saada kaikkien niiden konnien, jotka pitävät onnetonta vaimoparkaa
pilkkanaan. Tuossa saat ruumispaidastasi ja tuossa saat pullostasi, sen
hylkiö! Ulvo mitä ulvot! Ulvo mitä ulvot!
Hän oli tarttunut äsken pois heittämäänsä karttuun ja nyt sai penkkiin
köytetty raukka varmalla, mutta säälimättömällä kädellä selkäänsä niin,
että luut ruski.
Koira, joka nyt huomasi toden tulleen, hääri ympärillä hameesen
tarttuakseen, mutta sai muutamia niin tuntuvia iskuja turpaansa, että
ulisten peräytyi.
Jens sai selkäänsä kuin puimakoneesta. Hän kiljui, repi nuoria ja
rukoili armoa. Mutta yhä sakeammin satoi iskuja ja miesten täytyi
viimein juosta hätään ja ajaa kostonhimoinen aviopuoliso väkisin
tiehensä ja telketä ovi hänen jälkeensä.
Nuorat päästeltiin irti ja Jens nousi istumaan penkille. Pullo oli
vierähtänyt hiekkaan. Käsiin, kasvoihin, rintaan ja jalkoihin olivat
iskut sattuneet. Hän tekeytyi kovin kurjaksi ja tarkasteli verisiä
sormiaan ja turvonneita jäseniään.
Björn kävi häntä puhuttelemaan.
Pidä suusi, Jens, ja kiitä Jumalaasi, jos tämä löyly on ollut hyväksi.
_Niin_ perinpohjaisesti et vielä varmaankaan ole ennen saanut takkiisi
ja ell'ei _tämä_ nyt auta, niin taitaa olla parasta, että hiivaamme
sinut mereen heti paikalla.
Se olisi oikein sinulle! vahvistivat kaikki muutkin.
Jens töllisteli ympärilleen. Viina oli melkein kokonaan haihtunut
peitottaessa. Hölmistyksissään, pahasti piestynä, läpimärkänä ja
polttavista kivuista huolimatta vilusta väristen tunsi hän kenties
ensi kerran elämässään, mikä nöyryytys on miehelle saada ruumiillista
kuritusta naiselta vieraiden ihmisten läsnä ollessa.
Kaikellaisia monimutkaisia ajatuksia kipenöitsi ilmoille noista ennen
niin unteloista, raukeista silmistä. Hän katseli toisesta toiseen. Ne
nauroivat ja vetäytyivät kujeillen takaisin ikäänkuin olisivat häntä
pelänneet. Hän ymmärsi ivan; hän kumartui maahan, tarttui pulloa
kaulaan, ja raivoten kivuista ja nöyryytyksestä, ja uskaltamatta käydä
_ihmisten_ kimppuun, musersi hän pullon koiran otsaa vasten, kun tämä
häntäänsä heilutellen häntä lähestyi.
Koira lyykähti kokoon, ojensi jalkansa, potki vähän eikä sitten enää
liikahtanut.
Se olisi saanut olla tekemättä! virkkoi Björn.
Jens tuijotti koiraansa. Sitten parkasi hän pahasti ja iski nyrkit
silmiinsä.
Voi minua kurjaa, voi minua kurjaa!
Kaikki vetäytyivät äänettöminä syrjään ja jättivät hänet yöpaita yllään
istumaan penkille murhatun ystävänsä viereen.
He kuulivat kauvas hänen itkunsa.
Antaa hänen olla! sanoi Björn. Ei haitanne, jos vähän saa miettiä.
Siitä on kauvan, kun hän on sitä tehnyt!
Hetken kuluttua nähtiin Martin Soittoniekka, jonka ohikulkevat olivat
herättäneet, astuvan ulos ovestaan tyynenä ja rauhallisena kantaen
käsissään muutamia kestikievarin isännältä saatuja vaatekappaleita.
Aamuauringon kellertävässä valossa puki hän ne Jens Svendsenin päälle.
