Ensimmäinen kohtaus.
Sisilia. Huone hovilinnassa.
(Leontes, Cleomenes, Dion, Paulina y.m. tulee.)
CLEOMENES.
Olette kyllän tehnyt, katunut
Kuin pyhimys. Jo täll' on sovitettu
Jos mitkä synnit; liiaksikin korvaa
Katumus rikoksen. Siis niinkuin taivas
Te tehkää: itsellenne anteeks suokaa
Ja unhottakaa tekin.
LEONTES.
Kun ma häntä
Hyveineen muistelen, niin muistan aina,
Mit' olen rikkonut ja itselleni
Vääryyttä tehnyt, -- vääryytt' ankaraa,
Kun perillisen vallaltani ryöstin
Ja surmaan syöksin parhaan puolison,
Mik' ilona on miehell' ollut.
PAULINA.
Totta,
Liiankin totta! Vaikka immest' impeen.
Maailman piirin hakisitte halki
Ja kaikkein hyveist' yhteen tekisitte
Ehoimman vaimon, vertaans' sittenkään
Ei surmaamanne sais.
LEONTES.
Niin, surmaamani!
Mun surmaamani! Kipeästi koskee
Sanasi tuo; sun kielelläs se yhtä
On katkera kuin minun mielessäni.
Sit' älä usein sano.
CLEOMENES.
Älkää koskaan.
Tuhannet muuthan asiat nyt oisi
Paremmin paikallaan ja sydäntänne
Paremmin kunnostaisi.
PAULINA.
Liette niitä,
Jotk' uuteen soisitte hänt' avioon?
DION.
Jos te sit' ette suo, niin maanne teille
Ei rakas eikä kuninkaanne nimen
Elossa säilyminen; unhotatte,
Mi vaara, jos hän lapsetonna kuolee,
Uhata valtakuntaa vois ja niellä
Pelokkaan joutoväen. Hurskast' ompi
Autuutta kiittää kuningatar vainaan;
Mut hurskaampaa on -- nuorennukseks suvun,
Nykyisten iloks, turvaks tulevaisten --
Kuninkaan vuode jälleen siunata
Somalla puolisolla.
PAULINA.
Vainaan jälkeen
Ei siihen arvokasta. Taivas tahtoo
Salaiset aikehensa täytetyiksi.
Sanoihan jumalallinen Apollo,
Ja se on myöskin ennuslauseen mieli,
Ett' ennen ei saa perijää Leontes,
Kuin laps on löydetty; ja ihmisjärjest'
On yhtä mahdotonta se, kuin että
Mun puolisoni hautans' auki murtais
Ja tänne palajaisi; sillä varmaan
Hän lapsen kanss' on kuollut. Herraammeko
Neuvotte vastustamaan jumalia
Ja heidän tahtoansa? Perijästä
Ei huolta; kyllä kruunu miehen löytää.
Arvokkaimmalle suuri Aleksander
Sen antoi ja näin jälkeläisekseen
Parhaimman varmaan sai.
LEONTES.
Paulina hyvä,
Ma tiedän, että Hermionen muiston
Pyhänä pidät. Oi, jos oisin aina
Totellut neuvoas, niin nytkin voisin
Katsella puolisoni avosilmiin
Ja aarteen ottaa huuliltaan!
PAULINA.
Jok' aarre
Vaan annist' enentyisi.
LEONTES.
Totta haastat.
Ei moista vaimoa; siis toista ei.
Huonompi, vaikka tosin hemmitympi,
Manata voisi vainaan hengen eloon
Ja tälle näyttämölle, missä seison
Nyt rikollisna, ääneen vaikeroimaan:
"Miks tämän mulle teit?"
PAULINA.
Jos sen hän voisi,
Ei puuttuis syytä.
LEONTES.
Eikä; varmaan saisi
Mun murhaamaan sen toisen.
PAULINA.
Oikein. Minä,
Aaveena tuona, teitä pyytäisin
Sen silmiin katsomaan ja sanomaan,
Miks ontto katse tuo loi lemmen teissä.
Ja sitten kirahtaisin niin, ett' teiltä
Halkeisi korvat, päätökseksi huutain:
"Mua muista!"
LEONTES.
Tähtösiä! Tähtösiä!
Muut silmät mustaa hiiltä! -- En, Paulina,
En vaimosta ma huoli; pois se aatos!
PAULINA.
Siis, vannokaa, ett'ette koskaan nai,
Jos min' en lupaa anna.
LEONTES.
En, en koskaan!
Kautt' autuuteni vannon sen, Paulina.
PAULINA.
Te, hyvät herrat, valan todistatte.
CLEOMENES.
Liiaksi koittelette.
PAULINA.
Jos ei toista,
Hermionen oman kuvan näköist' ihan,
Silmänsä kohtaa.
CLEOMENES.
Niin, --
PAULINA.
