Peter Halket melkein pudotti pyssynsä tunteittensa vaihdellessa. Kylmä
hiki, jota jännitys oli pidättänyt, puhkesi esiin suurina pisaroina
hänen otsalleen, mutta hän polvistui yhä vielä, pidellen pyssyä.
"Mitä tahdotte?" huusi hän väristen.
Pimeästä kallion laidalla astui esiin henkilö kirkkaaseen tulen valoon.
Ratsumies Peter Halket katsoi ylös siihen.
Se oli miehen kookas vartalo, puettuna liinaverhoon, joka ulottui
alapuolelle polvia ja liittyi tiiviisti ruumiiseen. Hänen päänsä,
käsivartensa ja jalkansa olivat paljaat. Hänellä ei ollut mitään aseita,
ja hänen olkapäilleen valuivat paksut tummat kiharat.
Peter Halket katsoi häneen hämmästyneenä. "Oletteko yksin?" kysyi hän.
"Olen yksin."
Peter Halket laski pyssynsä ja nousi ylös.
"Eksynyt kaiketi?" sanoi hän, vielä veltosti pidellen pyssyään.
"Ei. Tulin kysymään, enkö saisi istua kanssanne tulen ääressä hetkisen.
"Tietysti, tietysti!" sanoi Peter, katsellen tutkistellen vieraan pukua
ja yhä vielä pidellen pyssyään, vaikka käsi ei enää ollut hanalla. "On
vietävän lystiä saada joku toveri. Tämä on niin helkkarin kolkko yö, kun
on aivan yksin. Kumma että löysitte tänne. Istukaa, istukaa!" Peter
katsoi tarkasti vieraaseen ja asetti sitten pyssynsä vierelleen.
Vieras istui toiselle puolen tulta. Hänen ihonsa oli tumma, hänen
käsivartensa ja jalkansa kuparin ruskeat, mutta hänen kotkannenänsä ja
hänen pyöreä otsansa eivät olleet etelä-afrikkalaista rotua.
"Kai olette niitä sudanilaisia, joita Rhodes toi mukanaan pohjoisesta?"
kysyi Peter, yhä vielä katsellen uteliaasti vierasta.
"Ei, en ole. Cecil Rhodesilla ei ole mitään tekemistä minun tännetuloni
kanssa," vastasi vieras.
"Jaha -- -- --" sanoi Peter. "Ette sattumalta tullut nähneeksi erästä
miesjoukkoa, kaksitoista valkoista miestä ja seitsemän mustaa, joilla
oli mukanaan kolme kuormallista muonavaroja? Meidän piti mennä suureen
leiriin, ja minä erosin seurastani tänä aamuna. En ole voinut löytää
heitä, vaikka olen siitä lähtien heitä etsinyt."
Vieras lämmitteli käsiään hiljakseen tulessa. Sitten hän kohotti
päätään: -- "He ovat leiriytyneet noitten kallioiden juurelle", sanoi
hän, osoittaen kädellään vasemmalle pimeään. "Huomisaamuna varhain he
ovat täällä, ennen auringon nousua."
"Ahaa, te olette siis tavannut heidät!" huudahti Peter iloisesti. "Siksi
te ette hämmästynyt ollenkaan löytäessänne minut täällä. Ottakaapa
naukku!" Hän otti pienen pullon povestaan ja ojensi sen vieraalle.
"Siinä on, paha kyllä, kovin vähän, mutta se lämmittää kumminkin."
Vieras kumarsi päätään, mutta kiitti ja kielsi.
Peter kohotti pullon huulilleen ja otti pienen kulauksen. Sitten hän
pisti sen takaisin taskuunsa. Vieras pani käsivartensa polvien ympäri ja
katsoi tuleen.
"Oletteko juutalainen?" kysyi Peter äkkiä, kun tulen valo sattui
selvästi vieraan kasvoihin.
"Olen."
"Jaha", sanoi Peter, "siksipä minä en ensin voinut ymmärtää mitä rotua
olitte. Teidän pukunne, se on -- -- --" Sitten hän äkkiä vaikeni ja
sanoi: "Asiamatkoilla kai? Mistä maasta saakka tulette? Olette ehkä
Espanjan juutalainen?"
"Olen Palestinan juutalainen."
"Ahaa!" sanoi Peter. "Minä en ole nähnyt monta siltä maailman laidalta.
Niitä oli kyllä juutalaisia koko joukko laivassa, kun tulin tänne, ja
olen myöskin nähnyt Barnaton ja Beitin, mutta ne eivät ole juuri teidän
näköisiä. Se on kai eroitus siinä, että te tulette Palestinasta."
Koko pelko oli vallan haihtunut Peter Halketista. "Tulkaa hiukan
lähemmäksi tulta," sanoi hän, "teitä kai palelee, kun teillä on noin
vähän vaatteita. Minua palelee tässä paksussa takissa." Peter Halket
työnsi pyssynsä hiukan kauvemmaksi ja heitti uuden suuren puunpätkän
tuleen. "Onpa ikävätä ettei minulla ole mitään syötävätä teille tarjota,
mutta en ole itsekään maistanut mitään sitten eilisiltaa. Se on
helkkarin kiusallista, kun täytyy tällä lailla kuljeksia ilman ruokaa.
En olisi uskonut, että siitä syntyy niin paha elämä jo yhdessä
vuorokaudessa. Oletteko milloinkaan ollut maistamatta suupalaakaan?"
sanoi Peter iloisesti, lämmitellen käsiään.
"Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä," vastasi vieras.
