Oli hetken äänettömyys. Sitten vieras sanoi: "Peter Simon Halket, vie
viesti Englantiin" -- Peter Halket sävähti -- "Mene tuon suuren kansan
luo ja huuda voimakkaasti: 'Missä on se miekka, joka annettiin sinulle,
että harjoittaisit sillä oikeutta ja jakaisit laupeutta? Kuinka tulit
antaneeksi sen sellaisten miesten käsiin, joitten himona on kulta,
joitten janona on rikkaus, joille ihmisen sielu ja ruumis ovat
pelimarkkoja vain? Kuinka tulit luovuttaneeksi pois onnenonkijain ja
pelaajain omiksi ne ihmiset, jotka annettiin sinun käsiisi, aivan kuin
he olisivat järjettömiä metsän petoja, joita voi ostaa ja myydä?
Ota takaisin miekkasi, Suuri Kansa -- mutta pese se ensin, ettei kätesi
tahraannu sen kullasta ja verestä.
Mitä näen! Suuren Kansan miekkaa käytetään kaivamaan maasta kultaa,
aivan kuin sikojen kärsät tonkivat esiin juurimukuloita! Etkö voi sitä
muuhun käyttää, Suuri Kansa?
Ota takaisin miekkasi, ja kun olet sen perinpohjin kiilloittanut ja
puhdistanut verestä ja loasta, kohota se sorrettujen suojaksi kaikissa
maissa.
Suuren ruhtinaan tytär, varo! Sinä annoit miekkasi uskottomain ritarien
käsiin. He tylsistävät sen terän ja himmentävät sen kirkkauden, ja kun
tarpeen hetki tulee ja sinä tahdot antaa miekkasi toisten käsiin,
huomaat sen terän tylsäksi ja kärjen katkenneeksi. Varo! Varo!'
Lausu Englannin viisaille miehille: 'Te, jotka rauhassa ja levossa
suojatuissa kammioissa tuumailette kaikkia asioita taivaassa ja maan
päällä ja pidätte kaikkea tietoa omana omaisuutenanne, onko teillä aikaa
ajatella tätä? Kenelle on Englanti antanut valtansa? Kuinka ne miehet
sitä käyttävät, jotka ovat sen Englannilta anastaneet? Elkää sanoko:
Mitä merentakaiset kansat meitä koskevat? Eikö meillä ole kyllin
mietittäviä asioita omassa maassamme? -- Sinne, minne kansan järjellä ei
ole aikaa mennä, sinne älkööt kansan kädetkään koskaan menkö työtä
tekemään. Sinne, minne kansan mahti menee, sinne menköön myöskin kansan
viisaus ja tieto sitä ohjaamaan. Voi teitä, jotka istutte rauhassa
tutkimassa menneisyyttä ja tulevaisuutta -- ja unohdatte nykyisyyden --
teillä ei ole mitään oikeutta istua rauhassa, tietämättä mitään niiden
voimien toimista, jotka te olette aseilla varustaneet ja lähettäneet
kaukaisten kansojen luo. Missä on kansanne miekka -- te viisaat miehet?'
Huuda Englannin naisille: 'Te, jotka istuskelette komeissa suojissa,
pidellen lapsia polvillanne, elkää luulko, että se on vain hienojen
uutimien kahinata ja tuulen hyminätä, jota kuulette. Kuunnelkaa
tarkkaan! Eikö se liene niiden etäinen valitus, joita miekkanne
hallitsee, valitus, joka hiipii luoksenne yli laajojen valtamerien,
kunnes se pääsee tunkemaan teidän sisimpään pyhättöönnekin? Kuunnelkaa
tarkkaan!
Sillä Suuren Kansan naiset eivät ole täyttäneet tehtäviään sillä vain,
että ovat synnyttäneet lapsia ja ruokkineet niitä rinnoillaan. Heille
kaikuu lapsikansain huuto maitten ja merien yli: 'Äidin sydän, puolla
meitä!' Parempi olisi teille, että kohtunne olisivat hedelmättömät ja
heimonne kuolisi sukupuuttoon, kuin se, että kuulette, ettekä vastaa."
Vieras kohotti kätensä ylös puhuessaan, ja Peter näki että molemmissa
oli vanhojen haavojen arpia.
