Liinaa lumivalkoista,
Sysimustaa harsoa,
Hienon hienoja hansikoita,
Koko- ja puoli-naamioita,
Kalvoisnauhaa, sepaletta,
Parasta naisten suitsuketta,
Tanuja, vöitä ja rihkamaa
Lemmenlahjaks sopivaa,
Neulaa, nappia, käherrintä,
Naisten kalua parahinta.
Ostakaa, pojat, ostakaa,
Ett'ei tyttöset suuttua saa.
Ostakaa!
NUORI PAIMEN.
Jos en olisi pihkaantunut tuohon Mopsaan, niin eipä tältä pojalta
ropoakaan heltiäisi. Mutta kun nyt häntä niin hellin, niin täytynee
tuosta hellitä jokunen rihmanpätkänen ja hansikkapari.
MOPSA.
Tuota on minulle luvattu jo ennen juhlaa, vaan ei se nytkään liian
myöhään tule.
DORCAS.
Hän on muutakin sinulle luvannut, jos eivät ihmiset valehtele.
MOPSA.
Sinulle hän on kaikki maksanut, minkä on luvannutkin: ehkäpä lisäksi
vielä muutakin, jota sinun pitäisi hävetä antaa hänelle takaisin.
NUORI PAIMEN.
Eikö nyt enää ole tytöillä säällisiä tapoja? Aikovatko alushameensa
panna siihen, missä kasvojen pitäisi olla? Eikö nyt enää lypsäessä,
maata pannessa ja leivinuunin ääressä ole aikaa kuiskailla mokomia
salaisuuksia! Vai täytyykö tuollaista lorunlorua kaikkien vierasten
kuuluville tuoda? Hyväpä kuitenkin, että vaan kuiskuttelevat. -- Vaiti,
kielikellot, ei enää sanaakaan.
MOPSA.
Minä olen valmis. Kuules, sinä lupasit minulle kiiltävän kaulanauhan ja
hyvänhajuiset hansikat.
NUORI PAIMEN.
Olenhan sanonut sinulle, että tiellä minut peijasivat ja veivät kaikki
rahani.
AUTOLYCUS.
Niin, herra, täällä liikkuu veijareita; pitää olla varuillaan.
NUORI PAIMEN.
Älä pelkää, mies, täällä ei sinulta mitään viedä.
AUTOLYCUS.
Olenkin siinä toivossa, sillä minulla on paljon muiden tavaraa.
NUORI PAIMEN.
Mitä sinulla on? Arkkiviisujako?
MOPSA.
Osta niitä, hyvä poika, joitakuita; painetuista viisuista minä pidän
niin paljon, sillä niistähän tietää varmaan, että ne ovat tosia.
AUTOLYCUS.
Tässä olisi yksi, joka käy sangen surullisella nuotilla: "kuinka
koronkiskurin vaimo synnytti kaksikymmentä pussillista rahaa, ja kuinka
sitten rupesi himoamaan käärmeenpäitä ja sammakkohakkelusta."
MOPSA.
Onko se myöskin tosi? Mitä luulette?
AUTOLYCUS.
Ihan tosi juttu, eikä kuukautta vanhempi.
DORCAS.
Jumala minua varjelkoon joutumasta koronkiskurin vaimoksi!
AUTOLYCUS.
Tässä on mainittuna kätilökin, eräs rouva Juoninen, ja viisi tai kuusi
kunniallista vaimoa, jotka olivat läsnä. Miksi minä valheita
kantelisin?
MOPSA.
Hyvä poika, osta se viisu.
NUORI PAIMEN.
No, niin, pane ne erikseen ja näytä meille ensin toisiakin viisuja;
noita muita tavaroitasi ostamme sitten.
AUTOLYCUS.
Tässä on toinen viisu "kalasta, joka nähtiin rannikolla keskiviikkona
kahdeksantenakymmenentenä päivänä Huhtikuuta neljäkymmentä jalkaa
vedenpinnasta ja joka lauloi tämän laulun tyttöjen kovasta sydämmestä":
luullaan että se oli nainen, joka oli muutettu kylmäksi kalaksi, kun ei
tahtonut rakastajansa lihanhimoa noudattaa. Se viisu on sangen
surullinen, ja samaten tosi.
DORCAS.
Luuletteko, että se varmaan on tosi?
AUTOLYCUS.
Siitä on viiden oikeuden jäsenen allekirjoitus ja todistajia enemmän
kuin reppuuni mahtuisi.
NUORI PAIMEN.
Pane sekin erikseen; vieläkö muuta?
AUTOLYCUS.
Tässä on hauska viisu, mutta varsin sävykäs.
MOPSA.
Joitakuita hauskojakin pitää meillä olla.
AUTOLYCUS.
Katsokaas, tämä tässä on erittäin hauska ja se käy samalla nuotilla
kuin: "kaks tyttöä priiasi yhtä poikaa". Tuskin on tuolla
lännenpuolella yhtäkään tyttöä, joka ei tätä laulaisi; se on varsin
mielukas, sen voin taata.
MOPSA.
Me osaamme molemmat sen laulaa; jos sinä laulat yhtä ääntä, niin saat
kuulla; se on kolmiääninen.
DORCAS.
Olemme jo kuukauden päivät sen tunteneet.
AUTOLYCUS.
Kyllä minä ääneni laulan; sehän kuuluu ammattiini, tiedämmä. No,
pitäkää varanne.
