Saahan ne välistä nähdä puutetta ja saahan niiden edestä itsekin
puutetta nähdä — vaan ei niistä kuitenkaan tahtoisi yhtäkään kadottaa,
jos kuka kysyisi. Harald, elä kiusaa Petteriä! anna hänelle kauniisti
korppu käteen...!"
Sen jälkeen kertoi tulliapulainen tarinansa korpuista.
— Voi sitä elää hyvinkin vähästä, kun täytyy. Mutta joskus saattaa se
käydä _liian_ vähäksi. Mitä arvelette siitä, kun alkupalkakseen saa
kaksisataa riksiä ja sillä pitää elättää itsensä, vaimonsa ja kaksi
lasta —?
Alkupalkaksi...?
Niin; se alku kesti vähän liian kauvan — kauvemmin kuin nuo
kaksisataa riksiä. Olin nainut — näettekös. — Meillä oli pieni poika,
perintöruhtinas, joka oli tullut vähän liika aikaisin maailmaan. Sitten
tuli toinen sitä nopeammin, jos kirkonkirjoihin katsotaan. Äiti ja
minä rakastimme toisiamme ja rakastimme lapsiamme ja anoppimuori teki
samoin — järjestyksen vuoksi. Mutta elää meidän täytyi. Minä olin
kuninkaallinen luovija-apulainen S-havnissa, ja eukko ja anoppimuori
olivat lasten kanssa kaupungissa erään talon kolmannessa kerroksessa
Reverensgaden varrella. Ne saivat joka äyrin palkastani ja _minä_ imin
kynsiäni. Sehän oli niinkuin pitikin —
Te olitte siis erillänne perheestänne...?
Tietysti. S-havnissa olisimme kaikki kuolleet nälkään. Sillä sotamiehiä
oli siellä vaan muuan likainen aliupseeri, joka ei koskaan muuttanut
kaulahuivia — ja tohveleita ei siellä käytetty. Tuumiskelen siinä
itsekseni: tämä ei ole ollenkaan hauskaa! Vaan eihän sitä aina voi
pitää hauskaakaan. Vaatteet alkoivat riippua päälläni niinkuin purjeet
tyynessä; ja jos en olisi nuoruudestani tottunut siihen huonoon
ruokaan, jota vanhoissa, huonoissa laivoissa tarjotaan, niin en nytkään
olisi voinut elää paljaasta ilmasta.
Silloin tällöin tarjosi aliupseeri minulle ryypyn ja vähän lihaa;
mutta sitten saattoi kulua kahdeksankin päivää, ett'ei hänelläkään
mitään ollut, ja mitä ryyppyyn tulee, johon _hän_ turvautui — niin olen
minä, vaikka itse sen sanon, aina ollut kohtuullinen. Se näet kestää
kauvimmin — ja täytyyhän ajatella virkaansa ja lapsiaan. Paljon työtä
ei siellä ollut. Minulla oli kyllin aikaa ajatella tulevaisuuttani.
Metsästelin hiukan ja kalastelin; ja sillätavoin elelin minä, niinkuin
olen nähnyt villien ihmisten tekevän — paitse ett'en minä syönyt
aliupseereja, syystä ett'ei heitä olisi voinut maistaa eikä haistaa.
Eräänä päivänä oli minulla tiukka olla. Olin saanut kirjeen eukolta,
että miehistöni siellä kaupungissa oli lisääntymässä. Olemmehan kaikki
ihmisiä eikähän siihen asiaan ole mitään sanottavaa. Vihkiessämme puhui
meille pappi velvollisuuksistamme siinä suhteessa; ja eukko ja minä
rakastimme toisiamme, niinkuin jo sanoin. Mutta harmillista se sentään
oli.
Istuin vanhan vallin laidalla ja katselin vettä pitkin ja jos minulla
ei olisi ollut niin nälkä, olisi se ollut hyvin kaunista. Nyt harmitti
minua vaan, ett'ei kaikki tuo vesi ollut olutta ja nuo kivenmukulat
rukiisia leipiä. Olisi tehnyt mieleni purra niitä, mutta minä säälin
hampaitani ja olin purematta.