"Huuda äänekkäästi Englannin työtätekeville miehille ja naisille: 'Te,
jotka ihmis-ikiä olette valitelleet, siksi että isäntänne rasittavat
teitä, te, jotka olette sanoneet: Me kiroamme kuninkaita, jotka istuvat
rauhassaan, eivätkä välitä, vaikka kansaa rasitetaan, kunhan heidän
kirstunsa ovat täynnä ja vatsansa tyydytetyt, eikä heitä kiusata
hallintohuolilla; te, jotka olette ottaneet kuninkaan vallan häneltä
pois ja istutte itse valtaistuimelta syöstyinä, eikö hänen syntinsä ole
teidän syntinne tänään? Jos ihmiset lisäisivät yhdenkään tunnin teidän
työaikaanne päivässä, tai tekisivät leivän, jota syötte, penniäkään
kalliimmaksi, ettekö nousisi yhtenä miehenä tuota sortoa vastaan? Mutta
se, mitä tehdään miehille merien takana, joita te hallitsette, se ei
koske teitä. Ettehän te koskaan liene sanoneet kuten entis-aikojen
kuninkaat: 'Sama se on meille kuka miekkaamme kantaa, olkoonpa vaikka
ryöstäjä ja seikkailija, kunhan hän vain nimittää sitä meidän
miekaksemme. Meidän täytyy peittää sen tuottamat tuhot!' -- Ettekö luule
että toisten kiroukset kuin omanne voivat kuulua taivaaseen? Missä on
miekkanne? Kenenkä käsiin se on joutunut? Ottakaa se nopeasti takaisin
ja puhdistakaa se!"
Peter Halket kyyristyi kokoon ja katsoi ylöspäin. Sitten hän huudahti:
"Mestari, en voi viedä tuota viestiä, olenhan vain oppimaton poika
raukka. Ja jos menisin Englantiin ja huutaisin ääneeni, sanoisivat he:
'Kuka tuo on, joka tulee saarnaamaan suurille henkilöille? Eikö hänen
äitinsä ole pesijätär täällä luonamme, ja eikö hänen isänsä ollut
päiväpalkkalainen, joka teki työtä kahdesta shillingistä päivässä?' Ja
he nauraisivat ja pilkkaisivat minua. Ja totta puhuen, viesti on niin
pitkä, etten oikein muista sitä. Anna minulle toinen työ."
Ja vieras sanoi: "Vie viesti tämän maan miehille ja naisille. Mene
Zambesista merelle asti ja lausu kaikille valkoisille miehille ja
naisille näin: 'Minä näin laajan kentän ja siinä oli kaksi kaunista
eläintä. Laaja oli kenttä heidän ympärillään, ja maassa kasvoi runsaasti
tuoksuvia yrttejä. Niin rehevä oli laidun, että ne tuskin saattoivat
milloinkaan syödä loppuun sitä, mitä kasvoi heidän ympärillään. Nuo
kaksi eläintä olivat toistensa näköiset, sillä ne olivat saman emon
poikia. Ja minä katsoin ja näin kaukana pohjoisessa tumman pilkun
taivaalla. Se oli niin pieni ja niin korkealla, että silmä tuskin
saattoi huomata sitä. Sitten se läheni lähenemistään ja liiteli sen
paikan yli, missä ne kaksi eläintä söivät laitumella. Se oli lintu,
jonka kaula oli paljas, nokka käyrä, kynnet pitkät ja siivet vahvat. Ja
se leijaili yli kentän, missä ne kaksi eläintä olivat, ja minä näin sen
laskeutuvan alas suurelle valkoiselle kivelle, jossa se odotti.
Pohjoisessa päin näin vielä useampia pilkkuja taivaalla, ja ne lähenivät
lähenemistään sitä, joka istui kivellä. Ja muutamat liitelivät eläinten
yli, ja toiset hijoivat nokkiaan kivillä. Muutamat kävelivät edes
takaisin eläinten jalkojen välissä. Ja minä näin, että he odottivat
jotain.
Sitten se, joka oli tullut ensimmäisenä, lensi toisen eläimen luota
toisen luo, istui heidän niskalleen ja pisti noukkansa heidän korviinsa.