"Neljäkymmentä päivää! Hu--hui!" huudahti Peter. "Silloin oli teillä
varmaan koko joukko juomatavaroita, sillä muutoin sitä ei kestä. Minusta
tuntui jo hyvin happamalta kun äsken tulitte, mutta nyt on parempi ja
lämpimämpi taas."
Peter Halket järjesteli puita tulessa.
"Kai olette Chartered Companyn palveluksessa?" kysyi Peter katsoen
tuleen.
"En," sanoi vieras, "ei ole minulla mitään tekemistä Chartered Companyn
kanssa".
"Jaha," sanoi Peter, "sitten ei minua kummastuta, ettei teillä ole
kissan päiviä! Ei täällä ole liikaa leipää eikä olutta niillekään, jotka
ovat yhtiön miehiä, elleivät ne ole mahtipomoja, ja niille jotka eivät
kuulu yhtiöön tuskin riittää mitään. Minä koitin sitä ensin tänne
tultuani. Olin erään kullankaivajan luona, joka oli jollain lailla
liitossa yhtiön kanssa, mutta minä olin vain hänen palveluksessaan. Se
on niin, että ne miehet, jotka täällä työtä tekevät, eivät saa rahaa,
pomot ne saavat rahat ja oikeudet."
Vieraan läsnäolo innostutti Peteriä. Tuo aseeton mies oli poistanut
hänestä kaiken pelvon.
Huomatessaan että vieras ei tarttunut puheeseen, hän jatkoi vähän ajan
kuluttua: "Mutta ei se ollut niinkään hullua elämää. Usein toivon että
ne ajat palaisivat. Minulla oli kaksi majaa itselläni ja pari
neekerityttöä. On paljon parempi," lisäsi Peter vähän ajan perästä,
"pitää mustia naisia kuin valkoisia. Valkoisista sinun täytyy pitää
huolta jos jonkinlaista, mutta neekerit pitävät huolta sinusta! Ja kun
kyllästyt niihin, et muuta kuin ajat ne matkoihinsa. Minä rakastan
neekerityttöjä." Peter nauroi. Mutta vieras istui liikkumatta käsivarret
polvien ympäri.
"Onko teillä yhtään tyttöä?" kysyi Peter. "Välitätte kai neekereistä?"
"Minä rakastan _kaikkia_ naisia," sanoi vieras muuttaen käsivarsiaan.
"Soo--oh, vai kaikkia," sanoi Peter. "Minua ne jo alkavat kyllästyttää
aika lailla. Minulla oli kylliksi harmia omistani," lisäsi hän
iloisesti, lämmitellen käsiään tulessa aivan kuin mies, joka aikoo
nauttia lystistä keskustelusta. "Toinen tyttö oli vain viisitoista
vuotias. Minä ostin hänet halvalla eräältä poliisilta, joka oli pitänyt
häntä luonaan. Hän ei ollut paljon arvoinen. Mutta se toinen! Voi
helkkari sentään! En ikinä ole nähnyt hänen vertaistaan neekerityttöä.
Minä sen myönnän heti paikalla suoraan -- -- --" sanoi Peter ojentaen
sormiaan tuleen päin, "että hän oli kolmekymmentä vuotta niin varmaan
kuin hän oli yhden päivän vanha. Miehet eivät tavallisesti välitä sen
ikäisistä naisista, ne rakastavat enemmän tyttöletukoita. Mutta minun
mieleni tarttui häneen ensi näkemällä. Hän oli sen pojan oma, jonka
seurassa minä olin, mistä lie hankkinut hänet, pohjoisesta. Sillä
pojalla oli ollut koko homma ennenkuin hän sai sen naisen itselleen.
Naisella oli näet neekerimies ja kaksi lasta, ja hän ei tahtonut jättää
heitä. Jotain sen kaltaista hullutusta minulle kerrottiin. Tiedättehän
millaisia ne neekerit ovat? No niin, minä koettelin houkutella sitä
toista poikaa antamaan hänet minulle, mutta ei se peijakas taipunut.
Toisen naisen hän antoi minulle, mutta hänestä en minä paljoa
välittänyt, sillä hän oli lapsi vain. No niin, minäpä läksin Umtaliin ja
toin sieltä koko joukon viinaa ja muuta hyvää, ja palatessani leiriin ei
heillä siellä ollut tippaakaan juotavia. Kymmeneen päivään ne eivät
olleet nähneet viinan pisaraakaan, ja sade aika oli tulossa eikä ollut
tietoa, mistä voisi saada juomia. No niin, minulla oli viinapulloni,
näin suuri -- -- --" hän osoitti käsillään noin kahden jalan pituista
väliä, "ja se toinen poika tahtoi ostaa sitä minulta. Minä en välittänyt
ollenkaan hänen tarjouksistaan. Sanoin vain, että tarvitsin sen itsekin.
Hän tarjosi minulle vaikka mitä. Vihdoin sanoin: 'No, sama kai se
minulle on! Voinhan tehdä sinulle mieliksi ja antaa viinat sinulle, jos
sinä annat minulle sen naisesi!' Ja silloin hän suostui. Ei monikaan
mies olisi välittänyt neekerinaisesta, jolla oli kaksi lasta, mutta mitä
minä siitä, se oli saman tekevä minulle. Ja kyllä hän osasi tehdä työtä!
Hän laittoi puutarhan, jossa hän, ja se toinen tyttö tekivät työtä.
