Kalevalan loitsurunot, ollen vain liitoksia muitten runojen välissä,
eivät ole niin monipuolisia, eivätkä edusta kaikkia lajeja, että
niistä voisi saada kokonaiskuvaa suomalaisesta loitsurunoudesta. Mutta
samalla loitsiminen ja siihen läheisesti liittyvä taikominen kuitenkin
muodostavat siellä niin huomattavan sijan, että Kalevalaa ymmärtääkseen
täytyy tutustua myös tähän puoleen kansan uskoa.
Vihkosessa »Ihminen ja luonto Kalevalassa» on jo osoitettu se läheinen
suhde, mikä vallitsi luonnon ja ihmisen välillä. Luonto ei esiintynyt
Kalevalan kansalle kuolleena, vaan elollisena olentona, joskin tuo
elollisuus yleensä oli vain mielikuvituksen tuotetta eikä todella
olevaksi oletettua. Loitsu, jolla luontoa pyritään hallitsemaan,
perustuu toiselta puolen ajatukseen, että ollaan tekemisissä todella
elävän olennon kanssa ja toiselta puolen siihen varmuuteen, että
ihminen sanansa voimalla voi ajatella luontoa käskevänsä. Niinpä
hän tautia parantaessaan luulottelee lukevansa loitsujaan elävälle
olennolle, jommoiseksi tautia yleensä kuviteltiin; taikkapa karjalle
menestystä pyytäessään hänen ajatuksissaan kulkevat monen monet
haltijat, joitten apua hän odottaa. Loitsiessaan taas esim. veren
juoksua pysähtymään tai manatessaan rautaa sen pahoista töistä, hän
ajatellen itseään luontoa voimakkaammaksi asettuu käskijän asemaan:
»seiso, veri, niinkuin seinä!» j.n.e.
Suomalaiselle loitsurunoudelle kaikkein ominaisimpia piirteitä on se,
että loitsu sellaisenaan ei auta, ellei loitsija tunne sen esineen
tai asian alkuperää, syntyä, jota hän loitsun kautta tahtoo muuttaa.
Vasta tietäessään käärmeen synnyn on loitsijalla täysi valta; sen yli;
tauti voidaan karkoittaa, kun on tiedossa, mistä se on saanut alkunsa;
pakkanenkin voidaan tuhotöistä estää, jos tunnetaan sen synty j.n.e.
Syntyjen syvien laulaminen ja taitaminen on Kalevalassa miehuuden
mitta. Se on mietiskelevän suomalaisen luonteen tunnusmerkki.
Kalevalan loitsuissa esitetään useita _synlyrunoja_. Sellainen on esim.
käärmeen synty. Kun Lemminkäinen kutsumatta lähti Pohjolan häihin oli
hänellä, kuten hänen äitinsä ennusti, monet vaarat tiellä tarjona.
Viimeisenä oli hirveän suuri, pirtin hirttä pitempi ja portin patsasta
paksumpi käärme, joka vartioi Pohjolan porttia. Ohi päästäkseen
Lemminkäinen siinä kyllä luki kaikki käärmelukunsa, mutta »ei sitä
mato totellut, ain' ylös kähäelevi, ylös kielin kiehahtavi, suin ylös
suhahtelevi, pään varalle Lemminkäisen». Kun eivät enää muut luvut
auttaneet tarttui Lemminkäinen voimakkaimpiin sanoihin, käärmeen synnyn
lukemiseen:
Syöjätär, paha olento, sylki veteen. Tuuli tuuditteli sylkeä meren
selällä kuusi vuotta ja seitsemän kesää. Siinä vesi sen pitkäksi
venytti, päivä paistoi pehmeäksi ja vihdoin aalto ajoi rannalle. Sattui
kolme Luonnotarta kulkemaan rannalla, näkivät sylen siinä ja arvelivat
itsekseen:
mipä tuostaki tulisi,
kunpa luoja hengen loisi,
tuolle silmät siunoaisi?
Luoja sen kuuli ja sanoi:
pahasta paha tulisi,
konna konnan oksennosta,
jos ma tuolle hengen loisin,
silmät päähän siunoaisin.
Mutta häijy hiisi kuuli tämän keskustelun, tekeytyi itse luojaksi:
antoi Hiisi hengen tuolle
konnan ilkeän kinalle,
syöjättären sylkemälle;
siitä kääntyi käärmeheksi,
muuttui mustaksi maoksi.
Yksityisiä ruumiinosia myöten Lemminkäinen osoitti käärmeen alkuperän:
sydän ja suu sillä on syöjättären sydäntä ja suuta; silmät, korvat,
kieli, vieläpä pää ja selkäkin ovat hiiden ja lemmon laitoksista; häntä
paholaisen palmikosta; hampaat, ikenet ja suolet kalman kotoa, vihdoin
aivot ja tunto veden kuohusta.
Kun Lemminkäinen näin tarkalleen näytti käärmeen halvan ja ilkeän
alkuperän, masentui käärmeen mahti ja se tunsi olevansa voimakkaamman
olennon edessä. Siksipä se kääntyikin syrjään ja antoi Lemminkäisen
kulkea ohitsensa.
Monivaiheinen Lemminkäinen joutui kerran pakkasenkin kanssa taisteluun.
Hän oli juuri entisen sotatoverinsa Tieran kanssa sotaretkellä
Pohjolaan, kun pakkanen heidät matkalla yllätti. Se jääti heidän
veneensä keskelle selkää ja oli palelluttaa miehetkin. Silloin täytyi
Lemminkäisen taas turvautua loitsutaitoonsa, masentaa pakkasen voima.
Hän käski »Pakkasta, Puhurin poikaa, talven poikaa hyyelmöistä»
kylmämään maita ja soita, kiviä ja puita, vaan ei ihmistä. Varminta oli
samalla laulaa pakkasen syntykin: