I.

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

RATSUMIES PETER HALKET

MASHONAMAASTA

Kirjoittanut

Olive Schreiner

Suomentanut

Aino Malmberg

Ensimmäisen kerran julkaissut

Kustannusosakeyhtiö Otava 1900.

[Kuva: OLIVE SCHREINER]

I.

Oli pimeä yö. Kylmä henkäys kävi idästä, mutta se ei ollut siksi

voimakas, että se olisi häirinnyt ratsumies Peter Halketin nuotiovalkean

leimua, se vain sai sen hiljalleen värähtelemään. Peter Halket istui

yksin sen ääressä kallion törmällä.

Ympärillä oli pilkkosen pimeä. Ei näkynyt tähteäkään mustalla

taivaankannella hänen päänsä päällä.

Hän oli matkustanut kymmenkunnan miehen seurassa viemään maissi- ja

riisivaroja läheisimpään leiriin. Hänet oli lähetetty vakoilemaan

matalalle kukkulasarjalle ja siellä hän oli eksynyt. Kello kahdeksasta

aamulla hän oli kuljeskellut pitkässä ruohikossa, rautakivikallioiden ja

vaivaispensaitten välissä löytämättä mitään muuta jälkeä

ihmisasutuksesta kuin jäännöksiä palaneesta kafferi-leiristä ja maahan

poljetun, viljelemättömäksi jätetyn viljavainion, jossa kuukausi sitten

Chartered Companyn joukot olivat hävittäneet alkuasukaskylän.

Kolme kertaa sinä päivänä hän oli huomaavinaan palanneensa juuri samaan

paikkaan, josta hän oli lähtenyt. Eikä hän tahtonut hyvin pitkällekään

vaeltaa, sillä hän tiesi että hänen toverinsa palaisivat hakemaan häntä

sinne, missä hänet oli viimeksi nähty, kun he illalla leirissä

huomaisivat että häntä ei kuulunut.

Ratsumies Peter Halket oli hyvin väsynyt. Hän ei ollut syönyt mitään

koko päivänä eikä ollut paljoa maistellut pienestä viinapullostakaan

povitaskussaan, sillä hän ei tiennyt, koska hän sen jälleen saisi

täytetyksi.

Yön lähestyessä hän päätti laatia lepopaikkansa pienen kallion törmälle,

joka oli hiukan erillään muista kallioista. Sinne ei kukaan helposti

pääsisi hänen huomaamattaan. Hän ei peljännyt kovin paljon

alkuasukkaita. Heidän leirinsä oli hävitetty ja heidän majansa poltettu

kolmenkymmenen peninkulman piirissä, ja itse he olivat paenneet, mutta

hän pelkäsi hiukan jalopeuroja, joita hän ei ollut koskaan nähnyt, mutta

joista hän oli kuullut, ja jotka saattoivat piileskellä pitkässä

ruohikossa ja pensaikossa kallion juurella. Ja sitten hän hämärästi

pelkäsi jotain, ei oikein tiennyt mitä, odotellessaan ensimäistä pitkää

yötänsä yksinäisyydessä kentällä.

Auringon laskiessa hän oli ennättänyt koota pienen kasan puupalikoita ja

risuja kallion törmälle. Hän aikoi pitää tulta vireillä koko yön, ja

pimeän tullessa hän sen sytytti. Ehkäpä hänen ystävänsä huomaisivat sen

etäältä ja tulisivat häntä noutamaan aikaisin aamulla. Ja villit pedot

tuskin lähestyisivät häntä, kun hän polvistui tulen ääressä. Ja sen hän

tiesi, että alkuasukkaita ei ollenkaan tarvinnut peljätä.

Hän teki tulen ja päätti pysyä valveilla sen ääressä koko yön, jos

suinkin mahdollista.

Hän oli hoikka, keskikokoinen mies, otsa taaksepäin viettävä, silmät

vaalean siniset. Mutta leukapielet olivat vankat ja suuren suun ohuet

huulet osoittivat, että tuo mies saattoi hartaasti himoita tämän elämän

ajallisia antimia ja myöskin nauttia niitä, jos ne sattuvat hänen

osalleen. Alaosassa kasvoja oli siellä täällä pehmeitä, vaaleita

haivenia, alkavan miehuuden merkkejä.