Tuli siinä siten kaljaasi purjehtien, jonka arvelin olevan
Svendborgista kotoisin, ja ankkuroipi aivan eteeni. En tiedä mistä
syystä, mutta minä menen venheelleni, joka meillä on rannassa, ja
soudan laivaan. Olihan siitä ainakin jotain hupia. Tulen kannelle ja
kysyn kipparia; hän oli kajuutassaan peräkannella. Menen sinne ja sanon
hyvän päivän ja kippari — joka todellakin oli Svendborgista — sanoo
kanssa hyvän päivän, ja minä istuudun ja voin sekä nähdä että haistaa,
että siinä äsken oli syöty päivällistä.
No niin, tarinoimme minkä mistäkin, tuulista ja merivirroista ja sitten
kysyy kippari: Saisiko olla vähän kahvia? Kiitos vaan, sanon minä, olen
vasta syönyt ja juonut — oikein hyvää kalakeittoa ja voita ja leipää ja
olutta päälle — mutta eihän kuppi kahvia ole koskaan pahitteeksi!
Kuulehan, kokki — sanoo kapteeni — tuoppa kaksi mukia kahvia ja
sokerirasia!... Ja sitten asetti hän rommipullon pöydälle.
Saamme siitä kahvin, ja rommia sekaan, ja se maistoi niin makealle,
että alkoi tehdä lisää mieli. Mutta minä olen olevinani, niinkuin
en olisi mitään vailla ja me juttelemme minkä mistäkin, tuulista ja
merivirroista; ja sitten tulee kokki vielä kerran sattumalta sisään
ja ottaa jotain kirstusta, jonka päällä me istumme. Ja minä katsahdan
kirstuun ja näen, että se on täynnä kauniita, suuria laivakorppuja.
Mitä siellä on? kysyn minä ja osoitan sormellani.
Missä? sanoo kippari ja käy katsomaan.
Ka, nehän ovat korppuja! sanon minä.
Hi, hi! sanoo svendenborgilainen ja ottaa yhden. Voitteko murtaa sen?
Ja minä murran — noin vaan piloillani — korpun polveani vasten ja
pistän palan toisensa perästä suuhuni ja naurahtelen kipparia vasten
naamaa.
On niin helkkunan kauvan siitä kuin minulla on ollut tämmöistä tavaraa
hampaissani, sanon minä. Kun on ollut niin kauvan maissa, niin ne nuo
mukulakivet maistavat!
Ja minä nauran ja kippari nauraa ja me kilistämme kahvin kanssa, ja
minä otan — noin vaan piloillani — vielä yhden korpun ja pistän sen
takataskuuni.
Kippari katsoo minuun ja kysyy jotenkin ihmeissään:
Mitä te sillä teette? — Nähkääs, sanon minä, minulla on pieniä
papanoita siellä kotona, jotka eivät tahdo saada hampaitaan esille.
Nyt on siellä vanha mummo, joka on sanonut, ett'ei ole mitään muuta
keinoa niin hyvää kuin antaa laivakorppuja järsittäväksi, kun ikeniä
kutkuttaa. Vaan tuolla maissa ei meillä ole tämmöisiä. Sentähden minä —
teidän luvallanne?
Ottakaa pois vaan! Tuopa pitää muistaa sanoa eukolle kotiin tultua,
sillä on niitä meilläkin ikeniä, joita kutkuttaa! — Ja niin antoi
kippari minulle kantamuksen laivakorppuja.
Menin maihin ja elin kuin — helppo on arvata miten. Ja joka kerta kun
mursin korpun, ajattelin minä lapsia tuolla kaupungissa. Olihan se
vähän petoskauppaa — mutta kas, kun rehellisesti ja puhtaasti antaa
perheelle koko palkkansa...