Ja se lensi toisen eläimen luota toisen luo, ja se räpäytti siivillään,
niin että eläimet sokeutuivat, ja kumpikin luuli toveriaan
vihollisekseen. Ja he rupesivat keskenään taistelemaan. He viilsivät
halki toistensa kyljet, kunnes keto oli punaisena verestä ja maa vapisi
heidän allaan. Linnut istuivat vieressä katselemassa, ja veren
virratessa he astuskelivat ympäri kentän. Kun molempien eläinten voimat
olivat lopussa, vaipuivat he kentälle. Silloin linnut istuivat heidän
päällensä ja alkoivat herkutella, kunnes heidän vatsansa täyttyivät ja
heidän pitkät, paljaat kaulansa olivat märkinä verestä. Noukat olivat
syvällä kuolleiden eläimien sisälmyksissä, ja terävät, kirkkaat silmät
vilkkuivat ylös. Ja se, joka oli kaikkien lintujen kuningas, noukki
silmät ja söi kuolleiden eläinten sydämen. Ja kun sen vatsa oli täysi,
ettei se voinut syödä enempää, se istui kivelle ja räpäytti suuria
siipiään.'
Peter Simon Halket, lausu Etelä-Afrikan valkoisille miehille ja
naisille: 'Teillä on ihana maa, te ja lapsenne ja lastenne lapset tuskin
voivat sen täyttää, vaikka ojentaisitte kätenne tervetuliaisiksi
jokaiselle muukalaiselle, joka tulee luoksenne asumaan ja työtä
tekemään. Te olette saman puun kaksois-oksa, te olette saman äidin
lapsia. Eikö tämä ihana maa ole kyllin laaja teille, vai täytyykö teidän
repiä toistenne lihaa niitten käskystä, jotka tahtovat kastaa noukkansa
teidän molempien sisimpiin elimiin? Katsokaa, ne kiertelevät ilmassa
teidän ympärillänne.'"
Peter Halket melkein säpsähti ja katsoi ylöspäin, mutta ei näkynyt muuta
kuin Mashonamaan tumma taivas hänen päänsä päällä.
Vieras oli ääneti ja katsoi alas tuleen. Peter Halket puoleksi syleili
hänen polviaan.
"Mestari," huusi hän, "kuinka minä voin sen viestin viedä? Etelä-Afrikan
hollantilaiset eivät kuuntelisi minua, sillä he sanoisivat että olen
englantilainen. Ja englantilaiset sanoisivat: 'Kuka tuo mies on, joka
tulee saarnaamaan rauhaa, rauhaa, rauhaa? Eikö hän ole ollut täällä
vuoden verran, ja hänellä ei ole osakkeita ainoassakaan yhtiössä? Voiko
hän sanoa mitään, jota ansaitsisi kuulla? Jos hänellä olisi hiukankaan
kykyä, olisi hän hankkinut itselleen ainakin viisituhatta puntaa!' Ja he
eivät tule kuuntelemaan minua. Anna minulle toinen tehtävä!"
Vieras sanoi: "Vie viesti yhdelle ainoalle ihmiselle. Hae hänet,
olkoonpa hän hereillä tai nukkumassa, syömässä tai juomassa, ja sano
hänelle: 'Missä ne ovat ne ihmissielut, jotka sinä ostit?'
Ja jos hän vastaa ja sanoo sinulle: 'En ole ostanut mitään ihmissieluja!
Ne sielut, jotka ostin, olivat koiransieluja,' silloin kysy häneltä tämä
kysymys: 'Missä ovat --'
Ja jos hän keskeyttää sinut huutaen: 'Se on valhe, se on valhe! Minä
tiedän mitä aiot sanoa. Mitä minä tiedän sanantuojista? Olenko koskaan
peljännyt brittiläistä hallitusta? Se on kaikki valhetta!' Silloin elä
kysele häneltä sen enempää. Mutta sano: oli kerran virvatuli. Se
leimahteli ja välähteli ja himmeni ja sammui -- eikä kukaan siitä
välittänyt. Sehän oli vain virvatuli.
Ja oli kerran valo: Ihmiset asettivat sen korkealle tulitorniin, että se
levittäisi valoaan kaikille ihmisille, jotka olivat merellä, niin että
he näkisivät sen varman loiston ja löytäisivät sataman ja välttäisivät
kareja.
Ja tuo valo välähti ja hulmuili miten tahansa. Se loisti tuonne, loisti
tänne. Milloin se kiilui sinisenä, milloin vihreänä, milloin punaisena,
ja vihdoin se hävisi kokonaan ja sitten lehahti palamaan uudelleen.
