Ensimmäinen kohtaus.
Seutu sama. Erään kaupungin katu.
(Cleomenes ja Dion tulevat.)
CLEOMENES.
Suloist' on ilmanala, lauhaa sää
Ja saari viljava, ja templi voittaa
Kehutkin kaikki.
DION.
Ihaninta oli,
Hurmaavaa ihan, taivaiset nuo puvut --
Niin niitä nimittäisin -- sekä pappein
Vakava arvoisuus. Ja uhritoimi,
Kuink' ylevää se, ylimaallist' oli
Ja pyhää!
CLEOMENES.
Entä huumaava tuo jyry
Ja oraakelin ääni, joka pauhas
Kuin herranvoima ja niin valtas aistit,
Ett' aivan menehdyin.
DION.
Jos matkan tulos
Niin suotuinen on kuningattarelle --
Sen taivas suokoon! -- kuin se oli meille
Suloinen, hauska, joutuisa, niin toivo
On saavutettu.
CLEOMENES.
Suur' Apollo kaikki
Parhaaksi kääntäköön! Nuo juonet, joilla
Koetaan kuningatar syyhyn saada,
Mua eivät miellytä.
DION.
Noin kiivaat toimet
Tekevät selvän kaikesta tai lopun.
Kun tietoon tulee ennus, jonk' Apollon
Pääpappi tähän lukitsi, niin varmaan
Jotakin kummaa ilmaantuu. -- Hoi! Tänne
Ravakat ratsut! Kaikki hyvin käyköön!
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Seutu sama. Oikeushuone.
(Leontes, hoviherroja, virkamiehiä ja oikeudenpalvelijoita tulee.)
LEONTES.
Tää toimitus, sen surulla ma myönnän,
Mun sydäntäni kalvaa: syytetty on
Kuninkaan tytär, puoliso, ja lisäks
Niin hellitty ja rakas. Älköön meitä
Tyranniks sanottako, kun näin suoraan
Vetoomme lakiin, joll' on täysi valta
Julistaa syyllisyys tai syyttömyys. --
Esille vanki!
OIKEUDENPALVELIJA.
Kuninkaan on tahto,
Ett' itse tänne oikeuden eteen
Syytetty saapuu. Hiljaisuutta vaadin.
(Hermione tulee vartioituna, Paulinan ja muiden
hovinaisien seuraamana.)
LEONTES.
Lukekaa syytös!
OIKEUDENPALVELIJA.
"Hermione, suurisukuisen Leonteen, Sisilian kuninkaan puoliso, sinä
olet tänne haastettu, syytettynä valtiopetoksesta, kun olet ryhtynyt
Polyxeneen, Böhmin kuninkaan kanssa salavuoteuteen ja yhtynyt Camillon
kanssa salaliittoon, ottaaksesi hengiltä herrasi ja puolisosi, kaikkein
armollisimman kuninkaamme. Ja kun tämä hanke oli todistuksilla osaksi
julki tuotu, olet sinä, Hermione, vastoin uskollisen alamaisen
velvoitusta ja velvollisuutta, neuvonut ja auttanut heitä yön selkään
pakenemalla turvaa itsellensä etsimään."
HERMIONE.
Kun se, mit' aion sanoa, on suoraan
Vain syytteen kieltämistä, eikä mulla
Muut' ole todistusta puolellani
Kuin omat sanani, niin tuskin auttaa.
Jos sanon: "syytön". Vilpittömyyttäni
Vilpiksi luullaan, mainitaankin siksi,
Jos siihen turvaan. Mut jos ihmisteot
Jumalten tiedoss' on -- niinkuin ne onkin, --
Niin varmaan hävetä saa väärä syytös
Viattomuuttani ja hirmuvalta
Vavista tyynyyttäni. Herra, parhain
Te tiedätte -- vaikk' ette tahdo tietää --
Ett' yhtä onneton, kuin olen nyt,
Yht' uskollinen, siveä ja puhdas
Menoni ain' on ollut, aivan toista
Kuin kertomukset, joilla näyttämöltä
Rahvasta itketellään. Katsokaa mua:
Kuninkaan vierellinen, puolen kruunun
Omaaja, suuren valtakunnan tytär,
Toiveikkaan prinssin äiti, tässä seison,
Rupattain kunnian ja hengen eestä
Jokaisen korvan kuullen. Henki mulle
Vain tuskaks on, sen kernaast' annan pois;
Mut kunnia on omaisteni omaa,
Ja sitä tässä puollan. Sanokaa ja
Tuntoonne menkää: ennenkuin Polyxenes
Hoviinne tuli, lemmittenkö mua
Ja sitä ansaitsinko? Mitä sitten
Tein hänen tultuaan niin väärää, että
Nyt syytteess' olen? Kunnian jos tieltä
Vähääkään siirryin aikeessa tai työssä,
Vain vähääkään, niin joka kuulijani
Kovetkoon sydän, ja mun hautaani
Inhotkoon lähin omaiseni.