Laulu.
AUTOLYCUS.
Pois mun täytyy matkustaa,
Minne, sit' et tietää saa.
DORCAS.
Niin vain?
MOPSA.
Niinkö vain?
DORCAS.
Niin vain?
MOPSA.
Valan mulle vannoit sie,
Minut mukanasi vie.
DORCAS.
Ethän mua jätä vain?
MOPSA.
Aittaanko vai myllyynkö?
DORCAS.
Jos sen teet, olet heittiö.
AUTOLYCUS.
En vain.
DORCAS.
Etkö vain?
AUTOLYCUS.
En vain.
DORCAS.
Mulle vannoit rakkauden.
MOPSA.
Minullekin vannoit sen.
Minne menet? sano vain.
NUORI PAIMEN.
Tämän laulun laulamme loppuun, kun jäämme yksin. Isäni ja herrat
puhelevat oikein tosissansa, emmekä nyt tahdo heitä häiritä. Tule
perässäni reppuinesi. Tytöt, minä ostan teille kummallekin jotakin.
Kauppamies, ensin pitää meidän saada valikoida. -- Tulkaa, tytöt!
AUTOLYCUS (syrjään).
Mutta kuristaa saat kukkaroasi, saat kuin saatkin.
(Laulaa.)
Nyöriä ja hihnaa,
Pitsiä ja rihmaa,
Tytöt sirot, ostakaa.
Vannetta ja vyötä,
Somaa ripsut yötä,
Kaikki uutta, komeaa.
Muistakaatte saksaa;
Kell' on rahaa maksaa,
Saapi mitä haluttaa.
(Nuori paimen, Autolycus, Dorcas ja Mopsa poistuvat.)
(Palvelija palajaa.)
PALVELIJA.
Isäntä, tuolla on kolme ajuria, kolme lampuria, kolme karjanpaimenta ja
kolme sikopaimenta, jotka ovat kiireestä kantapäähän ihkasten
karvaiset. Sanovat olevansa "saturia" ja hyppivät hyppyä, josta tytöt
sanovat, että se vaan on sekasotkuista koikkimista, kun eivät saa olla
mukana. Mutta itse he luulevat -- jos se ei vaan käy liian kiivaasti
muutamilta heistä, jotka eivät muuta ymmärrä kuin jyrään jyrrytystä,
että se tulee näyttämään sangen sievältä.
VANHA PAIMEN.
Tiehensä menkööt! Me emme huoli tuommoisesta. Täällä on jo nähty
typerää hassutusta tarpeeksi. -- Varmaankin, hyvä herra, me pahoitamme
mielenne.
POLYXENES.
Noiden mielen pahoitatte, jotka mieltä hyvittävät. Pyydän, sallikaa
meidän nähdä nuo neljä paimenkolmikkoa.
PALVELIJA.
Yksi kolmikko heistä on, oman puheensa mukaan, tanssinut kuninkaankin
edessä, ja huonoinkin heistä tekee kahdentoista ja puolen jalan
syrjäloikkauksia.
VANHA PAIMEN.
Älä siinä jaarittele. Koska nämä kunnon vieraat sitä tahtovat, niin
tulkoot sitten sisään, mutta heti.
PALVELIJA.
He ovat jo tässä ovella.
(Palvelija menee.)
(Kaksitoista satyyriksi puettua talonpoikaa tulee.
He tanssivat ja poistuvat.)
POLYXENES.
Niin, isä, toiste lisää. -- (Syrjään.) Liikaan lienee
Jo suhde mennyt. -- Ero pitää tulla. --
Hän kielii tyhmyyttään. -- (Ääneen.) No, kaunis paimen,
Sydämmelläs on jotain, joka mielen
Juhlasta vie. Kun minä nuori olin
Ja lemmissä, niin tyttönipä aivan
Helyihin käärin; kaupin silkkivarat
Ma kaikki tyhjensin ja kullan eteen
Ne karistin. Sin' annat miehen mennä
Etk' osta mitään. Jos nyt tyttös suuttuis
Ja rakkauden ja lemmen puutteheksi
Tuon selittäisi, niin et tietäis, mitä
Pulassas vastata, jos sydämmelles
Hän muuten rakas on.
FLORIZEL.
Oi, tiedän, että
Hän moist' ei kysy joutavaa. Ne lahjat,
Mitk' on hän multa saapa, sydämmeni
On kätkössä, jonk' olen luvannut jo,
Mut viel' en hälle antanut. --
(Perditalle.)
Oi, tässä
Sieluni puran tuolle vanhukselle,
Jok' on, sen arvaan, lemmiss' ollut hänkin.
Käteesi tartun, kätöseen, jok' ompi
Kuin kyyhkyn höyhen pehmyt, valkeampi
Norsunkin luuta taikka uutta lunta,
Mi kahdesti on pohjan seulass' ollut.
POLYXENES.
Mitäpä tuosta tullee? Hellästipä
Pesevän näyttää nuori paimen kättä,
Jok' ilmankin on puhdas. -- Häiritsenkö?
Vakuutteitanne jatkakaa; mun suokaa
Valanne kuulla.
FLORIZEL.
Vierasmiesnä olkaa.
POLYXENES.
Tää naapuriko myös?
FLORIZEL.