En sano muuta.
Mut, jos te naida tahdotte, jos varmaan
Ja välttämättä tahdotte, niin minun
Valita suokaa kuningatar teille.
Se ei niin nuori tule olemaan
Kuin entinen; mut semmoinen se tulee,
Ett' yksin ensi puolisonne haamu
Ilolla hänet näkis sylissänne.
LEONTES.
En nai, Paulina, kunnes luvan annat.
PAULINA.
Sen saatte, entinen kun kuningatar
Taas tulee elohon, mut ennen ette.
(Hovimies tulee.)
HOVIMIES.
Florizel prinssi, Polyxeneen poika, --
Siks itsensä hän sanoo -- puolisoineen --
En nähnyt ole ihanampaa -- pyytää
Kuninkaan eteen päästä.
LEONTES.
Mitä kuulen?
Tää tulenta ei sovi isän arvoon;
Se outous, äkkinäisyys näyttää, ett'ei
Tahallist' ole se, vaan pakollista
Ja satunnaista. Entä seurue?
HOVIMIES.
Vähäinen, halpamainen.
LEONTES.
Prinsessa
Mukana, niinkö?
HOVIMIES.
Ah. niin, kaunein luoma
Auringon alla.
PAULINA.
Oi, Hermione!
Nykyisyys aina itseänsä kerskaa
Paremmaks entisyyttä; nyt sun hautas
Saa väistää toisen tieltä. --
(Hovimiehelle.)
Tehän itse
Sanoitte, kirjoititte -- vaan nyt kylmemp'
On kirjoituksenne sen esinettä --:
"Ei hänen vertaans' ole eikä tule".
Näin runo silloin hälle kiitost' uhkui;
Sen tulva laskee nyt, kun ihanampaa
Jo ylistätte.
HOVIMIES.
Anteeks suokaa, rouva!
Tuon toisen melkein unhotin jo; -- anteeks! --
Tää toinen, -- silmänne jos hänet yltäis,
Hän kielennekin veisi. Hänpä lahkon
Jos laittaisi, niin muiden uskon-innon
Tukehuttaisi hän ja luopioiksi
Tekisi kaikki.
PAULINA.
Naiset myöskin?
HOVIMIES.
Naiset
Siks häntä lempivät, ett' on hän nainen
Ja kalliimpi kuin mikään mies; ja miehet
Siks, ett' on naisist' ihanin.
LEONTES.
Cleomenes,
Käy ystävines, nouda heidät tänne;
Tuo heidät syliini.
(Cleomenes y.m. menevät.)
PAULINA.
Jos meidän prinssi,
Se kultalaps, nyt eläisi, niin hyvin
Tuon prinssin seuraks sopisi; ei oisi
Ijässä kuukautt' eroa.
LEONTES.
Vait, vaiti!
Hän uudestaan, sen tiedät, multa kuolee,
Jos häntä mainitaan. Kun näen tuon prinssin.
Puheesi varmaan mieleen mietteit' ajaa,
Jotk' ehkä järjen vievät. -- Tuossa ovat. --
(Cleomenes, Florizel, Perdita ja seuralaisia tulee.)
Äitinne, prinssi, oli puhdas vaimo:
Isänne, kuninkahan, ilmi-kuvan
Hän teissä loi. Jos kaksikolmatt' oisin, --
Niin ilmetty on teissä isän muoto,
Olento, kaikki, että teitä veljeks
Sanoisin, niin kuin häntäkin, ja monta
Kujetta kertoisin, joit' ennen teimme.
Sydämmest' olkaa tervetullut te
Ja kaunis prinsessanne -- jumalatar! --
Ah, parin kadotin ma, joka tässä
Nyt maan ja taivaan välill' oisi voinut
Ihailtavana seistä niinkuin sinä,
Ihana pari! Silloin kadotin --
Kaikk' oma syyni -- uljaan isänne
Niin seuran kuin myös ystävyyden, hänen,
Jot' onnenheittonakin vielä kerran
Halaisin nähdä.
FLORIZEL.
Hänen käskystänsä
Ma tulin tuomaan parhaat tervehdykset,
Mitk' ystävällinen voi kuningas
Lähettää veljellensä. Jos ei heikkous,
Jok' ikää seuraa, oisi hiukan hältä
Ramua vähentänyt, niin hän itse
Mitannut oisi maat ja meret, jotka
Erottaa valtionne toisistansa,
Nähdäkseen teitä, jota rakastaa --
Niin sanoa hän käskee -- hartahimmin
Kaikista kruunupäistä valtiaista.
LEONTES.
Oi, veljeni, sa kunnon ystävä!
