ajan seista vedessä kainaloitaan myöten; pään ja kädet oli hän saanut
luukusta sisään. Sen sijaan saattoi hän liikutella jalkojaan ja potkia,
kun tuli liika kylmä. Jalkainsa alla oli hänellä kajuutan rauta-uuni,
joka oli kaatunut aluksen kaatuessa ja vierähtänyt juuri kellarin
luukun alle ihan niinkuin me itse olisimme sen siihen asettaneet.
Meritautia ei hän nyt enää juuri tuntenut, ei ainakaan siitä sen
enempää puhunut.
Emme me muutkaan juuri pitkiä puheita pitäneet.
Aluksi virkkoi Sören jonkun sanan enemmän kurillaan kuin tarpeen vuoksi.
Täällä haisee perhanasti! sanoi hän.
Ja oikeassa hän olikin. Kellari oli täynnä likaa ja semmoista, jota
ei nimeltään mainita. Olisimme varmaankin tukehtuneet, vaikkakin oli
tuota joskus ennenkin haistettu; mutta kun aluksen hylky keikkui niin
kovasti, saimme joka tyrskäyksessä puhdasta ilmaa sisään. Välistä,
kun peräpuoli upposi veden alle, tuli oikein hyvästi tuoretta ilmaa
sisään. Joka kerta kuin peräpuoli taas painui alas, pusertui ilma niin
kovasti allamme, että se melkein kantoi meitä, ja kun perä taas kohosi,
imeytyi ilma pois niinkuin uunin piipussa, niin että oli oikein vaikea
hengittää.
Sillä tavoin istuimme koko yön, kunnes rupesimme arvailemaan, että
mahtoi olla tiistai päivä.
Kuinka jaksat, Jens? kysyin minä.
Tuossahan menee! vastasi hän.
Mitä mietit, pikku Jens? kysyin taas.
Ajattelen setääni siellä kotona, vanhaa Ole Gaihedeä. Hänen oli aina
tapana maata talvella porsaan kanssa samassa sängyssä, että elukalla
olisi hyvä olla. Tekisi mieleni olemaan porsaan siassa!
Ei olisi pahitteeksi olo parempi, sanoin minä. Mutta voisi meillä olla
pahempikin. Olemmehan ainakin elossa.
Olemme vielä, vastasi Sören.
Mitäs sinä ajattelet, Sören? kysyin minä.
Ajattelen sitä, kuinka olisi ihanata, jos saisi kengät jalastaan.
Jalassa eivät ne minua nyt isosti hyödytä. Olisivat parempaan tarpeesen
kädessä pääni alla; naulat ovat tuiki terävät!
Autoin häntä vetämään kenkiä jaloista. Oli siinä tekemistä, mutta
viimeinkin saimme ne pois ja pannuksi hänen alleen.
Kas, se auttoi! sanoi hän.
Elä millään muotoa nuku, Ole! sanoi hän hetken kuluttua. Painat niin
kovasti selkääni, että on vaikea hengittää. Tässä on terävä lauta
rintani alla, minä makaan kuin veitsen terällä.
Ymmärsin hyvin kyllä, ett'ei hänen ollut hyvä olla. Olin vanhin
meistä kolmesta. Olen kohta viidenkymmenen ja unteluus alkaa sillä
iällä lähestyä. Mutta kun Sören oli varoittanut minua, tein parastani
pitääkseni silmäni auki.
Lie siinä taas kulunut puolikymmentä tuntia ja laskujen mukaan lienee
iltapäivä ollut käsissä. Kysyn silloin Söreniltä:
Onko sinulla nälkä, Sören?
Ei ole, sanoi hän.
Entä jano?
Ei, sanoi hän. Mutta kernaasti tekisin tarpeeni!
Ann' mennä vaan! sanoin minä. On täällä ollut ihmisiä ennen kuin me
tänne tulimme.
Kohta sen jälkeen raapasi alus pohjaa.
Sinäkö siellä, Sören? kysyin minä.
En, vaan alus raapasi!
Silloin on tässä kallioita, sanoin minä. Ja silloin olemme Ruotsin
puolella!
Niin ollaan, Jumala meitä auttakoon! sanoi Jens.
Saatanee nyt nähdä, tahtooko hän sen tehdä! sanoin minä. Ja jos vaan
voipi, niin kyllä kai tekee; mutta työllä hän siinä tulee olemaan!