Hän myös ja muutkin
Kuin ihmiset, maat, taivaat, kaikki: että --
Vaikk' oisin mailman kruunupäistä suurin
Ja arvoisin, tai kaunein nuorukainen,
Mi hurmannut on mailmaa, tai voimass,
Älyssä ihmist' ylempi, niin turhaa
Tuo kaikk' ois ilman hänen rakkauttaan.
Kaikk' uhraan, hälle pyhitän, tai kaikki
Se tyhjiin rauetkohon!
POLYXENES.
Kaunis tarjo.
CAMILLO.
Ja suuren lemmen merkki.
VANHA PAIMEN.
Sinä, tyttö,
Sanotko samaa?
PERDITA.
Min' en voi noin hyvin
Läheskään haastaa, parempaa en suoda.
Mut hänen sydämmensä puhtauden
Omastain arvaan.
VANHA PAIMEN.
No niin! Käsi käteen!
Te, vieraat, olkaa todistajina:
Hän tyttäreni saa, ja sen kanss' osuutt'
Omansa verran.
FLORIZEL.
Tyttärenne kunto
Se osuus lie; näet, muudan mies jos kuolee,
Enemmän mull' on, kuin mit' uneksitte
Tai aavistatte. Vierasmiesten nähden
Nyt meidät kihlatkaa.
VANHA PAIMEN.
No, kätes anna, --
Ja, sinä, tytär.
POLYXENES.
Malta, paimen, hiukan;
Sull' onko isää?
FLORIZEL.
On; no, mitä siitä?
POLYXENES.
Hän täst' ei tiedä kai?
FLORIZEL.
Ei, eikä saakaan
POLYXENES.
Minusta isä poikansa on häissä
Etevin pöytävieras. Sano: onko
Isäsi järkitoimiin saamaton.
Typerä vanhuuttaan, vai leinin lyömä?
Puhua voiko, kuulla? Miehen miehest
Erottaa voiko? Omaisuuttaan hoitaa?
Vuoteenko oma? Lapsi uudestaanko?
FLORIZEL.
Ei, hyvä herra, hän on aivan terve
Ja monta ikäistänsä voimakkaampi.
POLYXENES.
Mut, kautta valkopartani, jos niin on,
Teet hälle väärin; työs ei ole lapsen.
Mun poikani, se tietty on, saa itse
Valita vaimonsa; mut tietty myöskin,
Ett' isä, jonka ainoa on ilo
Ihana jälkipolvi, sananvaltaa
Moisessa tahtoo hankkeessa.
FLORIZEL.
Sen myönnän.
Mut kiivas herra, toisestapa syystä,
Jot' ette tietää saa, tät' isälleni
En ole ilmaissut.
POLYXENES.
Mut ilmaiskaa se.
FLORIZEL.
En, sit' en tee.
POLYXENES.
Ma pyydän.
FLORIZEL.
En, en voi.
Nyt kihlaus!
POLYXENES.
Nyt ero, hyvä herra;
(Ilmoittaa itsensä.)
En pojaksi sua sanokaan, siks olet
Sa liian halpa. Valtikanko vaihdat
Pois paimensauvaan! -- Vanha petturi,
Ikävä, että hirsipuu vain viikon
Elämääs lyhentää! -- Ja sinä, velho
Soma ja sieväsuinen, varmaan tunsit
Tuon narrin ruhtinaaksi, jonka kiedoit. --
VANHA PAIMEN.
Voi, sydäntäni!
POLYXENES.
Orjantappuroilla
Suloutes pieksen, teen sun riettaammaksi
Kuin säätys onkaan. -- Sinä, poika hölmö,
Jos kuulen vaan, ett' ilvenettä tuota
Huokailet nähdäksesi, -- jota, luulen,
Et koskaan näe, -- niin perinnötön olet,
Et omaa vertani, vaan vierahampi
Kuin itse Deucalion. Sanani kuule!
Pois hoviin käy. -- Sä, moukka, vaikka olet
Vihamme alainen, niin kuolon iskun
Täll' erää vältät. -- Sinä, viettelys,
Mi paimon ansainnetkin, jopa tuonkin, --
Jok' ei, vaikk' arvomme sen sallisikin,
Sua ansaitse, -- jos tästälähin koskaan
Tään majan salvan hälle avaat taikka
Syliisi hänen ruumihinsa suljet,
Niin sulle keksin surman yhtä julman,
Kuin itse olet hento.
PERDITA.
Kaikki mennyt!
En suurin säikkynyt ma; kerran pari
Sanoa olin hälle suoraan, että
Se sama aurinko, mi hoviin paistaa,
Mökiltäkään ei peitä kasvojansa,
Vaan molempia hellii. -- Menkää, prinssi!
Sanoinhan, mitä tästä tulee; omaa
Aatelkaa tilaanne; näin unta minä;
Nyt valveill' ollen, kuninkuuden heitän
Ja lampaitani lypsän vain ja itken.
(Menee.)
CAMILLO.
Kuink', ukko, voit? Oi, vastaa, johan kuolet.
VANHA PAIMEN.
En puhua ma voi, en ajatella.
En tohdi tietää, mitä tiedän. --
(Florenzelille.)
Herra,
Kolm'yhdeksättä-vuotiaan tapoitte,
Jonk' oli toivo saada rauhaan kuolla,
Nukahtaa samaan vuoteeseen kuin isä
Ja maata päästä hurskaan luiden viereen.