Tuo vääryys, jonka sulle tein, se taaskin
Mua kouristaa, ja nämä tervehdykset,
Niin erin hartaat, omasta mua soimaa
Hitaudestani. -- Tervetullut meille
Kuin kevät nurmikolle! Lisäks onko
Pelottavan Neptunin julmuudelle --
Ei, epäkohtelulle -- alttiiks pannut
Noin kalliin aarteen, tervehtääkseen miestä.
Mi moisen vaivankaan ei väärtti, saati
Tuollaisen hengen kaupan?
FLORIZEL.
Arvoherra,
Hän Libyast' on.
LEONTES.
Missä Smalus uros
Hallitsee pelvolla ja rakkaudella.
FLORIZEL.
Niin, sieltä, arvoherra, hänen luotaan,
Jok' eronhetkell' itkusilmin tämän
Julisti tyttärekseen. Sieltä meidät
Suotuinen lounatuuli saattoi tänne
Isäni käskyn täyttämään ja teitä
Näin tervehtämään. Parhaan seurueeni
Sisiliasta lähetin ma pois;
Se matkall' on nyt Böhmiin ilmoittamaan
Menestystäni Libyassa sekä
Minun ja puolisoni onnellista
Tuloa tänne.
LEONTES.
Ruttoaineist' ilman
Peratkoot armon jumalat sen ajan,
Mink' ootte täällä! Hurskas teill' ol' isä,
Armosta rikas, jonka korkeutta,
Vaikk' on se pyhä, loukannut ma olen;
Vihainen taivas lapsettomaks siitä
Mun tehnyt on; isänne teiss' on saanut
Ansaitun armolahjan jumalilta,
Hyveessä vertaisensa. Mikä onni,
Jos minäkin nyt tyttären ja pojan
Noin autuaina nähdä voisin!
(Hovimies tulee.)
HOVIMIES.
Herra,
Sanani uskomatont' ois, jos eivät
Todisteet lähell' oisi. Teitä, herra,
Mun kauttan' itse Böhmi tervehtääpi
Ja vaatii vangitsemaan poikansa,
Jok', arvons' unhottain ja tehtävänsä,
Isänsä, toiveittensa luota karkas
Ja paimentytön kanssa.
LEONTES.
Miss' on Böhmi?
HOVIMIES.
Kaupungissa; ma tulen hänen luotaan.
Puhelen sekavaa, mut sitä vaatii
Tää kumma sanomani. Hoviinne
Kun riensi hän, -- tuot' ihmeparikuntaa
Vainoovan näytti -- niin hän tiellä kohtas
Tuon valhedaamin isän sekä veljen,
Jotk' olivat tään nuoren prinssin kanssa
Matkanneet maastaan.
FLORIZEL.
Mun Camillo petti,
Min kunnia ja kunto näihin asti
Säät kaikki kesti.
HOVIMIES.
Häntä nuhdelkaa,
Hän kuninkaan on seurassa.
LEONTES.
Camillo?
HOVIMIES.
Camillo, niin; hänt' äsken puhuttelin.
Nyt kuulustaa hän noita poloisia.
Niin raukkainkaan ei vapisevan luulis:
He polvistuvat, maata suutelevat,
Kiroovat itseänsä joka sanaan.
Korvansa tukkein Böhmi heille uhkaa
Tuhannen surman surmaa.
PERDITA.
Isä parka! --
Vakoilee meitä taivas; liittoamme
Ei pyhittää se tahdo.
LEONTES.
Naimisissa?
FLORIZEL.
Ei, herra, vielä, eikä kenties koskaan;
Kyll' ennen tähdet maata suutelevat,
Kuin liittyy alhainen ja ylhäinen.
LEONTES.
Sanokaa, kuninkaanko tytär on hän?
FLORIZEL.
On, kun hän tulee vaimokseni kerta.
LEONTES.
Isänne kiireen tautta sangen myöhään
Tuo kerta tullee. Surku mun on, surku,
Kun menetitte hänen suosionsa,
Johonka teidät velvollisuus sitoi;
Myös sääli, ett'ei ole valittunne
Niin rikas arvosta kuin kauneudesta,
Ollakseen syyllä teidän.
FLORIZEL.
Rohkeutt', annas!
Vaikk' onnetarkin, vihamieltä näyttäin,
Meit' isän kanssa vainoisi, ei vois se
Vähääkään muuttaa lempeämme. -- Pyydän,
Muistelkaa aikaa, jolloin te olitte
Mun ikäiseni; niillä tuntein mua
Nyt puolustakaa; pyynnöstänne isä
Pois kalliimmankin heittää niinkuin lelun.
LEONTES.
Siis pyydän hältä kallist' armastanne,
Kun hänest' on se lelu.
PAULINA.
Liiaks nuoruutt'
On katseessanne; kuningattarenne
Ois vielä kuukautt' ennen kuolemaansa
Paremmin moisen katseen ansainnut
Kuin tuo, mit' ihailette nyt.
LEONTES.
Juur' häntä
Ma tällä katseell' aattelin. --
(Florizelille.)
