"Ei mitään. Hän on marssinut tuolla nyt koko päivän, pyssy olalla."
Englantilainen katsoi kirkkailla silmillään sinne päin, missä Halketin
pää tuon tuostakin vilahti näkyviin.
"Vieläkö neekeri on kiinni puussa?"
"Vielä. Kapteeni kielsi ketään lähestymästä häntä tai antamasta hänelle
ruokaa ja juomaa koko päivänä, mutta --", siirtomaalainen katsahti sinne
päin, missä mies makasi pensaitten alla, ja lisäsi sitten matalammalla
äänellä: "Tänä aamuna, pari tuntia sitten, Halket lähetti kapteenin
neekeripojan pyytämään minulta juomavettä. Minä otaksuin, että se oli
Halketille itselleen ja arvelin, että poikaparka oli vallan näännyksissä
marssimisestaan siellä paahtavassa auringonpaahteessa. Minä lähetin siis
hänelle vettä leilistäni. Menin sitten katsomaan minne juoma-astiani oli
joutunut ja näin että neekeripoika oli mennyt tiehensä ja tuossa aivan
kapteenin teltan edustalla, vallan oven edessä seisoi Halket juottamassa
neekeriroistoa minun juoma-astiastani. Nahkaremmi oli niin tiukasti
neekerin kaulan ympäri, että hänen täytyi juoda hyvin hitaasti, ja
Halket piteli siinä astiata hänen suullaan! Jos kapteeni olisi sattunut
vilkaisemaan ulos! Hu-hui! Minä en olisi tahtonut olla Halketina
silloin!"
"Luuletteko että hän aikoo koettaa saada Halketia ampumaan neekerin?"
kysyi englantilainen.
"Tietysti. Hän on itse ilmeinen piru. Ja parasta olisi, ettei Halket
nostaisi melua siitä, sillä itseään hän vain sillä vahingoittaisi."
"Hänen palvelusaikansa loppuu huomisiltana!"
"Niin, mutta ei huomisaamuna. Ja minä en Halketina rupeaisi meluamaan
siitä. Täällä ei ole hyvä joutua riitaan vallanpitäjäin kanssa. Yksi
neekeri enemmän tai vähemmän, mitä se merkitsee? Hän joutuisi kumminkin
ammutuksi jollakin toisella tavalla tai kuolisi nälkään, ellemme me
häntä tapa."
"Ei ole hauska ampua miestä, jolla on kädet ja jalat sidottuina," sanoi
englantilainen rypistäen hiukan kauniin kaarevia kulmakarvojaan.
"Oh, eivät he tunne samalla lailla, nuo neekerit, kuin me. Minä näin
kerran kuinka eräs mies meni ammuttavaksi, katsoi suoraan pyssyn suuhun
ja kaatui noin vain! -- virkkamatta sanaakaan. Niillä ei ole mitään
tunteita noilla neekereillä. En usko että ne välittävät kovinkaan paljon
elämästä tai kuolemasta, niinkuin me."
Englantilaisen katseet olivat yhä vielä kiinni pensaikossa, jonka takaa
Halketin pää vähän väliä vilahti näkyviin.
"Heillä ei ole mitään oikeutta käskeä Halketia tekemään sitä -- ja hän
ei tule sitä tekemään!" sanoi englantilainen hitaasti.
"Et suinkaan sinä vain aikone olla niin hullu että sekaannut asiaan?"
sanoi siirtomaalainen, katsoen uteliaasti englantilaiseen. "Se ei maksa
vaivaa. Minä olen päättänyt, etten ikinä puhu sanaakaan, tapahtuipa mitä
tahansa. Mitä se hyödyttäisi? Otaksutaanpa että joku nyt valittaisi
tuosta Halketin jutusta, jos hänet pakoitetaan ampumaan neekeri vastoin
tahtoansa. Mitä siitä seuraisi? Puoli tusinaa miestä maksettaisi
puhumaan siihen suuntaan kuin päälliköt tahtoisivat -- ottamaan lukuun
tuollaisia --", hän osoitti peukalollaan sinne missä ratsumies nukkui --
"jotka ovat maksettuja vakoojia. Minä luulen että hän ilmoittaa itse
kapteenistakin ylipäälliköille. Kaikki sähkösanomat parannetaan,
ennenkuin ne lähetetään täältä. Se vain saadaan aikaan, mitä Chartered
Company tahtoo. Täällä on monta kunnon poikaa, mutta kuinka monen meistä
luulet olevan siinä tilassa, että hän voisi heittää pois kaikki
menestyksen toiveet Mashonamaassa puolustaakseen Halketia, vaikkapa hän
joutuisi oikein aimo kahakkaan yhtiön kanssa? Minä pidän itse hyvin
paljon Halketista, hän on kerrassaan kunnon poika, ja hän on usein
auttanut minua -- viime yönäkin hän otti minun vahtivuoroni kun olin
kalpea ja väsynyt -- ja minä tahtoisin tehdä jotain hänen hyväkseen.