Mut mestaaja nyt liinoihin mun käärii
Ja viskaa pois, ja tomuani pappi
Ei siunaa kirkonmultaan. -- Lemmon hylky,
Kun tiesit hänet prinssiksi ja sentään
Voit hälle kihlautua! -- Kaikki mennyt!
Jos nyt ma kuolisin, niin nähnyt oisin
Sen hetken, milloin mielelläni kuolen.
FLORIZEL.
Miks noin mua tarkkaatte? Mun valtaa murhe,
Vaan eipä pelko; hillitä mua voidaan,
Mut muuttaa ei; mik' olin, se ma olen,
Pidätyksestä yllyn vain, mut lempi
Mua helpost' ohjaa.
CAMILLO.
Armollinen prinssi,
Isänne luonteen tunnette; nyt häntä
Ei hyvä puhutella, -- jota, arvaan,
Te ette aikonekaan --; pelkäänpä, että
Nyt teitä tuskin nähdäkään hän sietää.
Siis, kunnes majesteetin viha lauhtuu,
Hänt' älkää lähetkö.
FLORIZEL.
En aiokaan.
Camilloko?
CAMILLO.
Niin, armollinen prinssi.
PERDITA.
Olenhan usein ennustanut moista,
Sanonut usein: "Arvoni se menee,
Kun tietyks tulee se".
FLORIZEL.
Ei muuten kuin
Jos minä petän sanani; mut silloin
Maan kohdun luonto ruhjokoon ja siitä
Kaikk' idut kadottakoon! -- Nosta silmäsi --
Pois pyyhi, isä, perintöni; minä
Perijä olen lempeni.
CAMILLO.
Oi, kuulkaa!
FLORIZEL.
Kyll', lempeäni; sitä järkeni
Jos noudattaa, niin järjilläni olen;
Jos ei, niin tervetullut silloin hulluus;
Se paremp' on.
CAMILLO.
Tuo toivottomuutt' ompi.
FLORIZEL.
Sit' olkoon; valanihan pidän silloin,
Ja se on kunniallista. Camillo,
En, vaikka Böhmin koko loiston saisin
Ja kaikki, minkä päivän silmä näkee
Tai kätkee kohtu maan tai meren syvyys
Poveensa salaa, valaani en riko,
Jonk' armaalleni vannoin. Siis sua pyydän,
Isäni kunnon ystävätä, että,
Kun hän mua kaipaa, -- sillä koskaan häntä
En enää nähne, -- hyvin puhein hänen
Vihansa lepytät. Ma onnen kanssa
Tulevaisuudest' ottelen. Tää kuule
Ja hälle kerro: merille ma lähden
Sen kanssa, jot' en omistaa saa maalla.
Paraiksi tässä lähellä on laiva,
Vaikk' ei juur' tätä varten varustettu.
Mihinkä tieni otan, siit' en huoli
Nyt kertoa ja sit' ei tarvis tietää.
CAMILLO.
Oi, armas prinssi, soisin, että teissä
Neuvoille mieli herkemp' oisi taikka
Hädässä karaistumpi.
FLORIZEL.
Perdita, -- (Vie hänet syrjään.)
(CamilloIle.)
Heti teitä kuulen.
CAMILLO.
Luja hällä päätös
On paeta. Ma miekkoinen, jos voisin
Etua tuosta niittää, kaita häntä,
Palvella, hyödyttää ja siten päästä
Näkemään rakasta Sisiliata
Ja onnetonta kuningastani,
Jot' ikävöin niin suuresti.
FLORIZEL.
Camillo,
Niin raskaat mua toimet painaa, että
Unohdan käytöstavat.
(Aikoo lähteä.)
CAMILLO.
Tuntenette
Ne halvat rakkauden työt, jotk' olen
Ma isällenne tehnyt?
FLORIZEL.
Ansionne
On suuret. Soittoa on isälleni
Kehua teitä, eikä vähin huoli
Niin teitä palkita, kuin mielis.
CAMILLO.
Hyvä.
Jos todell' uskotte mun kuningasta
Rakastavan, ja hänen tähtens' sitä,
Ken hänt' on lähin, teidän korkeuttanne,
Niin kuulkaa neuvoni: jos hankkehenne,
Mietitty, vakaa, muuttamista sietää,
Niin, kautta kunniani, teille näytän,
Miss' osaksenne kohtelun te saatte
Arvonne mukaisen, miss' armahanne
Omistaa voitte, -- josta, kuten huomaan,
Ei muu kuin -- taivas varjelkohon! -- surma
Erottaa teitä voi, -- ja naida hänet,
Ja -- poissa ollessanne niin ma laitan --
Isänne vihan lepyttää ja häntä
Taivuttaa suostumukseen.
FLORIZEL.
Mitä sanot?
Jos sula ihme tuo on mahdollista,
Niin enemp' oot kuin ihminen, ja sinuun
Ijäti luotan.
CAMILLO.
Onko teillä paikka,
Mihinkä mennä, tiedossa?
FLORIZEL.
Ei vielä;
Mut koska äkkisattumus on syynä
Tekoomme hurjaan, niin nyt antaumme
Orjiksi sallimalle, kärpäsiksi
Jokaisen tuulen lennättää.
CAMILLO.
Mua kuulkaa:
Jos ette tahdo aiettanne muuttaa,
Vaan pakoon turvata, niin menkää silloin
Sisiliaan ja siellä itsenne
Ja prinsessanne -- siksi kai hän tullee --
Esittäkää Leonteelle; mut puku
Aviollenne sopiva häll' olkoon.