Ja sitten kantoivat he koiran Soittoniekan luo.
Seuraavana päivänä levisi se huhu kylässä, että Martin Soittoniekka
ja Jens Svendsen olivat lähteneet yhdessä merelle kalaan. Ei kukaan
tahtonut uskoa tarua todeksi, mutta tosi se oli.
Yhtä totta oli sekin, että Jens seuraavana päivänä lähti yksin kalaan.
Filosoofi pysyi periaatteelleen uskollisena, mutta Jens oli saanut
uusia periaatteita; ja _niille_ pysyi hän uskollisena.
Jens kalasteli eikä turhia puhunut. Soittoniekka pysyi maissa
miettien ja tuumiskellen. He olivat molemmat yhdessä perustaneet
"raittiusseuran." Se oli ainoa niillä tienoin.
Meren hylky.
Juuri niin — onko teillä tupakkaa? — juuri niin kuin sanon, niin se
tapahtui. Kuka hän oli, oliko saksalainen vai englantilainen, vai oliko
ehkä hollantilainen, sitä en voi sanoa; sillä puhua ei hän osannut, ei
ainakaan mikäli minä tiedän.
— Tupa oli tavallisuuden mukaan väkeä täynnä, jotka kaikki olivat
äänessä yht'aikaa.
Mutta kun Ole Yvesen alotti, niin lakkasivat muut, ja joku kysyi:
Mitä se oli, Ole?
Olisit kuunnellut, niin nyt tietäisit. Mutta onko sinulla tupakkaa
kukkarossasi?
Saas tästä!
Ole sai kukkaron ja täytti piippunsa. Sitten alkoi hän alusta.
Puhuin siitä meren hylystä. Siitä on, näetkö, monta vuotta jo kulunut,
ainakin kolmekymmentä, ja siihen aikaan oli meren pohja turskia täynnä.
Nyt saattaa vetää kaksi, kolmesataa syltää eikä saa päätäkään. Mutta
silloin oli meren pohja turskia täynnä. Olin kalassa Jens Spiltin ja
Hans Nedenernin kanssa, sen, joka sitten hukkui Ameriikan matkalla.
Jens ja minä seisoimme perässä ja vedimme siimaa venheesen ja Hans
istui keskellä venettä airoissa. Olimme jo saaneet useita kymmeniä
turskia, kun siima yht'äkkiä tarttuu kiinni eikä nouse.
Ka, vedä, vedä! sanon minä.
Se on raskas, sanoi Jens. Mitä se mahtanee olla?
Vedä vaan, sanon minä, niin saat tietää.
Hän vetää ja minä laittelen vasua, johon koukut pannaan, sillä minä
luulin, että sieltä nyt nousee hyvin suuri turska.
Semmoinen turilas! sanoo Jens, joka oli totellut ja vetänyt.
Käännän päätäni ja katson veteen.
Ensin nousee sieltä käsi, sitten rinta ja vähän parrakasta leukaa.
Mutta sitten pullahtavat rinta ja parta piiloon, sillä toinen koukku
oli tarttunut vähän alemma housun kaulukseen ja sitten kolahtaa kengän
korko venheen laitaan.
Minne se nyt hävisi? huutaa Jens, joka oli hellittänyt nuoraa.
Minä käskin taas vetämään. Ja sitten nousee se toisen kerran pitkänä ja
kankeana ja seisoo melkein pystyssä.
Päästä menemään! huusi Hans.
Päästänkö? kysyi Jens.
Tarkastelen ruumista ja tarkastelen venhettä ja sanon sitten:
Onhan tuo kuitenkin ihminen!
No, me vedämme siis nuorasta ja saamme hänet keikautetuksi laidan
päälle. Kauheasti siitä vettä lähti ja oli sitä vähän vaikea pidellä,
kun oli selästään veltto, niinkuin kuollut kala; mutta me saimme
istutetuksi hänet venheesen, selkä kokkaa vasten ja kasvot maihin päin.
Ja siinä hän istui.
