyjä, joihin on puhkaistu suippokaari-ikkunoita. Puiden
siimeksessä näkyy puutarhasohvia ja tuoleja, mutta ei pylväikköjen
somistamia luostarinpihoja, ei ainoaakaan kauniiksi kirjailtua
hautakiveä.
No niin. Kun vieras ei täältäkään löydä mitään, hän rupeaa ehkä
etsimään vanhaa kuninkaankartanoa. Hän ajattelee varmaan niitä suuria
saleja, joista Kungahälla oli saanut nimensä. Ehkä olisi kuitenkin
säilynyt joitakin jätteitä kyynäränpaksuisista seinähirsistä tai Norjan
kuninkaiden pitopaikkanaan käyttämän laajan suojan alla sijainneista
syvistä kellareista. Hän ajattelee kuninkaankartanon tasaista vihreää
pihamaata, missä kuninkaat opettivat hopeakenkäisiä nuoria varsoja ja
kuningattaret lypsivät kultasarvisia lehmiä. Hänen mieleensä johtuu
korkea neitsytkammio, panimo isoine kattiloineen, paistintupa, missä
kerrallaan lyötiin pataan härän puolikas ja vartaaseen kokonainen sika.
Hän ajattelee orjainasuntoa, haukkahäkkiä ja ruoka-aittaa, kaikkia
vanhuuttaan sammaltuneita, lohikäärmeenpäillä koristettuja rakennuksia,
jotka tiheänä rykelmänä ympäröivät kartanoa. Niin monista rakennuksista
täytyy toki jotakin olla jäljellä, hän ajattelee itsekseen.
Mutta kun muukalainen kyselee vanhaa kuninkaankartanoa, hänet
opastetaan herraskartanoon, jossa on lasikuisti ja talvipuutarha. Vanha
kunniaistuin on kadonnut, samoin kaikki hopealla silatut juomasarvet ja
härännahalla päällystetyt kilvet. Hänelle ei voida näyttää edes tiheää
lyhyttä nurmea kasvavaa, sileää pihamaata, jossa oli kapeita mustaan
multaan tallattuja käytäviä. Hän näkee hyötymansikkamaita ja
ruusuistutuksia, iloisia pienokaisia ja nuoria tyttöjä leikkimässä
omena- ja päärynäpuiden siimeksessä. Mutta hän ei näe painiskelevia
uroita eikä sulkapalloja lyöviä ritareita.
Matkamies ehkä kyselee toritammea, jonka alla kuninkaat istuivat
käräjiä ja jonka katveeseen oli pystytetty kaksitoista tuomarinkiveä.
Tai sitä pitkää katua, jota väitettiin peninkulman pituiseksi. Tai
rikkaiden kauppiaiden kartanoita, joita erottivat toisistaan pimeät
kujat ja joilla oli omat siltansa ja venetalaansa joenrannassa. Tai
torin varrella kohoavaa Mariankirkkoa, missä merenkävijät uhrasivat
pieniä takiloituja laivoja ja murheen raskauttamat pieniä hopeasydämiä.
Mutta hänelle ei ole mitään näytettävää. Lehmät ja lampaat käyvät
laitumella samoilla paikoilla, missä tuo pitkä katu muinoin kulki.
Torin kohdalla kasvaa ruista ja kauraa, ja talleja ja navetoita kohoaa
niillä tienoin, missä markkinaväki muinoin tungeskeli houkuttelevien
kauppakojujen ympärillä.
Kaikki tämä tekee vieraan matkamiehen aivan varmaan murheelliseksi.
Eikö siis yhtään mitään ole jäljellä? kysyy hän kai; eikö minulle siis
ole mitään näytettävää?
Ja ehkä hän luulee, että häntä on petetty. Hän sanoo varmaan, ettei
suuri Kungahälla ole voinut sijaita tällä paikalla. Sen paikan on
täytynyt olla jossakin muualla.
Silloin vieras on vietävä joenrantaan, hänelle on näytettävä kömpelösti
hakattu kivilohkare ja raaputettava pois hopeanharmaa sammal, niin että
hän voi nähdä muutamia kiveen piirrettyjä kuvioita.
Hän ei ymmärrä, mitä ne esittävät; ne tuntuvat yhtä käsittämättömiltä
kuin kuun tummat laikut. Mutta hänelle pitää vakuuttaa niiden esittävän
laivaa ja hirveä ja että ne on ennen muinoin kaiverrettu kiveen
kaupungin ensimmäisen perustamisen muistoksi.
Ja kun hän ei yhä vieläkään ymmärrä, hänelle on kerrottava, mitä tuo
kivikirjoitus esittää.