Jo näen, kuink' avaa sylinsä Leontes
Ja itkee teille tulotervehdystään,
Pojalta anteeks anoo niinkuin oisi
Se isä itse, nuoren prinsessanne
Käsiä suutelee, ja vuoroin puhuu
Vihastaan, lemmestänsä, toisen kiroo
Syvimpään hornaan, toisen käskee kasvaa
Aatosta sekä aikaa ripeämmin.
FLORIZEL.
Camillo hyvä, millä puolustaisin
Ma käyntiäni.
CAMILLO.
Isän, kuninkahan,
Nimessä tulette te tervehtimään
Ja lohduttamaan häntä. Tavan, miten
Käyttäidä teidän tulee, mitä hälle
Isänne puolest' ilmoittaa, -- ja josta
Ei neljäs tiedä, -- kirjoitan ma teille.
Te siitä näette, mitä joka eräll'
Esittää teidän tulee; näin hän luulee.
Ett' isän mielen lausutte ja tämän
Sydämmen paljastatte.
FLORIZEL.
Kiitos sulle!
Tuo tepsii, tuo.
CAMILLO.
Se taatumpata kuin
Vesille tiettömille heittäytyä
Ja tietymättömille rannikoille:
Ei tiedoss' apua, vaan kurjuus varma;
Kun yhden pahan vältät, uhkaa toinen;
Ei mikään taatumpi kuin ankkurinne:
Se tekee parhaansa, kun pitää teitä,
Miss' ette itse tahtoiskaan. Pait sitä
On onni rakkauden taatuin side;
Sen puhtaan hipiän ja sydämmenkin
Voi murhe muuttaa.
PERDITA.
Puolet tuost' on totta:
Voi murhe posken muuttaa, sen ma luulen,
Mut mielt' ei koskaan.
CAMILLO.
Uskotteko sen?
Isänne taloss' seitsemähän vuoteen
Ei toista synny moista.
FLORIZEL.
Oi, Camillo,
Hän jaloudess' on edellä sen verran,
Kuin synnyltänsä jäljessä.
CAMILLO.
Ei puutu
Hän tietoa, sen takaan: voittaa voisi
Hän monen opettajan.
PERDITA.
Anteeks, herra;
Punastun kiitokseksi.
FLORIZEL.
Sulo impi! --
Mut okailla nyt seisomme! -- Camillo,
Isäni suojelija, ja nyt minun,
Kotimme lääkäri! Kuin tehdä? Mulla
Kuninkaan pojan varusteit' ei ole;
Sisilia ei usko --
CAMILLO.
Huolet' olkaa!
Te tiedätte, ett' omaisuuteni
On kaikki siellä. Huolenani olkoon
Niin teitä ruhtinaiksi huolitella,
Kuin omaa osaani te näyttäisitte.
Todisteeks, ett'ei mitään puutu -- kuulkaa!
(Puhelevat hiljaa keskenään.)
(Autolycus tulee.)
AUTOLYCUS.
Ha, haa! Se rehellisyys, mikä narri se on! ja luottamus, sen
syliystävä, mikä typerä tolvana! Olen myynyt kaikki kamani: tekokivet,
rihmat, peilit, hajupallot, soljet, muistitaulut, arkkiviisut, veitset,
lankavyhdet, hansikat, kengänpaulat, rannerenkaat, sarvisormukset;
kaikki mun reppuni lihavuus on mennyt. He kiistelevät, kuka ensin saisi
ostaa, ikäänkuin romuni olisi ollut pyhää ja tuottanut ostajalle
siunausta; tällä keinoin tulin näkemään, kenen kukkaro paraiten piti
karvansa, ja minkä näin, sen panin muistiini vastaisuutta varten. Tuo
nuori narri, joka vain on hiukkaista vajaa ollakseen järkevä mies,
rakastui niin noihin piikarenkutuksiin, ett'ei tahtonut sorkkaansa
liikahuttaa, ennenkuin oli saanut sekä nuotit että sanat; ja tämä veti
muunkin karjan niin minun luokseni, että kaikki heidän muut aistinsa
istuivat kiinni korviin; olisin voinut alushameen nipistää, tai
housunlämsästä leikata kukkaron, kenenkään sitä tuntematta, tai viilata
irti avaimia, joita vitjoissa kantoivat; ei mitään muuta kuultu, ei
älytty kuin tuon tolvanan laulua ja hänen ihastustaan sen tyhjyydestä,
niin että tämän huumauksen aikana minä nipistin useimmilta heidän
kemukukkaronsa; ja jos ei vanhus olisi tullut ja melua nostanut
tyttärestään ja kuninkaan pojasta ja pelottanut variksiani pois
akanoista, niin en olisi jättänyt henkiin yhtäkään kukkaroa koko
armeijassa.
(Camilla, Florizel ja Perdita tulevat esiin.)
CAMILLO.
Ei, mutta kirjeeni, mi matkassanne
Perille menee, epäilyksen poistaa.
FLORIZEL.
Ja kirje, jonka Leonteelta saatte, --
CAMILLO.
Lepyttää isän.
PERDITA.
Olkaa siunattu!
Puheenne sulotunteen tuo.
CAMILLO (hommaa Autolycuksen).
Ken tuossa?
Hän meille tulkoon välikappaleeksi;
Ei päästää saa mist' apua voi olla.
