oli jo viime retkellä huomannut muutamia säännöttömyyksiä annettujen
käskyjen täytäntöön panossa, samalla kun Niels tinki lisäilemään
purjeita kovassakin tuulessa. Mitä veli oli vastannut, kun hän nuhteli
häntä siitä, sitä ei Björn voinut kuulla niin pitkän matkan päästä,
mutta hän pudisteli pörröistä päätään ja päätti mielessään pitää miestä
silmällä toisella kertaa.
Ja nyt oli toinen kerta ja nyt olivat he taas purjehtimassa ja tuuli
kiihtyi.
Kuta enemmän tuuli kiihtyi ja kuta kalpeammaksi räätäli kävi, sitä
enemmän synkkenivät Nielsin kasvot ja sitä suuremmaksi kasvoi hänen
halunsa saada halkasija nostetuksi.
Silloin tällöin hän naurahti ja näytti valkosia hampaitaan räätälille,
kun venhe oikein kallistui ja vesi huuhteli kannen yli.
Räätäli katseli häntä hätäytyneen näköisenä, vääntäen likomärkää
takkiaan.
Luuletteko, että se siitä paranee?
Ei se mitään. Me lisäämme purjeita!
Ta- tarkoitatteko to- todellakin, että voimme lisätä pu- purjeita?
kysyi tuo pieni mies.
Saadaanhan nähdä! huusi Niels ja alkoi taas askaroida halkasijan kanssa.
Ota sisään halkasijan puomi! komensi Björn. Ei se meitä nyt hyödytä.
Saa olla, missä on! vastasi Niels.
Björn ei kuullut vastausta ja odotti tyynesti käskynsä täyttämistä.
Se painaa kovasti peräsintä! sanoi hän räätälille, joka näkyi yhä
enemmän alkavan ikävöidä jotakin.
Vai — niin! sanoi pieni mies kohteliaasti koettaen käsittää, mitä
perämies oli tarkoittanut.
Samassa lensi hänen hattunsa mereen.
Voi! huusi hatun omistaja.
Björn viittasi hänelle, että tulisi peremmäksi katsomaan, ja siitä
näkivät he molemmat, mitenkä korkea hattu kellui aalloilla kuin
vesilintu, kunnes vaahdoksi murtuva laine kaasi sen ja upotti samassa.
Siitä ei ole merellä sen suurempaa hyötyä kuin räätälistä helvetissä!
virkkoi Björn ja tarjosi pienelle miehelle pullostaan.
Räätäli joi ja tunsi jo voivansa paremmin.
Mutta silloin kallistui venhe aivan tuhottomasti ja vettä pursusi
sisään tuulen alla olevan laidan ylitse. Halkasija oli vedetty mastoon.
Riivaako sinua piru? huusi Björn vähän hämmästyksissään ja painoi
peräsimen tuulta vasten. Niels!
Niels ilmaantui maston takaa.
Laske alas halkasija! Kuuletko?
Saa olla, missä on!
Alas! sanon minä; ja meidän täytyy pienentää purjeita, sanon minä.
Johan meillä kohta on myrsky.
Ann' puhaltaa niin helvetisti kuin tahtoo!
Mitä sanot?
Minä sanon, että minä en piru vieköön välitä mistään, ja jos sinä
pelkäät purjehtia, niin anna minun itseni tulla perään! karjui Niels.
Björn nousi ylös.
Räätäli kalpeni ja tarttui häntä käsivarteen.
Se oli paksu kuin hakkuri.
Björn katsahti räätäliin.
Luuletko voivasi vähän aikaa puristaa tätä tikkua, niin kauvan kuin
minä pesen hänen korvan tauksiaan?
Ja hän antoi räätälille peräsimen varren.
Anna hänen olla! pyysi pieni mies.
Venhe kallistui pahasti. Vettä kuohui koskena laidan yli sisään. Björn
tarttui vanhaan viskaimeen ja lennätti sen veljensä päätä kohden.
Alas halkasija, sanon minä!
