Mutta vieras oli vaiti.
"Ahaa, jonkunmoinen vapaamuurari yhdistys!" sanoi Peter, nojautuen
kyynäsvarteensa ja katsoen vieraaseen lakkinsa alta. "Onko täällä paljon
teikäläisiä tässä maassa?"
"On," sanoi vieras. Sitten hän ojensi kättään pimeään. "Tuolla eräässä
luolassa oli kaksi naista. Kun räjähdytitte luolan, jäivät he
vahingoittumatta kivilohkareen taakse. Kun te veitte pois kaikki jyvät
ja poltitte ne, mitä ette jaksaneet kantaa, oli siellä vakallinen, jota
ette huomanneet. Naiset jäivät sinne, sillä toinen oli kahdeksankymmentä
vuotta ja toisen piti kohta synnyttää, ja he eivät uskaltaneet lähteä
seuraamaan heimonsa jäännöksiä, sillä te olitte heidän kentillään. Joka
päivä vanha vaimo jakoi jyviä vakasta ja he keittivät ne yöllä
rotkossaan, josta te ette voineet huomata savua. Ja joka päivä vanha
vaimo antoi nuorelle kaksi kourallista ja otti itselleen yhden
kourallisen sanoen: 'Lapsen tähden sinun kohdussasi'. Ja kun lapsi oli
syntynyt ja nuori vaimo parantunut, otti vanha vaimo vaatteen ja kaasi
siihen kaikki jyvät vakasta. Ja hän pani jyvät nuoren vaimon pään päälle
ja lapsen hänen selkäänsä sanoen: 'Mene pitkin virran rantaa, kunnes
tulet pohjoiseen siihen maahan, jonne heimomme läksi. Jonakin päivänä
voit sitten lähettää minua noutamaan'. Ja nuori vaimo kysyi: 'Onko
sinulla kyllin jyviä vakassa, kunnes tullaan sinua noutamaan?' Vanha
vaimo vastasi: 'Minulla on kyllin.' Ja hän istui luolan murretulle
ovelle ja katseli kuinka nuori vaimo astui alas kukkulata ja ylös virran
äyrästä sekä katosi pensaikon taakse. Vanha vaimo katseli tasankoa ja
näki sen paikan, jossa neekerikylä oli ollut ja jossa hän oli nuorena
tyttönä istuttanut maissia --"
"Minä kohtasin naisen, jolla oli jyviä päänsä päällä ja lapsi selässä!"
sanoi Peter hiljaa.
"Ja tänä iltana minä taas näin hänen istuvan luolansa ovella. Kun
aurinko oli laskenut, rupesi hän värisemään vilusta. Hän ryömi sisään ja
laskeutui vakan viereen. Tänä yönä puoli neljä hän kuolee. Minä olen
tuntenut hänet siitä asti, kun hän oli pieni lapsi ja leikki majojen
ympärillä, sillä aikaa kun hänen äitinsä työskenteli maissipellolla. Hän
kuului meidän yhtiöömme."
"Todellako!" sanoi Peter.
"On meillä muitakin jäseniä täällä," sanoi vieras. "Tuolla asui eräs
kullankaivaja," -- hän osoitti pohjoiseen --. "Hän noitui ja kirosi
ihmisten kuullen mutta hänellä oli monta palvelijaa, jotka tiesivät että
hän oli heidän ystävänsä, kun hätä tuli. Kun he olivat sairaita, hoiti
hän heitä omin käsin, kun heillä oli huolia, menivät he hänen luokseen
apua hakemaan. Tämän sodan alkaessa kaikki mustien miesten sydämet
olivat katkerina, sillä muutamat valkoiset miehet olivat valehdelleet
heille, ja heidän lähettiläänsä oli tapettu, kun he aikoivat pyytää
Englantia ottamaan heitä suojaansa. Siihen aikaan muutamat niistä
miehistä, jotka taistelivat valkoisia miehiä vastaan, tulivat
kullankaivajan asunnolle. Kullankaivaja ampui heihin kolosta, jonka hän
oli puhkaissut oveensa, mutta he ampuivat häneen takaisin vanhalla
elefanttipyssyllä, ja kuula särki hänen kylkensä, ja hän vaipui
lattialle -- sillä usein saa syytön kärsiä syyllisen edestä ja armelias
mies kaatuu, mutta sortaja menestyy. Silloin hänen musta palvelijansa,
joka oli hänen luonaan, otti hänet nopeasti syliinsä ja kantoi hänet
asunnon taakse ja sieltä alas virran uomaan, jonne kukaan ihminen ei
voinut heidän jälkiään seurata. Siellä palvelija piilotti isäntänsä
äyräässä olevaan koloon. Ja kun miehet tulivat asuntoon, eivät he
voineet löytää valkoista miestä, eikä näkynyt jälkiä hänen askeleistaan.
