"Minäkin uskoin ennen," sanoi englantilainen. "Minä en uskonut teidän
Jumalaanne, mutta minä uskoin johonkin, joka oli suurempi kuin saatoin
käsittää ja joka liikkui tässä maailmassa, niinkuin sielu liikkui
ruumiissa. Ja minä luulin että se toimi siten, että syyn ja seurauksien
laki, joka hallitsee aineellista maailmata, myöskin hallitsi henkistä
maailmata. Tarkoitan, että se, jota me kutsumme oikeudeksi, olisi
valtiaana. Nyt en enää usko sitä. Mashonamaassa ei ole Jumalata."
"Huh! Elä puhu noin!" huudahti siirtomaalainen tyytymättömänä. "Joko
sinäkin joudut päästäsi pyörälle kuin Halket parka?"
"Ei, täällä ei ole Jumalata," sanoi englantilainen. Hän kääntyi toiselle
kyljelleen, eikä sanonut sen enempää, ja vähän ajan perästä
siirtomaalainen nukkui.
* * * * *
Ennen päivän koittoa seuraavana aamuna miehet kuormittivat tavaransa ja
läksivät matkalle.
Kello viiden aikaan rattaat olivat kulussa ja miehet astuivat tai
ratsastivat niiden edellä ja jälessä. Kenttä, jossa leiri oli ollut, oli
tyhjä, ellemme ota lukuun muutamia rikkinäisiä pulloja, tyhjiä
tinalaatikoita ja kiviä, joiden ympärillä nuotiovalkeat olivat palaneet
ja missä vielä oli kuumaa tuhkaa.
Pienen puun juurella englantilainen ja siirtomaalainen vielä keräilivät
kiviä kokoon. Heidän hevosensa seisoivat vieressä satuloituina.
Iso ratsumies tuli samassa ratsastaen heidän luokseen. Kapteeni oli
lähettänyt hänet takaisin kysymään, mitä he täällä vielä hulluttelivat
ja käskemään heitä joutumaan muitten mukaan.
Miehet nousivat hevostensa selkään seuratakseen häntä, mutta
englantilainen kääntyi satulassaan ja katsoi taakseen. Aamuaurinko
valaisi leiriä varjostavien korkeiden puiden harvoja oksia ja loi
säteitään pieneen lakkapäähän puuhun, sen valkoiseen runkoon ja
ojennettuihin käsivarsiin sekä kivikasaan sen juurella.
"Se oli se yö silloin kallioilla, joka sen teki!" sanoi siirtomaalainen
surullisesti.
Mutta englantilainen katsoi taakseen. "En tiedä," sanoi hän, "eikö
hänellä nyt liene parempi kuin meillä."
Sitten he ratsastivat joukon jälkeen.