Alus jysähti kolme kertaa pahasti ja nyt pääsi Söreniltä ensi kerran
huuto, kun naulat tunkivat syvälle lihaan.
Toisella kerralla kuulimme maston ja keularaakapuun katkeavan.
Kolmannella kerralla taisi perä poikki mennä.
Kun taas huomasin, että oli tultu syvälle vedelle, sanoin minä:
Se oli varmaan "Rödskaeret". Täällä on 32 syltä vettä karin ja maan
välissä, mutta sitten tulee taas kallioita, "Lille Rödskaeret". Jos
pääsemme sen yli, niin tulemme "Homösva Skaerefiin" ja siihen voimme
pysähtyä! Se olisi hyvä! sanoi Jens. Samassa painui koko peräpuoli alas
veden alle ja ilma puristui niin tiukkaan, että me menimme melkein
litteiksi.
Luulimme aluksen hajoavan ja valmistuimme jo siihen, ett'ei
pelastuksesta enää ollut toivoakaan. Emme hiiskuneet sanaakaan, mutta
pidimme kiinni toisistamme. Silloin kohosi hylky vähän ja nyt seurasi
kuusi jysähdystä peräkkäin, ja sitten olimme taas irti. Ai saakeli!
sanoi Sören. Elä kiroo! sanoin minä. Nyt se nähdään...! Ja tuskin olin
saanut sen sanotuksi, kun jysähdimme viimeisen kerran ja pysähdyimme.
Se on "Hornösva"! sanoin minä. Mutta nyt alkoi lasti, joka viime
jysähdyksessä oli murtanut kajuutan seinän, solua perään päin. Sörenin
toinen jalka joutui väliin ja oli vähällä musertua peräkaarta vastaan.
Hänellä ei ollut enää voimia vetää sitä pois, mutta minä sain housuista
kiinni ja sain jalan viskatuksi ylös. Sitä en olisi saanut tehdyksi,
jos hänellä olisi ollut, kengät jalassaan, sillä silloin olisi kantapää
litistynyt lautain väliin; josta voi nähdä, että on hyvä riisua ajoissa
kenkänsä.
Se tapahtui auringon laskun aikaan tiistai-iltana. Kun huomasimme
olevamme kiinni, menivät Sören ja Jens huutamaan apua musertuneen perän
läpi.
Onko siellä ketään kuuluvissa? kysyin minä.
Eivät sanoneet olevan. Mutta olihan mahdoton kuullakaan mitään, sillä
aluksessa pitivät kaikellaiset irtonaiset kapineet kauheata kolinata ja
katkennut masto, joka oli kiinni nuorissaan ja seurasi mukana, jyskytti
ulkoapäin aluksen kylkeen. Ja aallot kuohuivat yhä kallion yli.
Ei siitä mitään tule! sanoin minä. Toivokaamme saavamme olla tässä
huomiseen aamuun ja säilyä paleltumasta.
Sören ei ollut samaa mieltä. Hän tahtoi ryömiä kalliolle apua
huutamaan, kun arveli olevan ihmisiä läheisyydessä.
Ruotsalaiset ovat kyllä nähneet meidät! sanoi hän. Niillä on silmät
kuin kalalokilla. Pyytelin häntä hartaasti jäämään. Kun olemme yhtä
pitäneet tähän saakka, niin pidetään vielä tämä yö. Sinä olet meistä
voimakkain; voimme tarvita voimiasi auttamaan meitä huomenna tästä
ruumis-arkusta. Jos nyt pääsetkin kalliolle, niin tempaavat aallot
sinut mukaansa ilman mitään hyötyä niin totta kuin nimeni on Ole
Christoffersen ja minä olen luotsina Skagenissa.
Sören ja Jens ryömivät taas piiloihinsa. Mutta kun Sören nyt kerran
oli saanut oikaista jäseniään, ei hän enää voinut kestää aikaisemmassa
asennossaan naulojen päällä. Hän meni taas alas perään ja seisoi
vedessä koko yön.
Minä itse istuin kyyryisissäni siinä, missä olin istunut. Tunsin,
että jos nousisin pois, en enää voisi asettua entiseen asentooni, jos
se kävisi tarpeelliseksi. Sillä minä olin yhtä murea kuin talven yli
säilytetty omena.
