Oli kuuma päivä. Aurinko valoi säteitään muutamien harvojen puitten yli
ja surkastuneisiin pensaisiin sekä pitkään heinään ja kuivaneisiin
virran uomiin. Kaukana taivaankannella, niin korkealla että silmä tuskin
kantoi sinne, lenteli kotkia etelään päin, jossa neljänkymmenen
peninkulman alalla oli hävitetty neekerikyliä, ja jossa kaksisataa
mustaa ruumista makasi auringonpaisteessa.
Erään korkean, monihaaraisen puuryhmän alla, ruohon ja matalain
pensaiden seassa, melkein täydellisesti kuivaneen virran rannalla oli
pienoinen leiri.
Joukko oli kadottanut muulinsa, ja odottaen saavansa ne takaisin se oli
viipynyt täällä jo seitsemän päivää. Kolme kuormallista ruokavaroja,
joita heidän piti viedä suureen leiriin, oli vedetty puitten alle, ja
niiden yli oli heitetty purjevaate, joka samalla oli suojana muutamille
miehille. Toiselle puolelle pientä avonaista kenttää, johon tämä leiri
oli sijoitettu, oli kiinnitetty toinen pienempi purjevaate kahden
seipään väliin, muodostamaan kömpelötekoisen teltan, ja vasemmalla
hiukan syrjässä muusta leiristä, matalien pensaiden luona, oli kapteenin
kellonmuotoinen teltta korkean puun alla. Kellonmuotoisen teltan edessä
oli lyhyt surkastunut puu. Sen paksu valkoinen runko oli täynnä kyhmyjä
ja pahkoja, ja kaksi surkastunutta, epämuodostunutta oksaa ojentautui
käsivarsien tavoin kahden puolen runkoa.
Tämän puun edustalla kulki eräs mies edes takaisin, pyssy olalla, pää
kumarassa ja katse maahan luotuna, auringon paahtaessa hänen
olkapäitään.
Kolme tai neljä tulta paloi leirissä eri paikoissa. Kolmessa keitettiin
maissia ja riisiä, jota miehet nyt saivat ravinnokseen, kun
tina-astioissa säilytetty liha oli loppunut. Neljännessä, jota
neekeripoika vartioi, valmistettiin hiukan maukkaampi ateria
kapteenille.
Useimmat miehet olivat nyt poissa leiristä. Neekerit olivat menneet
ottamaan kiinni muuleja, jotka oli löydetty kukkuloiden välissä,
muutaman penikulman päässä, ja valkoiset miehet olivat menneet
katsomaan, eikö olisi mahdollista saada ammutuksi jotain riistaa, jolla
hiukan voisi höystää maissipatoja, ja myöskin ottamaan selkoa seudusta.
Tosin kyllä kaikki neekerikylät olivat hävitetyt kolmenkymmenen
penikulman piirissä. Siellä ei ollut mustia enemmän kuin lapsen kädessä
on karvoja, ja itse metsän pedotkin näyttivät kadonneen.
Kahden seipään väliin kiinnitetyn vaatteen suojassa makasi kolme
valkoista miestä, joiden toimena oli tarkastaa patoja ja vahtia kenttää.
He olivat kaikki kolme Englannin siirtomaalaisia, ja he loikoilivat
maassa vatsallaan koettaen saada aikaa kulumaan puhelemalla niitä näitä
ja vetelemällä savuja piipuistaan hitaasti ja huolellisesti, sillä
tupakka oli kallista leirissä.
Parin pensaan alla muutaman kyynärän päässä makasi iso ratsumies, jonka
kansallisuus oli epävarma, mutta jonka otaksuttiin olevan kotoisin
jostakin Suur-Britannian kolkasta, ja joka oli matkustanut ympäri
maailmata. Hänen sanottiin olleen kolme vuotta pakkotyössä
rosvousyrityksestä Australiassa, mutta ei mitään varmaa tietty hänen
entisyydestään. Hän oli ollut vahdissa puolet yöstä ja lepäsi nyt
selällään, käsivarret kasvoilla, mutta leukapielet liikkuivat hitaasti
hänen pureskellessaan tupakkakääröä. Silloin tällöin hänen kääntyessään
aukeni suu ja paljasti kaksi riviä keltaisia hampaan pätkiä hyvin
punaisissa ikenissä.
