Tuntunee omituiselta puhua mielikuvituksesta Kalevalassa, joka
kokonaan on mielikuvituksen varaan rakennettu. On siis jotenkin
rajoitettava tätä kysymystä. Kun asetan mielikuvituksen todellisuuden
vastakohdaksi ymmärrän silloin sellaisia mielikuvituksen luomia,
jotka ovat todellisuuden ulkopuolella. Näin jää tarkastelusta pois
esim. miten kansa mielikuvituksessaan on muodostanut sellaisia
tapahtumasarjoja, jotka nyt koottuna ja järjestettynä muodostavat
yhtämittaisen Kalevala-runoelman. Samoin se vilkas mielikuvitus, mikä
on ollut tarpeen sellaisen rikkaan kuvakielen syntymiseen, mikä tässä
runoelmassa esiintyy j.n.e.
Aivan sivumennen tahdon vain mainita kansan uskonnolliset käsitykset,
jotka tosin mielikuvituksen avulla, mutta kuitenkin todella vallinneen
uskon pohjalla ovat syntyneet. Vain mielikuvituksessaan he tietysti
näkivät ne monet haltijat, jotka heitä auttoivat tai vahingoittivat
jokapäiväisessä elämässä. Miten läheiseksi jumaluusolentojen ja
ihmisten väli oli kuviteltu, näkyy useista kohdin Kalevalaa. Kun
Lemminkäisen Pohjolan matkallaan tulee mennä tulisen kuopan yli,
joka oli täynnä kuumia kiviä, niin hän rukoilee Ukkoa satamaan lunta
ja Ukko sataakin sitä sauvan varren korkeudelta. Ainon äiti taasen
lohduttaakseen itkevää tytärtänsä tarjoaa hänelle ihanaa pukua,
jonka hän itse ennen nuorena tyttönä oli saanut Kuuttarelta ja
joka sitäpaitsi oli Kuuttaren oma kutoma. Jopa niin läheiseksi on
tuo suhde ajateltu, että Päivä, Kuu ja Tähti käyvät saaren kuulua
Kyllikkiä kosimassa pojillensa, vaikka Kyllikki ei heille antanutkaan
suostumustaan. Saman Kyllikin sitten Lemminkäinen sai puolisokseen. —
Mielikuvituksessaan kansa loi itselleen kuvan Tuonelasta, asuinpaikasta
kuoleman jälkeen. Tuonelan musta kuohukoskinen joki ympäröi kuolleitten
valtakuntaa. Tuonen tumma tytti saattaa tulijan joen yli. Elämä
muuten siellä on maanpäällisen elämän kaltaista, siellä juodaan
olutta, pestään vaatteita Tuonelan joessa, kuten ennen elävien mailla.
Huonompaa, kamalampaa se kuitenkin on. Syyllisten vuoteet siellä ovat
palavista kivistä, peitteet kyillä ja käärmeillä pujotettuja.
Voimakkaan mielikuvituksen avulla on kansamme nähnyt luonnon niin
elävänä edessään, kuin se sille on ollut. Eläimet, kasvit ja kuolleet
esineetkin saivat sen ajatuksissa hengen ja näyttäytyivät sille
toimivina, puhuvina ja tuntevina olentoina. Edellä olleessa vihkosessa
on siitä runsaasti esimerkkejä, joten tämäkin kohta tässä jääköön
syrjään.
Läheisesti luonnon elolliseksi ajattelemiseen liittyy se mielikuvitus,
mikä on luonut sellaiset loitsut, etenkin syntyrunot, ja loitsuille
omistetun voiman, mistä edellä on jo ollut puhetta. Tosin tämäkin
kaikki on syntynyt varman uskon kannattamana, mutta niissä on kuitenkin
mielikuvituksellakin niin suuri osa, että otan tähän vielä muutaman
esimerkin.
Syntyrunoista on suurimpia esim. raudan synnyn kuvaus: Ukko ilmoinen
Jumala synnytti kämmeniään vastakkain hieroen kolme Luonnotarta.
Ne kävivät aikojen alussa pilven äärtä myöten ja pudottivat maahan
maitoansa. Siitä ol raudan alku. Rauta tahtoi tavata veljeänsä tulta
ja meni sen luo, mutta tuli oli polttaa raudan kuoliaaksi, niin että
se töin tuskin pääsi pakenemaan suohon. Siellä se piili vuoden,
kaksi, kolme. Susi juoksi suota myöten, painoi maahan syvän jälen ja
siihen kohosi rautaruostetta. Seppo Ilmarinen syntyy tällä välin,
sattuu suden jälille, näkee raudan kurjan tilan ja arvelee viedä sen
tulen yhteyteen. Kuullessaan tulta mainittavan rauta pelästyy, mutta
Ilmarinen lohduttaa sitä sanoen sen siellä vain kauniiksi kasvavan.
Seppä lietsoo rautaa kuumassa ahjossa. Tukala on raudan asema ja se
pyrkii pois sieltä. Mutta Ilmarinen aavistaa jo sen pahat tavat ja
kysyy, kasvaisiko se ehkä kauheaksi, kovin raivoksi rupeaisi, jos
pääsisi tulesta pois. Siinä silloin vannoo rauta raukka vaikean valansa
ahjolla ja alaisimella ei koskaan syövänsä omaa sukuaan, ihmistä:
onpa puuta purrakseni,
kiven syäntä syöäkseni,
etten veistä veikkoani,
lastua emoni lasta.