Mut viel' en
Pyyntöönne ole vastannut: nyt lähden
Isänne luo; jos pyyteenne ei ole
Liannut kunniaanne, olen niiden
Ja teidän ystävä. Sen vuoks nyt lähden
Tapaamaan häntä; seuratkaa, niin näette,
Mitenkä onnistuu se. Tulkaa, prinssi.
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Hovilinnan edustalla.
(Autolycus ja muudan ylimys tulevat.)
AUTOLYCUS.
Sanokaa, hyvä herra, olitteko saapuvilla, kun siitä kerrottiin.
1 YLIMYS.
Olin saapuvilla, kun mytty avattiin, ja kuulin paimenvanhuksen
kertomuksen, miten hän oli sen löytänyt. Sitten, lyhytaikaisen
hämmästyksen jälkeen, käski hän meidän kaikkien lähteä huoneesta.
Ainoastaan sen olin kuulevinani hänen sanovan, että hän oli lapsen
löytänyt.
AUTOLYCUS.
Minua ilahuttaisi tietää asian päätös.
1 YLIMYS.
Minä vain vaillinaisesti voin tehdä asiasta selkoa; mutta ne muutokset,
joita huomasin kuninkaassa ja Camillossa, olivat todellisia ihmetyksen
ilmeitä; niin he toisiinsa tuijottivat, että minusta olivat
silmäluomensa revähtää; heidän äänettömyytensä puhui, kaikki heidän
liikkeensä puhuivat; he näyttivät siltä, kuin olisivat kuulleet
maailman hukkuneen tai maailman pelastuneen. Valtaava heissä näkyi
hämmästys; vaan tarkinkaan katselija, joka ei tiennyt muuta kuin mitä
näki, ei olisi voinut sanoa, oliko siihen syynä ilo vai murhe, mutta
toista tai toista se oli ylenmäärin.
(Toinen ylimys tulee.)
Tässä tulee mies, joka kenties tietää enemmän. Mitä uutta, Rogero?
2 YLIMYS.
Ei muuta kuin ilotulituksia. Ennustus on käynyt toteen; kuninkaan tytär
on löytynyt; sellainen joukko ihmeitä on tunnin kuluessa tullut ilmi,
että arkkiviisujen tekijäkin joutuisi niistä ymmälle. Tuossa tulee
Paulina rouvan hovimestari; hän voi kertoa teille lisää. --
(Kolmas ylimys tulee.)
Mitä nyt kuuluu, herra? Tuo uutinen, jota todeksi vakuutetaan, on niin
vanhan tarinan kaltainen, että täytyy suuresti epäillä sen
todenperäisyyttä. Onko kuningas löytänyt perillisensä?
3 YLIMYS.
On varmaan, jos milloinkaan totuus on asianhaarain kautta selväksi
tullut. Sen, minkä kuulette, vannoisitte nähneenne, niin yhtäpitävät
ovat todistukset. Kuningattaren, Hermionen, vaippa -- hänen
helmikorunsa lapsen kaulassa -- Antigonuksen kirjeet, paikalta löydetyt
ja hänen tutulla käsialallaan kirjoitetut, -- tytön majesteettisuus ja
äidinnäköisyys -- hänen ylevä olentonsa, joka on enemmän syntyperän
kuin kasvatuksen hedelmä, -- ja monet muut seikat todistavat ylen
varmaksi, että hän on kuninkaan tytär. Näittekö molempien kuningasten
yhtymisen?
2 YLIMYS.
En.
3 YLIMYS.
Olette siis jäänyt osattomaksi näystä, joka pitää nähdä ja jota ei voi
kertoa. Siinä olisitte nähnyt toisen ilon toista kaunistavan; niin ja
siten, että suru näytti itkevän sitä, että täytyi jättää heidät
hyvästi, sillä heidän ilonsa kahlasi kyyneleissä. Siinä silmin
taivasteltiin, siinä käsin hosuttiin ja kasvoja väänneltiin, jotta
heidät saattoi vain tuntea vaatteista eikä muodosta. Kuninkaamme, joka
oli ilon-innoissaan löydettyään tyttärensä, huusi, ikäänkuin ilo
yht'äkkiä olisi tappioksi muuttunut: "Ah, sun äitisi, sun äitisi!"
Sitten hän pyytää Böhmiltä anteeksi, sitten halailee vävypoikaansa,
sitten melkein kuoliaaksi kuristaa tyttärensä syleilyksillään; sitten
kiittää paimen vanhusta, joka siinä seisoo niinkuin vanha, lahistunut
kaivonvipu ennenmuistoisilta ajoilta. En ole ikänäni kuullut puhuttavan
senkaltaisesta yhtymisestä; se hervaisee kertomuksen sitä seuraamasta
ja tekee kaiken kuvailun mahdottomaksi.