Minun ei tarvinnut penninkään edestä ostaa ruokaa kuutena kuukautena ja
vielä minä möinkin vihreätä maissia ja kurpitseja toisille miehille. Ja
siisti hän oli myöskin, sen vakuutan. Englannin kieltä hän oppi paljoa
nopeammin kuin minä opin hänen kieltään ja pian kyllä hän rupesi
käyttämään pukua ja kaulahuivia."
Vieras istui yhä vielä liikkumatta katsellen tuleen.
Peter Halket asettui istumaan hiukan mukavammin valkean ääreen. "No
niin, eräänä päivänä palasin takaisin majalleni hiukan odottamatta
noutamaan jotain, ja mitä näin? Hän puheli majan ovella erään
miesneekerin kanssa. Minä olin antanut heille ankarat käskyt, että he
eivät ikinä saisi puhua sanaakaan miesneekereille, ja siksi kysyin, mitä
tuo oli olevinaan. Hän vastasi vallan tyyneesti että se oli vieras, joka
oli kulkenut ohi ja pyytänyt häneltä vettä juotavaksi! Minä en tehnyt
sen enempää, ajoin vain miehen pois. En ajatellut sitä enää. Mutta
seuraavana päivänä näin sen saman miehen hiipivän pitkin kenttää. Vaimo
tuli luokseni samana päivänä ja pyysi minulta patruunia. Minä kysyin
mitä piruja akat tekivät patruunilla, ja hän sanoi, että vanha
neekerivaimo, joka oli auttanut häntä puutarhatyössä, oli sanonut
lakkaavansa kokonaan avunannosta, ellei hän saisi hiukan patruunia
pojalleen, että tämä pääsisi pohjoiseen elefantteja metsästämään. Vaimo
kiusasi ja kärtti minulta noita patruunia, sillä hänen piti kohta saada
lapsi, ja hän vakuutti ettei hän voinut hoitaa puutarhaa ilman apua.
Minä vihdoin annoin ne hänelle. Minä en milloinkaan malta ajatella.
No niin, satuin sitten kuulemaan että yhtiön piti suorittaa pieni
kahakka matabeleläisten kanssa ja arvelin että voisinhan minä lähteä
mukaan vapaaehtoisena. Sanottiin että siellä oli kosolta saalista
saatavana, ja maatakin siellä voisi saada ja vaikka mitä, ja minä
arvelin viipyväni tuolla retkellä ainoastaan kolme kuukautta. Lähdin
siis. Minä jätin naiset kotiin ja paljon muonatavaroita puutarhaan sekä
hiukan sokeria ja riisiä, ja minä kielsin heitä liikkumasta minnekään,
kunnes palaisin takaisin. Käskin sitä toista miestä pitämään heitä
silmällä. Molemmat naiset olivat mashonalaisia, ja he vakuuttivat aina,
että mashonalaiset eivät rakasta matabeleläisiä, mutta, kautta taivaan,
he näkyivät rakastavan heitä kumminkin enemmän kuin meitä. Mashonalaiset
ovat todellakin kyllin hävittömiä väittääkseen että matabeleläiset kyllä
joskus rasittavat heitä, mutta valkoiset miehet rasittavat heitä aina!
No niin, minä siis jätin naiset kotiin," sanoi Peter laskien kätensä
polvilleen. "Muistakaa, että aina kohtelin noita naisia hyvin. En
milloinkaan antanut pienintäkään iskua kummallekaan heistä. Kaikki
miehet naapuristossa puhuivat minusta kuin ihmeestä, kun kohtelin
naisiani sillä tavalla. No niin, olin ollut poissa kuukauden päivät, kun
sain kirjeen siltä entiseltä työtoveriltani, samalta mieheltä, jolla se
vaimo oli ensin -- hän on kuollut nyt, poika raukka, he löysivät hänet
majan ovella, kurkku poikki leikattuna -- mitä te arvelette hänen
kirjoittaneen? Sitä tietysti, että minä en ollut kuutta tuntia ollut
poissa kotoa, ennenkuin molemmat naiset läksivät karkuun! Se oli kaikki
sen vanhemman syytä. Mitä arvelette hänen tehneen? Hän otti joka ikisen
kuulan ja patruunan, jonka hän saattoi löytää majassa ja minun vanhan
Martini-Henry kiväärini ja vieläpä teerasian kannenkin, sillä siitä
saattoi valaa kuulia neekerien vanhanaikuisille suusta ladattaville
pyssyille. Ja sitten hän mennä livisti matkoihinsa vieden sen nuoren
tytön mukanaan. Toverini kirjoitti minulle että he eivät koskeneet
muihin esineisiin. Huivit ja puvut, jotka olin heille antanut, he
potkivat majan lattialle ja menivät alastomina lanneverhoineen, kantaen
ampumatavaroita päänsä päällä. Eräs miesneekeri tuli heitä vastaan
kahdenkymmenen peninkulman päässä, ja hän sanoi että he mennä livistivät
Lo-Magundista kohti minkä ennättivät.
Ja tiedättekö," lisäsi Peter lyöden polveaan ja katsoen merkitsevästi
vieraaseen toisella puolen tulta, "olen yhtä varma eräästä asiasta kuin
siitä, että nyt istun tässä. Tuo neekeri, jonka tapasin majallani, oli
hänen miehensä! Hän oli tullut naista hakemaan silloin, ja, kun nainen
huomasi, ettei pako ollut mahdollinen, hankki hän patruunat _hänelle_,
miehelleen!" Peter vaikeni hetkeksi tarkoittavasti. "Ja nyt hän on
palannut miehensä luo. Ja miehelleen hän vei nuo ampumavarat!"