Niels väisti päätään ja nauroi hurjasti.
Björn sysäsi räätäliä, niin että tämän kaitanen ruumis riippui kuin
riepu peräsimen varren päällä ja pakoitti venheen ylös tuuleen. Sitten
juoksi hän kannelle ja karkasi käsi kohona veljensä kimppuun.
Sinä olet hullu, Niels!
Hänen voimakas kätensä putosi veljen niskaan ja pakoitti hänet
polvilleen. Toisella kädellä heitti hän halkasijan selkänuoran irti
ja kiskasi purjeen kannelle. Sitten nosti hän ylös veljensä niskasta
ja kantoi hänet kuin koiran penikan peremmä heittäen hänet räätälin
jalkoihin.
Venhe oli kääntymässä. Niels tarttui vaistomaisesti peräsimeen. Björn
kumartui ja antoi puomin solahtaa selkänsä yli. Kun hän sitten oli
reilannut kokkapurjeen, meni hän rauhallisesti, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut, takaisin perään.
Siinä istuivat he nyt kolmisin polvet polvia vasten ja äänettöminä.
Lie parasta, että pienennämme purjeita, niin kauvan kuin venhe on tällä
laidalla! sanoi Björn.
Nielsillä ei ollut mitään sitä vastaan.
Kun kaikki oli reilassa, käänsi Björn taas venheen toiselle laidalle.
Sitten ojensi hän pullonsa räätälille. Räätäli värisi ja ryyppäsi.
Pidähän huolta majakkamestarin häähousuista! sanoi Björn
ystävällisesti. Pelkään että niitä täytyy käyttää suolattomassa
vedessä, ennenkun hän voi ne jalkaansa vetää!
Ja sitten tirkisti Björn tuulen puolelle, josta vihurit tulivat ja
survaisten vierustoveriaan ystävällisesti kylkeen, sanoi hän niin
tyytyväisenä kuin olisi tanssilattialla kävellyt:
Tuuli kiihtyy, räätäli; tuuli kiihtyy!...
* * * * *
Kun suuri karhu sittemmin kertoi minulle tämän kohtauksen, lisäsi hän:
Herralta olen saanut rotevat jäseneni, kuninkaalta venheeni ja henkeni
tulee minun säilyttää eukkoa ja kakaroita varten. Enhän voi panna
henkeäni ja jäseniäni ja venhettäni alttiiksi sen vuoksi, että Niels
on höperö eikä voi unhottaa vaimoaan. Saahan hän Herran nimessä
toisenkin, jos tahtoo. _Minäkin_ aion itkeä vetreät vedet, aionpa toden
totta itkeä sinä päivänä, kun Tiina laudalle oikasekse. Mutta — hän
naurahti ja teki liikkeen kädellään — on niitä tyttöjä maailmassa,
ja voihan siinä ensin katsoa, ennenkun kupeelle ajaa, ovatko laidat
niin lujat, että kestävät matkalla. Jos oli matka lyhyt ensi kerralla,
niin katsokoon, että toisella kertaa kestää kauvemmin. Antakoon Jumala
meille hyvän omantunnon viimeiselle taipalelle lähtiessämme! se nyt on
minun ajatukseni maailman menosta ja pankoot sen vaan kernaasti minun
puolestani pöytäkirjaansa...!
Mykän kertomus haaksirikosta.