Mutta illalla kun musta palvelija palasi asunnolle hankkiakseen ruokaa
ja lääkkeitä isännälleen, ottivat miehet hänet kiinni ja sanoivat: 'Voi
sinua heimosi pettäjä, valkoisen miehen koira, joka puollat niitä, jotka
ottavat meiltä maamme ja vaimomme ja tyttäremme aivan silmäimme edessä!
Sano heti minne olet hänet piilottanut?" Ja kun hän ei tahtonut vastata
heille, tappoivat he hänet asunnon oven eteen. Kun sitten ilta tuli,
ryömi valkoinen mies käsillään ja polvillaan ja saapui asuntoonsa
hakemaan ruokaa. Kaikki muut miehet olivat menneet, mutta hänen
palvelijansa makasi kuolleena oven edessä, ja valkoinen mies arvasi
kuinka kaikki oli tapahtunut. Hän ei jaksanut ryömiä edemmäksi, vaan
laskeutui alas oven eteen, ja sinä yönä valkoinen mies ja musta mies
makasivat vieretysten, kuolleina. Nuo molemmat olivat minun ystäviäni."
"Se oli helkkarin reipas neekeri," sanoi Peter, "olen kuullut ennenkin
samanlaisia juttuja heistä. Kerran eräs tyttö tapettiin, kun hän ei
tahtonut ilmaista emäntänsä olopaikkaa. Mutta," lisäsi Peter
epäilevästi, "kaikki teidän yhtiönne jäsenet näyttävät olevan neekereitä
tai joutuvan surmatuiksi."
"Ne kuuluvat kaikkiin kansakuntiin," sanoi vieras. "Eräässä kaupungissa
vanhassa siirtomaassa on yksi meidän väkeämme, vähäpätöinen
ulkomuodoltaan ja ääneltään. Tapahtui eräänä sunnuntaina, kun paljon
väkeä oli kokoontunut hänen ympärilleen, että hän nousi heille
saarnaamaan. Ja kun aika tuli, että hänen piti alkamaan, sanoi hän: 'Sen
sijaan että puhuisin teille, tahdon lukea teille kertomuksen.' Ja hän
avasi vanhan kirjan, yli kahdentuhannen vuoden vanhan ja luki: 'Sitte
tapahtui, että Nabothilla Jesreeliittiläisellä oli viinamäki
Jesreelissä, läsnä Ahabin, Samarian kuninkaan huonetta.
Ja Ahab puhui Nabothille ja sanoi: anna minulle viinamäkesi kaalimaaksi,
että se on niin läsnä minun huonettani, ja minä annan sen edestä
paremman viinamäen; eli jos sinun niin kelpaa, niin minä annan sinulle
hopiata niin paljon kuin se maksaa.
Mutta Naboth sanoi Ahabille: Herra varjelkoon minua antamasta sinulle
isäini perintöä!
Niin Ahab tuli kotiansa pahalla mielellä ja vihoissansa sen sanan
tähden, kuin Naboth Jesreelitiläinen hänelle puhunut oli, sanoen: en
minä anna sinulle isäini perintöä.'
Mies luki koko kertomuksen, kunnes se oli loppunut. Sitten hän sulki
kirjan ja sanoi: 'Nabothilla on viinamäki tässä maassa, ja siinä on
paljon kultaa. Ja Ahab himoitsi sitä omakseen, saadakseen sen rikkaudet.
Ja hän laski vanhan kirjan syrjään ja otti toisen kirjan, joka oli
kirjoitettu äsken. Ja miehet ja naiset kuiskailivat toisilleen kirkossa:
'Eikö tuo ole sinikirja-selonteko, jonka Cape siirtomaan parlamentin
asettama komitea laati Jamesonin rosvoretkestä?'