Niin saaneehan pistää korput omaan suuhunsa! sanoin minä.
Intian saali.
Oletteko kuullut siitä saalista — siitä Intian saalista?
En, en ole kuullut.
Niinpä saatatte kuulla nyt. Tulimme sotalaivallamme lämpimistä maista
— St. Croix’ista. Ja aina sen pitää sattua niin, että tulemme näille
merille kylmän aikana joko varhain keväällä tai myöhään syksyllä.
Tällä kertaa oli nyt kylmä kevät, kun purjehdimme Englannin kanavaan
eikä ilma lämminnyt Pohjan merelläkään. Miehillä oli nuha ja yskä, ne
rykivät ja sylkivät. Oli sitten etumastossa mies, jolla mahtoi olla
tavallista enemmän vettä suussa, sillä hänen sylkensä putoo kannelle,
missä eräs vanhemmista aliupseereista seisoo, ja hänen nimensä oli
Bunke.
Hän huutaa heti ylös: Pidä suusi kiinni, sen sika — kun töllistelet! Ja
samassa putoo mies mastosta ja suistuu suin päin mereen.
Bunke karjuu: 'Mies mereen!' ja kun hän ehkä luuli olevansa syypää
siihen, kiskasee hän puolisaappaat jalastaan ja heitäkse miestä
pelastamaan.
Laiva kulki hyvää vauhtia ja korkealla kuohui meri eikä mies — enemmän
kuin muutkaan kalastajat — osannut uida; mutta siitä huolimatta pelasti
Bunke hänet, ja kun laiva on noussut tuulta vasten ja venhe laskettu
veteen, niin saamme heidät molemmat sen suuremmitta vaikeuksitta
laivaan takaisin ja mies saa nuhteita ja Bunken nimi kirjoitetaan
muistiin; ja kun päällikkö sitten myöhemmin tulee kannelle, niin kutsuu
hän Bunken luokseen ja sanoo hänelle pari kaunista sanaa, jommoisia
kiireessä voi sanoa semmoisista asioista, — ja sitten luovimme
Pohjanmeren yli eikä kukaan ajattele enää koko asiaa.
Mutta kun olemme päässeet Skageniin ja sää on vähän parantunut, vaikka
tuuli onkin vastainen, niin kutsuu päällikkö Bunken luokseen ja sanoo
aikovansa ehdottaa hänet pelastusmitalin saajaksi.
Ymmärrän, herra kapteeni, sanoo aliupseeri ja nostaa kätensä lakin
liepeesen.
Mutta olen minä ajatellut — sanoo päällikkö, että matka on kestänyt
kauvan ja että kotona Krokodiilikadulla on rahasta vähyys!
Ymmärrän, herra kapteeni! sanoo Bunke.
Onhan se kauniin näköinen tuollainen mitali punasessa nauhassaan, kun
Fredriksbergillä kävellään, mutta onhan hyvä omatuntokin jo tarpeeksi
kaunis koristus ja sentähden kysyn minä sinulta, tahdotko ennemmin
kuusitoista taalaria hopearahassa? — sanoo päällikkö.
Ymmärrän, herra kapteeni! sanoo Bunke, vaan saanko miettiä asiata
huomisen?
Voit antaa minulle vastauksen, kun olemme tulleet satamaan — Bunke!
Ja sen sanottuaan meni päällikkö kannen alle. No, kuulen sitten
illemmalla, että Bunke puhelee vanhan ystävänsä tykkimiehen kanssa
tästä asiasta.
Tykkimies sanoo:
Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa mitali. Eihän se lantti ole
itsessään juuri minkään arvoinen, mutta se punanen nauhanpätkä —
näetkös — se on se, joka pistää niiden maamoukkain silmiin, niin että
saattavat nähdä, kun aliupseeri tulee nutun rinta kaukaa paistaen, että
siinä on mies, joka ei ainoastaan kulje kuninkaan vaatteissa ja saa
haukkua ihmisiä, vaan joka myöskin uskaltaa panna housunsa likoon, kun
sattuu eteen nahjus, joka ei itse kykene itseään auttamaan.