2 YLIMYS.
Mutta miten kävi Antigonuksen, joka lapsen täältä saattoi pois?
3 YLIMYS.
Sekin tuntuu vanhalta tarinalta, jolla aina riittää kertomista, vaikka
nukkuisikin usko ja kaikki korvat olisivat lummessa. Hänet karhu repi
palasiksi; sen todistaa lampurin poika, jonka sanan taas oikeaksi
vahvistaa ei ainoastaan hänen yksinkertaisuutensa, -- joka näyttää
olevan suuri, -- vaan myöskin niistinliina ja sormukset, jotka Paulina
tuntee Antigonuksen omiksi.
1 YLIMYS.
Mihin sitten laiva joutui ja hänen seuralaisensa?
3 YLIMYS.
Haaksirikkoon, samassa tuokiossa kuin heidän herransa kuoli, ja
lampurin pojan silmäin edessä; niin että kaikki välikappaleet lapsen
surmille panossa ihan silloin katosivat, kuin se löydettiin. Mutta oi,
mikä jalo taistelu ilon ja surun välillä Paulinan mielessä! Toinen
silmä maahan laskeuneena, että oli kadottanut puolisonsa, toinen
taivaaseen kohouneena, että ennustus oli toteen käynyt. Hän nosti
prinsessan maasta ja sulki hänet syliinsä niin lujasti, kuin olisi
aikonut sydämmeensä hänet kiinnittää, jottei vain uudestaan häntä
kadottaisi.
1 YLIMYS.
Tämä suurenmoinen kohtaus ansaitsi kyllä kuningasten ja ruhtinasten
katsomista, sillä sellaisethan sitä näyttelivät.
3 YLIMYS.
Mutta liikuttavinta kaikesta, ja joka yritti saada minunkin silmäni
onkeensa -- veden se niistä sai, vaan ei kalaa -- liikuttavinta oli
nähdä, kerrottaessa kuningattaren kuolemasta ja tavasta, miten hän
sortui -- kuningas kauniisti sen tunnusti ja sitä valitteli -- kuinka
sen kuuleminen syvästi koski tyttäreen, kunnes, toisesta tuskan
ilmauksesta toiseen, hän vihdoin, voikahtaen, itki, niin sanoakseni,
verta, sillä totta on, että minun silmäni itkusta veristyivät.
Kivenkovuisinkin sydän siinä muutti karvaa; toiset pyörtyivät, kaikki
olivat syvästi murheelliset. Jos koko maailma olisi voinut sen nähdä,
niin olisi voihkina ollut yltä yleinen.
1 YLIMYS.
Ovatko he palanneet hoviin?
3 YLIMYS.
Eivät. Kun prinsessa kuuli puhuttavan äitinsä vartalokuvasta, joka on
Paulinan tallessa, -- jota teosta on monta vuotta tehty ja jonka vasta
äskettäin suuri italialainen maalari, Julio Romano, on valmiiksi
saanut, mies, joka, jos hän itse olisi ikuinen ja voisi puhaltaa henkeä
teoksiinsa, riistäisi luonnolta kaikki kannattajat, niin täydellisesti
hän sitä jäljittelee; hän on Hermionen tehnyt niin Hermionen
näköiseksi, että -- niin sanotaan -- voisi häntä puhutella ja jäädä
odottamaan vastausta; sinne he nyt, rakkautta ahnaillen, kaikki ovat
menneet, ja aikovat siellä illastaakin.
2 YLIMYS.
Arvelin kyllä, että hänellä siellä oli jotakin tärkeätä tekeillä, sillä
Hermionen kuoleman jälkeen hän on salaa kahdesti tai kolmasti päivässä
käynyt tuossa syrjäisessä asuinmajassa. Mennäänkö mekin sinne ottamaan
osaa muiden iloon?
1 YLIMYS.
Kenpä sieltä jäisi pois, jolla on lupa päästä sinne? Jokainen
silmänräpäys voi synnyttää jonkun uuden ilon; me olemme omasta
tiedostamme välinpitämättömät, jos jäämme pois. Menkäämme siis!
(Kaikki kolme ylimystä menevät.)
AUTOLYCUS.
Jos minussa nyt ei olisi tahran tähdettä entisestä elämästäni, niin
tulvimalla niitä ylennyksiä sataisi päälleni. Minähän tuon vanhuksen ja
hänen poikansa saatoin prinssin tykö laivaan; kerroin hälle, mitä olin
kuullut heidän puhuvan mytystä, enkä tiedäkään, mitä kaikkea; mutta hän
oli silloin niin suunnattomasti ihastunut lampurin tyttäreen, -- sillä
siksi hän häntä yhä luuli, -- joka alkoi tulla kovin merikipeäksi; ja
kun hänen omakaan tilansa ei ollut paljoa parempi, ja tuota kauheata
ilmaa yhä kesti, niin jäi koko salaisuus selvittämättä. Mutta se on
minulle yhdentekevää; sillä vaikkapa olisinkin tämän asian päivän
valoon saattanut, niin ei se olisi minun huonoja asioitani paljonkaan
parantanut. -- Tuossahan nuo tulevat, joille olen hyvää tehnyt vastoin
tahtoani, ja esiintyvätpä jo onnensa kukoistuksessa.