AUTOLYCUS (syrjään).
Jos vain ovat kuulleet puheeni, niin ei muuta, kuin oiti hirteen!
CAMILLO.
Mit', ystävä? Noin miksi vapiset?
Älä pelkää, mies, ei sulle pahaa tehdä.
AUTOLYCUS.
Minä olen köyhä vaivainen, hyvä herra.
CAMILLO.
No niin, olehan vaan; täällä ei sitä kukaan sinulta viene. Mutta mitä
köyhyytesi ulkokuoreen tulee, täytyy meidän tehdä pieni vaihdos. Siis,
riisu heti vaatteesi -- se on välttämätöntä, tiedä se -- ja vaihda
pukua tämän herran kanssa. Vaikka tosin hän siitä tappiolle joutuu,
niin saat kuitenkin väliä; kas tuossa!
AUTOLYCUS.
Olen köyhä vaivainen, hyvä herra. -- (Syrjään.) Kyllä minä teidät hyvin
tunnen.
CAMILLO.
No, tee joutua! Herra tässä on jo puoliksi kuorittu.
AUTOLYCUS.
Täyttäkö totta, herra? -- (Syrjään.) Hoksaanpa juonen.
FLORIZEL.
Joutuun, kuuletko!
AUTOLYCUS.
Täyttä totta tämä väliraha lienee, mutta minä en voi sitä ottaa vastaan
hyvällä omallatunnolla.
CAMILLO.
Riisu, riisu!
(Florizel ja Autolycus vaihtavat pukua.)
Hallitsijatar onnellinen, -- toteen
Sanani käyköön tää! -- nyt piiloutukaa
Pensaaseen tuohon; kullan hattu päähän;
Syvälle painakaa se; kasvot peittoon;
Pukua muuttakaa ja muotoanne
Mikäli voitte, jotta tuntematta
Tulette laivaan, -- vakoojia pelkään.
PERDITA.
Niin näytelmästä näkyy, että osa
Siin' olla pitää mullakin.
CAMILLO.
Ei auta. --
No, valmisko?
FLORIZEL.
Jos nyt mun näkis isä,
Pojakseen ei mua sanoisi.
CAMILLO.
Pois hattu! --
No, tulkaa, neiti. -- Hyväst', ystävä!
AUTOLYCUS.
Hyvästi, herra.
FLORIZEL.
Oh, Perdita, mik' unohtuikaan meiltä!
Sananen kuule.
(Keskustelevat syrjässä.)
CAMILLO.
Ens' työni ilmoittaa on kuninkaalle.
Ett' ovat paenneet ja minne menneet;
Pakottavani tällä häntä toivon
Jälestä lähtemään. Näin seurassansa
Sisilian nähdä saan, jot' ikävöitsen
Kuin sairas vaimo.
FLORIZEL.
Onni, meitä johda!
Nyt rantahan, Camillo, kiiruhdamme.
CAMILLO.
Jot' ennemmin, sen parempi.
(Florizel, Perdita ja Camillo poistuvat.)
AUTOLYCUS.
Kyllä ymmärrän juonen; minä kuulen sen. Avoin korva, valpas silmä,
nopsa käsi ovat taskuvarkaalle välttämättömät; tarkka nenä on hyvä
sekin valmistamaan työtä muille aisteille. Hyvä on, näemmä, tähän
aikaan jumalattoman elää. Mikä vaihto tämä olisi jo ilman välirahaakin!
Ja minkä välirahan olen tästä vaihdosta saanut! Toden totta, tänä
vuonna jumalat meitä päästävät läpi käden ja me voimme nyt tehdä
tekojamme oikein mielihavilla. Itse prinssilläkin on hiukan koiruus
mielessä, kun pujahtaa varkain pois isänsä luota, venkale kintuissa.
Jos pitäisin kunniallisena tekona puhua tästä kuninkaalle, niin en sitä
tekisi; pidän lurjusmaisempana olla asiasta vaiti, ja siinä kohden olen
uskollinen ammatissani. Piiloon, piiloon! Uutta työtä kuumille
aivoille! Joka kadunkulmassa, myymälässä, kirkossa, keräjissä ja
teloituksissa on toimimiehellä jotakin tekemistä.
(Vanha ja nuori paimen tulevat.)
NUORI PAIMEN.
Kas nyt vain, mikä te olette mieheksi! Muuta ei ole tässä keinoa kuin
sanoa kuninkaalle, että tyttö on vaihdokas eikä teidän lihaanne ja
vertanne.
VANHA PAIMEN.
No, mutta kuulehan.
NUORI PAIMEN.
No, mutta kuulkaahan.
VANHA PAIMEN.
No, puhu sitten!
NUORI PAIMEN.
Hän ei ole lihaanne ja vertanne; lihanne ja verenne ei siis ole
kuningasta loukannut, siis hän ei voi lihaanne ja vertanne
rangaistakaan. Näyttäkää ne kalut, jotka hänellä oli löydettäissä,
kaikki piilokalut, paitse mitä hänellä itsellään on mukana. Kun tämä on
tehty, niin laki saa pitkän nenän, sen ma takaan.
VANHA PAIMEN.
Minä kuninkaalle kerron kaikki tyynni, joka sanan, vieläpä hänen
poikansa koiruudetkin, joka, sen ma sanon, ei kunniallisen miehen
tavalla kohtele isäänsä ja minua, kun noin vain tahtoo minusta tehdä
kuninkaan langon.