Aurinko oli jo laskemaisillaan ja paistoi häntä suoraan silmiin. Ja kun
me lapoimme siimaa ja silloin tällöin päästimme turskan koukusta irti,
täytyi meidän vähä väliä kääntyä kokkaan päin ja katsahtaa häneen.
Hans, joka souti keskellä venettä, luuli aina tuon tuostakin niskaansa
kutkuttavan. Hän muuttelehti levottomana tuhdollaan ja pälyi olkapäänsä
yli kokkaan päin.
Mitä siinä pälyt, Hans? kysyin minä.
Hans ei vastannut mitään, mutta alkoi viheltää.
Kalastaja ei vihellä venheessään! sanoin.
Hetken kuluttua sanoo Jens:
Minusta näyttää, että hän tuijottaa meihin!
Loruja! sanon minä. Mitenkä voisi kuollut tuijottaa?
— Hetken kuluttua sanoi Jens taas samaa ja Hans kävi levottomaksi
tuhdollaan. Ja juuri kuin me olimme lappaneet sisään koko siiman,
niin hellittää Hans airot ja kumartuu ja tempaa suuren ristikalan
(meritähden) venheen pohjalta, ja kääntyy ja paiskaa sen hukkunutta
vasten otsikkoa, niin että puolet kasvoistakin siihen peittyvät.
Sitä ei olisi sinun pitänyt tehdä, Hans! sanon minä.
Se on paljon mahdollista, vastaa hän. Mutta mikä pakko teidän oli ottaa
se venheesen. Joka kerta kuin olen häntä olkain yli katsellut, niin on
hän tuijottanut minua silmiin eikä se ole ollenkaan hauskaa, varsinkin
kun se niskaan tuijottaa! — No niin; auringon laskun aikana tulemme
maihin ja siellä on paljon väkeä rannalla ja he huutavat meille: mikä
outo toveri teillä on siellä venheessänne?
Emme vastanneet mitään, ennenkun kokka on tarttunut rantaan.
Silloin hyppäsimme maihin ja aloimme vetää venhettä; ja useat muut
auttoivat meitä; sillä aina ollaan avuliaita, kun ei ole satamaa eikä
tuulen suojaa.
Kun nyt olimme saaneet venheen kuiville, niin sanon minä niille, jotka
seisovat ympärillämme: Nyt voitte itse tulla katsomaan, mikä meillä on
venheessämme!
Kaikki tulevat tietysti katsomaan. Ja silloin kysyy vanha Niels Skaffer:
Onko sillä kelloa eli muuta semmoista?
Sitä emme ole tulleet ajatelleeksi! sanon minä. Ja minä aion ruveta
avaamaan sen takkia; mutta silloin varoittaa minua luotsivanhin, ett'ei
pidä siihen koskea; ensin pitää lähettää noutamaan poliisia ja ainakin
täytyy kysyä tullikontrollööriltä.
Luulin tuommoista tavaraa tullittomaksi! sanoo Hans ja kohottaa vähän
ruumista kauluksesta.
Kaikki nauramaan, ja kun pilantekijä aina yltyy toisten naurusta, niin
alkoi Hans tehdä kaikellaisia kujeita ruumiin kanssa.
Tuo ei ole mieleeni, sanon minä, ja vielä sitä saatat tulla katumaan.
Hans heitti ruumiin rauhaan ja sitten tuli tullikontrollööri,
päristellen niinkuin hevonen, ja virkatakki kiireessä vinoon
napitettuna. Hän oli aina hyvin miestä mielestään, kun oli jotain
tekeillä; sillä harvoin oli hänellä tilaisuutta nokkaansa mihinkään
pistää.
Mitäs tavaroita teillä nyt on venheessänne? huusi hän jo kaukaa.
Katsokaa itse, herra konterlööri! vastasin minä.