Siihen vastaa aliupseeri:
Ymmärtävästi puhuttu. Mutta minä luulen kuitenkin, että ukko on
oikeassa. Raha on rahaa. Tämä on ollut vähän pitkänlainen matka ja —
eihän sitä ole tarvis salata — minä olen siroittanut kaikki mynttini
maihin niille mustille neekerinaisille, jotka vaatteemme pesivät, ja
niille muille mustille tyttärille, joiden kanssa karkelolta pidimme.
Ollaanhan heikkoja ihmisiä!
Heikkoja ollaan, jumala paratkoon! sanoo tykkimies.
Ja sitten sanoo taas toinen:
Kun nyt tulen kotiin Krokodiilikadulle, niin on eukko siellä
odottamassa, ja eihän siinä ensi alussa muuta kuin suudellaan ja
taputellaan, mutta sitten tulee eukko järkiinsä ja kysyy: Bunke, on kai
sinulla se Intian saali, jonka lupasit? Ja siinä seison minä eikä siinä
auta mitali eikä se punanen nauha, — kun ei eukko kuitenkaan saata
niitä kantaa.
Olet oikeassa! sanoo tykkimies. Aivan samalla tavalla käy, kun minä
tulen kotiini Elefanttikadulle. Sielläkin on eukko, joka kysyy: Mitä
tuomisia olet tuonut? — Se ero on vaan, että hän kysyy heti paikalla.
Sillä hän ei ole niin rakasteleva luonnoltaan!
_Minun_ eukkoni on — sanoo toinen. Hän on niin rakasteleva, ett'en
saata vannoa, ett'eikö hänellä olisi ollut ystävää meidän merillä
ollessamme. Sillä se nyt on naisten luonteen mukaista, että he _siinä_
kohden ovat samanlaisia kuin me miehetkin. Eikä siitä kannata puhua,
kun on merimies ja kun on vuosikausia matkoilla.
Eipä, jumaliste, kannatakaan! sanoo tykkimies ja raapii korvallistaan.
Mutta jos en minä nyt ole tuonut mitään kelvollista kotiin — sanoo
aliupseeri — ja jos sijaiseni on ollut anteliaampi kuin minä, niin
voisi tapahtua, että eukko ei enää voi haihduttaa häntä mielestään, ja
sitä olisi vaikea ajatella merellä kulkiessa!
Olisipa tietenkin! sanoo tykkimies; ja sitten menivät he kukin
toimiinsa.
Kun olimme ankkuroineet satamaan, niin menee Bunke päällikön luo
ja sanoo miettineensä asiata ja olevansa aivan samaa mieltä kuin
päällikkökin.
Otatko siis rahat? kysyy päällikkö.
Otan, herra kapteeni!
Ja päällikkö lukee hänelle kuusitoista riksiä kouraan ja puristaa
kiinni toisen silmänsä — niinkuin tekee aina, kun on hyvällä tuulella —
ja kysyy:
Mihinkä aiot ne käyttää — Bunke?
Kapteenin luvalla — sanoo Bunke — aion ostaa eukolleni Intian saalin!
Ja päällikkö nauramaan ja hänen viereisensä mieskin nauramaan; ja
molemmat kysyvät he:
Mistä hiidestä sinä saat sen Intian saalin?
Mutta Bunke teki vaan kunniaa eikä mitään vastannut.
Ja sitten meidät päästettiin pois.
Kun sitten seuraavana päivänä kävelen Suurta Regnekatua pitkin eikä
ole minulla muuta tekemistä kuin katsella kauppapuoteja, niin keksii
silmäni eräästä ikkunasta vaaleansinisen keltaripsuisen saalin, jonka
keskellä on suuri punanen tulipaani; ja tulin minä kohta ajatelleeksi
Intiaa ja neekerinaisia, kun ne ovat sunnuntaisin kävelemässä.