NUORI PAIMEN.
Niinpä kyllä, vähintäinkin langoksi hänelle olisitte voinut tulla; ja
silloin olisi verennekin tullut kalliimmaksi, -- sanonko, kuinka monta
luotia.
AUTOLYCUS (syrjään).
Viisaasti puhuttu, tyhmyrit!
VANHA PAIMEN.
Kas niin, nyt kuninkaan luo! Tässä on jotakin tässä mytyssä, joka panee
hänet korvantaustaansa kynsimään.
AUTOLYCUS (syrjään).
En tiedä, mitä haittaa nämä valitukset saattavat tehdä herrani paolle.
NUORI PAIMEN.
Jumala suokoon, että hän olisi linnassa.
AUTOLYCUS (syrjään).
Vaikka en luonnostani ole rehellinen, olen sitä kuitenkin joskus
sattumuksesta: -- nyt taskuun tuppisaksan parta! (Ottaa pois
valepartansa.) -- No, maaukot, minne matka?
NUORI PAIMEN.
Linnaan, teidän ylhäisyytenne luvalla.
AUTOLYCUS.
Asianne? Mikä? Kelle? Tuon mytyn laatu? Olinpaikkanne? Nimenne, ikänne,
varanne, sukunne ja kaikki mikä asiaan kuuluu? Suu puhtaaksi, puhukaa!
NUORI PAIMEN.
Olemme vain halpaa, yksinkertaista väkeä.
AUTOLYCUS.
Valhetta! Olette karvaista villi-sukua. Minä en salli valheita. Ne
eivät sovi muille kuin kauppasaksoille, ja nämäpä usein niitä
valheitaan meihin sotamiehiin ajavatkin; mutta me maksamme sen heille
kolikkomitalla, eikä selkämitalla; siis ei maksa vaivaa valheen
kengillä juosta.
NUORI PAIMEN.
Teidän armonne, te olitte itse juuri juoksemaisillanne, mutta
huomasitte kai, että kenkä ahdisti.
VANHA PAIMEN.
Oletteko hovista, luvalla kysyen?
AUTOLYCUS.
Luvalla tai luvatta, hovista olen. Eikö jo vaatteuksenikin ole hovin
tapainen? Eikö käyntini hovin sipsutusta? Eikö minusta hovin lemut
nenääsi lemahda? Eikö sinun halpuutesi säteile minusta hovin
ylenkatsetta? Sen tähdenkö, että sinua hyvittelen ja kierrän sinusta
asiasi, senkötähden en olisi hovista? Minä olen hovimies kiireestä
kantapäähän, mies, joka voin joko edistää tai vastustaa asiaasi
hovissa; jonka vuoksi vaadin, et£ä minulle asiasi ilmoitat.
VANHA PAIMEN.
Kuninkaalle minulla on asiaa.
AUTOLYCUS.
Entä advokaattia, onko sinulla semmoista?
VANHA PAIMEN.
Luvalla sanoen, en tiedä.
NUORI PAIMEN.
Advokaatiksi sanotaan hovikielellä fasaania; sanokaa, ettei teillä
semmoista ole.
VANHA PAIMEN.
Ei, herra, ei ole minulla fasaania, ei kukkoa eikä kanaa.
AUTOLYCUS.
Me, miekot, me noin tyhmät emme ole. Mut noidenlainen voisin sentään
olla; Sentähden min' en halveksia tahdo.
NUORI PAIMEN.
Tuo lienee varmaankin ylhäinen hovimies.
VANHA PAIMEN.
Hänen vaatteuksensa on komea; mutta hän ei sitä sievästi kanna.
NUORI PAIMEN.
Jota eriskummaisempi, sitä vihaisempi; hän on suuri mies, siitä lyön
vetoa; senhän näkee jo tuosta hampaiden kaivelemisesta.
AUTOLYCUS.
Tuo mytty tuossa? Mitä on siinä mytyssä? Ja mitä tuo rasia toimittaa?
VANHA PAIMEN.
Tässä mytyssä ja tässä rasiassa, niissä on semmoisia salaisuuksia,
joita ei saa tietää kukaan muu kuin kuningas, ja hän ne saa tietää
vielä tällä hetkellä, jos vaan pääsen hänen puheillensa.
AUTOLYCUS.
Ukkoseni, hukkaan on mennyt vaivasi.
VANHA PAIMEN.
Kuinka niin, herra?
AUTOLYCUS.
Kuningas ei ole linnassa; hän on mennyt uuteen laivaansa
vilvoittelemaan ja purkamaan pahaa tuultaan; sillä, jos sinulla on
kykyä käsittää vakavia asioita, niin tiedä, että kuningas on täynnä
huolia.
VANHA PAIMEN.
Niinhän sanotaan; poikansa takia kai, joka tahtoi naida lampurin
tyttären.
AUTOLYCUS.
Jos ei lampuria jo ole putkaan pistetty, niin laittaukoon pakoon;
kiroukset, jotka hän saa kantaa, ja kidutukset, jotka hän saa kärsiä,
voisivat murtaa mieheltä selän ja hirviöltäkin sydämmen.
NUORI PAIMEN.
Niinkö luulette, herra?
AUTOLYCUS.