Nyt oli Jens heittänyt tervavaatteen ruumiin yli silloin kuin luotsi
sanoi, ettei siihen saa koskea. Kontrollööri tulee venheen luo ja
pärskyy kuin valaskala ja aivastelee ja niistelee nenäänsä punasella
liinallaan, joka aina riippui hänen univormunsa perän takana.
No, miehet! sanoo hän ja muuttuu varsin ystävälliseksi; mitäs makeita
teillä on tänä päivänä venheessänne?
Ei meillä juuri mitään makeita ole, herra konterlööri! sanon minä.
Eipä sillä väliä, mitä on, sanoo hän; kunhan vaan kuningas saa omansa
ja laki täytetään, niin eihän siinä ole mitään luvatonta!
Eikähän siinä ollutkaan. Ja sitten nostaa kontrollööri tervavaatetta!
ja siinä seisoo hän tervavaate kädessään ja katselee vierasta venheessä.
Vieras ei hiisku halaistua sanaa. Olihan sillä laillinen syy siihen.
Eikä kontrollöörikään virka mitään; on vaan aika tavalla ihmeissään.
Hyi saakeli! sehän haisee! Ja sitten heitti kontrollööri tervavaatteen
takaisin hänen päälleen.
Ei se nyt ollut kohteliaasti tehty minun mielestäni, sillä olihan se
kuitenkin ihminen, vaikka oli kuollut.
Sitten määräsi kontrollööri, että ruumista oli vartioitava ja
lähetettävä noutamaan poliisia eli vallesmannia eli herrassyötinkiä
eli kirjuria, — piru tiesi ketä, mutta joku noista herroista oli
tuotava maapitäjästä katsomaan, oliko mies oikein kuollut ja kaikki
muuten reilassa, tai eikö se tuonut koleeraa muassaan, tai oliko
sillä rakkauden kirjeitä tai arvopapereita taskussaan, niin että
olisi voinut saada selville, kuka se oli. Ja varottakoon häneen sillä
välin koskemasta! sanoo kontrollööri, ja kaikkea tätä ajatellessaan
ja puhuessaan innostui hän niin, että aivan unohti pahoitteleimastaan
siitä, ett'ei meillä ollut mitään muita "makeita" kotiin tuotavana.
Teidän pitää seista vahdissa! sanoi hän; ja niin saimme me kaksi
muskettia ja yhden sapelin tuppineen, sillä kontrollööri oli vanha
aliupseeri eikä hänestä ollut mahdollista pitää vahtia ilman aseita.
Me rupesimme siis vahtiin ja vähitellen, sitä mukaa kuin ilta kului,
katosi väki rannasta. Melkein samaan aikaan noin kello puoli välissä
kymmenen tuli kontrollööri ennen maata menoaan tarkastamaan, oliko
kaikki tarpeellisessa kunnossa. Minä kun olin vanhin, seisoin sapelin
kanssa, ja noilla muilla, Jensillä ja Hansilla, oli musketit; ja minä
annoin heidän tehdä kunniaa, kun kontrollööri purjehti näkyviin ja se
oli hänestä mieleen.
Hyvä on! sanoi hän ja kohotti kätensä kypärään. Sana on lähetetty ja
huomenna aamupäivästä ovat viranomaiset täällä; ja katsokaa nyt, että
käyttäydytte kauniisti ettekä nuku! Jumalan haltuun!
Saanko lähettää Hansin kapakkaan noutamaan jotain pulloon pantavaa?
kysyin minä.
Pulloon pantavaa? Vahdissa? Oletko hullu! huusi hän.
Ka no, ka no! sanoin minä siivosti. Annetaan sitten olla; mutta
tällainen syysyö on pitkä ja kylmä!
Kun seistään vahdissa, ei palele! sanoi hän. Ja sitten hän poistui.
Tuskin oli hän mennyt, kun Jens ja Hans panivat pyssynsä venheesen
ruumiin viereen, ja Hans otti pullon ja teki lähtöä.
Minne matka? kysyin minä ja pistin sapelin eteen.
Pistä tikkusi tuppeen! sanoi Hans. Minä menen tietysti pulloa
täyttämään.