Ja Svaertekadulla tulevat vastaani aliupseeri Bunke ja tykkimies,
vaikk'eivät näe minua, kun pälyvät kaikille tahoille, niinkuin olisivat
karkureita etsimässä.
Annan heidän kulkea omaa tietään ja minä kuljen omaani, ja tulee sitten
suuri rukouspäivä, ja minä olen juuri eronnut muutamista ystävistäni
ja harhailen Fredriksbergillä — niin näen minä samalla kertaa Bunken
ja hänen ystävänsä tykkimiehen, ja heidän edellään kulkevat heidän
eukkonsa.
Se oli päivän selvä asia. Toinen heistä, se lihavampi, hymyili kuin
aurinko joka kerta kuin kääntyi taakseen ja heilutteli pyrstöään
niinkuin hanhi, joka vastikään on peseytynyt. Hänellä oli se
vaaleansininen keltaripsuinen saali ja se suuri punanen tulipaani
paistoi aivan keskeltä lanteita — ja minulle johtui mieleeni tuollainen
hollantilainen kauppalaiva, jonka perään on maalattu suuri, heleä kukka.
Toinen eukoista oli laiha ja pysyttelihe jäykkänä kuin mastopuu. Hän
oli äkeissään; sen voi helposti nähdä. Mutta hänellä olikin vaan
tavallinen saloppi, joka ei koskaan ollut St. Croix'ssa ollut.
Laittausin aliupseerien viereen käymään niin lähelle kuin tungoksessa
pääsin ja kuulin Bunken sanovan ystävälleen:
Se paistaa niinkuin pitää — hä? Oli se aikamoinen keino tämä, jolla
petin eukkoa. Mutta kun ei hän saa mitään tietää — ja kun _minä_
tiedän, että rahat ovat rehellisesti ansaitut — ja että minä olen
tehnyt velvollisuuteni — ja vähällä olin hukkua — niin, eikö totta —
mitä...?
Tietysti! vastasi tykkimies.
Mutta luulen minä, että hän kumminkin oli vähän harmissaan eukkonsa
puolesta.
Tuuli kiihtyy.
Kaksi poikaa näkyi seisovan ja jotain hommaavan aallonmurtajan
pohjoisessa maan puoleisessa päässä. He pistivät pajunoksan, jonka
päässä oli lihapalanen, kivien väliin hiekkarannalla. Sitten oli siellä
jotain, joka liikkui; ensin oli se kuin harmaan ruskeata liekoa, mutta
sitten pisti sieltä kolme jalkaa ulos toiselta puolen ja kolme toiselta
ja sitten marssi se lihan kimppuun.
Se tarttui kuin pienillä pihdeillä lihaan, pajunoksa tutisi vähän ja
vedettiin ylös.
Se oli krapu.
Katso, se on oikea krapu. Sen myymme me krouvarille!
Pajunoksa laskettiin taas pohjaan, nostettiin taas ylös ja niin tehtiin
pari kertaa.
Mutta kirkas vesi sameni samenemistaan eikä pohjaa voinut enää oikein
erottaa.
Toinen pojista katsahti taivaalle.
Semmoisia suuria pilviä!
Tuuli kiihtyy!
He koettelivat vielä pari kertaa, mutta onnistumatta.
Mennään kotiin!
He tekivät lähtöä saaliineen.
Katso! ne aikovat lähteä ulos kansipurrella!
Mistä tuulee?
Lännestä. Tuolla tulee Björn eväiden kanssa!
Kyllä ne lähtevät!
Björnillä on nahkapusero päällään.
Mene syrjään! Muuten sysää se meidät veteen. Sillä on kiire!
He juoksivat syrjään ja heittivät siihen krapunsa toistaiseksi.