Mutta, sanon sen suoraan, en voisi enkä tahtoisi hypätä vallanpitäjäin
nokalle hänen enkä kenenkään muunkaan tähden. Minulla on tyttö
odottamassa tuolla siirtomaissa, ja hän on jo odottanut minua viisi
vuotta. Meidän naimisemme riippuu kokonaan siitä, kuinka hyvissä
kirjoissa olen yhtiössä. Sanon sen suoraan, en aio joutua riitaan sen
kanssa. Tulin tänne ansaitsemaan rahaa ja aion täyttää aikeeni! Jos
toisten ihmisten tekee mieli iskeä päänsä kiveen, niin iskekööt
kernaasti minun puolestani, mutta heidän ei pidä odottaman että minä
seuraisin heidän esimerkkiään. Tämä ei ole se maa, jossa mies saa
suoraan sanoa ajatuksensa."
Englantilainen nojasi kyynäspäätään maahan. "Ja Union Jack[1] on
kumminkin liehuvinaan meidän ylitsemme."
[1] Englannin lippu. Suoment. muist.
"Niin on. Mutta siinä on musta viiva merkitsemässä Chartered Companya",
nauroi siirtomaalainen.
"Vaivaako sinua koskaan painajainen?" kysyi englantilainen äkkiä.
"Minua? Joskus." Hän katsoi uteliaasti toveriinsa. "Kun olen syönyt
liiaksi, kiusaa painajainen."
"Minua se on kiusannut yhtä mittaa siitä asti, kun tänne tulin," sanoi
englantilainen. "Tuntuu kuin avara maailma minua painaisi -- kokonainen
maapallo, ja minä olen kuin hyttynen sen alla. Koetan nostaa sitä, mutta
turhaan. Ja siis minä makaan hiljaa sen alla -- ja annan sen musertaa
minut!"
"Sepä omituista että painajainen vaivaa sinua täällä näin ylhäällä,"
sanoi siirtomaalainen, "täällä ei syötetä liiaksi."
Oli hetken äänettömyys. Siirtomaalainen nyppi höyheniä linnusta, ja
englantilainen katseli muurahaisia.
"Muista," sanoi siirtomaalainen vihdoin, "että minä en väitä kapteenin
menetelleen väärin tässä tapauksessa. Halket on ollut pahanpäiväinen
aasi. Hän ei koskaan tullut oikein entiselleen sen yön jälkeen, jonka
hän vietti eksyksissä kalliolla. Kun me löysimme hänet aamulla, oli hän
niin sikeässä unessa kuin kuollut, me emme voineet saada häntä hereille,
mutta kylmyys ei ollut niin ankara, että hän olisi paleltunut. Hän ei
ikinä ole tullut entiselleen sen jälkeen. Hän on hiukan omituinen, antaa
ruokansa neekeripojille ja jakaa viinansa toisille tovereille iltasin.
Itsekseen hän on paitsi sitä aina, kuten tiedät. Toiset pojat luulevat,
että häneen tarttui kuume, kun hän silloin käveli ympäri pitkässä
ruohikossa. Mutta minä en usko, että syy on siinä. Minä luulen että se
oli yksin olo kentällä, joka hänet muutti. Oletko sinä koskaan ollut
sillä lailla yksin kentällä kokonaisia vuorokausia ilman ainoatakaan
elävätä olentoa, jolle olisit voinut puhua? Minä olen, ja sen minä
sanon, että jos olisin jäänyt sinne vielä kolmeksi vuorokaudeksi, olisin
tullut joko hulluksi tai uskonnolliseksi. Ne yöt sen tekevät, yöt,
jolloin tähdet tuikkivat ylhäällä, ja ympärillä on kuolon hiljaisuus. Ja
sinä vain ajattelet ja ajattelet ja ajattelet! Mieleen muistuu
kaikenlaisia asioita, joita ei ole ajatellut vuosikausiin. Minä rupesin
vihdoin puhumaan itsekseni ja uskottelemaan itseäni toiseksi mieheksi.