Nuo kolme siirtomaan englantilaista eivät olleet huomaavinaan häntä.
Kaksi heistä, jotka tupakoivat hiljalleen, olivat isokokoisia,
vankkaruumiisia, hartiat hiukan kapeat, kuten usein siirtomaan
europpalaisilla kolmannessa polvessa, olkootpa ne hollantilaisia tai
englantilaisia. Heidän kasvojensa ilme oli tyyni ja hyvänsuopa, kuten
useimmilla muillakin siirtomaan europpalaisilla, jotka kasvavat kaukana
suurista kaupungeista. Kolmas oli pienempi, jäntevämpi ja harvinaisen
hermostunutta lajia, nenä käyrä, kasvot keltaiset ja terävät sekä ilme
tyytymätön. Hän puhui kiivaasti ja toverit kuuntelivat.
"Sen minä sanon teille", hän löi kädellään punaiseen hiekkaan, "täällä
me olemme ja saamme pari teelusikallista viinaa yöksi, kun hänen
telttansa takana on kymmenen tyhjää shampanjapulloa. Ja meidän täytyy
elää maissilla, jota kuljetamme hevosten ruuaksi, mutta hän syö pihviä
ja muita herkkuja ja elää kuin lordi! Se saattaa käydä päinsä
vakinaisessa väessä, he tietävät mikä heitä odottaa, ja heillä on
oikeita herrasmiehiä päällikköinään. Sitä voi kestää millaista ruokaa
tahansa, kun tietää millainen päällikkö on johtamassa. Englantilaiset
upseerit ovat kerrassa herrasmiehiä. Se joka on palvellut siinä
rykmentissä, jossa Selous nyt --"
"Jaa, Selous on _mies_!" huudahtivat molemmat toiset ottaen piipun
suustaan.
"Niin, niin, sitähän minä juuri sanoin. Mutta nuo tuommoiset, jotka
eivät ole tulleet toimeen maanviljelijöinä, tai kauppiaina, tai taivas
tiesi minä, ja joitten ystävät Englannissa eivät lopuksi tienneet mitä
tehdä heille, heidät lähetetään tänne meidän kiusaksemme! Se on kirottu
häpeä! Tahtoisinpa tietää, enkö minä olisi yhtä hyvä kuin kuka tahansa
noista, jotka herrastelevat täällä. Vaikka heidän ystävillään onkin
rahaa." Hän vilkaisi tuikeasti kellomaiseen telttaan päin. "Jos me
saisimme oikeita englantilaisia upseereja --"
"Oh," sanoi suurin miehistä, jolla huolimatta kookkaisuudestaan oli
lapsen yksinkertaisen hyväluontoisuuden ilme kasvoissaan, "tuo tulee
siitä että sinä itse et ole kyllin suuri keikari. Hänestä tuolla tehdään
eversti tai kenraali ennen pitkää. Minä nimitän heitä kaikkia
kenraaleiksi tai eversteiksi täällä, sillä se on varminta. Elleivät he
olekkaan sitä tänään, ovat he sitä huomenna!"
Tämä oli olevinaan sukkeluus, ja tällaisessa kuumuudessa ja näin
ikävässä maailmassa saattoi todellakin nauraa mille tahansa. Kolmas mies
hymyili, mutta ensimäinen puhuja pysyi vakavana.