Siitä seppo Ilmarinen takoo raudan keihäiksi, kirveiksi ja
kaikenlaisiksi kaluiksi. Mutta terästämistä se vielä kaipaa. Mehiläistä
hän pyytää tuomaan karkaisuaineita. Mutta mehiläisen niitä etsiessä
herhiläinen hiiden lintu äkkiä tuokin käärmehen kähyjä, madon mustia
mujuja. Ilmarinen pettyy, luulee niitä Mehiläisen mesiksi ja kastaa
niihin raudan. Siitäpä rauta raivoksi rupesi:
petti vaivainen valansa,
veisti raukka veljeänsä,
söi kuin koira kunniansa,
sukuansa suin piteli.
Vetisillä mailla tavattava raudan ruoste, raudan alku ja sen taipumus
tehdä ihmiselle vahinkoa on siinä mielikuvituksen avulla koetettu
selittää ja sovittaa yhteen.
Yhtä suuria ellei suurempiakin hyppäyksiä tekee kansan mielikuvitus
esittäessään, mitä kaikkia asioita loitsun avulla oli mahdollista
toimittaa. Olkoon siitäkin vielä esimerkkinä Väinämöisen ja Joukahaisen
kilpalaulanta. Kun Väinämöinen suuttuneena Joukahaiseen alkoi loitsia,
niin koko luontokin hänen edessään vapisi:
järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi,
paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti,
kivet rannoilla rakoili.
Kurja oli Joukahaisenkin asema: pajupehkon Väinämöinen lauloi hänen
länkiinsä kasvamaan, reen kultalaidan lauloi lampiin haoiksi,
helmiletkun ruoskan ruo'oksi meren rannalle, laukkipään hevosen kosken
rannalle kiviksi. Miekan kultakahvan hän lauloi salamoiksi taivaalle,
jousen kaariksi vesien päälle, nuolet haukkoina ilmassa kiitämään,
koiran maahan maakiviksi. Lakki miehen päästä kohosi pilven kokaksi,
viitta taivaalle hattaroiksi, vyö linnunrata-tähdistöksi, kintaat
painuivat järveen lumpeiksi. Itse Joukahaisen hän lauloi suohon yhä
alemmas ja alemmas, niin että virta jo jalkoja veti, hiekka silmiä
hioi..
Esimerkkinä taikojen kuvitellusta voimasta olkoon seuraava. Kun
Kalevalan miehet Pohjolassa ilmoittivat Sammon jaolle saapuneensa
eivätkä pohjolaiset siihen suostuneet, täytyi Väinämöisen tarttua
taikatoimeen. Nukutettuaan ensin soitollansa Pohjolan kansan uneen, hän
unineulalla siteli ja univoiteella siveli nukkuvien silmät, niin että
he painuivat pitkään sikeään uneen. Sillä aikaa oli sammon ryöstäjillä
hyvä tilaisuus mielin määrin mellastaa kivimäessä ja korjata Sampo
veneeseensä.
Mutta käykäämme vihdoin tarkastamaan sellaisia kohtia, missä kansan
mielikuvitus ilman minkäänlaista luulottelunkaan tukea vapaana ja
laajana lainehtii. Mielikuvituksen esteetön liitely tuntuu laulajasta
miellyttävältä ja kevyeltä, ei ihme että silloin joskus säkeitten läpi
pilkistää partasuun laulajan hymyilevä, leikillinen mieli. Laulaja
tuntee itsekin laulavansa satua, jolle ei mikään taikausko anna
uskottavuuden leimaa.
Ensinnä silloin johtuu mieleen Väinämöisen Vipusessa käynti.
Väinämöinenhän oli taivaankaarella istuvalle Pohjan immelle luvannut
veistää veneen värttinän palasista. Laulamalla hän sen laati ja vesille
sen tuli mennä käsillä siihen koskematta. Mutta kesken veneen tekoa
häneltä puuttui kolme sanaa; ilman niitä vene ei valmistunut. Turhaan
Väinämöinen etsi sanoja pääskysen päälaelta, kesäpeuran kielen alta,
suusta valkean oravan. Turhaan hän kävi Tuonelassa niitä hakemassa,
sieltä ei niitä annettu. Vihdoin hänen täytyi turvautua vanhaan
kuuluisaan loitsijaan Antero Vipuseen, joka kuitenkin kauvan oli
kuolleena maassa maannut ja vahva metsä jo peitti hänen hautansa:
haapa kasvoi hartioilla,
koivu kulmilla yleni,
leppä leukaluun nenässä,
pajupehko parran päällä,
otsalla oravikuusi,
havuhonka hampahilla.
Mutta Väinämöinen ei sittenkään epäillyt mennä hänen luokseen. Hän
kävi ensin seppo Ilmarisella teettämässä rautaisen korennon, johon
sisälle pantiin terästä ja päälle vedettiin pehmeämpi rauta. Miekallaan
hän kaatoi puut Vipusen haudalta, syöksi rautaisen korennon hänen
suuhunsa. Siitä virsikäs Vipunen heti heräsi unesta ja puraisi korentoa
hampaillaan, mutta ei tiennyt terästä purra sen sydämestä. Silloin
Vipunen
avoi suunsa suuremmaksi,
nieli miehen miekkoinensa,
kulahutti kulkkuhunsa
tuon on vanhan Väinämöisen.
Vaikeaksi alkoi kuitenkin Vipusen olo käydä: hän muisteli eläissään
syöneensä uuhta ja vuohta, lehmää ja sikaa, vaan ei vielä tällaista
palaa. Pelästyi myös Väinämöinen ja arveli jo tuhonsa tulleen. Mutta
kekseliäisyyttään hän ei menettänyt:
veitsi on vyöllä Väinämöisen,
pää visainen veitsessänsä,
tuosta hän teki venosen, —
soutelevi, luitelevi
suolen päästä suolen päähän,
souteli joka sopukan,
joka supun suikerteli.