Peter katsoi toiselle puolen tulta vieraaseen, nähdäkseen, minkä
vaikutuksen hänen kertomuksensa oli tehnyt.
"Sen minä sanon," lisäsi sitten Peter, "jos minä sinä päivänä olisin
aavistanut kuka tuo neekeripiru oli, joka seisoi minun ovellani, niin
olisin varmaan lähettänyt hänen niskaansa yhden patruunan, jota hän ei
ollut pyytänyt." Peter katsoi kehuvasti vieraaseen. Tuo oli hänen ainoa
kertomuksensa. Hän oli kertonut sen kymmeniä kertoja leirivalkean
ääressä jollekin uudelle toverille. Hänen tultuansa tähän kohtaan olivat
kuulijat aina ilmaisseet hyväksymisensä ja osanottonsa. Tänä iltana ei
kuulunut mitään sellaista. Vieraan tummat silmät katselivat tulta, aivan
kuin hän ei olisi kuullut mitään.
"En minä siitä olisi välittänyt niin paljoa," lisäsi Peter vähän ajan
kuluttua, "vaikk'ei kukaan mies mielihyvällä katsele sitä, että hänen
naisensa otetaan pois, mutta hänen piti synnyttää lapsi parin kuukauden
perästä -- ja sen pienen tytön piti kanssa synnyttää lapsi, mikäli minä
ymmärsin! Siltä hän ainakin näytti. Minä otaksun että he tappoivat
sikiöt ennen syntymistä. Niillä ei ole sydäntä ollenkaan noilla
neekereillä. Mitä ne välittävät valkoisen miehen lapsesta! Niillä ei ole
rahtuakaan sydäntä! Ne palaavat milloin tahansa takaisin mustan miehen
luo, vaikka niitä kohtelisi kuinka hyvin. Se on eri asia, jos ottaa ne
vallan nuorina ja pitää ne tarkasti erillään niiden omasta kansasta.
Mutta annappas jos neekerinaisella on ollut neekerimies ja vielä lapsia
lisäksi! Yhtä hyvin voisi koettaa pitää pirua kiinni kuin sellaista
naista! Ne palaavat takaisin aina. Jos minut koskaan ammutaan, niin on
hyvin luultavata, että se tapahtuu minun omalla pyssylläni ja omilla
patruuneillani. Ja tuo nainen voisi vallan hyvin seistä vieressä
katsomassa ja huutaa hyväksymisensä ampujalle, vaikka minä en lyönyt
häntä kertaakaan koko sillä ajalla, kun hän oli luonani. Mutta sen minä
sanon, että jos minä kerran tapaan sen neekeripirun, niin kyllä minä
hänelle näytän! Hänen elämänlankansa ei veny kovin pitkäksi sen
perästä!" Peter Halket vaikeni. Hänestä näytti kuin nuo tummat silmät
pitkien silmiripsien takana olisivat katsoneet johonkin hänen takanaan
niin äärettömän surumielisesti, aivan kuin itkevän silmät.
"Te näytätte kovin väsyneeltä," sanoi Peter, "ettekö tahtoisi hiukan
nukahtaa? Voitte panna päänne tuohon kivelle, ja minä vartioin."
"En kaipaa unta," sanoi vieras, "minä valvon kanssanne."
"Te olette myöskin ollut sodassa, näen mä," sanoi Peter, kumartuen
hiukan ja katsellen vieraan jalkoja. "Taivas! Molemmat jalat! -- Ja
aivan läpi! Teillä mahtoi olla aika harmi siitä!"
"Siitä on jo hyvin pitkä aika," sanoi vieras.
Peter Halket heitti lisää puita tuleen. "Tiedättekö," sanoi hän, "minä
olen koko ajan miettinyt, ketä te muistutatte. Nyt tiedän, äitiäni!
Teidän kasvonne eivät ole hänen kasvojensa näköiset, mutta kun teidän
silmänne katsovat minuun, tuntuu aivan siltä kuin hän katsoisi minuun.
Eikö se ole hullua? Minä en ole tuntenut teitä Aatamin ajoista asti, ja
te olette tuskin virkkanut sanaakaan koko ajalla, ja kumminkin minusta
tuntuu, kuin olisin tuntenut teidät koko elinikäni." Peter siirtyi
hiukan lähemmäksi vierasta. "Minä pelkäsin teitä kamalasti, kun ensin
tulitte, ja vielä sittenkin, kun ensin näin teidät. -- Teidän pukunne ei
ole samanlainen kuin useimmilla meillä, ymmärrättehän. Mutta heti
paikalla kun tulen valo loisti teidän kasvoihinne, sanoin itselleni: 'ei
ole hätääkään'. Eikös se ole hullua?" sanoi Peter. "Minä en ole tuntenut
teitä Aatamin ajoista asti, mutta vaikka te ottaisitte pyssyni tuosta ja
tähtäisitte minuun, en liikahtaisi! Voisin panna maata tuohon noin ja
pitää päätäni teidän jaloillanne. Eikös se ole hullua, vaikka en ole
tuntenut teitä Aatamin ajoista asti? Nimeni on Peter Halket. Mikä teidän
nimenne on?"
Mutta vieras järjesteli puita tulessa. Liekit kohosivat heloittaen
korkealle ja melkein peittivät hänet Peter Halketin näkyvistä.
"Ihme kuinka ne palavat, kun te niitä kohentelette!" sanoi Peter.
He istuivat ääneti liekin ääressä vähän aikaa.