"Sen minä vain sanon," sanoi hän, "että kyllä minä noille lurjuksille
opettaisin, jos he olisivat jättäneet jonkun minun omaisistani tänne
murhattavaksi, sillä aikaa kun he itse läksivät hulluttelemaan
Transvaaliin. Jos minun äitini tai sisareni olisi tullut surmatuksi
täällä, olisin ottanut pistoolini ja ampunut mäsäksi tuon suuren
Panjandrumin aivot, ja kaikki pienemmät herrat olisivat sitten saaneet
mennä samaa tietä. On se koko hallitusta se tämän maan hallitus! Ensin
ne houkuttelevat ihmisiä tänne asumaan, ja sitten viedään joka ikinen
aseisiin kykenevä mies maasta rosvousretkelle kultaa hakemaan
Transvaalista, ja me saamme kärsiä koko katkeran puolen asiasta. Minusta
on joka ikinen mies ja nainen, joka silloin tapettiin täällä, Chartered
Companyn murhaama."
"Hm, Jameson teki vain, mitä käskettiin. Hänen piti totella kuten meidän
muiden. Ei hän itse sitä juonta keksinyt, mutta hän on saanut
rangaistuksen."
"Kuka käski hänen kuunnella heitä? Minkälainen se on tämä mainio
hallitus, josta he puhuvat niin paljon? Kuusi vuotta sitten minä tulin
tähän maahan, ja siitä lähtien olen tehnyt työtä kuin neekeri, ja mitä
minulla nyt on, tai mitä on muilla miehillä, jotka ovat tehneet kovaa
työtä kunniallisina maanviljelijöinä? Kaikki mitä maa tuottaa, menee
muutamien suurien herrojen taskuun tuolla puolen merta ja joillekuille
keikareille täällä. Jos Englanti ottaisi Chartered Companyn haltuunsa
huomenna, mitä luulisitte sen huomaavan? -- Sen, että kaikki mikä on
arvokasta tässä maassa, on annettu yksityisille yhtiöille, joitten
taskut täyttyvät yhä enemmän ja enemmän, maan lähestyessä perikatoaan!
Shakaalit syövät lihat hevosten raadoista ja pyytävät jalopeurat
nuolemaan luita."
"Oh, odotahan hiukkasen, niin sinäkin saat osasi," sanoi kaunis mies.
"Olen ollut täällä viisi vuotta ja minulle on annettu lukemattomia
lupauksia, vaikk'ei niistä vielä sen kummempaa ole kehittynyt, mutta
jonakin päivänä kai minäkin saan osani, jos vain pidän suuni kiini! Jos
he vaatisivat minun kirjoittamaan nimeni paperin alle, jossa vakuutetaan
että herra Tuo Tuolla" -- hän nyökäytti päätään kellomaiseen telttaan
päin -- "ei ikimaailmassa ole ollut humalassa eikä osaa kiroilla
ollenkaan, piirtäisin puumerkkini paikalla sen alle, jos saisin hyvän
palkan. Minä voisin sietää sellaista lahjomista hyvin paljon, jos se
kerrankin sattuisi minun kohdalleni."
Miehet nauroivat kuivaa naurua, ja kolmas mies, joka ei vielä ollut
virkkanut mitään, käännähti selälleen ja otti piipun suustaan.
"Sen minä sanon," virkkoi hän, "että jokainen täällä, joka on saanut
pienen palan maata ja koettaa siinä tehdä rehellistä työtä, on
pahanpäiväisesti kyllästynyt tähän narrisotaan. Jos meillä olisi ollut
pari sellaista miestä kuin entis-ajan Curry ja Bowker alusta alkaen
täällä, ei tällaista ikinä olisi tapahtunut. Nyt ei milloinkaan voi
aavistaa, milloinka tuo verinen lysti alkaa tai loppuu aina vähäksi
aikaa. Aina kun on asettunut työhön, saa tavallisesti lähteä sotaan. Se
on helkkarin mukava olemassa sellainen sota, jota voi käännellä ja
väännellä mielin määrin."