Björn Sivertsen tuli kiireesti kulkien toisessa kainalossa eväsvakka,
toisessa öljyvaatteet. Hänen korvapartansa oli hiukan harmentunut,
mutta yhtä navakka oli hän vieläkin liikkeissään, kun kiirettä piti.
Hänen perässään tuli vaivaloisesti pehmeässä hiekassa paarustaen pieni,
laiha mies, joka oli puettu kahvinruskeaan takkiin, viheriäisiin
housuihin ja korkeaan, mustaan hattuun, jonka hän oli sitonut kiinni
valkealla nauhalla leuvan alle. Hänellä oli sinisen punaseen ja
neljällä solmulla kiinni sidottuun esiliinaan kääritty mytty kädessään.
* * * * *
Björn ei hiljentänyt vauhtiaan, vaikka hänen tiensä nyt kulki
aallonmurtajan suurien kivien yli, jotka lonkkuivat hänen jalkainsa
alla.
Vasta puolivälissä kääntyi hän jälelleen katsomaan.
Hoi, räätäli, ota koivet mukaasi. Ja varo lyömästä nenääsi kiviin,
sillä ne lyövät takaisin!
S
Kyllä minä tu-tulen! huusi pieni mies, joka vähä väliä muutteli
myttyään kädestä toiseen, ja kiipeili kiveltä kivelle uskaltamatta
katsoa Björnin jälkeen siinä pelossa, että menettäisi tasapainonsa ja
luiskahtaisi.
Kyllä minä tu- tu- voi saakeli, tuonne nyt meni myttyni!
Pienet kravustajat, jotka olivat tätä tapausta odottaneet, käärivät
lahkeensa, porkkasivat veteen ja pelastivat räätälin mytyn, joka oli
joutunut tuuliajolle.
Kiitoksia paljon! sanoi tuo pieni hyväntahtoinen mies, joka oli
noussut ylös ja vuoron piteli lakistaan kiinni, jota tuulen puuskat
retuuttivat, vuoron hieroi reisiluutaan.
Kiitoksia paljon! Nämä ovatkin hyvin pahoja kiviä nämä kivet!
Ei ole täällä parempiakaan! vakuutti toinen pienistä kravustajista.
Ennen olivat ne vieläkin pahempia! vahvisti toinen. Talvella kaatui
tässä Morten Svendsenin poika, kun meni venheesensä turskan koukkujen
kanssa, ja taittoi molemmat isovarpaansa reikiin!
Molemmat varpaansa? kysyi räätäli säikähtäen.
Ihan molemmat! vakuutti poika hyvin tosissaan.
Pääsinhän sitten Jumalan kiitos vähällä! Odottakaa, saatte pari
vesirinkilää!
Ja räätäli alkoi aukoa esiliinan solmuja. Mutta mytty oli läpi märkä
eikä ole niinkään helppo aukoa märkiä solmuja.
Eikö voisi saada nurkasta jotakuta tulemaan? ehdotti toinen pojista.
Tuleeko siitä tulosta mitään? huusi Björn aallonmurtajan päästä.
Hän huusi vielä jotain muutakin. Mutta tuuli oli maalta päin ja oli yhä
kiihtynyt niin, ett'ei sanoja eroittanut.
Räätäli lähti mennä hoippuroimaan.
Minä muistan teitä, kun tulen takaisin! sanoi hän ja jatkoi vaivaloista
matkaansa.
Kiitos lahjastanne! huusivat pojat jälkeen. Ja onnea matkalle!
Räätäli hoippuroi aallonmurtajan äärimmäiseen huippuun, jossa Björnin
katettu venhe oli kiinnitetty sen itäiseen päähän ja nousi ja laski
mainingissa, joka tuli aavalta mereltä. Venheessä oli kaksihaarainen
lippu maston huipussa — se oli kuninkaallinen postivenhe — ja haarat
seisovat suorina ilmassa, niinkuin olisivat olleet maalatusta
läkkipellistä.
Tuuli ei antanut niille hetkeksikään rauhaa laskeutumaan.