Hän meni kuin menikin ja kun tuli takaisin, jaoimme me vahtiajan
kolmeen yhtä suureen osaan niin, että kahdella aina oli levon lomaa,
sill’aikaa kuin kolmas kulki sapelin kanssa. Minulla oli ensi vuoro ja
nuo molemmat muut pistäytyivät hiekkasärkän kupeesen ja vetivät palasen
purjetta korvilleen. Olisi tietysti ollut mukavinta paneutua venheesen
ison purjeen alle. Mutta siihen ei heillä näkynyt olevan oikein halua
tuon vieraan toverin vuoksi.
Kuu oli noussut ja valaisi rantaa ja venhettä ja sen yli levitettyä
vaatetta, jonka alla ruumis oli. Kävelin edestakaisin rannalla sapeli
kainalossa ja nyrkit taskussa. Katselin merta ja pilviä nähdäkseni,
mistä tuuli huomenna puhaltaisi, katselin venhettä ja sen yli
levitettyä vaatetta, ja häntä, joka alla makasi, ja kuljin siinä noin
mietteissäni ajatellen tämän elämän tukaluuksia varsinkin merimiehelle,
joka ei koskaan ole varma lopusta, silloin kun alkaa alusta; ja kuta
enemmän minä sitä ajattelin, sitä raskaammalta alkoi vartiana olo
tuntua ja minä kiittelin mielessäni Hansia, joka oli pitänyt huolta
pullosta, sillä nythän minä saisin pienen sydämmen lämmittäjän.
Menen siitä Hansin luo ja otan pullon hänen päällystakkinsa taskusta.
Keikautan kulahduksen kurkkuuni ja aion taas panna pullon takaisin, kun
Hans avaa silmänsä ja sanoo:
Ota vaan eläkä ujostele!
Luulin sinun nukkuvan, Hans, sanoin minä. Yö on kylmä. Millainen on
maataksesi?
Huono on, vastaa hän. Se on kaikki tuon saakelin hukkuneen syy. Mikset
antanut hänen mennä, niinkuin pyysin.
Herra Jumala, mutta pitäähän ihmisellä olla ihmisen tunteet!
Kun hänestä olisi meille edes jotain hyötyä! vastasi Hans. Ja sitten
nousi hän istumaan ja me katselimme hetken aikaa toisiamme silmiin.
Arvaatko, mitä minä tässä maatessani olen miettinyt? sanoi Hans.
Kukaties, jos ehkä arvaankin. Vaan arvaatko sinä, Hans, mitä minä olen
miettinyt?
Et vaan liene hänen saappaitaan? kysyi hän ja nousi kokonaan ylös ja
alkoi lyödä käsiään yhteen.
Menimme venheesen ja Hans kohotti vähän tervapeitettä ruumiin jalkain
kohdalta.
Sillä on uudet, hyvät saappaat! sanoo Hans.
Ann' olla! sanon minä.
Uskallan vannoa, ett'ei kukaan ole huomannut, oliko hänellä saappaita
eli ei! sanoo Hans.
Loittonin vähän katsomaan, nukkuiko Jens, ja kun nyt tulin takaisin
venheelle ja katselin saappaita, jotka kiiluivat kuutamossa kuin vasta
kiilloitetut, niin en voi kieltää, että ne näyttivät minusta oikein
hyviltä saappailta.
Ei, tämä ei kelpaa! Hän on kuitenkin ihminen, vaikka onkin kuollut; ja
hänen tavaransa ovat hänen omansa, ja jos otamme ne, niin me varastamme!
_Hänkö_ ihminen! huusi Hans. Ihminen on se, joka elää niinkuin sinä ja
minä. Kun on kuollut, niin on tyhjää — tomua ja tuhkaa, niinkuin pappi
sanoo. Ja tyhjällä ei voi olla mitään!
Tuumin tuota hiukan, mutta en voinut päästä selville.