Kolmas mies kääntyi taas hitaasti vatsalleen; "_Ei ole aikaa
alistumiseen. Me sodimme Matabeleä vastaan taas huomenna_," hän sanoi
merkitsevästi.
Toverit nauraa hymähtelivät hiljaa. Pensaitten alla lepäävä mieskin
hellitti suutaan hiukan ja näytti keltaisia hampaitaan, vaikka hänen
silmänsä vielä olivat suljetut ja käsivarsi kasvojen yli.
"Minä odotan alituiseen," sanoi se suuri, kaunis mies, "että kerran
saamme nähdä kaikkien neekeripäällikköjen allekirjoittaman paperin,
jossa sanotaan kuinka paljon he rakastavat brittiläistä
etelä-afrikkalais yhtiötä, ja kuinka onnellisia he ovat Panjandrumin
vallassa, ja kuinka äärettömän hyvä hän on heille. Ja sitten he antavat
rahaa muistopatsaan pystyttämiseksi hänelle. Ei ole olemassa sitä
seikkaa, jota ei lahjomalla saisi aikaan."
Kolmas mies makasi taas selällään, laiskasti tutkien kättään, jota hän
piti kasvojensa yläpuolella. "Mitä Raamatussa seisookaan patsaasta,"
sanoi hän hitaasti, "jolla oli vaskiset lanteet ja vatsa, mutta jalat
savesta?"
"En minä tiedä, mitä Raamatussa seisoo," sanoi kiihkeä mies, "minä aion
mennä katsomaan että patani ei kuohu yli reunojensa. Sinun palaa kai
pohjaan?"
"Eikä pala. Minä käskin kapteenin passaripoikaa katsomaan sitä -- mutta
luultavasti hän ei ole sitä tehnyt. Panetko sinä riisiä maissin sekaan?"
"Täytyy. Ei ole minulla muuta kuin yksi astia. Eikä ne miehet siitä
välitä. Sehän on vain hiukan vaihetusta tavallisiin herkkuihin,
ymmärräthän!"
Vilkaskasvoinen mies astui nelikulmaisen kentän yli tulensa luo, ja heti
sen jälkeen toisetkin miehet nousivat ja menivät joko katsomaan omia
patojaan tai nukkumaan rattaiden alle. Suuri siirtomaalainen jäi yksin.
Hänen tulensa paloi tyydyttävästi noin viidenkymmenen jalan päässä, ja
hän pani käsivartensa ristiin maahan sekä nojasi otsaansa niihin ja
katseli laiskasti pieniä muurahaisia, jotka kiitivät edes takaisin
punaisessa hiekassa juuri hänen nenänsä alla.
Suuri hiljaisuus oli laskeutunut yli kentän. Silloin tällöin joku oksa
risahti tulessa ja heinäsirkat sirisivät puitten tyvessä, mutta paitsi
vahtia, joka astui edes takaisin pienen lakkapäisen puun ohi kapteenin
teltan edustalla, ei ainoatakaan olentoa nähty liikkuvan kentällä, ja
pensaitten alla makaavan ratsumiehen kuorsaaminen kuului puolen kentän
yli.
Keskipäivän paahtava kuumuus oli ylimmillään.
Vihdoin kuului joku tulevan pitkän heinikon ja pensaitten läpi, joita ei
oltu poistettu leirin ympäriltä, ja siellä näkyi mies, toisessa kädessä
pyssy ja toisessa lintu, jonka hän oli ampunut. Hän oli nähtävästi
englantilainen, joka ei ollut vielä kauvan ollut poissa Europasta, sillä
hänen ihonsa oli verevä, vaikka se jo olikin hieman päivettynyt. Hänen
kasvonsa punottivat nyt kuumuudesta, mutta kirkkaat siniset silmät ja
hienot kasvonpiirteet eivät kumminkaan menettäneet vähääkään
miellyttävästä tunteellisuudestaan.