LEONTES.
Kuullut
Ain' olen, että riettauden orja
Tekonsa kieltää yhtä julkeasti.
Kuin hän sen tekeekin.
HERMIONE.
Se kyllä totta;
Mut, herra, lause tää ei sovi minuun.
LEONTES.
Et omista siis?
HERMIONE.
Enempää, kuin mitä
On itsessäni virheen nimellistä,
En saata omistaa. Polyxenesta,
Mun syytetoveriani, sen myönnän,
Rakastin niin, kuin kunnia sen vaati,
Sen verran kuin mun-arvoiseni naisen
Rakastaa sopi; aivan niin, -- ei toisin, --
Kuin olitte te itse käskenyt;
Jos sit' en olis tehnyt, oisin varmaan
Kovakorvainen ja kiittämätön teille
Ja ystävälle ollut, jonka rakkaus,
Siit' asti kuin voi haastaa, sanoi suoraan
Omistavansa teille. -- Salaliitto,
Vaikk' eteeni se pantais maistimiksi,
En tiedä miltä maistuis. Sen vaan tiedän,
Ett' on Camillo kunnon mies; mut miksi
Hän karkas, sit' ei tiedä jumalatkaan,
Jos eivät tiedä enemmän kuin minä.
LEONTES.
Pakonsa tiesit, niinkuin myöskin tiesit,
Mik' oli silloin tehtäväsi.
HERMIONE.
Herra,
Puhutte kieltä, jot' en ymmärrä.
Henkeni houreittenne vallass' on,
Se viekää.
LEONTES.
Työsi on vain houreitani.
Polyxeneesta sull' on äpärä,
Se hourett' on vain. Niinkuin kielsit hävyn, --
Se kuuluu virkaan -- kiellät totuudenkin;
Mut kiellä vain, ei se sua suurin auta;
Sikiös syöstiin surmille, ja syystä,
Kosk' oli isätön, -- se tosin oli
Sun vikas eikä lapsen, -- samoin sinä
Saat tuta oikeutta; sen lievin päätös
On kuolemaksi.
HERMIONE.
Säästäkäätte uhka,
Pelättiänne minä etsin turhaan.
Iloksi ei voi elo mulle olla;
Sen sulon, arvon, teidän rakkautenne,
Ma kadotin; se mennyt on, sen tunnen,
Vaan kuinka, sit' en tiedä. Toinen auvo,
Kohtuni esikko, pois multa viedään
Kuin ruttotautiselta. Kolmas lohtu
Tuo onnen heittolapsi, rinnoiltani,
Viaton maito viattoman suussa.
Surmille syöstään; itseäni portoks
Kaduilla huudetaan; tylysti viedään
Minulta lapsivuoteen rauha, joka
Jos mille suodaan naiselle; mua vihdoin
Raastellaan tänne taivasalle, ennen
Kuin palanneet on voimat. Sanokaatte,
Mik' ilo mull' on elämästä, jotta
Pelkäisin kuolla? Jatkakaa, -- vaan kuulkaa,
Käsittäkää mua oikein: elämäni
Ei maksa korttakaan; mut kunniani
Pelastaa tahdon. Näin jos luulosyillä
Mua tuomitaan, -- kun nukkuu kaikki näytteet,
Pait epäilynne nostamat, -- niin sanon:
Tää väkivaltaa on eik' oikeutta. --
Vetoan oraakeliin, hyvät herrat,
Apollo minut tuomitkoon.
1 TUOMARI.
Se pyyntö
On aivan oikeutettu. Julki tulkoon
Apollon nimessä siis ennus vastaus!
(Muudan virkamies menee ulos.)
HERMIONE.
Venäjän keisari ol' isäni;
Jos nyt hän eläisi ja tyttärensä
Näkisi syytettynä! Oi, jos vainkin
Hän äärettömän näkis kurjuuteni,
Ei toki koston silmillä, vaan säälin!