(Vanha ja nuori paimen tulevat.)
VANHA PAIMEN.
Niin, poikani, minä en enää saa lapsia, mutta sinun poikasi ja
tyttäresi syntyvät kaikki aatelismiehinä.
NUORI PAIMEN (Autolycukselle).
Kah, hyvää päivää, herra' Te taannoin epäsitte taistella kanssani
siksi, ett'en ollut synnynnäinen aatelismies. Näettekö nämä vaatteet?
Sanokaa, ett'ette näe, ja pysykää luulossanne, ett'en ole synnynnäinen
aatelismies; mutta yhtä hyvä olisi sanoa, että nämä vaatteet ei ole
synnynnäisiä aatelismiehiä. Sanokaa minua valehtelijaksi; tehkää se,
niin saatte nähdä, olenko synnynnäinen aatelismies.
AUTOLYCUS.
Minä tiedän, herra, että nyt olette synnynnäinen aatelismies.
NUORI PAIMEN.
Niin, ja olen se ollut joka aika jo neljä tuntia sitten.
VANHA PAIMEN.
Niin myös minä, poikaseni.
NUORI PAIMEN.
Niin myös te. Mutta minä olin synnynnäinen aatelismies ennen isääni,
sillä kuninkaan poika paiskasi minulle kättä ja sanoi minua veljeksi;
ja sitten ne molemmat kuninkaat sanoivat isääni veljeksi; ja sitten
prinssi, veljeni, ja prinsessa, sisareni, sanoivat isääni isäksi; ja
sitten me itkettiin; ja ne olivat ensimmäiset aateliskyyneleet, joita
ikänä olemme vuodattaneet.
VANHA PAIMEN.
Jos elää saamme, poikaseni, vuodatamme niitä paljon enemmän.
NUORI PAIMEN.
Niin kyllä; olisipa muuten sula onnettomuus, kun nyt olemme tulleet
niin rankilliseen asemaan.
AUTOLYCUS.
Pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikki, mitä olen rikkonut teidän
ylhäisyyttänne vastaan, ja pyydän myöskin, että puhuisitte hyvää minun
puolestani prinssille, minun herralleni.
VANHA PAIMEN.
Tee se, poikani; meidän pitää olla jaloja nyt, kun olemme jalosukuisia.
NUORI PAIMEN.
Lupaatko elämäsi parantaa?
AUTOLYCUS.
Lupaan, teidän armonne luvalla.
NUORI PAIMEN.
Kättä sen päälle! Minä vannon prinssille, että sinä olet yhtä
rehellinen ja kelpo mies kuin mikään böhmiläinen suinkin.
VANHA PAIMEN.
Sano se vaan, mut älä vanno.
NUORI PAIMEN.
Mitä? Enkö vannoisi nyt, kun olen aatelismies? Moukat ja poroporvarit
sanokoot, minäpä vannon.
VANHA PAIMEN.
Mutta jos se on väärää.
NUORI PAIMEN.
Olkoon vaikka kuinka väärää, kelpo aatelismies voi sen vannoa ystävänsä
tähden: -- ja minä vannon prinssille, että sinä olet rohkea ja näppeä
mies ja ett'et juo itseäsi humalaan, vaikka hyvin tiedän, ett'et ole
mikään rohkea ja näppeä mies ja että juotkin itsesi humalaan; kuitenkin
sen vannon, ja toivoisin, että tulisit rohkeaksi ja näppeäksi mieheksi.
AUTOLYCUS.
Tahdon koettaa, voimieni mukaan.
NUORI PAIMEN.
Kaikin mokomin koeta tulla rohkeaksi mieheksi. Jos en ihmettele, kuinka
sinä uskallat juoda itsesi humalaan, vaikk'et olekaan rohkea mies, niin
älä koskaan minua usko. -- Kuulkaa! Kuningas ja prinssit, koko meidän
sukumme, menevät nyt katsomaan kuningattaren kuvaa. Tule kanssamme, me
tahdomme sinua suosia.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sali Paulinan asunnossa.
(Leontes, Polyxenes, Florizel, Perdita, Camillo,
Paulina, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)
LEONTES.
Paulina, jalo nainen, minkä lohdun
Sult' olen saanut!
PAULINA.
Armollinen herra,
Hyv' oli aikeeni, jos erehdyinkin.
On täysin palkittu mun hyvät työni.
Mut että te, kuninkaat kruunupäät.