Eikä yksin hän tule kärsimään kaikkea, mitä äly voi keksiä haikeata ja
kosto karvasta; vaan kaikki, jotka ovat hänelle sukua, vaikkapa vain
viidennessäkymmenennessä polvessa, annetaan pyövelin uhriksi; se on
tosin hyvin surkeata, mutta välttämätöntä. Rutivanha lammasten
laamanni, mokomakin oinasten kaitsija koettaa saada tyttärensä
majesteetiksi! Toiset sanovat, että hän tulee kivitetyksi; mutta
minusta tämä kuolema on hänelle liian lievä. Laahata valtaistuimemme
lammaskarsinaan! Kaikki kuolintavat yhteensä ovat liian lieviä,
kovimmatkin liian helppoja.
NUORI PAIMEN.
Lieneekö tuolla vanhuksella poikaa? Oletteko siitä mitään kuullut?
Rohkenen kysyä.
AUTOLYCUS.
On, on hänellä poika, joka elävältä nyljetään; sitten hunajalla
rasvataan ja ripustetaan ampiaispesän kohdalle, jossa saa riippua,
kunnes on henkeä kolmeneljännestä tai kahdeksannes jäljellä; sitten
herätellään taas henkiin paloviinalla tai muulla väkevällä, jonka
jälkeen hän, ihan veriseltään ja almanakan kuumimpana päivänä,
asetetaan kiviseinää vastaan, jossa aurinko häntä katselee suvisella
silmällään ja jossa hän saa sitä katsella, kunnes kärpäset ovat hänet
kuiviin syöneet. Mutta mitäpä noista puhelemme, noista kavalista
konnista, joiden surkeutta vain saattaa nauraa, kun niiden rikos on
niin kauhea. Sanokaa, -- sillä te näytte olevan suoria, rehellisiä
miehiä, -- sanokaa, mitä teillä on kuninkaalle asiaa? Jos saan jotenkin
sopivat hyväntekijäiset, niin saatan teidät hänen luoksensa laivaan,
esitän teidän persoonanne hänen armollensa ja kuiskaan hänen korvaansa
hyvän sanan teidän puolestanne. Jos kukaan, paitse kuningasta, on mies
täyttämään teidän pyyntönne, niin on tässä siihen mies.
NUORI PAIMEN.
Hänellä näyttää olevan suuri valta; pitäkää miehestä kiinni, antakaa
hänelle rahaa. Vaikka valta on itsepäinen karhu, voi sitä kuitenkin
kullalla nenästä vetää. Näyttäkää kukkaronne sisäpuolta hänen kätensä
ulkopuolelle, ja sillä hyvä. Aatelkaa, jos tullaan kivitetyiksi ja
elävältä nyljetyiksi!
VANHA PAIMEN.
Jos suvaitsette, herra, ottaa haltuunne asiamme, niin on tässä kaikki
kulta, mitä minulla on. Annan saman verran lisää, ja jätän tämän nuoren
miehen pantiksi, siksi kuin sen teille tuon.
AUTOLYCUS.
Sittekö, kun olen lupaukseni täyttänyt?
VANHA PAIMEN.
Niin, herra.
AUTOLYCUS.
Hyvä! Anna tänne toinen puoli. -- Oletko sinäkin toimessa osallinen?
NUORI PAIMEN.
Tavallani, herra; mutta vaikka se koskisikin nahkaani, niin toivon
kuitenkin, ett'ei sitä kokonaan nyljetä.
AUTOLYCUS.
Ei, se koskee vain lampurin pojan nahkaa. Hirteen se mies! Hänestä on
tehtävä varoittava esimerkki.
NUORI PAIMEN.
Lohduttavaa, sangen lohduttavaa! Mutta nyt kuninkaan luo, näyttämään
näitä ihmeellisiä nähtäviä; hänen tulee saada tietää, että se ei ole
teidän tyttärenne eikä minun sisareni; muuten olemme hukassa. Minäkin
annan teille saman verran kuin tämä vanhus, ja jään, niinkuin hän
sanoo, teille pantiksi, siksi kuin hän sen teille tuo.
AUTOLYCUS.
Tahdon uskoa teitä. Käykää edeltäpäin rantaan; pitäkää oikealle; minä
vain hiukan pistäydyn tänne pensastoon, tulen kohta jäljestä.
NUORI PAIMEN.
Sepä vasta siunattu ihminen, totta tosiaankin, siunattu!
VANHA PAIMEN.
Menkäämme edeltäpäin, niinkuin hän käski. Hän on vartavasten meille
hyväntekijäksi valittu.
(Vanha ja nuori paimen menevät.)
AUTOLYCUS.
Vaikka halusta tahtoisinkin olla rehellinen, niin huomaan, että onnetar
sitä ei salli; se tuo saaliin ihan suuhuni. Minua nyt mielistelee kaksi
hyvää: kulta, ja keino tehdä herralleni, prinssille, pieni palvelus;
kuka tietää, miksi tässä kerran vielä ylenen. Nuo molemmat sokeat
myyrät saatan hänen luokseen laivaan. Jos hän sopivaksi näkee heittää
ne takaisin maalle, ja jos valitukset, joita he aikovat kuninkaalle
esittää, eivät häntä liikuta, niin sanokoon hän minua tästä
liiallisesta avuliaisuudestani vaikka konnaksi; sellaiseen arvonimeen
ja siitä mahdollisesti tulevaan häpeään minä olen tottunut. Tahdon
heidät hänelle esittää; saatanhan siitä jotakin kostua.
(Menee.)