Tuulella oli kiiru ja kiiru oli Björnilläkin.
Ilma oli sinisen harmaa alhaalla taivaan rannassa; sitten tuli mustempi
pilviryhmä, sitten valkeita paikkoja ja harmaata keskitaivaalla.
Tuuli puhalsi maalta päin eikä ollut aaltoja; ainoastaan maininki
tuntui; veden väri oli viheriä karien sisällä, sitten muuttui se
likaisen sinipunervaksi, edempänä oli se harmaata ja tummanjuovikasta
ja kauvimpana oli se aivan mustaa, täynnä valkeita pilkkuja. Ne
muutamat venheet, jotka olivat ulkona, olivat pienentäneet purjeitaan
enemmän tai vähemmän kantavuutensa ja lastinsa laadun mukaan. Matkan
pituuden vuoksi näytti siltä kuin ne olisivat liukuneet aivan
rauhallisesti rauhallista pintaa pitkin.
Räätäli pysähtyi ja katseli vettä pitkin.
No, Jumalan kiitos, eihän tuo näytä aivan pahalta!
Siitä huolimatta täytyi hänen joka hetki tarttua hattuunsa.
Sillä tuulen puuskat olivat voimakkaat täällä ulkona.
Tuleeko _tuo_ hattu mukaan? kysyi Björn, joka oli hypännyt kannelle ja
järjesteli nuoria.
Mukaanhan sen olisi tarkoitus tulla! vakuutti räätäli.
Sama minulle on! Tömähdä nyt venheesen, räätäli, mutta ojenna minulle
ensin myttysi! Mitä hittoja, sehän on märkä!
Onhan se vähän kastunut. Tässä on majakkamestarin häähousut ja liivit;
mutta minä toivon niiden kuivavan, ennenkun tulemme perille; samoinkuin
vesirinkiläinkin!
Kai ne kuivavat, vastasi Björn, jos eivät kastu vielä enemmän. Se näkyy
kiihtyvän!
Kuka? kysyi räätäli ja katseli ympärilleen. Tuleeko tänne vielä muita?
Minä en näe ketään!
Mitä sanot? murisi karhu ja pani kätensä torvelle korvan eteen. _Tuuli
kiihtyy!_ sanoin minä. Mutta kunhan ei vaan kampea pohjoisempaan, niin
ei ole hätää. Ja sentähden täytyy meidän joutua. Onko rossi selvillä,
Niels?
Niels ei vastannut; hän oli niinkuin ei olisi kuullut, mutta Björn ei
siitä välittänyt. Veli oli ollut "kummallinen" viime aikoina. Hänen
vaimonsa oli kuollut äskettäin. Mutta venheessä kuulee kyllä kaiken,
mitä tapahtuu ja sanotaan. Ja Björn luotti veljeensä niinkuin itseensä.
Heitä irti sitten! huusi hän. Vedä yläpuomin nuoraa ja pane kiinni!
Anna kokkapurjeen olla, kunnes olemme peräyneet. Kas niin! nosta
nyt kokkapurje, pian! muuten nousemme tuuleen. Emme saa kadottaa
kynnen vertaakaan; matka tulee muutenkin pitkä, ell'en erehdy. Onko
kokkapurje kiinni? Hyvä! Anna sen olla kiinni tuulen puolella, kunnes
olemme kääntyneet. Kas niin! ann' mennä! Nosta yläpuomi! Räätäli, auta
sinäkin, vaan elä litistä peukaloasi, tuuli on navakka!
Se oli tuo yksi Björnin tunnetuita temppuja hänen pyrkiessään sillasta
väljälle vedelle karien välitse. Sitä katselivat maista sekä nuo pienet
kravun pyytäjät että suuremmat turskan pyytäjät ja yksimielisesti
tunnustettiin se hyväksi.