Ja vallanperijänne, nämä nuoret,
Suvaitsette mun majahani tulla,
On liikaa armoa, jot' eläissäni
En ehdi koskaan maksaa.
LEONTES.
Oh, Paulina,
Sua kunnioitus häirii. Tulimme nyt
Kuningattaren kuvaa katsomaan.
Mont' esinettä hauskaa, harvinaista
Salissas ihailimme; mut ei nähty,
Mit' innoin halaa tyttäreni nähdä,
Äitinsä kuvaa.
PAULINA.
Niinkuin eläissänsä
Hän oli verraton, niin, luulen, voittaa
Kuvansa kuollut kaikki, mit' on nähty
Tai ihmiskäsin tehty; siksi pidän
Sit' erillään. Täss' on se: siinä elo
Niin eläväks on mukailtu, kuin koskaan
Voi uni mukaella kuolemaa.
Katselkaa vain, ja ihmetelkää! --
(Paulina vetää syrjään esiripun, niin että
Hermionen vartalokuva tulee näkyviin.)
Vait'olonne ma ymmärrän: se paras
On ihmetyksen ilme. Sanokaahan: --
Kuningas, ensin te: se eikö ole
Näköinen, mitä?
LEONTES.
Hänen ryhtins' aivan!
Mua toru, kallis kivi; silloin sanon:
Hermione olet; ei, ei, hän sä olet,
Jos et sa toru: niin hän oli hellä
Kuin laps ja taivaan armo. -- Mut, Paulina,
Hermione noin kurttuinen ei ollut,
Noin vanha ei kuin tuo.
POLYXENES.
Ei likimainkaan.
PAULINA.
Sit' ihmeempi on taiteilijan taito.
Eteenpäin siirtyin kuusitoista vuotta,
Hän kuvaa hänet niin, kuin nyt hän eläis.
LEONTES.
Ja voisikin nyt elää, yhtä paljon
Lohduksi mulle, kuin nyt sydäntäni
Tuo näkö kaivelee. Oi, noin hän seisoi
Elävän ylevänä -- lämmin elo
Nyt tuoss' on kylmä -- kun hänt' ensin kosin.
Hyi, häpeän; mua kivi eikö soimaa,
Ett' olen minä kovempi kuin se?
Kuninkaallinen patsas, tenhovoimaa
On suuruudessasi; taas esiin loihdit
Mun syntini ja elinnesteet imet
Sä tyttärestäsi, jok' ihmetyksest'
On kivettynyt hänkin.
PERDITA.
Sallikaatte --
Sit' älkää taiaks luulko -- että tässä
Nyt polvistun ja siunausta anon. --
Oi, äiti, kallis kuningatar, joka
Elosi päätit, kun sen aloin minä,
Ojenna kätesi mun suudellani.
PAULINA.
Anteeksi! Patsas vast' on pystytetty,
Ei värit vielä kuivat.
CAMILLO.
Syvään, herra,
On suru teissä juurtunut, kun sit' ei
Kuustoista ole talvea ja kesää
Pois voinut puhaltaa tai kuivata.
Niin kauan tuskin mikään ilo elää,
Ja suru surmannut ois itsens' aikaa.
POLYXENES.
Veli hyvä, se jok' oli tähän syypää,
Häll' olkoon valta ottaa murheest' osaa
Niin runsaasti kuin tahtoo.
PAULINA.
Jospa oisin
Tuon arvannut, ett' tämä kuva parka
Noin teihin koskis -- sillä mun on kivi --
En sit' ois näyttänyt.
LEONTES.
Sit' älä peitä.
PAULINA.
Sit' ette katsella saa enää; vihdoin
Te luulette sen liikkuvan.
LEONTES.
Seis! Älä!
Kas, surma olkoon, minust' eikö se jo --
Ken on sen tehnyt? -- Veli, katsokaa,
Se eikö hengitä, ja lämmin veri
Sen suoniss' eikö virtaa?
POLYXENES.
Taitoteos!
Sen huulillahan elo lämmin läikkyy.
LEONTES.
Ja silmäin loistossa on välähdystä.
Noin voiko taide eksyttää?
PAULINA.
Sen peitän;
Kuningas on jo suunniltaan; hän vihdoin
Sen luulee elävän.
LEONTES.
Paulina, näin
Mun kaksikymment' anna vuotta luulla.
Ei kaiken mailman äly voita tätä
Hulluuden suloisuutta. Älä peitä.
PAULINA.
Mua surettaa, ett' teitä näin ma kiusaan;
Kiduttaa voisin vieläkin.
LEONTES.
Oi, tee se;
Kidutus tuo on maultaan niin maire
Kuin makein lemmen juoma. -- Yhä tuntuu
Kuin henki tuosta huokuis. Hieno taltta,
Kun kiveen veistää hengen! Ilkuttenko,
Jos häntä suutelen?
PAULINA.