Ja mies sanoi: 'Ystäväni, ensimäinen kertomus, jonka teille luin, on
vanhimpia kertomuksia maailmassa, se, jonka nyt aijon lukea, on
uusimpia. Totuus ei ole enemmän totta siksi, että se on kolmentuhannen
vuoden vanhaa, eikä vähemmän totta siksi, että se on eilispäiväistä.
Kaikki kirjat, jotka valaisevat totuutta, ovat Jumalan kirjoja. Siksi
luen näiltä lehdiltä edessäni. Voiko meillä olla hyötyä Ahabin, Samarian
kuninkaan kertomuksesta, ellemme tunne kertomusta nykyajan Ahabeista, ja
jos sallimme nykyajan Nabothien joutuvan kivitetyiksi, meidän
istuessamme rauhallisina?' Ja hän luki heille osia tuosta kirjasta. Ja
muutamat rikkaat miehet ja naiset nousivat ylös ja menivät ulos hänen
vielä puhuessaan, ja hänen vaimonsa meni myöskin ulos.
Ja kun jumalanpalvelus oli lopussa ja mies palasi kotiinsa, tuli vaimo
itkien hänen luokseen ja sanoi: 'Näitkö sinä, kuinka moni rikkaimmista
ja mahtavimmista henkilöistä meni ulos kirkosta tänä aamuna? Miksi sinä
saarnasit semmoisen saarnan juuri nyt, kun meidän pitäisi saada
lisärakennus taloomme, ja kun sinä arvelit että he nostaisivat
palkkaasi. Sinulla ei ole ainoatakaan boeria seurakunnassasi! Miksi
sinun piti sanoa että Chartered Companyn rosvoretki Johannesburgiin oli
väärä?'
Hän sanoi: 'Vaimoni, jos minä uskon että muutamat miehet, jotka me
olemme ylentäneet ylhäälle ja joille me olemme antaneet valtaa, ovat
menetelleet raukkamaisen kurjasti, enkö minä lausuisi julki sitä?'
Ja vaimo sanoi: 'Muistatko että aivan äskettäin, kun Rhodes olisi vaikka
nuollut boerien jalkoja, haihduttaakseen heistä kaikki epäluulot, sillä
aikaa kun hän puuhaili tuota toista asiata, sinä ahdistit molempia, sekä
Rhodesia että Afrikanderien Liittoa[1], siksi että he koettivat saada
säädetyksi lain, joka sallisi neekereitä piiskattavan, ja silloin me
menetimme viisikymmentä puntaa, jotka muutoin olisimme saaneet
kirkollemme?' Ja mies vastasi: 'Vaimoni, eikö Jumalata voi palvella yhtä
hyvin taivaan kannen alla, jonka Hän itse on luonut, kuin palatsissa?
Pitääkö ihmisen vaieta nähdessään sortoa, voidakseen siten ansaita rahaa
Jumalalle? Jos minä puolustin mustaa miestä, ollessani vakuutettu siitä,
että hän oli saanut kärsiä vääryyttä, enkö myöskin puolustaisi valkoista
miestä, omaa heimolaistani? Pitääkö meidän puhua, kun toiselle ihmiselle
tehdään vääryyttä, mutta vaieta, kun sitä tehdään toiselle?'
[1] Afrikanderien Liitto on järjestetty hollantilainen valtiollinen
puolue, jonka avulla Rhodes työskenteli ja joka tuki häntä.
Ja vaimo sanoi: 'Mutta onhan sinulla perheesi ja oma itsesi, joita sinun
pitää ajatella! Miksi sinä aina vastustat niitä ihmisiä, jotka voisivat
tehdä jotain meidän hyväksemme? Sinua rakastavat ainoastaan köyhät. Jos
sinun välttämättömästi täytyy moittia ketään, niin miks'et moiti
juutalaisia siitä että he tappoivat Kristuksen, tai Herodesta, tai
Pontius Pilatusta? Miksi et jätä rauhaan niitä, joilla on valta tänä
päivänä, ja jotka voivat rahoillaan musertaa sinut?'
Ja mies vastasi: 'Oi, vaimoni, nuo juutalaiset ja Herodes ja Pontius
Pilatus ovat aikoja sitten kuolleet. Auttaisiko se heitä, jos minä nyt
saarnaisin heistä? Pelastaisiko se yhden ainoankaan sielun heidän
kouristaan? Menneisyys on kuollutta, se elää meidän tiedossamme
ainoastaan siksi, että me siitä oppisimme. Nykyisyydessä, ainoastaan
nykyisyydessä meidän tulee tehdä työtä ja tulevaisuus on meidän luotava.