Aika ajottain hän kuunteli tiukasti, kuuluisiko mitään ääniä etäältä,

missä hänen toverinsa ehkä olivat leiriytyneet ja mahdollisesti ampuivat

pyssyillään nähdessään hänen tulensa. Ja vielä tarkemmin hän kuunteli

ääniä läheltä, mutta kaikki oli hiljaa, risut tulessa vain silloin

tällöin räiskivät ja tuuli humisi vienosti kallioiden kivikossa. Hän

kääri suuren hattunsa kokoon ja pisti sen päällystakkinsa taskuun sekä

painoi päähänsä pienen lakin, jonka hänen äitinsä oli kutonut ja joka

kävi niin tiukasti päähän, että ainoastaan yksi vaalea kihara pääsi

valumaan sen alta hänen otsalleen. Hän nosti takkinsa kauluksen ylös

suojatakseen kaulaa ja korvia sekä avasi takin edestä, että tuli saisi

lämmittää hänen rintaansa. Hän oli ennen kokenut monta kylmempää yötä,

istuskellessaan leirivalkean ääressä toveriensa kanssa, puhellen

neekereistä, joita he olivat ampuneet, tai neekerikylistä, joita he

olivat hävittäneet, tahi moittien ruoka-annoksia, mutta tänä yönä kylmä

näkyi tunkeutuvan aivan hänen ytimeensä asti.

Yön hiljaisuus hänen päänsä päällä ja kentän hiljaisuus hänen

ympärillään masensivat hänen mieltään. Joskus hän melkein toivoi

kuulevansa shakaalin karjunnan tai jonkun suuremman petoeläimen äänen

etäällä; ja hän toivoi myöskin että tuuli puhaltaisi hiukan kovemmin,

eikä noin vain hymisisi kivien lomissa. Hän katsahti alas pyssyynsä,

joka lepäsi hana vedettynä maassa hänen oikealla sivullaan, ja vähän

väliä hän kohotti kätensä konemaisesti ja kosketteli patruunia vyössään.

Sitten hän ojensi pienet laihat kätensä tulta kohti, lämmittääkseen

niitä. Kello oli vasta puoli yksitoista, ja hänestä tuntui kuin hän

olisi istunut tässä ainakin kymmenen tuntia.

Vähän ajan perästä hän heitti kaksi suurta puuta tuleen ja veti esiin

pullon taskustaan. Hän tutki tarkkaan tulen valossa paljonko se sisälsi,

sitten hän otti pienen naukun ja tutki pulloa taas, nähdäkseen miten

paljon se oli vähentynyt. Sitten hän pisti sen takaisin taskuunsa.

Sitten ratsumies Peter Halket rupesi ajattelemaan.

Hän ajatteli hyvin harvoin. Vahdissa ja leiritulen ääressä toverien

seurassa ei ollut aikaa semmoiseen. Hän oli ollut huolimaton poika

kyläkoulussa, ja vaikka hänen äitinsä oli koulun loputtua maksanut kylän

apteekkarille, että tämä iltasin lukisi oppineita kirjoja hänen kanssaan

historiasta ja luonnontieteistä, ei niistä ollut paljoa jälellä hänen

päässään. Enimmäkseen hän eli aina sen maailman mukana, joka oli hänen

lähimmässä ympäristössään, antoi hetken tapahtumien vaikuttaa itseensä

ja hävitä jälleen miten tahansa, ajattelematta paljoa. Mutta tänä iltana

kallion törmällä hän vaipui ajatuksiin, ja hänen ajatuksensa liittyivät

yhtenäiseksi sarjaksi.

Hän mietti ensin, että saisikohan hänen äitinsä koskaan sen kirjeen,

jonka hän oli edellisellä viikolla pannut postiin, ja veisiköhän

postinkuljettaja sen äidin mökille, vai pitäisiköhän äidin lähteä sitä

postikonttorista noutamaan. Ja sitten hän ajatteli sitä pientä kylää

Englannissa, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut. Hän näki kuinka äidin

valkoiset hanhenpojat ryömivät portin alatse ja mennä vaaputtivat

lammikkoon takapihalla. Hän näki kouluhuoneen, jota hän oli niin

inhonnut poikana ja josta hän niin usein oli karannut onkimaan tai

linnunpesiä hakemaan. Hän näki kuvat kouluhuoneen seinällä, johon

ilta-aurinko loisti, kun hänen piti istua sisällä. Siinä oli Jesus

Juudanmaalta siunaten lapsia, ja yhdessä kuvassa juuri oven yläpuolella

Hän riippui ojennetuin käsin, ja jaloista vuoti verta. Sitten Peter

Halket ajatteli tornia raunioitten luona, jonne hän niin usein oli

kiivennyt hakemaan linnunmunia, ja hän näki äitinsä seisovan mökin

ovella, kun hän tuli kotiin illalla, ja hän tunsi äidin käsivarret

kaulassaan hänen suudellessaan poikaansa. Mutta hän tunsi myöskin äidin

kyyneleet poskellaan, siksi että hän oli ollut poissa koulusta koko

päivän. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi pyytänyt anteeksi äidiltä ja

luvannut, ettei hän milloinkaan enää tekisi niin, jos äiti vain nyt

lakkaisi itkemästä. Hän oli usein muistellut äitiään kotoa lähdettyään,

laivassa, työskennellessään kultakaivoksissa ja ruvettuaan sotamieheksi.