Hän astui siirtomaalaisen luo ja pudotti lintunsa hänen eteensä: "Tuossa
kaikki, mitä olen kyennyt saamaan," sanoi hän.
Sitten hänkin heittäytyi maahan ja työnsi pyssynsä höllänä lerpattavan
telttakankaan alle.
Siirtomaalainen kohotti päätään ja otti linnun, kohottamatta
kyynäspäitään maasta. "Minä panen sen pataan, niin saadaan maistaa
hiukan muuta kuin tuota ijankaikkista maissia," sanoi hän ja alkoi
nyppiä lintua.
Englantilainen otti hatun päästään ja työnsi hienon, kostean tukkansa
pois otsalta.
"Aivan näännyksissä, niinkö?" sanoi siirtomaalainen ja vilkasi häneen
ystävällisesti. "Minulla on vielä pari pisarata pullossani."
"Ei, kyllä minä tämän kestän varsin hyvin. On hiukan lämmin vain." Hän
yskähti vähän ja nojasi päätään käsivarteensa. Hänen silmänsä seurasivat
konemaisesti siirtomaalaisen liikkeitä, tämän puuhaillessa linnun
kanssa. Hän oli lähtenyt Englannista päästäkseen keuhkotaudistaan, ja
hän oli tullut Mashonamaahan, jossa hän saattoi elättää henkensä
ulkotyössä ja vapauttaa vanhempansa pitämästä huolta hänestä.
"Mitä Halket tuolla puuhailee?" kysyi hän äkkiä kohottaen päätään.
"Etkö sinä ollut täällä tänä aamuna?" kysyi siirtomaalainen. "Etkö sinä
tiedä, että heillä oli helkkarin mellakka?"
"Kellä?" kysyi englantilainen, puoleksi kohottautuen olkapäilleen.
"Halketilla ja kapteenilla." Siirtomaalainen lakkasi nyppimästä lintua.
"Voi taivas, et ikinä varmaan ole sellaista nähnyt!"
Englantilainen istui nyt suorana ja tähysteli pensaitten yli sinne päin,
missä Halketin kumarassa oleva pää näkyi, kun hän astuskeli edes
takaisin.
"Mitä hän tekee tuolla auringonhelteessä."
"Hän on vahdissa," sanoi siirtomaalainen. "Luulin että sinä olit täällä,
kun se tapahtui. Se on paraimpia juttuja, mitä ikinä olen kuullut!" Hän
vierittäytyi puoleksi kyljelleen ja nauroi muistellessaan tapahtumaa.
"Se oli niin, että muutamat miehistä menivät alas virralle hakemaan
tuoreita vesipaikkoja, ja siellä he löysivät erään neekerin, joka oli
piiloutunut maakoloon virran äyräässä, tuskin viidensadan jalan päässä
täältä. He löysivät sen konnan siten, että ensin keksivät pienen polun,
jonka hän oli polkenut kovaksi kolostaan vesipaikalle, aivan kuin
piikkisika. He saivat hänet kiinni kuin suuren muurahaisnieliläisen
kolossaan, jonka suulla kasvoi pensas, ettei sitä voinut nähdä. Hän oli
nähtävästi ollut siellä kauvan aikaa, sillä lattia oli täynnä
kalanluita, jäännöksiä lätäköistä pyydetyistä kaloista, ja kepin
paksuinen juuri oli puoleksi loppuun nakerreltu. Hän itse oli
haavoittunut ja hänellä oli sääressä kaksi pyssynkuulaa, mutta nyt hän
jo osasi käydä. Oli aivan selvää, että hän vain odotteli meidän
poislähtöämme pyyhkäistäkseen muille seuduille heimonsa jälkiä hakemaan.
Hän oli inhoittavan näköinen tuo kerpukin syömä neekeri, kuten neekerit
tavallisesti ovat, oltuaan syömättä kauvan aikaa.