Purjehtijat kaukana merellä tähystelivät tarkkaan sitä kohtaa, jossa he
tiesivät että tulen piti tuikkia, sanoen: 'Ei ole hätää, se suuri valo
kyllä johtaa meitä, kun lähestymme kallioita.' Ja pimeinä öinä miehet
purjehtivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, ja sydänyön aikana he
törmäsivät kallioihin tulitornin juurella ja suistuivat pohjaan.
'Mitä on tehtävä tuolle tulelle, koska se ei ollut virvatuli, ja koska
ihmiskädet nostivat sen korkealle loistamaan ja toiset ihmiset luottivat
siihen? Eikö se olisi sammutettava?'
Ja jos hän vastaa sinulle sanoen: 'Mitä minä välitän ihmisistä? Ne ovat
hulluja, hulluja kaikki! Kuolkoot!' -- kerro heille tämä kertomus: 'Oli
kerran pienoinen puro. Se puhkesi ilmoille lumen alta vuoren
harjanteella, ja lumi muodosti ensin holvikaton sen yli. Se lirisi
kirkkaana ja sinisenä kuin taivaankansi sen yläpuolella, ja lumiäyräät
olivat sen kehtona. Se saapui vihdoin paikkaan, jossa lumi loppui, ja
kaksi tietä oli sen edessä valittavissa sen juoksulle. Toinen kulki
vuoren vieremillä kallioiden ja kivien ohi ja pitkin aurinkoisia
rinteitä alas mereen. Toinen syöksyi syvään rotkoon. Puro epäröi. Se
pyörähteli ja vaahtosi, yritteli ensin toista tietä ja sitten toista.
_Ehkä_ olisi voinut käydä siten, että se olisi uurtanut uran ohi
kallioiden ja kukkulain ja pitkin vuorten vieremiä, ja kyntänyt vaon
itselleen sinne, missä ei ennestään mitään väylää ollut. Äyräät olisivat
ruvenneet vihannoimaan, ja päivänkukka olisi kukoistanut sen
rannikoilla. Öisin tähdet olisivat tuikkineet sen pinnalla ja päivällä
aurinko olisi lämmitellyt sen lauhkeita laaksomaita. Metsäkyyhkynen
olisi laatinut pesänsä puihin sen rantamille, ja tyyntä soittoaan
soitellen puro olisi vihdoin löytänyt laajan meren, jonka etäistä kutsua
kaikki vedet kuuntelevat.
Mutta se epäröi. -- Ehkäpä olisi käynyt niin, että jos joku olisi
poistanut yhden ainoan kiven sen tieltä, se olisi uurtanut uransa ohi
kallioiden ja kivien ja löytänyt vihdoin laajan meren -- ehkä olisi
käynyt niin! Mutta siellä ei ollut yhtään kättä kiveä poistamassa. Puro
kokosi voimansa ja -- (se ehkä tahtoi kiirehtien virrata meren helmaan!)
-- syöksyi kuiluun.
Kallioseinät sulkivat sen sinne. Yhdeksänsadan sylen syvyydellä se
lepäsi hiljaisena, mustana lammikkona. Vihreät levät riippuivat
kallioseinistä. Ei auringonsäde päässyt sinne tunkemaan, ja tähdet eivät
voineet tuikkia siellä öisin. Lammikko lepäsi hiljaa ja äänetönnä.
Sitten, koska se oli elävä eikä voinut levätä, se kokosi voimansa ja
valui hiljalleen mullan läpi ja murtuneiden kalliolohkareiden lomitse
edemmäksi. Ja se hiipi esille syvässä laaksossa, ja vuoret ympäröivät
sitä joka taholla. Ja puro nauroi itsekseen: 'Ha, haa! Täällä minä
muodostan suuren järven, oikein meren!' Ja se valui ja valui sinne
täyttäen puolet laaksoa. Mutta siitä ei syntynytkään järveä, -- suuri
neva vain -- sillä vedellä ei ollut mitään tietä, jota myöten se olisi
päässyt ulos, ja se mätäni. Ruoho kuihtui sen rannoilla, ja puut
pudottivat lehtensä ja mätänivät vedessä. Metsäkyyhky, joka oli
rakentanut pesänsä sinne, lensi vuorille, sillä sen poikaset kuolivat.
