Pakkanen pajuilla syntyi, kova ilma koivikolla,
Pohjolan koan perässä,
pimentolan pirtin päässä.
Mutta kukas pakkasen imetti, kun sen äiti ei siihen kyennyt:
Kyyhyt pakkasen imetti,
kyy imetti, käärme syötti,
nännillä nenättömillä,
utarella uuttomalla.
Pohjoistuuli tuuitteli,
vilu ilma viihytteli,
pahoilla pajupuroilla,
hereillä hettehillä.
Kesät se sitten eleli kylmissä hetteissä ja suurilla soilla, mutta
talvisin aina nousi metsiin, lepikköön ja koivikkoon. Siellä se kylmi
puita ja heiniä, puri puut lehdettömiksi, kanervat kukattomiksi. — Se
oli synty pahantapaisen Pakkaspojan.
Synnyn lukemalla oli loitsija saanut kysymyksessä olevan pahan
valtaansa. Nyt oli hänen mahdollista hyvin suoriutua tehtävästään:
tuli vain lukea tarvittavat sanat, joilla joko manattiin paha pois tai
parannettiin sen aikaansaamat viat. Voimakkaimmat _manaussanat_ on
Kalevalassa pantu Antero Vipusen suuhun hänen loitsiessaan pois sitä
kummaa tuskaa, minkä hän sisässään tuntee. Ankara oli kipu ja outo oli
tauti, siksi hän lukikin monenkertaiset tautien syntysanat: joissakin
niistä tämänkin taudin alku varmaan tuli mainituksi. Nyt oli itse
tauti manattava pois: jos olet tauti tuulen tuoma, niin mene tuulen
tietä myöten —; jos olet vieno veen vetämä, niin vieno vetehen mennös,
alle aaltojen ajaite —; lienet kalman kankahalta, niin pakene kalman
kankahalle —; jos metsän hiiden hinkalosta olet, pakene sinne jälleen
—; ja
tuonne sinun manoan —
Pohjan pitkähän perähän,
Lapin maahan laukeahan,
ahoille vesattomille,
maille kyntämättömille,
kuss ei kuuta aurinkoa,
eikä päiveä ijässä.
Siellä on taudilla muka onnellinen olo, siellä on puihin hirviä
hirtetty, siellä on syödä nälkäisen taudin. — Väliin ikäänkuin
irroitetaan taudin juuria:
Lähe nyt kumma kulkemahan,
maan paha pakenemahan,
ei täällä sinun sijoa,
siankana tarpehella,
muunne muuttaos majasi
etemmä elosiasi,
isäntäsi istumille,
emäntäsi astumille.
Koetetaan hyvälläkin, luvataan kyyti antaa:
josp' on kyytiä kysynet,
anonet ajohevoista,
kyllä mä sulle kyyin laitan
ja annan ajohevoisen:
hiiess' on hyvä hevonen,
punatukka tunturissa,
jonka turpa tulta tuiski,
nenä varsin valkeata.
Toisinaan täytyy turvautua uhkauksiinkin:
Kun et vääjänne välehen,
eronne emotoin rakki,
saan minä kokolta kourat,
veren juojalta vekarat,
joilla konnat kouristelen,
ilkeät ikiasetan.
Yhä uudelleen neuvotaan paikkoja, mihin taudin pitäisi mennä:
Rutjan koskehen kovahan,
palavahan pyörtehesen,
johon puut päin putoovat
perin vierevät petäjät. —
Ellei tauti sielläkään tahdo pysyä, tiedetään paikka, mistä se ei
pääse, ellei loitsija itse käy päästämässä: Tuonelan musta joki,
Manalan ikipuro.
Voimakkaat ja laajat ovat myös ne sanat, joilla vanha ukko pysäyttää
veren juoksun Väinämöisen polvesta. Kuultuaan raudan synnyn, joka
tässäkin oli välttämätön, koska rauta oli haavan aiheuttanut, ukko
loitsii:
Piäty veri juoksemasta,
hurme huppelehtamasta, —
veri seiso kuni seinä,
asu hurme kuni aita,
kuin miekka meressä seiso,
saraheinä sammalessa,
paasi pellon pientaressa,
kivi koskessa kovassa.
Jos veren tekee mieli liikkua, niin liikkukoon se ihmisen suonissa,
ihon alla. Ei miehen veri maahan jouda; sydämessä sen sija on, keuhkon
alla kellari. Ei se ole joki juoksemaan, eikä lampi laskemaan, siksi
sen tulee pysähtyä juoksemasta:
Tyy'y nyt tyyris tippumasta,
punainen putoamasta,
kun et tyy'y, niin tyrehy,
tyytyi ennen Tyrjä» koski,
joki Tuonelan tyrehtyi,
meri kuivi, taivas kuivi
sinä suurna poutavuonna,
tulivuonna voimatonna.
Toisia lukuja taas, joissa itse tautia ei manata, vaan koetetaan
vioittunut kohta saattaa entiseen asuunsa, sanoisimme mieluimmin
_parannussanoiksi_. Niin parannetaan esim. tulenpolttama toivottamalla,
että pohjoisesta, Lapista tai Turjasta tulisi tyttö, jolla on
hyyssä sukka, jäässä kenkä,
hallassa hamehan helma,
hyinen kattila käessä,
jäinen kauha kattilassa.
Häntä pyydetään palaneeseen paikkaan viskomaan jääsiruja ja kylmää
vettä. Ellei tästä muka apua, pyydetään Pohjolasta miestä, jolla on
hyiset kintahat käessä,
hyiset saappahat jalassa,
hyinen lakki päälaella,
hyinen vyöhyt vyölle vyötty.