No niin, he laahasivat hänet tietysti kapteenin eteen, joka noitui ja
kirosi ja sanoi että neekeri oli vakooja, ja että hän oli hirtettävä
huomenna. Kapteeni tuumaili hirtättää hänet jo tänä iltana, mutta
pääjoukko saavuttaa ehkä meidät vielä tänään, ja siksi hän arveli
parhaaksi odottaa, mitä eversti sanoisi. Mutta ellei pääjoukkoa kuulu
tänään, olisi neekeri hirtettävä ensi työksi huomisaamuna, tai
ammuttava, se oli yhtä varma kuin auringon nousu. Kapteeni komensi
poikia sitomaan neekerin tuohon pieneen puun pahaseen teltan edustalla.
Sääret sidottiin nahkaremmillä ja toinen nahkaremmi pantiin kiinni
vyötäisistä, kolmas kaulasta."
"Mitä neekeri arveli?" kysyi englantilainen.
"Hän ei virkkanut yhtään mitään. Koko leirissä ei paitsi sitä olisi
ollut sieluakaan, joka olisi ymmärtänyt yhtään sanaa hänen puheestaan,
jos hän olisi yrittänyt sanoa mitään. Leirin mustat pojat eivät ymmärrä
hänen kieltään. Minä arvelen että hän on yksi noita samoja peijakkaita,
joita me ahdistelimme tässä tuonoin puhdistaessamme tuon pensaikon
tuolla. Mutta sitä minä en kykene käsittämään, kuinka hän on voinut
kiivetä alas pitkin tuota virran äyrästä, jalka semmoisessa tilassa,
kuin se silloin mahtoi olla. Hän ei yrittänyt tapella, kun me otimme
hänet kiinni, tuijotti vain eteensä -- kauhua luultavasti. Hän on
varmaan ollut oikein jättiläisen kokoinen piru ennen haavoittumistaan.
No niin, me olimme juuri saaneet hänet kiinni puuhun, ja kapteeni oli
menossa telttaansa kostuttamaan kaulaansa, ja me muut seisoimme
ympärillä katselemassa, kun samassa tuokiossa Halket astuu esiin ja
nykäsee otsatukkaansa -- tiedäthän tuon hänen tapansa? Voi Herra
siunatkoon, jos olisit nähnyt sitä komentoa! En elämässäni sitä unohda!"
Siirtomaalainen oli pakahtua naurusta. "Hän alkoi: 'Saanko puhua teille,
herra kapteeni?' hyvin juhlallisesti, aivan kuin jonkun suuren
lähetystön johtaja. Sitten hän yhtäkkiä puhkesi puhumaan -- voi taivas
sitä sanatulvaa! Se oli aivan kuin sunnuntaikoulupoika, joka laskettaa
ulkoa kappaleen Raamatusta yhtä vauhtia, eikä aio lopettaa, ennenkuin on
päässyt läksyn päästä päähän."
"Mitä hän sanoi?" kysyi englantilainen.
"Oh, hän alkoi sillä, että kuinka me tiesimme että tuo neekeri oli
ollenkaan vakooja, ja että sehän olisi hirveä asia, jos tappaisimme
hänet tietämättä varmaan kuinka asia oli. Ehkä hän vain piileskeli
siellä siksi, että hän oli haavoitettu. Ja sitten rupesi veli Halket
selittämään, että nuo neekerithän taistelivat oman maansa puolesta.
Taistelisimmehan mekin ranskalaisia vastaan, jos he tulisivat ottamaan
Englantia pois meiltä. Ja neekerit ovat urhoollista väkeä, 'jos
suvaitsette, herra kapteeni' -- (joka viides minuutti hän nykäsi
otsatukkaansa sanoen, 'jos suvaitsette, herra kapteeni') -- ja jos
meidän täytyy taistella heitä vastaan, niin meidän pitäisi muistaa että
he taistelevat vapautensa edestä; ja meidän ei pitäisi ampua vankejamme
siksi, että ne ovat mustia, koska emme ampuisi niitä, jos ne olisivat
valkoisia!