Sitten Peter sanoi: "Näittekö yhtään neekeriä eilen? Minä en ole
tavannut ainoatakaan näillä seuduilla."
"Tuolla on", sanoi vieras nousten seisaalleen, "vanha vaimo eräässä
luolassa, ja pensaikossa kymmenen peninkulmaa täältä on mies. Hän on
elänyt siellä kymmenen viikkoa, siitä asti kun hävititte heidän kylänsä,
käyttäen ravinnokseen juuria ja yrttejä. Hän tuli haavoitetuksi sääreen
ja jätetyksi kentälle muka kuolleena. Nyt hän odottaa, kunnes olette
poistuneet näiltä seuduilta, voidakseen sitten seurata omia
heimolaisiaan. Hänen säärensä ei ole vielä niin terve, että hän voisi
kulkea niin nopeasti."
"Puhuitteko hänen kanssaan?" kysyi Peter.
"Autoin häntä alas lammikolle, sillä rantaäyräs oli niin korkea, ettei
hän voinut yksin kulkea sitä pitkin."
"Olipa onni, ettei meidän miehet huomanneet teitä," sanoi Peter. "Meidän
kapteenimme on niin peijakkaan tarkka. Hän olisi siinä paikassa ampunut
teidät, jos hän vain olisi nähnyt teidän hulluttelevan haavoitetun
neekerin kanssa. Olipa se onni, ettette joutunut hänen tielleen."
"Nuoret korpit saavat lihaa ravinnokseen," sanoi vieras kohottautuen
suoraksi, "ja jalopeurat menevät virralle sammuttamaan janoaan."
"Jaa -- niin --" sanoi Peter, "mutta sitähän emme voi estää!"
He olivat taas ääneti vähän aikaa. Sitten Peter jatkoi, huomatessaan
että vieraalla ei näkynyt olevan halua puhelemaan: "Kuulitteko siitä
hassusta kujeesta Bulwayon tiellä tässä tuonoin, kun ne kolme neekeriä
hirtettiin vakoojina? Minä en ollut itse siellä, mutta yksi meidän
pojista kertoi, kuinka he pakoittivat neekerit hyppäämään alas puusta ja
itse hirttämään itsensä. Yksi ei mitenkään tahtonut hypätä, ennenkuin
sai hyvän annoksen haulia selkäänsä, ja sittenkin hän tarttui vielä
oksaan, niin että piti ampua irti hänen kätensä siitä. Hän ei ollut
ihastunut hirttäytymiseen. Minä en tietysti vastaa, että se on totta,
koska en ollut itse siellä, mutta niin yksi pojista kertoi. Toinen
meikäläisistä, joka oli silloin Bulwayossa, mutta joka ei nähnyt, kun
neekereitä hirtettiin, sanoi että heihin ammuttiin sen perästä, kun he
olivat hypänneet, että he kuolisivat. Minä --"
"Minä olin siellä," sanoi vieras.
"Todellako?" sanoi Peter. "Minä näin kuvan neekereistä roikkumassa
puussa, ja meidän pojat ympärillä tupakoiden, mutta en minä huomannut
teitä siinä. Te olitte kai juuri lähtenyt pois."
"Minä seisoin heidän vieressään kun heidät hirtettiin," sanoi vieras.
"Todellako?" sanoi Peter. "Minusta ei ole lystiä katsella sellaista.
Muutamista ei mikään ole niin lystiä kuin katsella, kuinka neekerit
potkivat, mutta minä en voi sietää sitä. Se panee voimaan pahoin. Ei se
ole pelkurimaisuutta", vakuutti Peter nopeasti, sillä hän pelkäsi että
vieras saisi huonon käsityksen hänen rohkeudestaan. "Jos on kysymys
ampumisesta ja taisteluista, niin kyllä minä olen mukana. Voin lyödä
vetoa, että olen tappanut yhtä monta neekeriä kuin kuka tahansa
meikäläisistä. Mutta piiskaamista ja hirttämistä en voi sietää. Se
riippuu tietysti siitä, miten on kasvatettu. Äiti ei koskaan antanut
tappaa meidän hanhiakaan. Ne kuolivat vanhuuttaan ja me käytimme vain
höyhenet ja munat. Ja hän sanoi alituiseen minulle: 'elä lyö pienempää,
elä lyö heikompaa, elä lyö ketään joka ei voi lyödä sinua yhtä kovaa
takaisin!' Kun tuommoista alituiseen toitotetaan korviin, ei siitä pääse
ikinä maailmassa. Kerran meikäläiset olivat ampuneet neekerin. He
kertoivat, että hän istui hiljaa kuin kivipatsas, käsivarret säärien
ympäri. Muutamat meidän väestä antoivat hänelle korvapuusteja ennen
ampumista. Tuollaista en minä voi sietää. Se nostattaa pahaa elämää
tänne." Peter painoi kädellään sydänalaansa. "Kyllä minä ammun vaikka
kuinka monta, vallankin kun he juoksevat pakoon, mutta heitä ei pidä
sitoa kiinni."
"Minä olin siellä, kun tuo mies ammuttiin," sanoi vieras.
"Oh -- te näytte olleen joka paikassa," sanoi Peter. "Oletteko nähnyt
Cecil Rhodesin?"
"Olen nähnyt hänet?" sanoi vieras.