Jos voisi sanoa, että toivottomuus on hengillä jossain kunnassa, niin
voisi sen sanoa Rantapitäjästä. Surullisia hiekkasärkkiä, pitkiä ja
yksitoikkoisia kuin suru itse; meren nuolemia hiekkarantoja; rannoilla
laivain hylkyjä tien viittoina, missä ei mitään tietä ollut; tuo
ijänikuinen hermostuttava kalalokki ainoana vaihteluna; epävakaisen
taivaan alituiset sadekuurot, jotka itkivät yhtä monta kertaa
päivässä kuin pahankuriset lapset; siellä täällä muutamia huoneita
ja talojen tapaisia; lehmän ja parin lampaan laihat haamut jollain
kanervaniityllä; haisevia vesilätäköitä hiekkasärkkien välissä — ja
jos tulit näiden särkkien lomitse tasaselle rannalle, niin oli siellä
tuo alituinen maininki, joka karien yli liukui maata kohti ja kohisi
ja veti henkeänsä niinkuin joku, joka on kävellyt liika kiivaasti ja
tahtoo kertoa jostain hyvin tärkeästä — hyvin ikävästä asiasta; mutta
ei saa sanaa suustaan, kun henkeä ahdistaa. Ja hän pyörittää silmiä
päässään, ja huokaa, ja sammaltaa: voi... voi, Jumala auttakoon...
Jumala minua auttakoon!...
Vaunuissa ei ollut vietereitä — tietysti; mutta leveä istuin riippui
nahkaremmien varassa ja siinä oli kylläksi sijaa tohtorille ja minulle.
Siinä oli liiaksi sijaa, ja me tulimme usein lähempään yhteyteen
toistemme olkapäiden ja hatunlierien kanssa kuin mitä tavallisessa
ajossa on tapana tulla.
Anteeksi... ka, anteeksi... se nyt on saak...! Ja sitten täytyi meidän
nauraa, mutta kävimme kohta taas totisiksi. Ja sitten olivat piippumme
taas uudelleen sytytettävät.
Se tapahtui, kun käänsimme alas rantaan. Unohdin sytyttämästä piippuni,
mutta tohtori ei antanut häiritä itseään.
Ette ole tottunut tähän! sanoi hän ja napautti kopan kannen kiinni.
Myönnän, että täällä on surullista, saakelin surullista, varsinkin
syksyllä. Mutta kun saa kulkea täällä melkein joka päivä — ja öillä
myös — niin — nyt se taas sammui — pa, pa, pa — niin — te ymmärrätte —
tottumus on toinen luonto — ja sitä paitse — mihinkäpä emme ajan oloon
tottuisi?
Oletteko koskaan ollut haaksirikkoa näkemässä omin silmin? kysyin minä.
Omin silminkö? Tuota niin, että — hm! oikeastaan — olen aina tullut
jälestäpäin — tarkastamaan ruumiita ja sen semmoista.
Niin minäkin! sanoin minä.
Ajoimme edelleen äänettöminä.
Hevosparat kiskoivat vaunuja hiekan läpi; kuskimme löi niitä mitään
sanomatta; johtui mieleeni, että tulos olisi ollut sama, ell'ei
hän olisikaan piiskaa käyttänyt, mutta en saanut sanaa suustani
irtautetuksi; mieleni oli raskas, olin hermostunut, kärsin, mutta ennen
kaikkia olin vaiti, itara sanoistani. Ja yhä huuhtoi tuo maininki meitä
kohden, huohottaen ja henkeään pidättäen. Ajoimme kuin hautuumaan
laitaa ja toisella puolella oli meri, joka lakkaamatta huokaili: Jumala
minua auttakoon...!
No, mietittekö ja valmisteletteko sitä aihetta? virkkoi vierustoverini.
Mitä aihetta?
Haaksirikkoja!
Sanoinhan minä jo, etten ole nähnyt yhtään semmoista, ettekä tekään.
Vaan voisittehan kuitenkin kertoa minulle jostain haaksirikosta!
Sen kyllä voin. Olen kuullut niistä yllin kyllin kerrottavan näinä
neljänä vuotena — eihän täällä _muusta_ kuulekaan puhuttavan. _Pelataan
_ korttia ja _puhutaan_ haaksirikoista. Mikäs se nyt olikaan se
viimeinen...
Hevoset olivat pysähtyneet huokaamaan. Sadekuuro oli juuri kulkenut
ylitsemme ja me olimme pistäneet piippumme piiloon. Meri oli alkanut
kohoilla; se ei enää murissut, se huusi minulle, mutta minä en sitä
ymmärtänyt.