Olin ulkona seitsemän päivää, ja Halket oli vain yhden päivän. Mutta
minä luulen varmaan, että se oli yksinäisyys, joka hänet muutti. Nuo
tähdet ovat kamalia ja se hiljaisuus, joka syntyy aamupuoleen!" Hän
nousi ylös. "On kovin sääli Halketia, sillä hän on kunnon poika. Mutta
ehkä hän vielä siitä paranee."
Hän läksi astumaan padalle päin lintu kädessään. Hänen mentyään
englantilainen kääntyi selälleen ja makasi käsivarsi otsalla.
Korkealla, korkealla puitten harvojen oksien lomitse, kirkkaalla
sinisellä Afrikan taivaalla hän näki kotkien lentävän etelään päin.
Samana iltana miehet istuivat illallistaan syömässä nuotiovalkeiden
ympärillä. Pääjoukko ei ollut saapunut, ja muulit oli tuotu leiriin.
Aikaisin seuraavana aamuna piti lähteä matkalle.
Halket oli vapautettu toimestaan, ja nyt hän oli heittäytynyt maahan
hiukan erilleen ryhmästä, joka istui valkean ympärillä.
Siirtomaalainen ja englantilainen olivat sanoneet kaikille miehille,
että Halketin piti saada olla rauhassa, ja häneltä ei saanut kysellä
mitään. Miehet, jotka pelkäsivät siirtomaalaisen jättiläiskokoa ja
englantilaisen jäntevyyttä, jättivät Halketin rauhaan. He nauroivat ja
puhelivat valkean ääressä, suuren siirtomaalaisen ammentaessa maissia ja
riissiä lautasille, jotka hän jakeli miehille. Hän ojensi yhden
Halketille, joka makasi melkein hänen takanaan nojautuen kyynäspäähänsä.
Vähään aikaan Halket ei syönyt mitään, sitten hän otti pari lusikallista
ja nojautui taas kyynäspäähänsä.
"Ethän sinä syö mitään, Halket," sanoi englantilainen iloisesti,
katsahtaen häneen.
"Minun ei ole nälkä nyt," sanoi Halket. Vähän ajan perästä hän otti
punaisen nenäliinansa ja kaatoi siihen huolellisesti lautasensa
sisällyksen sekä solmi sen kääröksi. Sen hän asetti viereensä maahan ja
laskeutui taas kyynäspäänsä varaan.
"Etkö tule hiukan lähemmäksi tulta, Halket?" kysyi englantilainen.
"Ei, kiitos, yö on lämmin."
Vähän ajan perästä Peter Halket veti esiin vyöstään pienen jahtiveitsen,
jolla oli karkeatekoinen puuvarsi. Pieni, sileä kivi oli hänen
vieressään, ja hän hieroi veistä edes takaisin siihen, vähän väliä
tunnustellen sormellaan terää. Vähän ajan kuluttua hän pisti sen taas
vyöhönsä, nousi hitaasti, otti pienen käärönsä ja läksi astumaan telttaa
kohti.
"Hänellä on ollut kova päivä," sanoi siirtomaalainen. "Jopa luulen hänen
mielellään lähtevän levolle."
Sitten kaikki miehet tulen ympärillä alkoivat puhella vapaasti tästä
tapahtumasta. Pitäisikö kapteeni sanansa huomenna? Tottelisiko Halket?
Oliko kapteenilla oikeutta käskeä yhtä miestä yksin ampumaan, eikä
useita, kuten tavallista? Eräs miehistä sanoi, että hän ampuisi hyvin
mielellään Halketin sijasta, jos häntä vain käskettäisi. Miksi Halket
oli käyttäytynyt kuin hupsu?
Niin he puhelivat kello yhdeksään asti, jolloin englantilainen ja
siirtomaalainen läksivät pois levolle. He löysivät Halketin nukuksissa
aivan teltan laidassa, kasvot kankaaseen päin. Ja he laskeutuivat
levolle hiljaa, etteivät häiritseisi häntä.
Kello kymmenen koko leiri oli nukuksissa, paitsi kaksi miestä, jotka
olivat vahdissa ja astuskelivat toisesta päästä leiriä toiseen,
pysyäkseen valveilla, tai seisoivat puheskellen suuren nuotiovalkean
ääressä, joka vielä paloi leirin laidassa.
Kapteenin teltassa paloi valkea koko yön kuultaen ohuen telttakankaan
läpi ja levittäen valoa maahan teltan ympärillä, mutta muutoin oli leiri
kuollut ja hiljainen.
Puoli yksi kuu oli laskeutunut, ja ainoastaan tähdet tuikkivat suurella
Afrikan taivaalla.
