löihen itsensä sepoksi —
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakensi,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alaisimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.
Siinä hän takoi yön lepäämättä, päivän pysähtymättä. Vipunen jo
hätääntyi. »Mi sinä lienet miehiäsi?» hän kysyi. »Olen jo syönyt sata
urosta, tuhonnut tuhannen miestä, mutta en ole vielä moista syönyt:
syet suuhuni tulevat,
kekälehet kielelleni,
rauan kuonat kulkkuhuni.»
Ja nyt alkoi hän loitsia pois tuota pahaa. Luki hän siinä tautien
synnyn tiedustelut, luovutussanat, apusanat, pelotussanat. Mutta
Väinämöinen oli olevinaan vain hyvin rauhallinen, väitti itsellään
olevan hyvän olon ja ruokaakin kylliksi, vieläpä uhkasi lujemmin lyödä
moukarillaan, ellei saisi kuulla sanoja, oikeita syntysanoja, sillä »ei
sanat salahan joua, eikä luottehet lovehen».
Silloin virsikäs Vipunen, —
jonk oli suussa suuri tieto,
mahti ponneton povessa,
aukaisi sanaisen arkun,
virsilippahan levitti,
lauloaksensa hyviä, —
noita syntyjä syviä,
ajan alkuluottehia,
joit ei laula kaikki lapset
ymmärrä yhet urohot.
Ja hän »lauloi synnyt syitä myöten, kuinka luojansa luvalla itsestänsä
ilma syntyi, ilmasta vesi erosi, veestä manner maatelihe, manterelle
kasvut kaikki». Vielä hän »lauloi kuun kuvoannasta, auringon
asetannasta, ilman pielten pistännästä, taivosen tähytännästä.»
Voimakasta oli hänen laulunsa, ei oltu sellaista ennen kuultu.
Pääksytysten hän päivät lauloi, yhytysten yöt saneli ja »suu se syyteli
sanoja, kieli laski lausehia kuin on sälkö sääriänsä, ratsu jalkoja
jaloja». — Kun Väinämöinen oli kylliksensä saanut sanoja kuulla, palasi
hän veneellensä ja voitonvarmana ilmaisi seppo Ilmariselle hyvin
suoritetun matkansa tulokset: »Sain sanat salasta ilmi, julki luottehet
lovesta.»
Hupia vailla ei ole sekään tapaus, mikä samporetkeläisille sattuu.
Laskea karittelevat Kalevalan miehet purrellaan Pohjolaa kohti,
kulkevat onnellisesti jo monien koskien läpi, monien karisalmien
kautta, niin keskellä merta, väljillä vesillä, pursi seisahtuu
juoksemasta Mikä siellä esteenä?
Se on Seppo Ilmarinen,
toinen lieto Lemminkäinen,
pistivät melan merehen,
lastun kuusen lainehesen,
päästeä nytystelevät
tuota purtta puutoksesta.
Mutta ei pääse vene irti. Väinämöinen kehoittaa Lemminkäistä
tarkastamaan, mihin vene on tarttunut. Lemminkäinen katsoo veneen alle:
ei ole veno kivellä,
ei kivellä, ei haolla,
vene on hauin hartioilla,
veen koiran konkkaluilla.
Lemminkäinen tempaa miekkansa ja iskee veneen alle, mutta silloin
»itse vierähti vetehen, kourin aaltoihin kohahti». Ilmarinen
vetää Lemminkäisen tukasta takaisin veneeseen ja pilkkaa hänen
onnettomuuttaan, mutta itse iskiessään kalaa hänen miekkansa murenee
kappaleiksi ja vene yhä on paikoillaan. Väinämöinen vihdoin melallaan
lyö haukea; sen pää saadaan veneeseen, mutta pursto putoaa pohjaan.
Hauin leukaluusta Väinämöinen saa itselleen kanteleen.
Lisättäköön vielä Ilmarisen Tuonelan hauin pyyntö. Pohjolan tyttären
saadakseen täytyy Ilmarisen Tuonelan joesta pyytää hauki. Voidakseen
työnsä suorittaa hän morsiamensa neuvosta takoo suuren kokon,
»vaakalinnun», jolle »kourat rauasta kuvasi, teräksestä temmottimet,
siiviksi venehen vieret». Itse hän nousee kokkonsa selkään ja
neuvoo sitä menemään Tuonelan joelle. Kun Ilmarinen haroo Tuonelan
jokea, hyökkää vetehinen hänen kimppuunsa, mutta kokko pelastaa
hänet painamalla vetehisen takaisin jokeen. Ja siinäpä »jo tulevi
tuonen hauki, veen koira vengottavi», eikä olekaan se mitätön elävä:
hampahat ovat haravan varren pituiset, kita kuin kolme koskea, selkä
kuin seitsemän venettä. Se tahtoo hyökätä Ilmarisen kimppuun, mutta
samalla huomaa kokkokin sen ja iskee kyntensä siihen vasten suomuja.