Särkkien välitse ja hautojen yli tuli aivan vaunujemme editse muuan
olento kävellen, kantaen olallaan köysikääröä. Hevoset seisoivat ja
tuo olento seisoi. Se oli pitkä, laiha, voimakkaan näköinen mies,
vähän eteenpäin kumarissa, jommoisiksi asukkaat tällä rannalla käyvät.
Hän selvitti nuoran rantaan tultuaan, katseli merelle, niinkuin
olisi hänellä ollut jotain laineille sanomista — tai niin kuin olisi
kuunnellut, mitä ne huusivat. Sitten heitti hän nuoran kuohuihin,
lappoi sitä taas maihin, näytti säpsähtävän, juoksi vähän taapäin,
heitti taas ja päästeli tätä tehdessään ääniä, jotka eivät olleet juuri
ollenkaan ihmisäänen tapaisia.
Hän käyttäytyi kuin lapsi leikkiessään; tarkastelin häntä; hänen
tukkansa oli harmaa, mutta muuten ei hän ollut vanhan näköinen. Hän
tuijotti meihin, jotenkin välinpitämätönnä läsnäolostamme. Sitten alkoi
hän leikkinsä alusta.
Siinähän hän on Mads! sanoi tohtori. Ja hän jatkoi kääntyen minulle
puhumaan: Mads, niin, siinähän se nyt on se mies kuin teitä varten
kutsuttu. Hän oli yksin tällä autiolla rannalla eräänä iltana, kun
suuri laiva joutui haaksirikkoon. Hän oli katsomassa sitä näytelmää
alusta loppuun. Se oli aivan erikoisen kamala haaksirikko. _Hän_ olisi
voinut kertoa siitä teille. Sen pahempi...
Sen pahempi? kysyin.
Tohtori katsahti minuun ja kaatoi pois ihven piipustaan.
Hän tuli höperöpäiseksi sen yön jälkeen — niinkuin näette. Ja
merkillisintä on, että hän kadotti puhelahjansakin. En puhukaan
tukasta; — se oli tulipunanen sitä ennen.
Tuliko hän hulluksi? kysyin minä hiljaa.
Aivan niin — ja mykäksi. Olisiko mahtanut olla sukuvikaa...! sanoi
tohtori.
Tosi satu.
Käyskentelin eräänä päivänä hiekkarantaa pitkin Skagenin pölyisellä
rannikolla. Ilma oli samea. Majakan huippu häämöitti kuin suunnattoman
suuren maston pää yli vaaleanharmaiden hiekkasärkkien. Laivain hylkyjä
oli kuin siroteltu matalalle rannalle; karien ympärillä huokuivat
aallot onttoäänisesti. Se voi ennustaa myrskyä, se voi myöskin olla
viimeisen myrskyn maininkia. Tulevat ja menevät myrskyt ojentavat
täällä alituisessa yhtymäpaikassaan kättä toisilleen.
Seisoi siinä muutamia ihmisiä aallonmurtajan päässä, jota meri nuoleksi
pitkin, valkein kielin.
He tuijottivat kaikki samaan paikkaan ja näkyivät lausuvan arveluitaan
samasta asiasta.
Lähestyin heitä ja tervehdin; he vastasivat lyhyesti ja jatkoivat
mietteitään.
Kuollut kai hän lienee! sanoi Niels Ole Christofersen ja painoi poroa
lyhyen piipunnysänsä koppaan.
Se on nuori mies! huomautti kalastaja Sören Kappelborg. Lienevätkö
saappaat uudet? kysyi Jens Taneren itseltään ja pureksi mälliään. On
ruotsalaisen näköinen! lopetti viimein Hans Lauritsen ja porkkasi
muutamia askelia veteen vetääkseen ruumiin maihin.
Miehet olivat minulle vanhoja tuttuja Gammel-Skagenista.
Ruumis oli merenhylky, tuntematon, nimetön, koditon, päällään vaan
muutamia vaatekappaleita. Siihen tuli muitakin.