"_Hän_ se on kuolema neekereille," sanoi Peter Halket lämmitellen
käsiään. "Sanotaan että kun hän oli pääministerinä siirtomaassa, hän
koetti säätää semmoisen lain, joka antaisi isännille oikeuden ruoskittaa
neekeripalvelijoitaan, kun nämä tekivät jotain epämieluista. Mutta muut
englantilaiset eivät suostuneet siihen. Mutta täällä hän voi tehdä mitä
ikinä hän tahtoo. Siitä syystä niin moni tahtoisi, että häntä ei
lähetettäisi pois. He sanovat näin: jos tänne asetetaan englantilainen
hallitus, niin se antaa neekereille maata. Ja sitten se antaa heille
äänestysoikeuden ja sivistystä ja kasvatusta ja kaikenmoista sellaista.
Mutta Cecil Rhodes hän pitää ne peijakkaat kurissa! Hän sanoo _pitävänsä
enemmän maasta kuin neekereistä_. He sanovat että Cecil Rhodes jakaa
maan meille ja pakoittaa neekerit tekemään työtä meidän maallamme,
kysymättä rahtuakaan heidän tahtoaan. Ja sehän on aivan yhtä edullista
kuin orjien pito. Eikä näistä edes tarvitse pitää huolta vanhoilla
päivillä. Minä olen Rhodesin puolella. Se on helkkarin hyvä tuuma. Emme
me tule tänne työtä tekemään, sitä kyllä voi tehdä Englannissakin. Me
tulemme tänne hankkimaan rahaa, ja kuinka me sitä saamme, elleivät
neekerit tee työtä meille, tai ellemme perusta yhtiötä? Hän on kuolema
kaikille neekereille, tuo Rhodes!" sanoi Peter miettiväisenä. "Sanotaan,
että jos tänne asetetaan brittiläinen hallitus, ja jos sitten sattuisi
lyömään neekeriä ja siitä olisi pahempia seurauksia, niin paikalla siitä
syntyisi oikeudenkäynti ja kaikenlaista harmia. Mutta Cecil se on poika,
joka ei semmoisesta välitä niin mitään, kunhan vain ei _häntä_ panna
välikäteen."
Vieras katsoi kirkkaita liekkejä, jotka kohosivat korkealle tyyneessä
yöilmassa. Sitten hän äkkiä säpsähti.
"Mitä nyt?" sanoi Peter. "Kuuletteko mitään?"
"Kuulen etäältä itkua," sanoi vieras, "ja lyöntejä. Ja kuulen miesten ja
naisten kutsuvan minua."
Peter kuunteli tarkkaan. "En voi kuulla yhtään mitään", sanoi hän. "Se
on kai teidän omassa päässänne. Minä kuulen joskus ääniä päässäni." Hän
kuunteli vielä tarkkaan. "Ei kuulu ikinä mitään. On niin perin
hiljaista."
He istuivat ääneti hetkisen.
"Peter Simon Halket," sanoi vieras äkkiä. -- Peter säpsähti, sillä hän
ei ollut sanonut toista ristimänimeään vieraalle -- "jos kävisi niin,
että te saisitte kaikki nuo halutut maanne, ja jos saisitte mustia
miehiä tekemään työtä edestänne ja hankkimaan teille suuria rikkauksia,
tai jos voisitte perustaa tuon yhtiön" -- Peter säpsähti -- "ja hullut
ostaisivat osakkeita, niin että teistä tulisi koko valtakunnan rikkain
mies, ja jos te hankkisitte laajoja maita itsellenne ja rakentaisitte
komeita linnoja, niin että ruhtinaat ja tämän maailman mahtavat
ryömisivät teidän luoksenne ja puristaisivat teidän käsiänne, pyytäen
hiukan kultaa teiltä -- mitä se teitä hyödyttäisi?"
"Hyödyttäisi!" Peter Halket tuijotti vieraaseen. "Se tietysti
hyödyttäisi vaikka kuinka paljon. Mikä se tekee Beitin ja Rhodesin ja
Barnaton niin suuriksi? Jos on kahdeksan miljoonaa --"
"Peter Simon Halket, kellä on suurin sielu kaikista, jotka tunnette maan
päällä?" sanoi vieras. "Kenen sielu on puhtain?"
"Oh," sanoi Peter, "nyt ei ollutkaan kysymys sieluista vaan rahasta.
Tietysti, jos kerran sieluista puhutaan, minusta on äiti paras ihminen,
jonka ikinä olen nähnyt. Mutta mitä se häntä hyödyttää? Hänen täytyy
ikänsä seistä pesemässä kaikenlaisten hienojen pöllöpäiden
alusvaatteita. Odottakaappa, kun minä saan rahoja! Silloin ne ajat
muuttuvat, ja silloin se on toinen, joka saa --"
"Peter Halket," sanoi vieras, "kuka on suurin, sekö joka palvelee vai
sekö jota palvellaan?"
Peter katsahti vieraaseen, ja yhtäkkiä hänelle selvisi, että vieras
mahtoi olla hullu.
"Oh," sanoi hän, "jos sillä lailla puhutaan, niin ei mikään ole mitään!
Voisitte yhtä hyvin väittää, että te itse istuessanne tuossa, vanhassa
liinaviitassanne, olette yhtä suuri kuin Rhodes tai Beit tai Barnato,
tai vaikkapa kuningas. Tietysti ihminen on yhtä hyvä, olipa hän rikas
tai köyhä, mutta hän ei ole yhtä hyvä, muitten silmissä."
"On ollut kuninkaita, jotka ovat syntyneet seimessä," sanoi vieras.