Silloin Peter Halket nousi ylös, kohotti hiljaa telttavaatetta ja ryömi
ulos. Kentän etäisimmällä laidalla hän nousi pystyyn. Hänen
käsivarrellaan riippui punainen nenäliinamytty sisällyksineen. Hetkisen
hän katseli tähtisikeröitä taivaalla, sitten hän astui pitkään
ruohikkoon ja läksi kulkemaan poispäin leiristä. Mutta vähän ajan
kuluttua hän kääntyi alas virran uomaan. Hän käyskenteli pitkin sitä
hetkisen. Sitten, vähän ajan perästä, hän istautui äyräälle, riisui
raskaat saappaat jalastaan ja heitti ne viereiseen ruohikkoon. Sitten
hän läksi astumaan hiljaa ja varpaillaan pitkin pientä polkua, jonka
miehet olivat polkeneet käydessään hakemassa vettä virrasta. Se johti
suorastaan kapteenin teltalle ja tuon pienen lakkapään puun luo, jonka
runko kiilui valkeana, ja kaksi kyhmyistä oksaa ojentihe molemmille
puolille. Tultuaan neljänkymmenen askeleen päähän sieltä, Peter Halket
seisahtui. Kaukana toisella puolen leiriä molemmat vahdissa olevat
miehet seisoivat puhellen leirivalkean ääressä. Kuolon hiljaisuus
vallitsi muualla leirissä. Valo kapteenin teltasta valaisi pienen puun
rungon selvästi, mutta teltasta ei kuulunut ääntä eikä liikettä.
Hetkisen Peter Halket seisoi liikkumatta ja astui sitten puun luo. Musta
mies riippui valkoista runkoa vastaan, niin tiiviisti siihen sidottuna,
että hän näytti yhteenkasvaneelta siihen. Hänen kätensä olivat sidotut
sivulle ja pää riippui rinnalla. Hänen silmänsä olivat kiinni ja kaikki
hänen jäsenensä, jotka kerran olivat olleet voimakkaat, retkottivat
veltostuneina, niin että nivelet pullistuivat ulos. Villainen tukka oli
siivoton ja paksu ja riippui hujan hajan pitkinä töyhtöinä. Iho oli
käynyt karkeaksi nälästä ja ilmasta.
Remmit olivat hiukan hieroneet hänen nilkkojaan, ja pieni verivirta oli
tehnyt maan mustaksi hänen jalkojensa alla.
Peter Halket katsoi hänen. Mies näytti kuolleelta. Hän kosketti hiljaa
neekerin käsivartta ja pudisteli sitä sitten hiukkasen.
Mies avasi silmänsä hitaasti, kohottamatta päätään ja katsoi Peteriin
väsyneiden silmäluomiensa alta. Elleivät silmät olisi liikkuneet, olisi
niitä voinut luulla kuolleen ihmisen silmiksi.
Peter nosti sormensa huulilleen -- "Hst! hst!" sanoi hän.
Mies riippui tylsänä, yhä vieläkin katsellen Peteriä.
Nopeasti Peter Halket polvistui ja otti veitsen vyöstään. Yht'äkkiä
jalkoja sitovat remmit olivat poikki leikatut. Seuraavana hetkenä hän
oli leikannut remmit vyötäisiltä ja kaulasta. Kaikki remmit putosivat
maahan käsivarsista, ja mies seisoi vapaana. Ymmällään, tylsistyneenä
hän seisoi siinä, pää vieläkin rinnalla, ja tuijotti Peteriin.
Nopeasti Peter pisti punaisen mytyn käsivarreltaan neekerin käteen.
"Ari-tsemaia! Hamba! Loup! Mene!" kuiskasi Peter Halket, käyttäen sanoja
kustakin afrikkalaisesta kielestä, jonka hän tunsi. Mutta musta mies
seisoi liikkumatta, tuijottaen häneen kuin kivettynyt.
"Hamba! Sucka! Mene!" kuiskasi Peter, osoittaen kädellään.
Ymmärryksen valo välähti samassa neekerin kasvoissa, ja sitten alkoi
hurja pako. Sanomatta sanaakaan, äänetönnä, niinkuin tiikeri hyppää
villiä koiria pakoon, yhdellä ainoalla pitkällä, pehmeällä
harppauksella, aivan kuin hän olisi ollut haavoittumaton ja terve, hän
kääntyi ja hävisi ruohikkoon. Se sulkeutui hänen jälkeensä, mutta kun
hän juoksi, risahtelivat oksat ja lehdet hänen jalkainsa alla.
Kapteeni avasi telttansa oven. "Kuka siellä?" huusi hän.
Peter Halket seisoi puun juurella veitsi kädessä.