Kivillä istui sammakoita, ja rannan ruoho oli keltaista. Yöllä kokoontui
paksu, valkea usva veden yli, niin että tähdet eivät voineet pilkoittaa
sen läpi, ja päivällä hieno valkea sumu peitti veden, että
auringonsäteet eivät voineet päilyä sen pinnalla. Eikä kukaan ihminen
aavistanut, että nevan vesi kerran oli alkanut uransa kirkkaana ja
sinisenä lumen alla vuoren kukkulalla. Eikä kukaan tiennyt sitäkään,
että yhden ainoan kiven vierittäminen pois tieltä olisi saattanut puron
juoksemaan toisaalle ja riemussa yhtymään mereen'".
Vieras oli vaiti hetkisen.
Sitten hän sanoi: "Jos hän vastaa sinulle sanoen: 'Mitä minä siitä
välitän! Mitä rotkot ja vuorten huiput minua liikuttavat? Kulta on
todellista ja valta, jolla voin musertaa ihmisiä käteni viittauksella!'
silloin elä virka hänelle sen enempää.
Mutta jos hän sattumalta kuuntelisi sinua, silloin sano hänelle tämä
ainoa asia selvästi korvaan, että hän varmasti kuulee sen: 'Aamu
koittakoon harmaana ja päivä puhjetkoon pimeänä ja myrskyisenä, mutta
iltaruskon loiste voi ikipäiviksi huuhtoa pois muiston aamun
synkkyydestä ja puolipäivän pimeydestä. Ja kaikki ihmiset tulevat
sanomaan: 'Oi tätä päivän ihanuutta!' -- Jos virta on vuotanut alas, se
ei ikinä enää pääse nousemaan, mutta -- _ihmissielulle se ei koskaan ole
liian myöhäistä_.'
Ja jos hän nauraa ja sanoo: 'Sinä hullu! Mies voi muuttua juurta jaksain
ollessaan nuorempi kuin kaksikymmentä vuotta, hän voi muuttua vielä
ennen kolmeakymmentäkin, mutta neljänkymmenen vanhana hän ei enää muutu.
Pitäisikö minun, joka neljänkymmenen kolmen vuoden kuluessa olen etsinyt
kultaa ja voimaa, nyt ruveta etsimään jotain muuta? Tahdot kai että
minusta tulisi Jesus Kristus! Kuinka voin olla oma itseni ja joku toinen
mies samalla?' Vastaa hänelle silloin: 'Syvällä jokaisen ihmislapsen
sydämessä on enkeli, mutta muutamilla on siivet laskeutuneet lepoon.
Herätä oma enkelisi! Se on suurempi ja voimakkaampi kuin monen muun
miehen enkeli. Nouse ylöspäin sen avulla!'
Mutta jos hän kiroo sinua ja sanoo: 'Minulla on kahdeksan miljoonaa
rahoja, ja minä en välitä Jumalasta enkä ihmisistä,' -- silloin elä
vastaa mitään, vaan kumarru ja kirjoita pari sanaa hänelle".
Vieras kumartui eteenpäin ja kirjoitti sormellaan tulen valkoiseen
tuhkaan. Peter Halket kumartui katsomaan, ja hän näki ne kaksi sanaa,
jotka vieras oli kirjoittanut.
Sitten vieras sanoi: "Sano hänelle: 'Vaikka sinä kuinka koettaisit tehdä
tuota nimeä kuolemattomaksi tässä maassa, vaikka sinä kirjoittaisit sen
kultahietaan ja koristaisit sen timanteilla ja liittäisit sen yhteen
ihmisverellä, jota on vuodatettu Zambesista mereen asti, niin kuitenkin
--" Vieras osoitti jalallaan noita kahta sanaa. Peter Halket katsoi alas
ja näki ainoastaan tasaista valkoista tuhkaa sillä kohdalla, missä sanat
olivat olleet.
Vieras sanoi: "Ja jos hän vieläkin kiroaisi sinua ja sanoisi: 'Koko
Etelä-Afrikassa ei ole ainoatakaan miestä tai naista, jota minä en voisi
ostaa rahoillani! Kun saan Transvaalin, voin ostaa vaikka itse
Kaikkivaltiaan Jumalan, jos tahdon!'
Silloin sano hänelle tämä ainoa asia: '_Sinun rahasi on katoava sinun
kanssasi!_' ja jätä hänet."
Oli hetken aikaa kuolon hiljaisuus. Sitten vieras ojensi kätensä. "Mutta
jättäessäsi hänet, muista tämä: 'Ei se ole teko, vaan tahto, joka iskee
leiman ihmissieluun. Se joka on musertanut kansakunnan, ei tee suurempaa
syntiä kuin se, joka iloitsee vähäpätöisimmän olennon kuolontuskista.