(Virkamies palajaa, mukanaan Cleomenes ja Dion.)
VIRKAMIES.
Cleomenes ja Dion, vannokaatte
Oikeuden miekan kautta, että Delphiss'
Olette olleet molemmat ja tämän
Lukitun ennustuksen siellä saaneet
Apollon papilta, ja että pyhää
Avanneet ette ole sinettiä
Ja salaisuutta nähneet.
CLEOMENES ja DION.
Vannomme.
LEONTES.
Sinetti murtakaa ja lukekaa.
VIRKAMIES (lukee).
"Hermione on puhdas, Polyxenes nuhteeton, Camillo uskollinen alamainen,
Leontes luulevainen tyranni, hänen viaton lapsensa laillinen aviolapsi,
ja kuningas jää ilman perillisettä, jos se, mikä on kadonnut, ei
löydy."
KAIKKI.
Siunattu, suur' Apollo!
HERMIONE.
Ylistetty!
LEONTES.
Luitko oikein?
VIRKAMIES.
Luin, herra, aivan
Niinkuin on tässä kirjoitettuna.
LEONTES.
Totuutta ennustuksessa ei laisin.
Kokousta jatkakaa; tuo petost' on.
(Palvelija tulee kiirein.)
PALVELIJA.
Kuningas, hyvä kuningas!
LEONTES.
No, mitä?
PALVELIJA.
Oi, vihaa saanen sanomastani:
Tuskasta, säikäyksestä äidin tähden
Poikanne, prinssi, pois on mennyt.
LEONTES.
Poisko?
PALVELIJA.
Niin, kuollut.
LEONTES.
Vihastunut on Apollo;
Tekoni väärän rankaisee nyt taivas. --
(Hermione pyörtyy.)
No, mikä siellä?
PAULINA.
Tieto tuo se surmaks
On kuningattarelle.
LEONTES.
Pois hän viekää!
Vain tunteen kuohua; se ohi menee. --
Liiaksi omaa luuloani uskoin. --
Kokekaa kaikin mahdollisin keinoin
Pelastaa henki. --
(Paulina ja hovinaiset vievät pois Hermionen.)
Anteeks suo, Apollo,
Ett' ennustustas pyhää herjasin!
Sovitan Polyxeneen, vaimoni ma
Lepytän jälleen, palautan Camillon,
Jok' oli hurskas, kunnon mies, sen myönnän;
Kun mun, näet, ajoi epäluulon houreet
Verisiin koston tuumiin, niin Camillon
Valitsin myrkyttämään ystäväni
Polyxeneen; se olis tehty, ellei
Camillon jalo sydän käskyn kiirett'
Ois ehkäissyt; ja vaikka kuolemalla
Hänt' uhkasin ja lahjoill' yllyttelin,
Jos sit' ei tekisi hän tai sen tekis,
Niin kunnon miehenä ja ihmisenä
Hän kuninkaalliselle vieraalleni
Ilm' antoi hankkeen, tänne jätti suuret
Hyvyytensä ja epävarman onnen
Varmaksi antautui saalihiksi,
Vain kunniasta rikkaana. Oh, kuinka
Mun ruosteheni rinnalla hän loistaa!
Ja hurskaudellaan yhä mustemmaksi
Mun ilkityöni saattaa!
(Paulina palajaa.)
PAULINA.
Ah! Voi! Auki,
Kurehet auki, muuten sydämmeni,
Ne katkaistessaan, itse kätkee!
1 HOVIHERRA.
Mik' on?
PAULINA.
Tyranni, mikä piina nyt mua vartoo?
Rovio, teili, ruhjonta vai raipat?
Vai lyijyssä ja piessä kiehuminen?
Mit' uutta tuskaa keksitkään ja vanhaa,
Kun joka sanani sun kiukkus nostaa?
Julmuutesi ja tuo sun epäluulos, --
Jota tyhmempää ei keksis poikanulkit
Ja tyttöletukatkaan, -- aatteleppa,
Mit' ovat tehneet nuo, ja tule hulluks,
Rutihulluks aivan; entiset sun hourees
Ne esimakua vain oli tälle.