Näetkös nyt! sanoi Hans. Jos ottaisimme hänen kellonsa tai paperinsa,
niin olisi se varkautta. Sillä ne semmoiset kalut pitää jättää
nuuskijoille, jotka huomenna tulevat. Mutta meren hylky pitää haudata
niine vaatteineen, jotka sillä oli päällä löydettäessä. _Sen_ minä
tiedän; ja miksi antaisimme me käärmeiden kaluta tuommoisia uusia hyviä
saappaita, sitä en minä ymmärrä!
Kynsin korvallistani ja sitten minä kysyin:
Kuka ne sitten saisi nuo saappaat, sinä vai minä? Kahden pannahan
niistä ei juuri ole.
Hans katsoi minuun.
Voimmehan heittää arpaa!
Hän kumartui maahan ja otti kiven kouraansa ja vei kädet selän taa ja
kysyi:
Oikeako vai vasen?
Ei, minä en saata! sanoin minä ja vetäysin pois.
Mutta minä saatan! sanoi hän.
Anna minulle pullosi, Hans!
Otin hyvän kulauksen, ja sitten menimme me taas venheelle ja kävimme
häneen käsiksi. Hans otti pois tervavaatteen ja minä tartuin toiseen
jalkaan.
Luuletko niiden lähtevän? kuiskasin minä.
Mitä hittoja te siellä hommaatte? kysyi Jens takanamme.
Hypähdimme kumpikin puolellemme ja käännyimme päin. Se oli Jens, joka
oli herännyt ja istui.
Ei käy päinsä! kuiskasin minä. Jens on niin hatara kuin uusi korvo; se
ei voi koskaan pitää mitään takanaan!
Katselemme vaan merenhylkyä! sanoin minä Jensille.
Onko se vironnut henkiin? kysyi hän.
Ei minun tietääkseni!
Sittenhän saatamme taas nukkua! sanoi hän ja laskeutui toiselle
kylelleen.
Katselin Hansia. Hän oli säikähtänyt yhtä paljon kuin minäkin. Hän
poistui ja panihe Jensin viereen mitään virkkamatta. Ja kun minä nyt
asettelin tervavaatetta takaisin ruumiin päälle, niin paistoi kuu häntä
suoraan silmiin, niinkuin aurinko oli päivällä paistanut, ja aivan oli
niin kuin olisi hän katsonut minuun ja sanonut: sinä sen ruumisrosvo!
Minun tuli oikein paha ollakseni. Sillä en minä ollut koskaan
elämässäni aikonut anastaa mitään toiselta ihmiseltä enkä ole sitä
jälkeenpäinkään tehnyt. Mutta tämähän oli eri asia. Sillä kun oikein
ajattelin, niin eihän hän tarvinnut saappaitaan mihinkään.
Mutta oli miten oli, minä kumarruin häntä kohden ja sanoin:
Anteeksi, toveri, eläkä muistele sitä, mitä äsken ajattelin! Pidä sinä
vaan saappaasi ja hyvää yötä nyt! Jos turskan saalis on hyvä tänä
vuonna, niin jää siitä ehkä siksi tähdettä, että saan uudet saappaat
tarvitsematta varastaa vanhoja kuolleelta toverilta!
Ja sitten panin minä tervavaatteen hänen päälleen ja — en tiedä, mutta
siltä se vaan tuntui, — minusta tuntui siltä kuin hän nyt lepäisi
rauhallisemmin, kun sai pitää omansa. Me tahdomme kukin kernaasti pitää
omamme!
Kun vahtivuoroni oli lopussa, menin minä herättämään Jensiä.
Entä saappaat? kysyi hän.
Minkä Jumala on yhteen sovittanut, sitä ei pidä ihminen erottaman,
sanoin minä. Ja minä luulen, että se sattui, sillä _sinä_ yönä ei
kadonnut mitään saappaita, ja aamulla tuli väkeä rantaan ja sitten oli
se myöhäistä.
Kontrollööri tuli myöskin ja me jätimme hänelle aseemme, joiden kanssa
oikein komeasti äkseerasimme auringon valossa.