Tuntematon kannettiin pois ja asetettiin laudalle. Rantavouti ja
tohtori saapuivat. Tuntematon ei näyttänyt kauvan vedessä olleen.
Hänellä oli nuorekkaat, melkein miellyttävät kasvot. Otsassa oli iso
reikä.
Onko hän äkkiä kuollut? kysyin minä. Hm, äkkiä...? murahti rantavouti
ja käänsi ruumista. Ovat ne vaateriepuja nuokin!
Eräs toinen arveli, että häntä mahdollisesti oli isketty ohimoihin ja
että hän sen johdosta oli pudonnut mereen.
Lääkäri raotti virkansa puolesta silmänluonta ja painoi kurkkua.
Turhaan minua tänne noudettiin. Näkeehän jokainen, että mies on kuollut!
Muuta ruumissaarnaa ei mies saanut.
Minua ihmetytti, miten vähän melua tuommoisista asioista Skagenissa
pidetään. Kaikkienhan meidän kuoleman pitää. Se saattaa sattua
sinulle tänään ja minulle huomenna ja sentähden on parasta olla sitä
kovin paljon ajattelematta. Se on heidän mielipiteensä ja onhan se
käytännöllistä oppia oloissa, joissa elämä ja kuolema keikkuvat kuin
venhe aallon harjalla.
Kun seuraavan kerran tapasin tuttavani Gammel-Skagenista, puuttui
heistä yksi, Hans Lauritsen.
Minnekkä on Hans joutunut? kysyin.
Luotsi Ole Christoffersen painoi niinkuin tapansa oli poron syvemmälle
piippuunsa ja teki piipun varrella merkitsevän liikkeen merelle päin.
Vai sillä tavoin! sanoin minä. Ja sinne jäi?
Turskien ruokana on, eivätkö liene jo lihaa luistaan kalunneet! vastasi
luotsi ja pyysi tulitikkua.
Milloin se tapahtui? kysyin minä.
Siinä purjevenheessä viime syksynä. Huuhtautui pois kannelta ja me
muut kolme olimme kolmekymmentä tuntia venheen pohjalla sen ollessa
kumollaan päämme päällä. Ettekö ole kuulleet siitä kerrottavan?
En sanonut kuulleeni ja hän kertoi:
Oli Mikkelin aika eli jos tarkkaan sanon, oli syyskuun 27 päivä
aamulla, kun Gammel-Skagenista keksimme merellä purjevenheen, jolla oli
hätälippu mastossa. Oli niin parahaksi valoisa, että näimme, miten se
pyöri meressä, sillä aallot olivat ankarat karin luona, vaikk'ei vielä
ollutkaan täysi myrsky.
On siinä tietämistä noin pienellä aluksella! sanoin minä Sören
Kappelborgille, joka seisoi vierelläni. Mitä hänellä lienee lastinaan?
Itsepähän parhaiten tiennee! vastasi Sören. Vaan ei ole kaikki oikein;
näetkö lipun puolimastossa?
Näenhän sen. Kenties on kippari pudonnut mereen. Vaan saattaahan siltä
olla hauska tietää, mitä lastia siinä on!
Saattaapa saattaa! vastasi Sören. Mutta nyt soudamme minä ja Jens
Taveren kuulemaan, miten on asiat.
Hän ja Jens ja useat muut astuivat venheesen ja soutivat ulos. Näimme,
että he saivat aluksen ankkuroiduksi ja käännetyksi tuulta vasten ja
sitten tulivat he maihin kipparin ja hänen matruusinsa kanssa.
Heillä oli ollut vaivaloinen matka ja molemmat olivat he niin
uuvuksissa ett'eivät mihinkään kyenneet.
Hän tahtoi nyt saada miehiä viemään alustaan Frederikshavniin ja
kun olimme siitä aikamme tuumineet, tarjousin minä viemään aluksen
määräpaikkaan, jos Sören Kappelborg, Jens Taneren ja Hans Lauritsen
tulisivat avukseni.
