hyyss' on virrat, jäässä järvet,
ilmat kaikki iljennessä,
hyiset hyppivät jänikset,
jäiset karhut karkelevat,
hyiset joutsenet joluvat,
jäiset sorsat soutelevat.
On selvää, että tällaiset sanat toisinaan vaikuttavat virkistävästi
sairaan mielentilaan: yhä toistuva jään ja hyyn mainitseminen esim.
tuottaa virkistävää vastavaikutusta palohaavoja kärsivän sairaan
tuskiin. Niinikään silloin kun runsaan verenvuodon ehkäisemiseksi
luetaan:
huuan hiiestä patoa,
jolla verta keitetähän,
hurmetta varistetahan
ilman tilkan tippumatta,
punaisen putoamatta,
saadaan sairaassa verta jähmetyttävä pelonalainen tunne syntymään.
Usein täytyi kuitenkin loitsijan tuntea, että hän ei yksin kyennyt
tointansa suorittamaan, vaan hänen täytyi _pyynnöillä_ ja _rukouksilla_
kääntyä jonkin jumalan tai haltijan puoleen. Kerta toisensa jälkeen
toistuu loitsuissa ihmisen nöyrä tunnustus:
en puhu omalla suulla,
josp' on suu suloisin,
puhelen Jumalan suulla,
suloisempi suu Jumalan,
tai:
Kun ei lie minussa miestä,
onp' on taatto taivahinen,
pilven päällinen Jumala,
joka miehistä pätevi,
urohista kelpoavi!
Niinpä esim. tautia pois manatessa toisinaan pyydetään Kivutarta eli
Kiputyttöä ottamaan taudit huostaansa, viemään ne Kipuvuorelle ja
siellä keittämään tai painamaan ne kiven sisään:
Kiputyttö, Tuonen neiti, —
ota kivut kippahasen,
vaivat vaskivakkasehen,
kivut tuonne vieäksesi,
vammat vaivutellaksesi
keskelle Kipumäkeä,
Kipuvuoren kukkulata,
siellä keittäös kipuja,
pikkuisessa kattilassa,
yhen sormen mentävässä,
peukalon mainittavassa.
Kivi on keskellä mäkeä,
reikä keskellä kiveä,
— siihen kivut kiskotahan,
pahat vammat vallatahan
Tärkeissä paikoissa loitsija aina kääntyykin jonkin jumaluuden puoleen.
Itse Väinämöinenkin pyysi Ukolta apua parantaessaan kalevalaisia
Pohjolan emännän lähettämistä taudeista:
Oi Ukko ylijumala,
pilven päällinen jumala
tule tänne tarvittaissa,
ajaite anottaessa
nämä tuskat tuntemahan,
hätäpäivät häätämähän.
Samoin vanha ukko, joka Väinämöisen polvenhaavan paransi, rukoili:
Oi Ukko ylinen luoja, —
tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaessa,
tunge turpea kätesi,
paina paksu peukalosi
tukkeheksi tuiman reijän,
paikaksi pahan veräjän.
Monen monia muita jumalia ja haltioita, osittain tekaistuja, osittain
todella oleviksi ajateltuja, loitsija lisäksi pyytää avukseen. Kun
Lemminkäisen äiti parantelee poikaansa, niin hän pyytää Suonetarta
asettelemaan suonet ehjiksi paikoilleen:
Suonetar sorea vaimo, —
siallensa suonet laita,
asemellensa aseta,
suutatusten suuret suonet,
valtasuonet vastatusten,
limitysten liutasuonet,
pienet suonet pääksytysten.
Lisäksi hän pyytää Suonetarta kasvattamaan kalvoa, missä se on
särkynyt; solmielemaan, mistä se on katkennut; siihen verta lisäämään,
mistä sitä on pois päässyt; mistä luu luhoksi mennyt, siihen luuta
lisäämään; mistä lihaa lähtenyt, siihen lihaa liittämään.
Kun Ilmarisen emäntä keväällä laskee karjansa laitumelle, rukoilee
hän Suvetarta, Etelätärtä, Hongatarta, Katajatarta, Pihlajatarta,
Tuometarta, Mielikkiä metsän emäntää, Tellervoa Tapion neittä katsomaan
hänen karjaansa, varjelemaan sitä soista soiluvista, lähtehistä
läilyvistä, antamaan sille ruokaa ja juomaa metsässä, että se hyvin
säilyisi ja paljon maitoa kantaen illoin kotiin saapuisi. Jos karhu
sen kimppuun pyynnöistä huolimatta pyrkisi, tulisi Ukon muuttaa karja
kiviksi ja kannoiksi. Useat rukousluvut ovat hyvin kauniita. Viittaan
esim. metsämiehen lukuihin. (14 runo).