Nevan seisova vesi ei ole vähemmän myrkyllistä tippa tipottain, kuin tuo
mahtava suo kokonaisuudessaan, vaikka sen vaikutuspiiri on pienempi. Se
joka on toivonut olevansa ja tekevänsä, mitä tuo mies on ollut ja
tehnyt, hän on tuo mies, vaikka hänellä ei ole ollutkaan voimia
toteuttaa tahtoaan. Muista vielä tämä asia: -- Maan päällä on syntynyt
muutamia Jumalan poikia, joita ihmiset sanovat neroiksi. Aikaisessa
nuoruudessaan kukin joutuu tiehaaraan ja saa valita, minkä tien hän
tahtoo. Hänellä on lahjoja itseään ja muita varten. Mutta elä koskaan
unhoita, olkoonpa hänen vaalinsa minkä kaltainen tahansa, että hänen
hartioillaan on raskaampi taakka kuin kenenkään muun hartioilla --
kaikki on hänelle avoinna ja hänen vaalipiirinsä on ääretön -- ja jos
hän käyttää voimaansa väärin, niin ennemmin ihmiset itkekööt kuin
kirotkoot, sillä hän oli syntynyt Jumalan poikana."
Oli taas äänettömyys. Sitten Peter Halket kiersi kätensä vieraan
jalkojen ympäri. "Mestarini," huusi hän, "en uskalla viedä tuota
viestiä. Eipä silti, että ihmiset sanoisivat: 'Katsokaa ratsumies Peter
Halketia, jonka me kaikki tunnemme, joka on pitänyt naisia ja ampunut
neekereitä, nyt hänestä on tullut profeetta!' Mutta siksi en voi, että
tuo kaikki on totta. Enkö minä ole toivonut --" ja Peter Halket olisi
paljastanut koko sielunsa, mutta vieras esti häntä.
"Peter Simon Halket," sanoi hän, "onko väliä tinastako vai kullatusta
hopeasta se torvi on tehty, joka sotaan kutsuu? Eikö kutsu ole pääasia?
Entä jos lähettäisin naisen tahi lapsen viestiäni viemään: onko totuus
vähemmän totta, siksi että sen julistajaa ylenkatsotaan? Kumpiko on
ikuinen, suuko, joka totuutta puhuu, vai itse totuuden sana? Mutta jos
tahdot, niin mene ja sano: 'Minä Peter Halket, syntisin kaikista, joka
olen himoinnut naisia ja kultaa, joka olen rakastanut itseäni ja
vihannut lähimmäisiäni, minä --'" Vieras katsoi alas hänen ja laski
kätensä lempeästi hänen päälleen. "Peter Simon Halket," sanoi hän,
"kovemman työn annan sulle tehtäväksi, kuin ikinä vielä olet tehnyt.
Sillä pienellä alalla, jossa sinun tahtosi hallitsee täällä maan päällä,
tulee sinun toteuttaa Jumalan valtakunta tänä päivänä. Rakasta
vihollisiasi, tee hyvää niille, jotka sinua vihaavat. Kulje aina
eteenpäin katsomatta oikealle tai vasemmalle. Elä välitä siitä, mitä
ihmiset sinusta sanovat. Puolusta poljetuita, vapauta vangituita. Jos
vihollisesi isoo, syötä häntä, jos hän janoo, juota häntä!"
Omituinen ilo ja lämpö valtasi Peter Halketin hänen polvistuessaan
maassa. Tuntui aivan samalta kuin ennen pikku lapsena, kun äiti puristi
häntä syliinsä. Hän ei nähnyt enää muuta ympärillään kuin lempeän,
kirkkaan valon. Mutta hän kuuli äänen huutavan: "Koska sinä olet
rakastanut laupeutta -- ja vihannut sortoa --"
Kun ratsumies Peter Halket kohottautui ylös, hän näki vieraan poistuvan.
Hän huusi: "Mestarini, anna minun tulla sinun kanssasi." Mutta vieras ei
kääntynyt. Ja kun hänen vartalonsa eteni pimeässä, näytti Peter
Halketista, kuin se olisi kasvanut yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ja
kun se laskeutui alas kallion rinnettä, luuli Peter vielä hetkisen
näkevänsä vieraan pään, ja sen ympärillä oli kalpea, valkoinen valo.
Sitten se katosi.
Ja Ratsumies Peter Halket istui yksinään kalliolla.