Polyxeneen sa petit, se ei mitään;
Se narrin löyhyytt' osoitti ja kurjaa
Vain kiittämättömyyttä; eikä mitään,
Ett' yritit Camillon maineen tappaa
Kuninkaan vereen; -- pikku rikoksia,
Kun suurempia tiedoss' on! ja niistä
Tuo lapsen heittäminen korpin ruoaks
On joutavaa, vaikk' ennen pirukin se
Tulessa itkisi kuin moista tekis;
Ei syysi suoraan sekään, että kuoli
Tuo nuori prinssi, jolta mielen jalous --
Niin nuoress' outo -- mursi sydämmen,
Kun huomas törkeän ja hupsun isän
Emoa hellää rääkkäävän; ei, tuot' ei
Sun panna syyksesi, -- vaan viime työsi --
Kirousta huutakaa, kun tuon sen julki! --
Kuningatar, niin, loordit, kuningatar
Suloisin, lempein kuollut on! Ja vielä
Ei iske kosto!
1 HOVIHERRA.
Varjelkohon Luoja!
PAULINA.
Niin, totta, kuollut; jos ei sana riitä
Ja vala, menkää katsomaan. Jos voitte
Eloa, verta silmiin, huuliin luoda,
Hipiään lämpöä ja keuhkoon ilmaa,
Niin jumalina teitä palvelen. --
Mut sinä, julmus, älä kadu työtäs,
Se raskaamp' on, kuin kaikki tuskan huudot,
Siis muut' ei sulle jää kuin epätoivo.
Tuhannen polvea vaikk' yhtämittaa
Viistuhatt' vuotta paastois alastonna
Kaljulla vuorell', alituisen myrskyn
Ja ikitalven keskellä, niin sinuun
Jumalat sittenkään ei leppyis.
LEONTES.
Jatka!
Torua et voi kyllin; katkerinta
Kiroust' ansaitsenkin.
1 HOVIHERRA.
Vaiti, vaiti!
Kuink' onkaan asia, niin rikollist' on
Puheesi julkeus.
PAULINA.
Mua surettaa se.
Mit' olen rikkonut, sen kadun, kunhan
Sen huomaan vaan. Ah, naisen kiivautt' olen
Liiaksi ilmaissut! Sydämmeen häntä
Syvimpään osasin. -- Miss' apu turhaa,
On turhaa parku. Älkää tuskastuko
Sanoistani. Mua ennen rangaiskaa,
Kun mieleen toin, mik' unheeseen on jääpä.
Kuningas hyvä, armost' anteeks suokaa
Tää teko houkan naisen. Rakkauteni
Kuningattareen -- taaskin houkka! -- Hänest'
En enää puhu, enkä lapsistanne,
En, enkä miehestänikään, mi mennyt
On hänkin. Mieltänne nyt malttakaa,
Min' olen vaiti.
LEONTES.
Hyvin sinä puhut
Ja suoraa totuutta, jot' ennen kuulen
Kuin surkuasi. Pyydän, saata minut
Kuningattaren ruumiin luo ja prinssin.
He yhden saakoot leposijan. Siihen
Syyn kuolemaansa piirrän, ikuiseksi
Minulle häpeäksi. Päivittäisin
Käyn heidän haudallaan, ja lohtunani
On siellä kyyneleet. Niin kauan kuin
Vain luonto sitä kestää, joka päivä
Ma lupaan tämän pyhän toimen täyttää.
Vie minut tuohon murheen majaan. Tule.
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Böhmi. Autio seutu meren rannalla.
(Antigonus, sylissä lapsi, ja merimies tulevat.)
ANTIGONUS.
Varmaanko Böhmiin autiaan on laiva
Nyt rantaunut?
MERIMIES.
Varmaan, mutta, pelkään,
Poloiseen aikaan; taivas synkistyypi,
Tuloss' on hirmumyrsky. Totta puhein,
Vihoissaan taivas on ja hankkeellemme
Rypistää otsaansa.
ANTIGONUS.
Sen pyhä tahto täyttyköön! -- Käy laivaan,
Ja venheest' ota vaari: ennen pitkää
Ma sua huudan.
MERIMIES.
Pitäkää kiirettä, ja kauas maihin
Vain älkää menkö; kurja syntyy ilma;
Lisäksi petoeläimistään paikka
Pahassa maineess' ompi.
ANTIGONUS.
Mene; minä
Pian tulen myös.
MERIMIES.
Sydämmest' iloitsen.
Kun tuosta pääsin.
(Menee.)
ANTIGONUS.