Silloin Peter huomasi, että vieras laski leikkiä, ja hän nauroi. "Siitä
kai on hyvin pitkä aika. Nyt ne eivät ainakaan synny seimessä," sanoi
hän. "Vaikkapa itse kaikkivaltias Jumala tulisi tähän maahan, niin
ihmiset eivät paljoa hänestä välittäisi, ellei hän omistaisi ainakin
puolen miljoonan edestä osakkeita."
Peter korjasi valkeata. Äkkiä hän tunsi vieraan katseen.
"Kuka antoi teille maanne?" kysyi vieras.
"Minulle! Tietysti Chartered Company," sanoi Peter.
Vieras katsoi taas tuleen. "Ja kuka antoi maan heille?" kysyi hän
tyyneesti.
"Englanti, tietysti. Englanti antoi Chartered Companylle maan tuolle
puolen Zambesia, jotta yhtiö saisi tehdä sillä mitä ikinä se tahtoi ja
hankkia siitä niin paljon rahaa kuin se suinkin saattoi, ja Englanti
olisi sillä apuna."
"Kuka antoi maan Englannin miehille ja naisille?" kysyi vieras
tyyneesti.
"Mitä hittoja! He sanoivat tietysti että se oli heidän, ja silloin se
oli heidän," sanoi Peter.
"Entäs sen maan asukkaat, onko Englanti antanut teille ihmiset myöskin?"
Peter katsoi hiukan epäröiden vieraaseen. "Tietysti se on antanut meille
myöskin asukkaat. Mitä me tekisimme maalla ilman asukkaita?"
"Ja kuka antoi Englannille nuo asukkaat, elävän lihan ja veren, että
Englanti ne antaisi pois toisten käsiin?" kysyi vieras nousten
seisaalleen.
Peter katsoi häneen melkein peloissaan. "Ah -- mitä Englanti tekisi
kurjilla neekerijoukoilla, ellei se antaisi niitä meille? Mitä ne ovat
muuta kuin maailmanlopun kapinoitsijoita, koko neekerit?" sanoi Peter.
"Mikä on kapinoitsija?" kysyi vieras.
"Voi taivas!" sanoi Peter. "Kylläpä mahdatte olla vieras tämän maailman
menolle, ellette tiedä, mikä kapinoitsija on! Kapinoitsija on semmoinen
ihminen, joka taistelee kuningastaan ja maatansa vastaan. Nuo helvetin
neekerit ovat kapinoitsijoita siksi että ne taistelevat meitä vastaan.
He eivät tahdo antautua Chartered Companylle. Mutta heidän täytyy. Kyllä
me heille opetamme," sanoi Peter Halket puristaen nyrkkiään ja istautuen
varmasti Etelä-Afrikan maalle, josta hän ei kaksi vuotta takaperin ikinä
ollut kuullutkaan, ja jota hän kahdeksantoista kuukautta sitten ei ollut
nähnyt, aivan kuin se olisi ollut hänen isäinsä maa, jossa hän ensiksi
näki päivän valon.
Vieras katsoi tuleen ja sanoi sitten mietteissään: "Olen nähnyt maan
kaukana täältä. Siinä maassa on kahden laatuisia ihmisiä, jotka asuvat
vieretysten. Noin tuhat vuotta sitten toinen kansa voitti toisen ja
siitä lähtien ne ovat asuneet yhdessä. Nyt tahtoo toinen kansa ajaa pois
voittajansa. Ovatko he myöskin kapinallisia?"
"Hm," sanoi Peter tyytyväisenä, kun vieras vetosi häneen, "se riippuu
vallan kokonaan siitä, keitä ne ovat. Ymmärrättehän."
"Toista kansaa sanotaan turkkilaisiksi, toista armenialaisiksi," sanoi
vieras.
"Jaa," sanoi Peter, "armenialaiset eivät ole kapinallisia. He ovat
meidän puolellamme! Sanomalehdet ovat vallan täynnä noita asioita,"
lisäsi Peter ylpeänä, kun sai näyttää tietojaan. "Ne peijakkaan
turkkilaiset! Mikä oikeus heillä oli voittaa armenialaiset? Kuka antoi
heille heidän maansa? Tekisi mieleni mennä itse heitä ampumaan!"
"_Miksi armenialaiset eivät ole kapinallisia?_" kysyi vieras lempeästi.
"Oh, te kysytte niin kummallisia kysymyksiä," sanoi Peter. "Elleivät he
pidä turkkilaisista, miksi heidän pitäisi sietää heitä? Jos ranskalaiset
nyt tulisivat ja voittaisivat meidät ja me käyttäisimme ensimäistä
tilaisuutta ajaaksemme heidät tiehensä, ette kai sanoisi _meitä_
kapinallisiksi! Miksi armenialaiset eivät saisi ajaa pois noita
kirotuita turkkilaisia? Paitsi sitä," lisäsi Peter kumartuen eteenpäin
ja puhuen aivan kuin semmoinen henkilö, joka on aikeessa sanoa tärkeän
salaisuuden, "ymmärrättehän, että ellemme me auta armenialaisia, tulevat
venäläiset apuun, ja meidän täytyy" -- Peter näytti tavattoman viisaalta
-- "meidän täytyy estää se. He ottaisivat maan, ja se on aivan tiellä
Indiaan. Ja sitä me emme voi sallia. Arvaan että te ette tiedä paljon
politiikasta siellä Palestinassa?" sanoi Peter, katsoen ystävällisesti
ja suojelevasti vieraaseen.