Kun tulin kotiin hakemaan öljyvaatteitani, näin, että ilmapuntari yhä
oli laskeutunut, taivaskin oli likainen ja myrsky nähtävästi tulossa.
No, ajattelin minä, olethan ennenkin ottanut vettä niskaasi, ja ehkä
pääset tälläkin kertaa kunnialla!
Samaa mieltä olivat muutkin ja me nousimme alukseen heitettyämme
hyvästit kipparille ja matruusille, jotka olivat niin kurjassa tilassa,
ett'ei heitä voinut moittia, vaikka jättivätkin aluksensa vieraiden
varaan.
Astuimme alukseen kello 9 aamupäivällä. Mutta kun tahdoin odottaa
nähdäkseni, millaiseksi ilma oikeastaan muuttuisi, niin annoimme
aluksen olla ankkurissa aina kello yhteentoista, jolloin kettinki
katkesi.
Siinä se meni! sanoi Sören, joka oli miehistä näppärin. Nyt täytyy
meidän nostaa purjeet ja luovia!
Asetimme purjeet pieniksi ja pysyttelimme puolille päivin maan
rannassa. Keitimme kahvit ja teimme pari voileipää mieheen. Ja se oli
ensimmäinen ja viimeinen ateriamme siinä aluksessa.
Kovin kiihtyy! sanoi Jens Taneren, joka oli nuorin ja oli alkanut
käydä kipeäksi kovassa meren käynnissä. Skagerakin laineet eivät ole
leikkikaluja. Mutta teki poika siitä huolimatta tehtävänsä niinkuin me
muutkin.
Otimme kolme reiviä sisään isosta purjeesta ja yhden kokkapurjeesta.
Pienet ovat purjeet, mutta me saamme ottaa ne pienemmiksikin vielä, sen
saatte nähdä.
Pysyttelimme oman maan puolella välttääksemme tulemasta liika lähelle
Ruotsin rannikkoa. Tuli sieltä sakeita vihureja, taivas oli nokimusta,
ja aallot kohosivat niin korkeina ja jyrkkinä, ett'ei kohta ollut
kuivaa riepua päällämme, vaikka meillä olikin öljylakit.
Vielä se siltaankin äityy! sanoin minä.
Ja äityihän se.
Iltapäivällä puhalsi jo hirmumyrsky ja kokkapurjeen puhalsi pois.
Käärimme ison purjeen niin, että saimme siitä kolmikulman.
Irroitimme halkasijan tehdäksemme siitä kokkapurjeen. Saimmekin sitä
vähän matkaa puomia myöten venheesen päin kiskotuksi, mutta nyt oli
jo tullut pimeä ja meitä pelotti, että se, joka työskenteli kokassa,
huuhtoutuisi mereen. Olimme kaikki enemmän veden alla kuin sen päällä.
Teimme parastamme ja Sören ja Hans pureutuivat kuin kissat kiinni
kokkapuoleen venhettä. Saimme halkasijan vedetyksi puolimastoon, mutta
tuskin oli tuuli siihen tarttunut, kun se pamahtaen lensi tiehensä.
Siinä meni sekin! sanoi Sören.
Nyt olimme ilman kokkapurjetta ja niinkuin tiedätte on purjehtiminen
yhdellä purjeella ylen tukalaa. Oli pilkkosen pimeä; näimme vaan
lakkapäiden välkähtelevän, kun ne karkasivat niskaamme niinkuin Simson
filistealaisten niskaan. Ajauduimme jälelle päin ja minun täytyi ohjata
länttä kohden, ett'emme joutuisi Ruotsin rannikolle, sillä pahempaa
kuin sen edustalla kiikkuminen ei olisi ollut toista.