Onko kaikki Johannesburgin kulta tai kaikki Kimberleyn timantit sen
arvoiset, että yksi ainoa kristitty ihminen -- tai sanokaamme yksi ainoa
pakana veli -- niitten tähden saisi saada surmansa lähimmäisensä käden
iskusta?'
Ja vaimo vastasi: 'Tuo kaikki on hyvin kaunista. Jos sinä todellakin
olisit kaunopuheinen saarnaaja ja voisit kerätä satoja ympärillesi, ja
aikaa myöten voisit muodostaa voimakkaan puolueen, jonka johtajana sinä
olisit, en välittäisi vaikka puhuisitkin noin. Mutta ajattele
vähäpätöistä ulkomuotoasi ja heikkoa ääntäsi -- kuka sinua seuraisi?
Sinä jäät aivan yksin. Siinä on koko hyöty sinun puuhistasi.'
Ja mies sanoi: 'Oi, vaimoni, enkö ole odottanut ja etsinyt ja toivonut
että ne, jotka ovat jalommat ja voimakkaammat kuin minä kaikkialla tässä
maassa, kohottaisivat äänensä ja puhuisivat -- ja kaikkialla on kuolon
hiljaisuus? Siellä, täällä joku on uskaltanut puhua ääneen, mutta toiset
kuiskailevat kätensä takana. Toinen sanoo: 'Pojallani on virka; hän
menettäisi sen, jos puhuisin ääneen'. Ja toinen sanoo: 'Minulle on
luvattu maata'. Ja vielä toinen sanoo: 'Nuo miehet kuuluvat
seurapiiriini ja minä menettäisin yhteiskunnallisen asemani, jos
korottaisin ääneni puhumaan.' Oi, vaimoni, meidän maamme, meidän kaunis
maamme, jonka me toivoimme olevan vapaan ja voimakkaan maailman
valtakuntien seassa, on kullanhimon mädättämä ja turmelema! Me, jotka
toivoimme ensimäisinä puoltavamme oikeutta ja vapautta
anglosaksilaisessa veljeskunnassa, emme enää ole kelvollisia seisomaan
viimeistenkään rivissä. Enkö minä ymmärtäisi liiankin katkerasti, kuinka
heikko ääneni on, ja että se, minkä voin aikaansaada, on yhtä kuin ei
mitään. Mutta pitäisikö minun siksi vaieta? Pitääkö kiiltomadon
kieltäytyä tuikkimasta, siksi että se ei ole tähti taivaankannella?
Pitääkö päretikun kieltäytyä palamasta ja lämmittämästä yhden ainoan
ihmisen kättä, siksi että se ei ole tulitorni, joka loistaa yli maiden
ja mantereiden. Ääni takanani kuiskaa minulle alituiseen: _Miksi murrat
pääsi kiveen? Jätä tuo työ suuremmille ja kykenevämmille miehille
kansassamme, heille, jotka tekevät sen paremmin kuin sinä! Miksi murrat
sydämesi, kun elämä voisi olla niin suloinen?_ Mutta, oi vaimoni,
väkevät ovat vaiti! Enkö minä puhuisi, vaikka tiedänkin että voimani
ovat mitättömät?'
Hän nojasi päänsä käsiinsä.
Vaimo sanoi: 'En ymmärrä sinua. Kun joskus tulen kotiin ja kerron
sinulle että se mies juo taikka että sillä vaimolla on pahat päivät,
vastaat aina minulle: 'Vaimo, mitä se meitä liikuttaa, jos kerran asiat
ovat niin, että emme voi niitä auttaa?' Viaton puhelukin loukkaa sinua,
ja sinä menet sellaisten henkilöiden luo ystävänä, joiden kynnyksen yli
minä en ikinä astuisi. Mutta kun maamme rikkaimmat ja mahtavimmat
miehet, jotka voisivat musertaa sinut kullallaan, niinkuin poika
musertaa kärpäsen peukalonsa ja etusormensa välissä, tekevät jotain
erityistä, asetut heti heitä vastaan.'
Mies sanoi: 'Vaimoni, mitä minulla on tekemistä yksityisen ihmisen
syntien kanssa, ellen minä ole häntä syntiin johdattanut? Olenko minä
syyllinen? Minulla on kyllin työtä pitäessäni huolta omista synneistäni.