Onko mitään tapahtunut vahdissa? kysyi hän.
Ei minkähän näköistä! vastasin minä kaikkien meidän kolmen puolesta.
Mutta Hans ja minä katsahdimme toisiimme ja painoimme kielen poskea
vasten ja siristimme toista silmää, ja sitten aivastin minä ja Hans
sanoi: terveydeksi!
- Puolen päivän aikaan tulivat herrat vaunulla ajaen. Niitä oli
nimismies ja kirjuri ja pari muuta herraa. Heistä voi nähdä, että
olivat syöneet hyvän aamiaisen; s.o. nimismies ja herrat — kirjuri ei.
He tulivat luoksemme rantaan ja nimismies osoitti meitä sormellaan
ja sanoi, että me olimme kalastajia. Toinen herroista pisti sormensa
liivin taskuun ja minä jo luulin, että se antaa meille markan, mutta
sen sijaan kaivoi hän sieltä kellonlasin, jonka pisti silmäänsä
ja tuijotti meihin ja ilmoitti toiselle herralle, että me olimme
kalastajia.
Sitten alkaa nimismies kysellä ja tutkia ja koko ajan selittää
hän kaikki noille kahdelle herralle, jotka varmaankin olivat
hänen vieraitaan, hyvin korkeita vieraita. Luulin ensin heitä
ulkomaalaisiksi, koska heille piti kaikki noin selittää; mutta kun he
puhuivat tanskankieltä, tätä samaa mitä me muutkin, niin päättelin
minä, etteivät he olleet koskaan ennen elämässään kalastajia nähneet.
Kerroin heille koko jutun, missä ja miten olimme hänet löytäneet. Ja
sitten oli hän tutkittava.
Tätä kutsuvat nämä täällä "merenhylyksi", selitti nimismies; ja sitten
kirjoitti toinen herroista jotakin kirjaan, niin että minä luulen, että
sillä lienee ollut huono muisti.
Käänsimme nurin kaikki hänen taskunsa; mutta emme löytäneet muuta kuin
nahkakukkaron, joka oli hauras ja märkä, että käsiin hajosi. Annoin sen
sisällön nimismiehelle, joka oli vetänyt hansikkaat käsiinsä, ja hänen
kirjurinsa kirjoitti ylös.
Siinä oli saksalainen pankin seteli, jonka nimismies arvosteli
seitsemäksi tanskan taaleriksi. Sitten oli siellä palanen
englanninkielellä kirjoitettua kirjettä, jossa ei nimismiehen ymmärtäen
ollut mitään ajatusta, ja sitten oli muutamia uusia hollantilaisia
kuparirahoja.
Se ei ollut paljon! sanoi nimismies ja eikähän mies siinä ollut
ihan vaarassakaan. Sitten puheli hän jotain kontrollöörin kanssa,
hautaamisesta taisivat puhua; ja sitten nousivat vaunuihinsa ja ajoivat
tiehensä.
Iltapäivällä haudattiin hukkunut vähän matkaa länteen päin kylästä.
Meitä oli koko joukko kalastajia siinä saapuvilla. Pappi heitti kolme
lapiollista multaa hänen päälleen ja kaikki me paljastimme päämme ja
katsoimme eteemme maahan emmekä mitään nähneet. Ja kun seisoin siinä
noin, niin tulin ajatelleeksi, että olipa oikein onni, että hän oli
saanut viedä saappaansa mennessään, vaikk'ei hän nyt olisi tarpeen
vuoksi tarvinnutkaan.
Sitten meni pappi; mutta me jäimme seisomaan ja kaikki ajattelimme me
sitä samaa, että oli oikeastaan hyvin surullista, ett'ei tuollainen
haaksirikkoon joutunut merimies parka saisi kuulla muutamia helliä
sanoja haudallaan. Ja Jens, joka seisoi vierelläni alkoi katsella
ympärilleen ja kohennella housujensa kaulusta, ja kun minä ymmärsin,
mikä häntä vaivasi, niin nykäsin minä häntä kylkeen ja sanoin: tartu
peräsimeen!