Oli niinkuin sanoin pimeä kuin säkissä. Oli pitkä yö edessä;
hirmumyrsky oli, ja meillä oli vaan palanen kokkapurjetta pienessä
aluksessamme, jossa oli jo niin paljon vettä, että täytyi ruveta
pumppuamaan. Hyökylaine toisensa perästä karkasi niskaamme; kokka
rutisi ja natisi tuolla pimeässä ja pian olivat aallot raastaneet
irti kaiken, mikä oli irti saatavissa tuulen puolella. En ole koskaan
semmoisessa aallokossa purjehtinut. Sain suunnan merkkiä Skagenin
majakasta, joka oli kaakossa meistä, ja laskin, että olimme noin viisi
peninkulmaa maista. Hans ja Sören istuivat vuoroin perässä ja pieksivät
käsiään yhteen, sillaikaa kuin Jens Taneren loikoi kajuutassa, sillä
poikaparka oli nyt kokonaan meritaudin kourissa. Silloin tulee
hyökyaalto poikkiteloin perästä päin.
Peräsin alas! karjasee Sören. Ja minä kampeankin peräsimen alas, mutta
aalto kuohui jo niskassani. Se löi kajuutan katon pois niinkuin olisi
hatun päästä lyönyt ja me kuulimme, miten vesi virtasi kajuuttaan.
Jens kimposi ylös kuin tulppa pullon suusta. Hän oli kokonaan unohtanut
tautinsa ja huusi, että venhe uppoo.
Ei se nyt kuitenkaan vielä sillä kertaa uponnut. Saimme pelastetuksi
kajuutan katon, joka oli lentänyt alapuolelle tuulen ja panimme sen
paikoilleen. Ja sitten pumppuihin käsiksi!
Ei se nyt ole niinkään hullua se pumppuaminen, kun tinka tulee. Se
lämmittää sormia ja pitää mieltä vireessä.
Noin puolen yön aikana näimme purjelaivan, joka tuli takaapäin suoraan
selkäämme. Puhalsimme torveen, mutta emme saaneet vastausta. Ne
laskivat niin liki meitä alapuolelta tuulen, että voimme erottaa laivan
ja mastot ja nähdä, että se oli kuunari. Niin, se oli niin lähellä
meitä, että oli aivan taivaan ihme, ett'ei se ajanut päällemme.
Kun se humahti ohitsemme pimeässä ja myrskyn raivotessa, ajattelimme
me jokainen istuessamme tuossa pienessä huonossa venheessämme samaa
asiata: sitä näet, että olisi ollut meille helpoin asia maailmassa
hypätä laivaan. Tiesimme kyllä jokainen, ett'ei meillä olisi isoa
iloa odotettavanamme siinä, missä olimme; mutta tiesimme toisekseen,
että alus oli uskottu huostaamme ja että olimme antaneet sanamme sen
pelastaaksemme. Merimies ei saa luopua sanastaan eikä aluksestaan niin
kauvan kuin suinkin voi pitää kiinni kummastakin.
Tartuimme taas pumppuihin ja olimme saaneet sen melkein tyhjäksi, kun
minä annoin peräsimen varren Hans Lauritsenille ja itse Sörenin kanssa
menin kannen alle sytyttämään piippuani ja jos mahdollista etsiäkseni
jotain muutakin lämmittävää virvoketta. Jens makasi taas siellä
alhaalla venheen pohjalla ja taisteli meritautinsa kanssa.
Mennessämme kannen alle sanoi Hans perästä:
Olisi hauska tietää, paljoko kello on. Yö on pitkä ja musta; on
niinkuin ei se siitä enää koskaan valkeneisi.
Se oli viimeinen sana, minkä häneltä kuulimme.
Kun nyt tulimme alas kannen alle, seisoin minä lattialla, jalat
hajallaan ja iskin tupakkaa piippuuni. Jens makasi penkillä ja Sören
istui hänen vieressään ja raapi tulta tikkuun; muistelen hänen
sanoneen, että se tikku oli viimeinen.
Kuinkas jaksat, pikku Jens? kysyin minä ja ojentausin tikkua ottamaan.