Mutta hänen muistonsa olivat aina olleet niin epämääräisiä. Hän ei ollut

selvästi nähnyt ja tuntenut äitiä. Mutta tänä iltana hän kaipasi äitiä

aivan niinkuin ennen muinoin pikku poikana, maatessaan vuoteellaan

viereisessä huoneessa ja katsellessaan oven läpi äitiä, joka kumartui

pesusoikon yli ansaitakseen rahaa, millä voisi poikaansa ruokkia ja

vaatettaa. Hän muisti kuinka hän oli kutsunut äitiä luokseen, ja äiti

tuli ja kääri hänet peitteeseen nimittäen häntä "pikku Simoniksi", joka

oli hänen toinen nimensä ja joka myös oli ollut hänen isänsä nimi. Sitä

nimeä äiti käytti silloin vain kun hän, Peter, makasi vuoteellaan

illalla, tai kun hän oli loukannut itsensä.

Hän istui siinä tuijottaen tuleen. Hän päätti ansaita paljon rahaa, ja

äiti muuttaisi hänen luokseen asumaan. Hän rakentaisi suuren talon

Lontoon West Endiin, niin suuren, ettei semmoista oltu ikinä ennen

nähty, ja maalle hän rakentaisi toisen talon, ja he eivät milloinkaan

tekisi työtä.

Peter Halket istui kuin kivettyneenä ja tuijotti tuleen.

Kaikki miehet ansaitsivat rahaa tultuaan Etelä-Afrikkaan -- Barney

Barnato, Rhodes -- kaikki he ansaitsivat rahaa maasta, kahdeksan

miljoonaa, kaksitoista miljoonaa, kaksikymmentäkuusi miljoonaa,

neljäkymmentä miljoonaa. Miks'ei siis hänkin ansaitseisi!

Peter Halket säpsähti äkkiä ja kuunteli. Mutta se olikin vain tuuli,

joka hiipi pitkin kallioita kuin suuri sihisevä peto, joka kiipeää

ylöspäin. Hän katsoi jälleen tuleen.

Hän mietti ansaitsemismahdollisuuksiaan. Kun hän oli palvellut aikansa

vapaaehtoisena, annettaisi hänelle suuri kaistale maata. Mashonalaisilta

ja matabeleläisiltä otettaisi kerran pois kaikki maa, ja Chartered

Company julistaisi semmoisen lain, että heidän piti tehdä työtä

valkoisille miehille, ja hän, Peter Halket, pani heidät tekemään työtä

hänelle itselleen. Hän ansaitsisi rahaa.

Sitten hän mietti mitä hän tekisi sillä maalla, ellei se olisikaan hyvää

ja ellei siitä voisi ansaita rahaa. Siinä tapauksessa hänen pitäisi

perustaa syndikaatti, jota nimitettäisi Peter Halketin

kultakaivosyhtiöksi tai Peter Halketin rautakaivosyhtiöksi tai muuksi

senkaltaiseksi. Peter Halket ei ollut aivan selvillä, kuinka semmoinen

syndikaatti olisi perustettava, mutta sen hän tiesi varmaan, että hänen

ja muutamien muitten miesten pitäisi ostaa osakkeita. Heidän ei

tarvitsisi maksaa niitä. Ja heidän piti saada joku suuri mies Lontoossa

ottamaan osakkeita. Hänen ei tarvitsisi maksaa niistä. He

lahjoittaisivat ne hänelle. Ja sitten olisi yhtiö valmis. Ei kenenkään

tarvitsisi maksaa mitään. Se olisi pelkkä nimi vain -- "Peter Halketin

kultakaivososakeyhtiö". Se menisi täydestä Lontoossa, ja sikäläiset

ihmiset, jotka eivät tunteneet maata, ostaisivat osakkeet. _Heidän_

pitäisi antaa puhdasta rahaa niistä, tietysti. Ehkäpä viisitoista puntaa

kappaleesta hintojen ollessa ylimmillään! -- Peter Halketin silmät

vilkkuivat hänen katsellessaan tuleen. -- Ja sitten, kun hinnat olisivat

ylimmillään, hän, Peter Halket, möisi kaikki osakkeensa. Jos hän antaisi

itselleen ainoastaan kuusituhatta osaketta ja möisi ne kymmenestä

punnasta kappale, niin hän, Peter Halket, omistaisi kuusikymmentätuhatta

puntaa! Ja sitten hän perustaisi uuden yhtiön, ja sitten vielä uuden.