Melu herätti koko leirin. Miehet juoksivat esiin, pyssyn laukauksia
kuului, ja unen horroksissa olevat miehet syöksyivät ylös, tarttuen
aseisiinsa. Pienen puun luota kuului pyssyn paukahdus, ja huuto kajahti
yli koko leirin: "Mashonalaiset vapauttavat vakoojan!"
Kun miehet saapuivat kapteenin teltalle, näkivät he, että neekeri oli
mennyt, ja Peter Halket makasi suullaan puun juurella, pää kapteenin
telttaan päin.
Kuului hurja äänien sekasorto. "Kuinka monta heitä oli?" "Minne ne nyt
ovat menneet?" "Ne ovat ampuneet Peter Halketin!" -- "Kapteeni näki
kuinka he ampuivat hänet." -- "Olkaa varuillanne, he voivat palata
takaisin milloin tahansa!"
Kun englantilainen saapui paikalle, astuivat toiset miehet syrjään,
sillä he tiesivät, että hän oli tutkinut lääketiedettä. Hän polvistui
Peter Halketin viereen.
"Hän on kuollut," sanoi hän hiljaa.
Kun he käänsivät hänet selälleen, polvistui siirtomaalainen toiselle
puolen ruumista, kädessään pieni lyhty.
"Mitä te siinä hulluttelette, miehet?" huusi kapteeni. "Luuletteko
maksavan vaivaa hakea jälkiä kaiken tämän polkemisen perästä! Menkää
vahtimaan leiriä joka taholta!"
"Minä lähetän neljä neekeriä," lisäsi hän englantilaiselle ja
siirtomaalaiselle, "kaivamaan haudan. Paras olisi haudata hänet heti,
odottamisesta ei ole mitään hyötyä. Me lähdemme aikaisin huomisaamuna."
Heidän jäätyään yksin, paljasti englantilainen Peter Halketin rinnan.
Siinä oli pieni haava vasemmalla puolella, ja aivan päälaessa oli toinen
haava, joka varmaan oli syntynyt sen jälkeen, kun hän jo oli kaatunut.
"Omituista, mitä hän mahtoi tehdä täällä?" sanoi siirtomaalainen. "Kovin
pieni tuo haava, eikö totta?"
"Pistolin luoti," sanoi englantilainen, peittäen rinnan.
"Pistoolin -- --"
Englantilainen katsoi häneen, omituinen loiste silmissä.
"Sanoinhan sinulle, että hän ei tule tappamaan sitä neekeriä. -- Katso
-- tänne --" Hän otti veitsen, joka oli pudonnut Peter Halketin kädestä,
ja sovellutti sen leikattuun nahkaremmiin maassa.
"Mutta ethän väittäne --" Siirtomaalainen tuijotti häneen silmät
selällään. Sitten hän vilkaisi kapteenin telttaan päin.
"Sitä juuri väitän, että -- Mene ja tuo hänen päällystakkinsa, käärimme
hänet siihen. Ellei maksa vaivaa puhua ihmisen eläessä, ei myöskään
maksa vaivaa puhua hänen kuoltuaan!"
He ottivat hänen päällystakkinsa ja etsivät sen taskuista, olisiko
siellä jotain, joka osoittaisi, mistä hän oli tullut ja kutka olivat
hänen ystäviään. Mutta taskuissa ei ollut mitään muuta kuin tyhjä pullo,
nahkakukkaro, jossa oli kaksi shillingia ja pieni käsin kudottu lakki.
Sitten he käärivät Peter Halketin päällystakkiin ja panivat sen pienen
lakin hänen päähänsä.
Ja tunti sen jälkeen, kun Peter Halket oli seissyt teltan edustalla
katsellen ylös, hän makasi sen pienen puun alla, yllään tasaiseksi
poljettu punainen hiekka, johon mustan miehen ja valkoisen miehen veri
oli sekaantunut.
* * * * *
Lopun yötä miehet istuivat valkeiden ympärillä keskustellen tapahtumasta
ja peljäten hyökkäystä.
Mutta englantilainen ja siirtomaalainen menivät telttaansa ja rupesivat
levolle.
"Luuletko että he panevat toimeen tutkimuksen?" kysyi siirtomaalainen.
"Mistä syystä? Hänen palvelusaikansa olisi loppunut huomenna."
"Aiotko sinä sanoa mitään?"
"Mitä hyötyä siitä olisi?"
He makasivat pimeässä tunnin verran ja kuulivat miesten puhelevan
ulkona.
"Uskotko sinä Jumalaan?" sanoi englantilainen äkkiä.