Sitten hän alkoi puhdasta, sekoittamatonta saarnanuottia! Sinä et voi
kuvailla, kuinka hullua se oli! Kaikki ihmiset ovat veljiä ja Jumala
rakastaa mustia yhtä paljon kuin valkoisia. Mashonalaiset ja
matabeleläiset olivat köyhää, tietämätöntä kansaa. Meidän pitäisi pitää
huolta heistä. Ja sitten hän alkoi hokea, että meidän pitäisi päästää
tuo mies menemään. Meidän pitäisi antaa hänelle evästä matkalle ja
käskeä häntä menemään oman kansansa luo opettamaan heille, että me emme
ole tulleet tänne ottamaan heidän maatansa, vaan opettamaan ja
rakastamaan heitä. 'Se on vaikea asia se, herra kapteeni, että meidän
pitää rakastaa neekereitä, mutta meidän täytyy koettaa, meidän täytyy
koettaa!' -- Ja joka viides minuutti hän vakuutti: 'Minä luulen
tuntevani sen miehen, herra kapteeni, en ole aivan varma siitä, mutta
luulen hänen olevan Lo-Magundista päin!' -- aivan kuin kukaan elävä
olento välittäisi siitä onko neekeri roisto Lo-Magundista tai mistä
tahansa muualta! Hän sanoi sen ainakin viisitoista kertaa. Ja sitten hän
alkoi taas: 'Minä en ollenkaan väitä olevani parempi kuin Te tai kuka
tahansa muu, herra kapteeni. Minä olen yhtä huono kuin kukaan muu mies
leirissä, ja minä tiedän sen.' Ja taas hän läksi alusta, kertoen meille
kaikki syntinsä ja jatkoi sitten näin: 'Minä olen oppimaton, typerä
mies, herra kapteeni, mutta minun täytyy puolustaa neekeriä, sillä
hänellä ei ole ketään muuta!' Ja sitten hän sanoi: -- 'Jos te annatte
minun viedä hänet Lo-Magundisiin, herra kapteeni, en pelkää ollenkaan.
Minä kerron siellä kansalle, että me emme tahdo heidän maataan ja heidän
naisiaan, vaan me tahdomme heitä veljiksemme rakastamaan meitä. Jos te
vain annatte minun mennä, herra kapteeni, niin minä toimitan rauhan,
herra kapteeni!"
Siirtomaalainen hytkähteli naurusta.
"Mitä kapteeni sanoi?" kysyi englantilainen.
"Kapteeniko? Tiedäthän että pieninkin asia saa hänet noitumaan niin,
että maa tärisee, mutta nyt hän seisoi vain käsivarret retkottaen
velttoina kummallakin kyljellä ja silmät tuijottaen ja naama punastuen
yhä punaisemmaksi ja punaisemmaksi. Hän ei saanut muuta suustaan kuin:
'Herrajumala!' Minä odotin vain että hän halkeisi. Ja Halket seisoi
siinä katsoen häntä suoraan silmiin, aivan kuin hän ei olisi nähnyt
ollenkaan meitä muita siinä ympärillä."
"Mitä kapteeni teki?"
"Heti kun Halket oli kääntynyt pois, kapteeni alkoi kirota niin
sujuvasti, että olisi luullut hänen kiinnittäneen joka kirouksen hännän
seuraavan kirouksen päähän. Se oli melkein yhtä hauskaa kuin itse
Halketin esitelmä. Ja kun hän oli lopettanut ja tointunut hiukan,
määräsi hän, että Halketin piti käydä edes takaisin koko päivän ja
vahtia neekeriä. Ja sitten hän määräsi, että jos pääjoukko ei saavu tänä
iltana, on neekeri ammuttava ensi työksi huomisaamuna, ja se työ oli
Halketin toimitettava."