Peter Halket siveli mietteissään polveaan.

Entäs sitten ne muut ihmiset, jotka ostivat osakkeet rahalla? Ne

saisivat tietysti taas myydä ne. Ne saisivat kaikki myydä ne yhä

uudestaan.

Peter Halketin ajatukset kävivät hieman sekaviksi. Tuo asia oli hiukan

liian vaikea hänelle, aivan kuin päätöslasku ennen koulussa, kun hän ei

voinut keksiä kahden ensimäisen termin suhdetta kolmanteen. Niin, jos he

eivät möisi osakkeita oikeaan aikaan, niin se olisi heidän oma syynsä.

Kuka käski laiminlyömään? Hän Peter Halket ei ollut edesvastauksessa

siitä. Jokainen tiesi, että hänen tuli myydä oikealla ajalla. Elleivät

he tahtoneet myydä oikealla ajalla -- no niin -- he eivät siis

tahtoneet. _"Juuri ne osakkeet, jotka te myytte, eikä ne, jotka te

pidätte, tuottavat rahaa."_

Mutta jos he eivät voineet myydä niitä?

Tässä Peter Halket alkoi epäröidä. -- No niin, silloin täytyy Englannin

hallituksen ostaa ne, jos ne olivat niin huonoja, ettei kukaan muu

niistä huolinut. Silloin ei kukaan joutuisi tappiolle. "Englannin

hallitus ei voi antaa englantilaisten osakeomistajain kärsiä." Hän oli

kuullut tuon usein kyllä. Brittiläinen veronmaksaja saisi maksaa

Chartered Companyn sotilaista ja kaikista noista muista asioista, ellei

Chartered Company itse voinut maksaa, ja sen piti ostaa osakkeet, jos

Chartered Company menisi nurin, sillä tuohon yhtiöön kuului lordeja,

herttuoita ja prinssejä. Ja miksi hallitus ei siis maksaisi _hänen_

yhtiönsä edestä? Hän hankkisi myöskin lordeja siihen!

Peter Halket tuijotti tuleen aivan syventyneenä laskuihinsa. -- Herra

Peter Halket, Peter Halketin kultakaivososakeyhtiön tirehtööri. Sitten

kun hän oli hankkinut itselleen tuhansia, -- Herra Parlamentin jäsen

Peter Halket. Sitten kun hänellä oli miljooneja, -- Sir Peter Halket,

valtioneuvos!

Hän mietti syvästi ja tuijotti tuleen. Jos omistat viisi tai kuusi

miljoonaa, voit mennä minne haluat ja tehdä mitä haluat. Voit mennä

Sandringhamiin. Voit naida kenen tahdot. Ei kukaan kysy mikä äitisi oli.

Se ei merkitse kerrassaan mitään.

Omituinen äitelä, masentava tunne valtasi Peter Halketin. Hän veti

vyönsä tiukemmalle.

Vaikk'ei sinulla olisi enempää kuin kaksi miljoonaa, voisit pitää oman

keittäjän ja passarin, jotka tulisivat kanssasi leiriin ja sotaan. Ja

sinä saisit niin paljon shampanjaa ja muuta hyvää kuin mielesi tekisi.

Tällä hetkellä tämä tuntui tärkeämmältä Peter Halketista kuin

Sandringhamiin meno.

Hän veti esille pullonsa, jossa oli Cape kaupungin viinaa, ja otti siitä

pienen kulauksen.

Toiset miehet olivat tulleet tyhjinä Etelä-Afrikkaan ja koonneet

rikkauksia. Miksikä ei hän?

Hän työnsi pieniä oksia suuren puupölkyn alle ja helakka liekki lehahti

ilmoille. Sitten hän kuunteli tarkkaan. Tuuli alkoi tauota ja yö kävi

hyvin hiljaiseksi. Kello oli nyt neljännestä vaille kaksitoista. Hänen

selkäänsä pakotti ja hän olisi tahtonut heittäytyä pitkälleen, mutta hän

ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi nukkuvansa. Hän kumartui eteenpäin ja

piti käsiään polvien välissä sekä katseli liekkiä, jonka hän oli saanut

leimuamaan.