Niin kului sitten sekin yö. Mutta nyt emme enää kysyneet toisiltamme,
mitä ajattelimme. Ainoastaan Jens alkoi aamupuoleen yötä puhella hiukan
hurjasti kotiväestään, niinkuin olisi unessa hourinut. Hän sanoi
kuulleensa sorsan rääkyvän ulkona ja se oli saattanut hänet kotiaan
ajattelemaan.
Kohta sen jälkeen huusi hän:
Vesi nousee, nyt upotaan!
Se on vale! sanoi Sören. Meren valosta huomasimme, että oli vielä yö.
Ja me päätimme tulleemme karille pakoveden aikaan ja että se nyt oli
vesi, joka nousi, eikä alus, joka upposi.
Huusimme nyt kaikki niin kovasti kuin voimme apua; mutta vastausta ei
kuulunut. Silloin sanoi Sören Kappelborg, joka oli jo puolikuoliaaksi
puristunut, että hänen kaikkia jäseniään niin pakotti ja kirveli,
ett'ei hän enää voisi kauvemmin kestää. Käyköön miten käy, mutta hänen
täytyy koettaa päästä ulos niin kauvan kuin vielä on voimia vähänkään.
Kysyin, oliko hänen nälkä, mutta hän ei sanonut olevan ja samoin
vastasi Jens.
Silloin tarttui Sören minua käteen ja minä tartuin Jensiä ja me
kahlasimme varovasti perään tulleen aukon luo. Täällä käytti Sören
tilaisuutta hyväkseen, kun vesi virtasi ulos, ja sukelsi aluksen alle
ja sai onneksi kiinni peräsimestä, ennenkun aalto tuli takaisin. Sitten
kiipesi hän aluksen pohjalle.
Näetkö mitään, Sören? huusin minä hänelle.
Näen majakan kokan puolella!
Millaisen majakan?
Punaista ja valkeata!
Hyvä on! sanoin minä.
Sitten kuulin hänen huutavan apua ja olin niinkuin kuulevinani
vastauksen kaukaa. Nyt tulee apua! sanoin minä Jensille. Jo olisikin
aika tulla! Kylmä jähmetytti jäseniämme. Mutta se, että ihmisiä oli
läheisyydessä, muutti asiat.
Sören oli hylyn pohjalla istuen keksinyt ruotsalaisia kalastajain
venheitä ja huutanut lähimmäiselle. Kalastaja, joka juuri parhaallaan
järjesti kantolastia venheessään, säikähti kuullessaan ihmisäänen
aluksesta, jonka oli luullut "kuolleeksi", niin että pudotti raskaan
kiven purtensa pohjaan ja oli vähällä saada aikaan suuren vahingon.
Ne kai luulivat, että se oli profeetta Joonas, jonka se suuri meri\
kummitus suustaan sylkäsi, niinkuin kaikki olemme sen tapauksen
vanhasta kuvaraamatusta nähneet.
Ettekö te helvetissä näe, että täällä on tanskalaisia kalastajia
Skagenista! huusi Sören.
Hän laskeutui taas veteen hylyn taa, piteli molemmilla käsillään
peräsimestä ja veti oikealla ensin minut ja sitten Jensin ulos.
Hylystä vietiin meidät ensin venheisiin ja sitten Fjellbackan
kalastajakylään. Se on sanottava, että ihmiset siellä olivat oikein
ystävällisiä meitä kohtaan; — mutta onhan se ymmärrettävääkin, että kun
niin usein tulevat suurissa merivenheissään Skageniin ja saavat meiltä
pyytämämme kalat hyvään hintaan, niin eivät voi tylyjä olla, kun me
tulemme heitä tervehtimään — — kumollaan olevan aluksen kellarissa!...
Kiitin kertojaa ja kysyin, tarkastellessani hänen ahavoittuneita
kasvojaan, eikö hänellä tai muilla ollut jälkivaivoja siitä retkestä.
Ei erinäisiä! vastasi hän ja siirsi mällin toiseen suupieleen. Onhan
sitä tottunut, joskaan ei aivan niin paljoon, niin kuitenkin johonkin.
Pahimmin kävi Hans Lauritsenille; mutta ei kai hänenkään ole sen
pahempi olla nyt kuin meidänkin kerran on tuleva olemaan. Me uskomme
näet täällä Skagenissa niin, että Taivaan Taatto ottaa rehellisen
kalastajan hyvästi vastaan, kun kerran sinne Hänen pakinoilleen tulemme.