"Jos nämät ihmiset", sanoi vieras, "tahtovat ennemmin olla vapaina tai
brittiläisen vallan alla kuin Chartered Companyn alamaisina, miksi he
vastustaessaan Chartered Companya ovat enemmän kapinallisia kuin
armenialaiset vastustaessaan turkkilaisia? Onko Chartered Company
Jumala, että jokaisen polven tulee notkistua sen edessä ja jokaisen pään
kumartua? Alistuisitteko te Englannin valkoiset miehet päiväksikään sen
komennon alle?"
"Ah," sanoi Peter, "tietysti emme, mutta me olemme valkoihoisia ja
samoin ovat armenialaisetkin -- melkein --". Hän katsahti vieraan
tummiin kasvoihin ja lisäsi nopeasti: "Tietysti se ei riipu väristä,
senhän ymmärrätte. Minä pidän tummista kasvoista, äidillä on ruskeat
silmät -- mutta armenialaiset ne ovat pitkätukkaisia aivan niinkuin
mekin."
"Vai niin, se riippuu siis tukasta," sanoi vieras lempeästi.
"E--ei," sanoi Peter, "eihän se nyt tietysti riipu aivan siitäkään.
Mutta se on kumminkin vallan eri asia se, että armenialaiset tahtovat
vapautua turkkilaisista, kuin se, että nämä peijakkaan neekerit tahtovat
vapautua Chartered Companysta. Paitsi sitä armenialaiset ovat
kristityitä niinkuin mekin!"
"Oletteko _te_ kristityitä?" Omituinen väre kävi vieraan kasvojen yli.
Hän nousi seisaalleen.
"Tietysti olemme," sanoi Peter. "Me olemme kaikki kristityitä, me
englantilaiset. Ehkä te ette pidä kristityistä? Tiedän että muutamat
juutalaiset eivät pidä kristityistä," sanoi Peter, katsoen
tyynnyttävästi vieraaseen.
"Minä en rakasta enkä vihaa ketään ihmistä hänen nimensä tähden," sanoi
vieras. "Nimi ei merkitse mitään."
Vieras istautui taas tulen ääreen ja pani kätensä ristiin.
"Onko Chartered Company myöskin kristitty?" kysyi hän.
"Tietysti, tietysti," sanoi Peter.
"Mikä on kristitty?" kysyi vieras.
"Hm -- niin -- te kysytte todellakin niin kummallisia kysymyksiä.
Kristitty on sellainen ihminen, joka uskoo taivaaseen ja helvettiin ja
Jumalaan ja Raamattuun ja Jesukseen Kristukseen, että Kristus vapahtaa
hänet menemästä helvettiin; ja jos hän uskoo, hän vapahdetaan, hän
varmasti vapahdetaan."
"Mutta täällä, tässä maailmassa, kuka täällä on kristitty?"
"Hm," sanoi Peter, "minä olen kristitty -- me olemme kaikki
kristityitä."
Vieras katsoi tuleen, ja Peter tahtoi mielellään vaihtaa
keskusteluainetta. "Se on vallan omituista kuinka te olette äitini
näköinen -- tarkoitan käytöstänne. Hän sanoi aina minulle: 'Elä välitä
rahansaaliista, Peter. Liian suuri rikkaus on yhtä paha kuin liian suuri
köyhyys'. Te muistutatte niin paljon häntä."
Vähän ajan perästä Peter sanoi, kumartuen hiukan vieraaseen päin: "Mistä
syystä tulitte tähän maahan, ellette tahdo ansaita rahaa? Ei kukaan tule
tänne muusta syystä. Oletteko portugalilaisten puolella?"
"En ole enemmän toisen kansan puolella kuin toisenkaan," sanoi vieras.
"Ranskalainen ei ole minusta parempi kuin englantilainen, eikä
englantilainen parempi kuin kafferilainen tai kiinalainen. Olen
kuullut," lisäsi vieras, "mustan lapsen itkevän, kun se ryömi äitinsä
ruumiilla hakien rintaa, kun äiti makasi kuolleena tien vieressä. Olen
myöskin kuullut rikkaan miehen lapsen valittavan palatsissa. Minä kuulen
kaikki itkut."
Peter katsoi häneen tarkasti. "Kuka te oikeastaan olette?" sanoi hän, ja
kumartuen lähemmäksi vierasta hän lisäsi: "Mitä te täällä teette?"
"Minä kuulun?" sanoi vieras, "maailman voimakkaimpaan yhtiöön."
"Oh," sanoi Peter, istuen suorana, ja kasvoihin tuli ihmettelyn ilme.
"Vai niin, vai niin. Onko se timantti-, vai kulta-, vai maayhtiö?"
"Se on kaiken maailman laajin yhtiö," sanoi vieras, "ja se kasvaa
kasvamistaan. Siihen kuuluu kaiken rotuista väkeä kaikista maista. Siinä
on eskimolaisia, kiinalaisia, turkkilaisia, englantilaisia, kaikkia.
Siinä on kaiken uskoista väkeä, buddhalaisia, mahomettilaisia,
konfusiolaisia, vapaa-ajattelijoita, ateisteja, kristittyjä,
juutalaisia. Se on meille sama, miksi ihmistä sanotaan, kun hän vain
kuuluu meihin."
Peter sanoi: "Mahtaa olla vaikeata teidän ymmärtää toisianne, jos teitä
on niin monta laatua?"
Vieras vastasi: "On merkki, josta me kaikki tunnemme toisemme ja josta
koko maailma meidät tuntee[1]."
[1] Siitä pitää kaikkein tunteman teidän minun opetuslapsikseni, jos te
keskenänne rakkauden pidätte.