Sitten vähän ajan kuluttua Peter Halketin ajatukset alkoivat himmetä. Ne

kävivät vihdoin hajanaiseksi kuvasarjaksi, joka riehui hujan hajan hänen

aivoissaan, ilman yhtenäistä järjenjuoksua. Kun hän nyt katsoi

rätisevään leimuun, näytti se olevan sama tuli, jolla he olivat

polttaneet alkuasukasten kylän, ja he heittivät tuleen kaikki, jota ei

voinut kantaa pois. Sitten hän oli näkevinään äitinsä lihavat hanhet

mennä laahustavan pientä polkua myöten, jonka kummallakin puolen oli

vihreätä ruohoa. Sitten hän oli näkevinään ne majat, joissa hän asui

kullankaivajain kanssa, ja ne neekerivaimot, jotka asuivat hänen

kanssaan. Ja hän mietti että missähän ne naiset nyt lienevät. Sitten --

hän näki kuinka vanhan mashonalaisen pää ammuttiin pois ja kädet vielä

liikkuivat hänellä. Hän kuuli kuinka neekerivaimot ja lapset kirkuivat,

kun kivärit käännettiin heidän leiriinsä päin. Ja sitten hän kuuli

kuinka dynamiitti räjähti ja kaivoi haudan. Sitten hän taas oli

ampuvinaan maksimikivärillä, mutta se oli hänestä aivan leikkuukoneen

näköinen, semmoisen, jota hän oli käyttänyt Englannissa, mutta vainiolla

hänen edessään ei ollutkaan keltaista viljaa, vaan mustia miesten päitä.

Hänestä tuntui, että jos hän katsoisi taakseen, näkisi hän nuo päät

takanaan rivittäin, aivan kuin koneella leikattu viljakin.

Risuista lehahti liekki yhä kirkkaampana ilmoille, ja kun puut

halkesivat, näkyi palava ydin niiden sisässä. Ratina ja ritinä kaikui

hänen aivoissaan kuin tykistöpatterin ampuminen. Sitten hän äkkiä muisti

mustan naisen, jonka hän ja eräs toinen mies oli yllättänyt yksin

pensaikossa, lapsi selässä, mutta nuori ja sievän näköinen. Hm -- he

eivät ampuneet häntä! -- ja musta nainenhan ei ollut valkoinen. Hänen

äitinsä ei ymmärtänyt noita asioita. Englannissa oli kaikki niin

erilaista kuin Etelä-Afrikassa. Hänellä oli epämiellyttävä tunne siitä,

että hän koetti puolustautua äidilleen, mutta ei oikein ymmärtänyt

miten.

Hän kumartui eteenpäin niin pitkälle, että pieni vaalea kihara, joka

pisti esiin lakin alta, oli melkein kärventyä tulessa. Hänen silmänsä

olivat vielä auki, mutta luomet vaipuivat niiden yli ja kädet painuivat

syvemmälle polvien väliin. Aivoissa ei ollut mitään kuvaa enää jälellä,

ei muuta kuin hämärä tieto tulesta hänen edessään.

Sitten ratsumies Peter Halket säpsähti. Hän istui ja kuunteli. Tuuli oli

lakannut. Ei kuulunut ääntäkään, mutta hän kuunteli kumminkin tarkkaan.

Tulesta kohosi kumminkin kaksi kirkasta liekkiä hiljaisessa ilmassa.

Silloin hän kuuli kallion toisella kyljellä askeleita lähestyvän,

paljaiden jalkojen hitaita, tasaisia askeleita.

Tukka ratsumies Peter Halketin otsalla jäykistyi verkalleen. Hän ei

ajatellutkaan paeta. Hän oli aivan lamautunut kauhusta. Hän tarttui

pyssyynsä. Kuolon kylmyys hiipi hänen jaloistaan ylös päähän. Hän oli

käyttänyt maksimikiväriään kerran taistelussa, jossa kaatui muutamia

satoja neekereitä ja ainoastaan yksi valkoihoinen haavoittui, mutta hän

ei milloinkaan ollut peljännyt. Mutta tänä iltana hänen sormensa olivat

aivan jäykät pyssyn hanalla. Hän polvistui alas tulen viereen, pyssy

valmiina. Kivi puoleksi suojasi häntä jokaiselta tulijalta kallion

toiselta puolelta, ja heti paikalla kun tulija näyttäytyi kiven takana,

hän aikoi ampua.

Mutta yht'äkkiä hänen mieleensä juolahti, että jospa se olikin joku

hänen omista tovereistaan, joka oli tullut häntä hakemaan, eikä mikään

paljasjalkainen vihollinen. Jännitys oli aivan tukahuttaa hänet. Sitten

hän kylmän kauhun valtaamana huusi: "Kuka siellä?"