Tule, lapsi raukka! --
Sanotaan, että kummittelee kuolleet;
Sit' uskonut en ole; vaan jos totta,
Niin viime yönä äitis näin ma, sillä
Niin valvoksen ei kaltaist' ole uni.
Mua haamu lähestyi, se päätään käänsi
Välistä puolehen ja toiseen; koskaan
En ole nähnyt surun astiata
Niin täyttä ja niin somaa. Niinkuin pyhyys,
Puhtaissa valkovaatteissa hän luotuu
Kojua, missä makaan, kolmasti
Mua kumartaa, suuns' aukoo puhuakseen,
Mut silmät on kuin kaksi lähteensilmää.
Kun antoi tuska, puhumaan hän puhkes:
"Antigonus, kosk' ompi sallimus,
Parempaa tahtoasi vastaan, sinut
Määrännyt, valaas myöten, heittehelle
Panemaan lapsi-parkani, niin Böhmiss'
On erämaita kyllin, itke siellä
Ja parkumaan se jätä; ja kosk' ijäks
Se luullaan hukkuneen, niin anna sille
Nimeksi _Perdita_; mut tämän julman
Tekosi vuoks et enää näe koskaan
Paulinaa, vaimoas". -- Näin, vaikeroiden,
Hän ilmaan haihtui. Säikähdyin, mut pian
Ma toinnuin taas, ja mietin: todellista
Tää on eik' unta. Tyhjää ovat unet;
Mut tällä kertaa taikauskoisesti
Nyt tuota noudatan ma. Luulen, ett' on
Hermione saanut surmansa ja ett' on
Apollon tahto, -- koska lapsi varmaan
Polyxeneen on, -- että tänne jää se
Elämään taikka kuolemahan omall'
Isänsä maalla. -- Hyvin viihdy, kukka!
(Laskee lapsen maahan.)
Jää tuohon; tuoss' on nimes, tuossa tuokin;
(Laskee mytyn lapsen viereen.)
Se sinun on, ja kasvattaa se voi sun,
Jos onni suopi. -- Myrsky alkaa. -- Raukka,
Kun äitis virheen tähden näin sä joudut
Tuhoon ja vaaraan. -- Itkeä en taida,
Mut sydän verta vuotaa. Mua kurjaa,
Kun moisen vannoin valan! -- Hyvästi!
Sää yhä kiihtyy; julman kehtolaulun
Nyt varmaan saat; en taivast' ole päivin
Noin synkkää nähnyt. Mikä hirmuhuuto? --
Pois laivaan joutuun! -- Haa! Kas, tuossa otus!
Hukassa olen, voi mua!
(Pakenee, karhun ahdistamana.)
(Vanha paimen tulee.)
VANHA PAIMEN.
Soisin, ett'ei olisi ikää laisinkaan kymmenen ja kolmenkolmatta vuoden
välillä, tai että nuoriso koko sen ajan nukkuisi; sillä se ei sillä
välin tee muuta kuin piioille lapsia, vanhoille harmia, varastelee ja
tappelee. -- Kuulehan vaan! -- Ketkäpä muut, kuin tuollaiset
yhdeksäntoista- ja kahdenkolmatta-vuotiaat huimapäät tällaisessa
ilmassa metsällä kävisivät? Ovat säikäyttäneet kaksi parasta
lammastani, ja varonpa, että susi ne ennen löytää kuin niiden omistaja.
Jos niissäkään, niin ovat ne varmaan tuolla rannemmalla murattia
mutustamassa. Auta, onni, jos se on tahtosi! -- Mitä tämä? (Ottaa
maasta lapsen.) Hyväinen aika, kakara, oikein kaunis kakarat Poikako
lienee vai likka? Kaunis kappale, oikein kaunis! En ole mikään
painotaituri, mutta präntti on kamarineitsyen, sen kyllä näen. Jotakin
patustyötä, jota sopissa, luhdissa ja lehdoissa tehdään. Kuumempi oli
sen tekijöillä, kuin mitä nyt on tuolla raukalla tuossa. Turviini otan
sen armeliaisuudesta; odotan kuitenkin, kunnes poikani tulee. Hän
luikkasi vast'ikään. Hoi, hojoi!
NUORI PAIMEN (alkaa).
Hoi, hojoi!
VANHA PAIMEN.
Mitä? Niinkö lähellä! Tuleppa tänne, jos tahdot nähdä jotakin, josta
kannattaa puhua vielä silloin, kuin olet kuollut ja mädännyt.