Se synti, jonka ihminen tekee itseään kohtaan, on yksinomaa hänen
syntinsä eikä minun, se synti, jonka ihminen tekee itseään ja
tovereitaan kohtaan, on hänen ja heidän syntinsä, eikä minun, mutta ne
synnit, joita ihminen tekee silloin, kun hänen kansansa kädet ovat
korottaneet hänet korkealle, ja kun hänen kansansa on varustanut hänet
miekalla, jonka isku on koko kansan isku -- ne synnit ovat hänen sekä
heidän. Ei koko kansassa ole ainoatakaan olentoa niin vähäpätöistä, että
hän uskaltaisi sanoa: 'Minä en ole missään edesvastauksessa tuon miehen
töistä.' Me varustimme hänet aseilla, me nostimme hänet, me annoimme
hänelle valtaa, ja se paha, jonka hän tekee, on enemmän meidän kuin
hänen syynsä. Jos tuon miehen tarkoitus Etelä-Afrikassa täyttyisi ja se
päivä koittaisi, jolloin valkoinen mies hyökkäisi valkoista miestä
vastaan Zambezistä mereen saakka ja jokaisen sydän kiehuisi kiukkua
toveriaan kohtaan ja veri kostuttaisi maata kuin sade -- uskaltaisinko
minä silloin rukoilla, minä, joka nyt en uskalla puhua? Elä usko, että
toivon kostoa noille miehille. Ottakoot kernaasti kaikki ne miljoonat,
jotka he ovat tästä maasta imeneet, ja menkööt isänmaahansa ja eläkööt
siellä rikkaudessa, ylellisyydessä ja ilossa. Mutta jättäkööt tämän
maan, jonka he ovat murtaneet ja hävittäneet! Pitäkööt täältä
riistämänsä rahat, me voimme sen köyhyyden kestää. Mutta he eivät saa
murtaa meidän vapauttamme. Pitääkö minun joka sunnuntai rukoilla
Jumalata siunaamaan tätä maata ja liittämään sen lasten sydämet
rakkaudessa toisiinsa -- ja kumminkin, kun näen että kansaa petetään ja
että kullanhimo iskee kädellään kansaa vasten kasvoja, kun näen vapauden
pakenevan luotamme ja kokonaan joutuvan kultaisen hirviön kynsiin, niin
että meitä seuraava sukupolvi syntyy ilman vapautta raatamaan sellaisten
miesten hyväksi, jotka ovat riistäneet itselleen kaikki -- kun näen tuon
kaiken, pitääkö minun silloin pysyä ääneti? Boerit ja englantilaiset,
jotka ovat olleet tässä maassa, eivät aina ole rakastaneet laupeutta
eivätkä ole harrastaneet oikeutta, mutta yhden ainoan tätä maata imevän
monopolistin pikku sormi tuottaa enemmän turmiota kansamme lapsille kuin
kaikki entisten hollantilaisten ja englantilaisten tuhotyöt yhteensä.'
Ja vaimo sanoi: 'Olen kuullut sanottavan, että meidän tulee uhrautua
niiden ihmisten edestä, jotka elävät maailmassa samaan aikaan kuin
mekin, mutta en koskaan ennen ole kuullut, että meidän tulee uhrautua
sellaisten ihmisten edestä, jotka eivät vielä ole syntyneet. Mitä he
liikuttavat sinua? Sinä olet multana haudassasi ennenkuin tuo aika
tulee. Jos uskot Jumalaan,' lisäsi vaimo, 'niin miksi et jätä Hänen
tehtäväkseen kaiken tämän pahan johtamisen hyväksi? Tarvitseeko Hän
_sinua_ martyyrikseen? Tai meneekö maailma nurin ilman _sinun_ apuasi?'