Silloin astui hän askeleen eteenpäin ja hattu kourassa puhui hän
näinikään:
Kuulkaahan, toverit! Saattaahan olla, että tämä ei käy, mutta käyköön
tai ei, minä sanon, mitä mielessäni kytee. Minusta on vaan niin kuin
hänen, joka tässä nyt lepää, pitäisi saada jäähyväissana niiltä, jotka
ovat hänet satamaan hinanneet, sekä niiltä, jotka ovat nähneet hänen
viimeisen sijansa. Talonpoika tallustelee kaiken ikänsä ja katselee
sitä sänkyä, jossa henkensä kerran heittää. Kalastaja ja merimies ei
voi koskaan tietää, missä hän viimeiseen lepoonsa laskee. Ei kukaan
tiedä, mistä _hän_ on tullut, joka nyt on tähän ajautunut, mutta
sentähden on meidän muistettava häntä toverillisella mielellä; ehkäpä
myöskin puuristillä eli takeetilla, johon voimme rahat rovoistamme
koota. Ja jos minä tai Hans tai Ole tai Pehr tai kuka hyvänsä meistä
joudumme vaaraan ja ajaudumme vieraille rannoille, niin toivomme, että
kalastajat ja merimiehet tekevät meidän kanssamme samoin kuin me nyt
teemme hänen kanssaan — vaikkemme tunne häntä emmekä tiedä, kuka hän
on, eikä kukaan meitä siitä osaa kiittää. Mutta niin olkoon tapana
kalastajain kesken. Ja sentähden: Jumala olkoon hänen kanssaan!
Amen! sanoi luotsivanhin ja me kaikki muutkin.
Niin hänet haudattiin. Ja Jensin kävi aina hyvin; mutta seuraavana
vuonnahan se Hans hukkui Ameriikan matkallaan, jonne oli lähtenyt
matruusina. Ja minä sain semmoisen kovan säilöstäjän, joka on minua
siitä päivin vaivannut. Mutta usein olen minä ajatellut hukkunutta ja
hänen saappaitaan.
Laivakorput.
Painakaa puuta! sanoi hän minulle. Ja minä katselin tuolia istuakseni.
Mutta en löytänyt. Ne harvat tuolit, joita oli olemassa, olivat lasten
hallussa, joita oli neljä tai viisi kiheräpäistä poikaa. Ne leikkivät
nyt parhaallaan englantilaista panssarilaivastoa.
Tulliapulainen tarttui suurimpaan laivaan, puhdisti sen kannen
pumpulinenäliinalla ja työnsi eteeni uudistamalla pyyntönsä. Minä
istuuduin.
Ei näy olevan noista puutetta! Minä tarkoitin lapsia.
Hän hymähti hänelle veitikkamaisella tavalla. Hänellä oli tuo
tuollainen katoamattoman hyväntuulen lahja, joka oli puoleksi
synnynnäistä huolettomuutta, puoleksi saavutettua elämän viisautta, ja
jonka epätoivoisina hetkinä tahtoisi antaa koko kansalleen. Sen avulla
voidaan elää hyvin raskaina aikoma; ja jos hyvät ajat taas tulevat,
niin se iloisuus ei muutu uhkamielisyydeksi. Suuri osa keskisäädyn
ihmisistä elää sen turvin — elivätpä sitten maalla tai merellä.
Hänen kasvonsa olivat käännetyt minua kohti ja minä näin, että nenässä
oli arpi kiinalaisen merirosvon veitsen jäleltä. Leuka oli tukeva,
harmeneva poskiparta tuuhea, otsa leveä ja kova. Ne olivat merimiehen
kasvot, jotka eivät vielä olleet kovettuneet virkamiehen kasvoiksi.
Niiden pääpiirteet olivat veitikkamainen piirre suun ympärillä ja
silmien hyväntahtoinen mielevyys.