sattumalta kulkeneeksi yhden noita pieniä puotia ohitse, joita
on Kongens Hanven varrella ja joista sotamiehet ostavat pienet
ostoksensa. Usein olin nuoruudessani seisoskellut noiden ikkunain
ääressä ja lukenut niitä "viisuja", joita niiden sisään oli ripustettu
ja joita luultavasti sotamiehetkin ostelivat — kun en minä itseäni
lukuunottamatta tiennyt, kuka muukaan niitä ostaisi.
Tapasin täällä paitse joukon uusia sekä iloisia että surullisia
viisuja myöskin vanhat tuttavani "Unikirjan", "Ritari Pietarin ja
kulta-avaimet", ja oikean _Cyprianuksen._
Nimikirjaimet olivat painetut oikein silmäänpistävällä paksulla
musteella; alkulehti oli muutoin punanen.
Se sopii! ajattelin minä itsekseni muistaessani samalla ystäväni
kalastajat. Pistin kirjan povitaskuuni ja palasin heidän kyläänsä. Näin
jälleen kalastajani majat ja venheet, nuo hienosta, lentävästä hiedasta
muodostuneet hietasärkät ja nuo tukevat, rauhalliset kalastajat.
Tapasin Anders Andersenin. Lähdemmekö merelle kalaan iltapäivällä? Onko
teillä aikaa? kysyin minä.
Hän vastasi kohteliaasti niinkuin tapansa oli: Aina on minulla aikaa
teitä varten.
Lähdimme kalaan kahdenkesken.
Hänellä oli oikein hyvä ja kaunis venhe. Tuuli oli raitis ja myötäinen
eikä siinä ollut paljon huolehdittavaa, minä istuin perässä ja Anders
istui tuulen puolella keskellä venhettä ja leikitteli muun työn
puutteessa kantolastikivien kanssa.
Se halkasee hyvin laineet, sanoin minä. Onko kukaan sitte jälkeenpäin
kysellyt tuota "kirjaa"?
Sitäkö tyhmää kirjaa? Minä jo luulin, että olitte sen unohtaneet!
Ei, kyllä minä olen sen muistanut. Luulenpa, että kirjan voisi
löytääkin, jos oikein tahtoisi.
Hän katsoi minuun ja oli hyvin tervejärkisen ja epäuskoisen näköinen.
Kuulkaahan nyt, elkäähän sentään minua narrinanne pitäkö, vaikka
viimeksi puhuinkin vähän liikaa. Olen jo sanonut heille, miten
asianlaita oli ja olen päässyt rauhaan — varsinkin kun sillitkin
katosivat teidän mentyänne.
Vai niin. Mutta _jos_ nyt semmoinen kirja kuitenkin olisi olemassa...!
Tehän tiedätte, että on vaarallista laskea leikkiä sellaisten asiain
kanssa?
Anders Andersen vihelti eikä mitään vastannut.
Pistin käteni povitaskuun ja ai'oin juuri ottaa esille tuon ostamani
painetun vihkosen, mutta solahutinkin sen väljän takinhihani läpi
kouraani.
Minulla on vähän nälkä, sanoin minä. Tulee nälkä merellä; eikö teillä
ehkä olisi pala leipää tai lasillinen olutta täällä perälaatikossa?
Tehkää hyvin ja katsokaa itse. Avaatte vaan luukkua hiukan... ei siellä
mitään herkkuja ole, mutta kun tyytynette vähään...!
Mitä teillä on täällä laatikossa?
Liekö vanhat sukkani. Ruoka on alla! Löytyykö?
Jo löysin! Mutta täällä on jotain paperia...!
Paperiako?
Niin, kirja on!
Kirja — laatikossako?
Katsokaa itse — olkaa hyvä!
Ojensin hänelle _Cyprianuksen._
Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi. Hän istui siinä kirja kädessä
ja tuijotti kirjaimiin. Sitten pudotti hän sen ja katsoi vuoron minuun
ja vuoron kirjaan.
Mi-mitä tästä ajattelette?
Mitäs itse ajattelette, Anders Andersen? — Me tuijotimme toisiamme
silmiin. Sitten nousi hän.
Te olette se kaikista suurin...!
En voinut enää kauvemmin pidättää itseäni.