Mies sanoi: 'Vaimo, jos oikea käteni on tulessa, enkö koettaisi sitä
vetää pois? Pitääkö minun sanoa: 'Jumala muuttakoon tämän pahan
hyväksi', ja antaa käteni palaa? Tuota tuntematonta, joka on edessämme,
me tunnemme ainoastaan, mikäli se ilmoittautuu meille omassa
sydämessämme. Se ei vaikuta ihmislapsiin muulla lailla kuin itse ihmisen
kautta. Ja enkö minä tuntisi minkään siteen sitovan minua tuleviin
sukupolviin, ja enkö toivoisi mitään hyvää ja kaunista heille, minä,
joka olen mikä olen ja nautin mitä nautin, siksi että lukemattomina
vuosisatoina menneisyydessä ihmiset ovat eläneet ja laskematta vaivojaan
tehneet työtä, ei ainoastaan itseään varten? Olisiko tuo suuri
muistopatsas, tuo suuri runo, tuo suuri parannus tullut tehdyksi, jos
ihmiset olisivat laskeneet vaivojaan ja eläneet ainoastaan omaa itseään
varten? Ei kenenkään ihmisen elämä ole häntä itseään varten, eikä
kenenkään ihmisen kuolema ole häntä itseään varten. Sinä et voi kieltää
minua rakastamasta niitä, jotka tulevat minun jälkeeni. Vieno ääni
sisässäni, en tiedä mikä se on, sanoo alituiseen; 'Elä heidän tähtensä
kuin omien lastesi tähden.' Kun oman elämäni pienessä piirissä kaikki on
synkkää ja minä olen epätoivossa, syttyy toivo uudestaan, kun muistan,
että kerran on tällä samalla paikalla, jossa minä nyt elän, jotain
jalompaa, jotain kauniimpaa.'
Ja vaimo sanoi: 'Sinä tahdoit yllyttää kaikkia meitä vastaan! Toiset
naiset eivät enää tule minua tervehtimään ja kirkkoomme tulee yhä
enemmän ja enemmän köyhää väkeä. Raha pysyy rahan luona. Jos
seurakuntasi olisi hollantilainen, olen varma että aina saarnaisit
heille, että heidän tulee rakastaa englantilaisia ja olla ystävällisiä
neekereille. Jos se olisi kafferilainen, vaatisit heitä aina auttamaan
valkoisia. Sinä olet aina niitten puolella, jotka eivät voi tehdä mitään
meidän hyväksemme! Tiedäthän että meille tarjottiin -- --'
Mies sanoi: 'Oi, vaimoni, mitä ovat boerit, venäläiset ja turkkilaiset
minulle! Olenko minä vastuunalainen heidän töistään? Oman kansani teot,
tuon kansan, jota rakastan kuin omaa sieluani, sen teot minua
liikuttavat. Minä tahtoisin, että joka paikassa maan päällä, jossa
meidän lippumme liehuu, kaikki heikot ja sorretut kansat kerääntyisivät
sen alle, sanoen: 'Tämän lipun suojassa vallitsee vapaus ja oikeus, joka
ei tee eroa rodun ja värin välillä.' Minä tahtoisin että meidän
lipussamme loistaisi suurilla kirjaimilla _Oikeus ja Laupeus_, ja että
jokaisessa uudessa maassa, jota jalkamme koskettavat, kaikki kansalaiset
aina näkisivät tuon lipun liehuvan ja sen alla lukisivat tuon suuren
käskyn: »_Voita tällä merkillä_». Ja minä tahtoisin että rosvolippu,
jota muutamat nyt heiluttavat tuon suuren lipun paikalla, revittäisi
alas ja poistettaisi näkyvistä ikipäiviksi! Pitääkö minun hyväksyä
muutamien teot siksi vain, että he sattuvat kuulumaan omaan heimooni,
vaikka moittisin samoja tekoja bushmanneissa ja hottentoteissa?
Soveltuuko se miehille, jotka kuuluvat maailman mahtavimpaan kansaan,
että he ryömivät hiljaa vatsallaan, hyökätäkseen pahaa aavistamattoman
naapurin kimppuun, kun kafferilainenkin pitää velvollisuutenaan
edeltäkäsin ilmoittaa sodasta, sanoen: 'Olkaa valmiina, sinä päivänä
minä tulen taistelemaan teitä vastaan'. Onko Englannin valta niin
murtunut ja meidän rotumme niin heikontunut ettemme enää uskalla
julistaa sotaa, vaan meidän täytyy hiipiä hiljaa pimeässä surmaamaan,
aivan kuin masennettu kansa, jolla ei ole muuta neuvoa? Nuo ovat
englantilaisia, mutta he eivät ole englantilaisia _miehiä_. Kun meidän
heimomme miehet menevät taisteluun, liehuu heidän lippunsa korkealla ja
rumpujen ääni kaikuu kauvas. Siksi että itse olen englantilainen, nuo
seikat murtavat minut. Parempi olisi ollut, jos kymmenentuhatta meistä
olisi jäänyt lyötyinä ja voitettuina tappelukentälle taistelussa suuren
asian hyväksi ja omat poikani heidän seassaan, kuin että nuo kaksitoista
poikaraukkaa kaatuivat Doornkopin luona taistellessaan hankkiakseen
lisää kultaa sellaisille henkilöille, joitten taskut jo ovat pullollaan
rahaa.'