Ei, herran tähden;
Huulillaan kostea on puna vielä;
Sen tärväis suutelu, ja maaliin itse
Te tulisitte. Peitänkö ma kuvan?
LEONTES.
Ei vuoteen kahteenkymmeneen.
PERDITA.
Sen ajan
Minäkin tässä katselisin tuota.
PAULINA.
Nyt joko huone jättäkäätte, taikka
Varokaa vielä suurempata kummaa.
Jos voitte sietää sen, niin laitan, että
Tuo kuva liikkuu, astuu päin ja teitä
Kätehen tarttuu; mutta silloin luullaan --
Min kiellän minä -- että paholaisen
Liitossa olen.
LEONTES.
Anna hänen tehdä
Jos mitä, tyynnä katson; puhua
Jos mitä, tyynnä kuulen; yhtä helppo
On antaa hänen puhua kuin käydä.
PAULINA.
Mut siihen vaaditahan valpas usko. --
Nyt hiljaa, kaikki; se, ken luulee, että
Tää luvatont' on taikaa, poistukoon.
LEONTES.
No, jatka; täält' ei kukaan liikahdakaan.
PAULINA.
Herätä hänet, soitto! --
(Soitantoa.)
Nyt on aika;
Nyt heitä kivetykses; astu alas;
Näkijät kaikki hämmästykseen saata.
Ma hautas umpeen luon; no, tule, riennä;
Tuonelle jätä jäykkyytes, sun sieltä
Elämän ilo pelasti. -- Te näette.
Hän liikkuu.
(Hermione astuu alas jalustalta.)
Älkää peljästykö: tämä
On yhtä hurskasta, kuin taikanikin
On luvallista. Pois hänt' älkää syöskö,
Ennenkuin taas hän kuolee; muuten hänet
Tapatte kahdesti. No, kättä hälle!
Kositte häntä, kun hän oli nuori.
Nyt vanhana hän kosii.
LEONTES (syleillen häntä).
Hän on lämmin!
Jos taikaa tää, se yht' on luvallista
Kuin syöntikin.
POLYXENES.
Hän miestään syleilee.
CAMILLO.
Kapuvi kaulaan. Elossa jos on hän,
Niin puhukoon hän myös.
POLYXENES.
Niin, ilmi tuokoon,
Miss' elänyt hän on ja miten päässyt
On kuolon kourista.
PAULINA.
Jos kerrottaisi,
Ett' elää hän, niin sitä nauraisitte
Kuin vanhaa tarinaa; mut nyt sen näette,
Vaikk' ei hän vielä puhu. Malttakaa. --
Välittäjäksi, neiti! Polvistukaa
Ja siunaust' äidiltänne anokaa. --
Huomatkaa, rouva: Perdita on löytty.
(Perdita polvistuu Hermionen eteen.)
HERMIONE.
Jumalat, alas meihin katsokaa,
Ja armon pyhät maljat vuodattakaa
Mun tyttäreni päähän! -- Kerro, lapsi.
Mitenkä pelastuit? Miss' olet ollut?
Kuink' isäs hoviin löysit? Tiedä, että,
Kun kertoi Paulina, ett' oraakeli
Sun elämisestäsi toiveit' antoi,
Sua odottelin täällä.
PAULINA.
Tuosta toiste;
Ilonne muuten häiriintyy, kun muutkin
Kysellä tahtoisivat. -- Yhteen menkää
Te, miekot voiton saajat. Hurmauksenne
Levitköön kaikkiin. Minä, vanha kyyhky,
Oksalle lennän kuivalle, ja siinä
Eloni loppuun itken puolisota
Ijaksi kadonnutta.
LEONTES.
Ei, Paulina;
Sa minult' olet miehen saapa, niinkuin
Sinulta minä vaimon sain; niin oli
Valalla sovittu. Sin' olet löynnyt
Mun omani, vaan kuinka, sit' en tiedä;
Näin hänet kuollehena, niinkuin luulin,
Ja monet rukoukset suotta luin
Ma hänen haudallansa. Kaukaa en
Sinulle etsi kelpo puolisota --
Ma tunnen hänen mielensä -- Camillo,
Tuo ota käsi; kunnias ja kuntos
On täysin taattu, ja sen vahvistamme
Me, kaksi kuningasta. -- Lähtekäämme.
(Hermionelle.)
Kuin? -- Katso veljeämme! -- Anteeks suokaa,
Ett' epäluuloin pyhät katsehenne
Ma myrkytin! -- Kas, tuossa vävysi,
Kuninkaan poika, joka taivaan tahdost'
On tyttäresi ylkämies. -- Paulina,
Vie meidät jonnekin, miss' ystävyksin
Kysellä saamme, kertoilla, mit' osaa
On kukin näytellyt sen pitkän ajan,
Mink' eross' olimme. Niin, rientäkäämme.
(Poistuvat.)