Toisinaan loitsija ei käytä ainoastaan sanoja, vaan tarvitsee joskus
_rohtojakin_. Kun Lemminkäisen äiti oli saanut poikansa jo muuten
terveeksi, henkeä vain enää puuttui, niin hän pyysi mehiläistä,
paraitten voiteitten tuojaa, hakemaan tähän tarvittavia lääkkeitä:
Mehiläinen meiän lintu,
mieluisasta metsolasta,
metsän kukkien kuningas,
tarkasta Tapiolasta,
lähe nyt mettä noutamahan,
monen kukkasen kuvusta,
simoa tavottamahan,
monen heinän helpehestä.
Mehiläinen haki nämä lääkkeet, mutta ne eivät kuitenkaan olleet kyllin
hyviä näin vaikeaan tapaukseen. Uudesta paikasta sen tuli vielä käydä
niitä noutamassa:
mehiläinen lintuseni,
lennä tuonne toisialle,
ylitse meren yheksän,
saarehen selällisehen,
metisehen manterehen.
»Mehiläinen mies kepeä, taasen ienti liihytteli», mutta eivät vielä
sieltäkään saadut lääkkeet olleet kyllin päteviä. Kaikkein paraimmat
tässä olivat tarpeen, kaikkein korkeimmasta paikasta ne oli haettava,
sieltä minne mennään »yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse»:
mehiläinen ilman lintu,
lennä tuonne kolmas kerta,
ylähäksi taivahasen,
päälle taivosen yheksän.
Ja mehiläinen »lenti luojan kellarihin, kamarihin kaikkivallan» ja toi
ne tepsivät voiteet, »joillapa Jumala voiti, luoja vammoja valeli».
Niillä nyt äiti voiteli poikaansa ja sai hänet jälleen henkiin.
Loitsuihin kuuluvat vielä sellaiset luvut, joita Lönnrotin mukaan
voisimme kutsua _taikasanoiksi_, vaikka ahtaammassa merkityksessä.
Taikasanoilla tarkoitan sellaisia loitsuja, joissa itse sanoille ei
anneta parantavaa tai muuta vaikuttavaa voimaa. Ne ovat vain ikäänkuin
täydentämässä ja selittämässä sitä taikatoimintaa, jolla siinä on
päämerkitys. Kun Pohjolan emäntä oli kalevalaisilta kuun ja auringon
kätkenyt piiloon, niin Väinämöinen arvan avulla koetti saada selville,
mihin nuo valoa antavat taivaankappaleet olivat hävinneet. Hän leikkasi
ohuet lepän lastut, asetti ne nurinkäännetyn seulan pohjalle, joka oli
eri osiin jaettu ja jossa kukin osa merkitsi jotakin paikkaa, missä
etsittävien kappaleitten arveltiin olevan. Seulaa liikutettiin ja
samalla sanottiin:
Sano totta luojan merkki,
juttele Jumalan arpa,
minne meiltä päivä päätyi,
kunne meiltä kuu katosi,
kun ei ilmoisna ikänä
nähä noita taivahalla.
Lastu hypähtää nyt johonkin kohtaan seulan pohjalla ja siitä päätellään
vastaus. Mutta arpaa täytyi myös varoittaa totta puhumaan, ettei se
katsoisi arpojan mieltä, vaan sanoisi totuuden:
sano arpa syytä myöten,
elä miehen mieltä myöten,
tuo tänne toet sanomat,
varmat liitot liikahuta.
Jos arpa valehteleisi,
niin arvo alennetahan,
arpa luoahan tulehen,
merkki miesten poltetahan.
* * * * *
Kalevalassa kerrotaan vielä lukuisia ja mitä ihmeellisimpiä tapauksia,
mitä loitsuilla on suoritettu. Jo kolmannessa runossa tapaamme
Joukahaisen, joka on lähdössä Väinämöisen kanssa kilpailemaan
laulutaidossa, kumpi heistä olisi voimakkaampi loitsimaan. Kotiväki
pelkäsi, että Väinämöinen laulaa Joukahaisen
suin lumehen, päin vitihin,
kourin ilmahan kovahan,
käsin kääntymättömäksi,
jaloin liikkumattomaksi.