Saatte pitää sen, kun sen kerran olen teidän takaanne löytänyt. Mutta
sitä ette saa kertoa, että _minä_ löysin sen!
Hän kumarsi kiitokseksi, pisti kirjan poveensa ja pani liivinsä
tarkasti nappiin.
Nyt tästä vasta kujeet syntyvät. Laskekaa vähän! Kas niin! Tuolta tulee
lisää tuulta ja nythän meillä on se pirun taikakalu venheessä...
Ja Anders Andersen nauroi ja minä nauroin mukana. Mutta yhtäkkiä kävi
hän totiseksi ja kysyi:
Oletteko varma asiastanne?
Mistä?
Ettei siinä ole mitään...
No ei niin pienintäkään!
Kovin kourin.
Jens Svendsen oli — häpeä sanoa — parantumaton juoppo.
Jens oli naimisissa Björnin ja Nielsin pikkuserkun kanssa.
Hän kuului siis vaan osaksi perheesen, mutta luettiin kuitenkin
sukulaiseksi Hannan vuoksi.
Hanna oli hänen vaimonsa. Hän oli yhtä vähän kuin Tiinakaan
sukupuolensa lempeimpiä. Mutta jos luonto oli kieltänytkin häneltä
hellän mielen hyveet, oli se korvaukseksi varustanut hänet voimakkailla
käsivarsilla ja terävillä silmillä, joita molempia hän käytti
estääkseen perhettä aivan kokonaan vaipumasta kurjuuden kuiluun.
Se kyllä olikin tarpeen. Jens oli niin usein "poissa" omalla tavallaan,
kun muut miehet olivat poissa pyydyksillään.
Muuten oli hän kyllä niinkuin niin monet muut märkätaiteilijat siivo ja
hyväluontoinen heikkoinakin hetkinään.
Lapsistaan — hänellä oli kaksi poikaa ja yksi tyttö — näkyi hänellä
olevan hyvin hämärä käsitys. Välistä kun hän tuli syrjäkaria niinkuin
krapu hamuillen kalastajakylän katulankkuja pitkin, saattoi hän
seisahtua, nostaa raskaat silmäkulmansa ylös ilmaan, koettaen saada
niiden näköpiirissä pysyttää edes jotain niistä monista esineistä,
jotka aaltoilivat hänen ohitsensa niinkuin vaaleaan sumuun kiedottuina.
Ne olivat tavallisesti nuo esineet kalastajani valko- ja keltatukkaisia
lapsia.
Prrr! sanoi hän ja ojensi etusormensa heitä kohden, ikäänkuin olisi
tahtonut kirjoittaa kuvioita ja kirjaimia eteensä ilmaan.
He pysähtyivät, nauraa virnistelivät hänelle tai piiloutuivat
peloissaan toistensa selän taa — aina sen mukaan, minkä ikäisiä ja
kokoisia olivat.
Onko se — onko se Sivert?
E-e!
Onko se — Jakob?
Ei vastausta.
Onko se ehkä Johanna?
Ei vastausta, ja sitten huudetaan: E-eei!
Hän näkyi rauhoittuneen. Ne olivat nuo hänen kolme lastaan. Hänen oli
aina vähän vaikea muistaa nimiä. Saatuaan nuo kieltävät vastaukset,
tunsi hän omantuntonsa rauhoitetuksi siksi päiväksi.
Jos hän sitävastoin sai myöntävät vastaukset, laski hän ensin alas
etusormensa ja asetti sen sitten päätään pudistaen nenälleen.
Vähän aikaa tässä asemassa mietittyään lausui hän hitaasti ja pannen
painoa kullekin sanalle:
Niinpä — saatte — sitten — mennä — kotiin — lapset!
Hänellä oli rauha kaikkien ihmisten kanssa, paitsi yhden. Oli yksi
ihminen, jota hän pelkäsi. Se oli tietysti hänen vaimonsa.
Hän oli lakannut miettimästä, kuinka suurella tai pienellä syyllä hän
häntä pelkäsi, ja kuinka suurta vääryyttä hän teki vaimoaan vastaan.
Välistä sai joku sukulaisista, välistä hänen vaimonsakin hänet
kohentumaan, jopa merellekin lähtemään. Mutta hänen omantuntonsa vaivat
olivat tuollaisen retken jälkeen niin suuret ja hänen kokemuksensa
maailmasta ja ihmisistä niin uudet ja oudot, että hän pelästyksissään
sukelsi siihen unhotuksen viinavirtaan, jossa hän oli tottunut niin
suurella taidolla pulikoimaan.