Ja vaimo sanoi: 'Mitä se merkitsee, mitä _sinä_ tunnet ja ajattelet!
_Sinä_ et koskaan voi tehdä mitään!'
Ja mies sanoi: 'Oi vaimoni, tue minua, elä murra minua! Minulla ei ole
tässä asiassa muuta kuin yksi tie, johon valo paistaa.'
Vaimo sanoi: 'Sinä olet hyvin epäystävällinen, etkä ollenkaan välitä
mitä ihmiset meistä sanovat!' -- Ja vaimo itki katkerasti ja poistui
huoneesta. Mutta heti kun hän oli sulkenut oven, kuivasi hän kyyneleensä
ja sanoi itsekseen: 'Nyt hän ei enää ikimaailmassa uskalla saarnata
sellaista saarnaa. Hän ei uskalla vastustaa minua, kun sanon jyrkästi
tahtoni.'
Ja mies ei puhunut sanaakaan kellekään, vaan meni yksin kedolle. Koko
iltapäivän hän käveli edestakaisin hietikolla matalain pensaitten
välissä. Ja minä kuljin hänen vieressään.
Kun ilta tuli, meni hän taas kirkkoonsa. Moni oli poissa, mutta
seurakunnan vanhimmat istuivat paikoillaan, ja hänen vaimonsa oli
myöskin siellä. Ja valo loisti tyhjille penkeille. Kun aika tuli, avasi
hän taas sen juutalaisten kirjan, käänsi sen lehtiä ja luki: 'Jos sinä
laiminlyöt niiden esille antamisen, jotka kuolemaan tuomitut ovat ja
niiden, jotka ovat valmiit surmattaviksi; jos sinä sanot; katso, emme
tienneet sitä! Eikö hän joka tutkii sydämet ota sitä huomioon? Ja hän,
joka pitää vallassaan sinun sielusi, eikö hän tiedä sitä?'
Ja hän sanoi: 'Tänä aamuna me tutkistelimme sitä pahaa, jota tämä maa
saa kärsiä sellaisten miesten käsissä, joitten tarkoituksena on hankkia
rikkautta ja valtaa. Tänä iltana meidän tulee katsoa kuinka suuri syy
itsellämme on siinä asiassa. Luulen että tulemme huomaamaan, että syy on
meissä, eikä niissä miehissä, jotka me olemme kohottaneet korkealle.'
Silloin hänen vaimonsa nousi ja läksi ulos ja moni seurasi häntä. Pikku
miehen ääni kajahteli tyhjien penkkien seassa, mutta hän jatkoi
edelleen.
Ja kun jumalanpalvelus oli lopussa, hän meni ulos. Ei yksikään
seurakunnan vanhimmista tullut häntä tervehtimään, mutta hänen
seisoessaan tuli joku, hän ei nähnyt kuka, ja pisti kirjelipun hänen
käteensä. Hän nosti sen ylös ja luki lyhdynvalossa, mitä oli kirjoitettu
siihen lyijykynällä. Hän musersi sen kouraansa niinkuin mies musertaa
esineen, joka on pistänyt myrkyllisen piston häneen. Sitten hän pudotti
sen maahan, niinkuin mies pudottaa semmoisen, jonka hän tahtoo unohtaa.
Hienoa sadetta vihmoi, ja hän kulki katua, kädet selän takana ja pää
kumarassa. Väki kulki toisella puolen katua ja hänestä näytti, kuin hän
olisi ollut aivan yksin. Mutta minä kuljin hänen takanaan."
"Entäs sitten," sanoi Peter, huomatessaan että vieras vaikeni, "mitä
tapahtui hänelle sen jälkeen?"
"Tuo kaikki tapahtui vasta viime sunnuntaina," sanoi vieras.
Oli taas hetkisen äänettömyys.