(Nuori paimen tulee.)
Mikä sinun on, poika?
NUORI PAIMEN.
Olen nähnyt kaksi semmoista näkyä maalla ja merellä, -- ei, en voi
sanoa merellä, sillä nyt se on kaikki yhtä pilveä. Sen ja taivaan
väliin ette saisi naskalin kärkeäkään mahtumaan.
VANHA PAIMEN.
Mitä, poika? Sanohan.
NUORI PAIMEN.
Jospa vaan näkisitte, kuinka se kiehuu ja kuohuu ja kuinka se
rantoja pieksee. Mutta tämä ei ole vielä kaikki. Oi, kuinka surkeasti
ne parkuvat, nuo ihmisraukat! Väliin ovat näkyvissä, väliin
näkymättömissä; milloin laiva on puhkaista kuun isomastollaan, milloin
se taas hukkuu kuohuun ja vaahtoon, niinkuin tulppa härkätynnyriin
heitettäessä. Ja se maajuttu sitten, -- nähdä, kuinka karhu repi
häneltä lavat irti, kuinka hän huusi minua avukseen ja sanoi, että
hänen nimensä on Antigonus ja että hän on ylimysmies. Mutta saadakseni
nyt laivajutun loppuun -- nähdä kuinka sen meri kuumaltaan kulautti, --
ei, mutta ensin kuinka ne ihmisparat mylvivät ja meri niitä ilkkui, --
ja kuinka se herra parka mylvi ja karhu häntä ilkkui, ja molemmat
mylvivät kovemmin kuin meri ja myrsky.
VANHA PAIMEN.
Jumal' armahtakoon! Milloinka se oli?
NUORI PAIMEN.
Nyt ihan; en ole silmiäni räpäyttänyt siitä kuin nämät näyt näin.
Miehet eivät ole vielä vedessä jäähtyneet, eikä karhu vielä
puoleksikaan herrasta täyttynyt; se jatkaa vielä syöntiään.
VANHA PAIMEN.
Voi, jos olisin siellä ollut tuota vanhusta auttamassa!
NUORI PAIMEN.
Jospa olisitte ollut laivan luona niitä auttamassa; siellä ei olisi
armeliaisuutenne pohjaa saanut.
VANHA PAIMEN.
Huono juttu, huono juttu! Mutta katsos tätä, poikaseni. Risti nyt
kätesi! Sinä kohtaat kuolevia, minä kohtaan vastasyntyneitä. Tämä on
näky, jota kelpaa katsellasi; katsos, oikein ylimyslapsen ristimäpuku!
Kas, mikä tuo! Ota se, poika, ota ja avaa se. Kas niin, annas nähdä.
Minulle on ennustettu, että tulen rikkaaksi keijukaisten avulla. Tämä
on vaihdokas. -- Avaa se: mitä on siinä, poika?
NUORI PAIMEN.
Nyt olette varakas mies, ukkoseni. Jos nuoruutenne synnit olette
anteeksi saanut, niin on teillä nyt hyvät päivät. Kultaa, ihka kultaa!
VANHA PAIMEN.
Se on noidan kultaa, poika; sen saamme kohta nähdä. Ota joutuun, pidä
kiinni! Kotiin, kotiin suorinta tietä! Poika, me olemme onnenmyyriä, ja
ollaksemme sitä alati, ei tarvis muuta kuin vaitioloa. -- Lampaat
menkööt! -- Tule, poikani, suorinta tietä kotiin!
NUORI PAIMEN.
Menkää te löytöinenne suorinta tietä, minä menen katsomaan, joko se
karhu on jättänyt sen herran ja onko se paljonkin hänestä syönyt.
Karhut ovat pahoja vain silloin, kuin ovat nälissään. Jos hänestä on
mitään jäljellä, niin hautaan sen.
VANHA PAIMEN.
Se on hyvä työ. Jos siitä, mitä hänestä on jäljellä, voit nähdä, mikä
mies hän on ollut, niin laita niin, että minäkin saan hänet nähdä.
NUORI PAIMEN.
Kyllä, kyllä; ja tiedän pitää minua auttaa saamaan hänet hautaan.
VANHA PAIMEN.
Tämä on onnenpäivä, poikaseni, ja semmoisena päivänä tulee meidän tehdä
hyvää.
(Menevät.)