En muista, mitä hän vastasi. Sen vaan muistan, ett'en saanut piippuani
sillä kertaa sytytetyksi. Juuri kuin tikku alkoi palaa ja me voimme
nähdä toistemme kasvot, kuulimme ylhäältä kannelta hyökyaallon kohinan.
Jos se sen kestää, niin kestää useampiakin! sanoin minä; sillä en ole
ikänäni kuullut hyökyaallon sillä tavalla ärjyvän.
Samassa sammui tulitikku ja me kaaduimme nurin niskoin pimeään ja
veteen pää alaspäin ja tallukat ylös.
Sören sai ensiksi sanan suustaan: Venhe on kumollaan; nyt olemme
elävältä haudatut!
Kun taas selvisimme seisomaan, ulottui vesi meitä rintaan. Kysyin,
missä Jens on, mutta hän ei vastannut.
Kumarruin alas ja haparoin vedessä, ja sain selville, että hän oli
kouristautunut kiinni kajuutan kaappiin.
Olimme nyt kukin hetken aikaa tuossa asemassa, mikä lukien pätkän
isämeidän rukousta, mikä virkkaen jotain kotiväestään, ja minä
puolestani olin sen lisäksi vielä sitä mieltä, että nyt tässä ei auta
muu kuin hukkuminen.
Mutta Sören Kappelborgin mieleen johtui, että kajuutan lattiassa
pitäisi olla luukku, niinkuin on tavallista tällaisissa aluksissa. Hän
tunnusteli nyt käsillään ja löysikin kellarin luukun, joka ennen oli
ollut jalkaimme alla, mutta nyt oli päittemme päällä.
Kun vaan nyt löytäisin jotain asetta, jolla sen auki murran! sanoi hän.
Tu'in häntä ja hän sukelti veteen ja löysikin sieltä viimein
laudanpalasen, johon oli nauloja lyöty. Sillä sai hän luukun auki ja
nyt tuntui meistä olo jo heti paremmalta.
Otimme ensin huostaamme Jensin, joka oli kouristautunut kaappiin kiinni
ja oli milloin sen päällä milloin alla ja oli aina vähällä hukkua.
Kuulimme hänen pulikoivan vedessä ja kun suolainen vesi aina vähän
loistaa, niin näimme hänestä silloin tällöin vilahduksen. Sören käski
häntä heittämään kätensä irti ja nousemaan pystyyn, vaan kun se ei
auttanut ja hän pöperryksissään yhä vaan kiikkui kaapissa kiinni, niin
löi Sören häntä pari kertaa oikein aikatavalla käsiin ja jalkoihin,
sanoen, että jo oli siinä kylläksi, kun Hans tuolta kannelta oli mereen
uponnut, vieläkö sinäkin tässä laittaut hukkumaan kuin sika tynnyriin.
Sillä tavoin sai hän Jensin jaloilleen ja nyt kiipesin minä Sörenin
avulla luukun läpi ja koetin laittautua olemaan niin mukavasti kuin
mahdollista laivan kellariholvissa.
Ei se muuten liioin mukavata ollut. Mahduin parahiksi köölin alla
olemaan, kun painoin pääni polvien väliin ja vedin jalat koukkuun.
Ruumiin täytyi taittua linkkuveitseksi eikä toisilla ollut niinkään
hyvä olla.
Sören kömpi jälessäni. Hän pisti päänsä ja yläruumiin kahden
perimmäisen kaaren väliin; toinen jalka oli hänellä koukussa
kupeellaan, toinen riippui kajuutassa. Ei ollut sekään mukavaa; mutta
pahinta kaikesta oli, että pää täytyi pitää kajuutan lattiata vasten,
jonka sisäpuoli oli täynnä lautain läpi tulleita nauloja, niin että se
oli kuin pellavahäklä. Hänen täytyi siis joka hetki pitää käsivarsi
päänsä alla kuin tyynynä, joka otti vastaan pistot joka kerta kuin
kumollaan oleva alus tyrskähti aallokossa. Niin tuumaili siinä mies,
että oli hän ennen mukavamminkin maannut.