Syntyy ankara kaksintaistelu. Hauki painautuu veden alle vetäen kokon
mukanaan, mutta silloin kokko ponnistaa voimiaan, kohoaa ylös, niin
että mustat mudat veden päälle nousee, iskee uudelleen toisen kyntensä
haukeen toisen rannan kallioon. Kilpistyy kynsi kalliosta, uudelleen
painuu hauki pohjaan ammottavine arpineen. Vielä kolmannen kerran kokko
ponnistaa, saa hauin kynsiinsä ja nostaa kuin nostaakin sen »päälle
selvien vesien». Niin lähti kalasta suomuksia ja kokosta höyheniä,
ettei vettä vedeksi eikä ilmaa ilmaksi olisi tuntenut. »Omenatammen»
oksalle kokko kaloineen istahtaa ja vaivansa palkaksi maistelee
saalistaan. Mutta kun Ilmarinen kokkoa siitä moittii, niin se sydäntyy,
kohoaa ilmaan ja lentää pilvenreunalle, niin että
pilvet liikkui, taivot naukui,
ilman kannet kallistihe,
katkesi Ukolta kaari,
kuulta sarviset sakarat.
Pyydän enää viitata leikillisen ja vapaan mielikuvituksen sellaisiin
luomiin kuin esim. Ilmarisen yritykseen takoa itselleen kullasta
morsianta (37 runo) ja Väinämöisen soittoon, jolla hän koko luonnon
lumoaa (41 runo).
Jo tässä esityksessä ja siellä täällä muissa tämän sarjan vihkosissa on
tullut mainituksi esimerkkejä siitä mielikuvituksesta, joka muuttelee
esineitä ja asioita todellisuutta suuremmiksi tai pienemmiksi.
Sellainen oli äsken mainittu Tuonelan hauki ja sitä tavoitteleva kotka,
sellainen se iso tammi, joka kasvoi taivaalle, esti pilvet juoksemasta,
auringon paistamasta ja niin synnytti ainaisen yön maailmaan. Sellainen
oli se suuri härkä, joka Pohjolan häihin tapettiin, sen kun
Hämehessä häntä häilyi,
pää keikkui Kemijoella,
sata syltä sarvet pitkät,
puolta toista turpa paksu,
viikon kärppä kääntelihe
yhen kytkyen sijalla,
päivän lenti pääskyläinen
härän sarvien väliä, —
kuun juoksi kesäorava
häpähältä hännän päähän. —
Niinpä runokin siitä sanoo: »ei ollut suuri, eikä pieni, olihan oikea
vasikka». — Hirveä oli se aitakin, joka ympäröi Pohjolan pihaa, kun
Lemminkäinen sinne matkasi häitten viettoon:
aita oli rautainen rakettu,
teräksinen tarha tehty,
sata syltä maa emähän,
tuhat syltä taivosehen,
keihäillä seivästetty,
maan mauilla ajastettu,
alahatse kyy matavi,
alemmaksi aita pantu,
ylähätse lintu lensi,
ylemmäksi aita pantu.
Toiset esineet taasen ovat mitättömän pieniä kuten se pieni, mutta
sitten suureksi jättiläiseksi kasvava mies, joka kaatoi ison tammen.
Samanlainen oli se mies, joka Pohjolan häihin tuon hirveän sonnin
tappoi, hänkin näet »alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan.»
Muutakin liioittelua tavataan Kalevalan yksityiskohdissa hyvin
runsaasti. Sellaista on täynnänsä esim. kuvaus Lemminkäisen hirven
hiihdännästä. Jo sukset, joilla hän hirveä ajoi takaa, olivat
erinomaiset, niitä kun Lyylikki lylyjen seppä vuoden ajan valmisteli:
sykysyn lylyä laati,
talven kalhua kaverti,
päivän vuoli sauvan vartta,
toisen sompoa sovitti.