Hän heitätti rossin irti juuri oikeaan aikaan, kun venhe oli asettunut
varmaan kulmaan siltaa vasten. Sitten antoi hän venheen peräytyä,
kunnes oli vettä juuri riittävästi peräsimen alla. Sitten nostatti hän
ylös puolen isoa purjetta, niin että yläpuomi eli kaheli riippui alas,
ja kohta kun vene sen voimasta oli alkanut liukua eteenpäin, antoi hän
nostaa etupurjeen ja kiinnittää sen tuulen puolelle, jolla hän esti
venheen nousemasta tuulta vasten. Itse hoiti hän peräsintä ja piti aina
valmiina yhden suurista airoista voidakseen tarpeen tullessa sen avulla
määrätä venheen liikkeet; sitten nostatti hän ylös koko isopurjeen,
päästi kokkapurjeen menemään toiselle puolelle ja sillä tavoin mennä
suhahti hän laiturin pään ohi melkein sitä hipaisten ja asetti kokan
niin paljon pohjoista kohden kuin mahdollista.
Se oli temppu, johon tarvittiin täsmällisyyttä ja nopeutta venheen
miehistön puolelta. Miehistönä oli veli Niels yksin — räätäliä ei
otettu lukuun.
Mutta tänään oli pieni ryppy Björnin otsassa. Tuo tavanmukainen
täsmällisyys ei ollut tällä kertaa tarpeeksi suuri.
Saisit liikkua vähän ravakammin, Niels! huusi hän. Sitä vaille,
ett'emme töytänneet pollariin; ja sitten olisivat nauraneet meille
tuolla maissa — venheestä puhumattakaan! Se olisi tuskin kestänyt sitä
iskua!
Niels ei vastannut. Hän seisoi kokassa ja askaroi jotain halkaisijan
kanssa. Näytti siltä kuin olisi hän laittautunut sitä nostamaan.
Anna sen halkasijan olla! huusi Björn. Meillä on liiaksi purjetta.
Kohota vähän isoa purjetta; meillä on liiaksi tuulta. Mutta liiku vähän
nopeammin!
Hyvin rakennettu, vakava merivenhe kiisi ohitse äärimmäisien karien,
jossa meri jo vaahtona kuohui. Halkasijan puomi oli jo kerran nenänsä
kastellut ja räätäli oli laskenut luisua edestakaisin kantta pitkin,
kunnes hän viimeinkin kädet selän takana ja jalat harrallaan pääsi
puristaumaan kiinni tuulen puoleisiin mastotouveihin, jossa hän nyt
seisoi ja näkyi ikävöivän jotakin.
Niels totteli vastenmielisesti. Hän nosti purjeen yläpuomin nokkaa ja
sai sen siten vakavammaksi. Sitten meni hän takaisin kokkaan ja alkoi
taas askaroida halkasijan kanssa.
Björn seurasi hänen liikkeitään yhä kasvavalla jännityksellä.
Suuri karhu ei ollut enää nuori. Aika ja ankara työ olivat purreet
merkkinsä häneen; mutta jättiläisvoimat olivat vielä tallella.
Oli siinä muutakin kuin voimaa. Aikain kuluessa oli hän tottunut
mainiosti komentamaan. Hänen vähäkuuloisuutensa oli lisääntymässä,
mutta se vaikutti, että hänen vielä suuremmassa määrin täytyi luottaa
itseensä kaikissa tilaisuuksissa. Sillä tavoin oli hän suuren
hyväntahtoisuutensa ohessa käynyt vähän liika käskeväksi, joka välistä
suututti veljeä. Se kävi ilmi sekä hänen äänestään että käytöksestään.
Ääni oli aina yhtä oktaavia ylempänä tai alempana kuin olisi tarvinnut;
eihän hän voinut itse kuulla puhettaan.
Vaan siitä huolimatta purjehtivat veljekset hyvässä sovussa
postivenheellään.
Mutta viime aikoina oli Niels, niinkuin sanottu, käynyt vähän
kummalliseksi syystä, että hänen vaimonsa äsken oli kuollut.