Hänellä oli kaksi hyvää ystävää.
Toinen niistä oli hänen lankonsa Martin soittoniekka.
Martin soittoniekka oli tietysti saanut nimensä siitä, ett'ei hän
koskaan soittanut eikä ollut edes ajatellutkaan ruveta soittokonetta
käsittelemään. Hänen isoisänsä sitävastoin oli — jos saa uskoa mitä
kerrottiin — nuoruudessaan soitellut tanssimusiikkia juhlatiloissa ja
siitä saakka oli nimi kulkenut perheessä ikuisena perintönä.
Martin ei siis soittanut. Me voimme lisätä, ett'ei hän tehnyt mitään
muutakaan.
Hän ei tupakoinut, ei nauttinut väkeviä, ei kiroillut eikä riidellyt
akkansa kanssa. Hänellä ei ollut mitään noista tavallisista kalastajain
heikkouksista, mutta vastapainoksi ei hän myöskään kalastanut.
Hän oli ehkä hiukan "pyhä". Se ei kuitenkaan tullut näkyviin millään
silmäänpistävällä, tai hänen ympäristöään loukkaavalla tavalla.
Syystä tai toisesta oli hän luopunut useimmista tämän pahan maailman
heikkouksista, ja palkkioksi siitä oli hän vapauttanut itsensä kaikista
tämän maailman askareista.
Luultavasti "valmistautui hän" — niinkuin Björn arveli — "käymään sitä
utakammin työhön kiinni kerran toiseen maailmaan päästyään!"
Jos Fiskebaekin kalastajat olisivat osanneet oppineiden sanoja käyttää,
olisivat he ehkä kutsuneet häntä filosoofiksi.
Hän mietiskeli asiain menoa, mutta ei ottanut osaa niiden kulkuun.
Hän ei oikeastaan koskaan lausunut mitään tuomiota mistään asiasta
ei ainakaan mitään ennenaikaista tai ankaraa. Se henkinen ilmapiiri,
jossa eli, oli niin kaukana ja korkealla, ja hänen mukavuuden vaistonsa
niin kehittynyt, ett'ei hän koskaan laskeutunut kulkemaan sitä pitkää
taivalta, joka erotti hänen oman kantansa muiden kannasta. Samoin
kuin eräs toinen muinaisajan filosoofi, jätti hän vaimonsa huoleksi
perheensä ylläpidon, ja niin kerrottiin, että hän samoin kuin tuo
toinenkin suuri mies tuhkataajaan sai kuulla siitä pahoja sanoja
vähemmän jalo-aatteiselta vaimoltaan.
Tämä mies oli Jens Svendsenin toinen ystävä.
Toinen oli hänen koiransa "Peto".
Jensillä oli näet koira, villakoira, joka muisti kerran olleensa
valkoinenkin ja pitkäkorvainen.
Mutta kauvan, kauvan sitten oli sen karva ollut niin väittelyn alainen,
ett'ei nyt enää maksanut vaivaa karvasta puhuakaan.
Samalla olivat ajanhammas ja oma paha tapa hieroa niitä lankkuihin
ja kieritellä niitä hiekassa kuluttaneet sen korvanlehtiä niin, että
koiraa ensi näkemässä saattoi luulla piskiksi.
Mutta tarkkaan katsottuna oli se kuitenkin villakoira ja omisti
kaikki tämän rodun hyvät ominaisuudet. Sen äly oli uskomattomiin asti
kehittynyt; iloisuus oli vaan kadonnut, ja kun se välistä viehättyi
lasten kanssa telmimään, katui se sitä hetikohta; ne olot, joissa se
eli ja vaikutti, olivat niin totiset, ett'ei mitään kevytmielisyyttä
saattanut puolustaa.
"Peto" oli tavattoman älykäs ja tavattoman kehittynyt koira.
Jens oli kerran saanut sen eräästä laivasta. Se oli tapahtunut
hänen "parempien" päiviensä aikana, jolloin hän kävi hiukan kauppaa
ohikulkevien laivain kanssa. Oli hierottu kauppaa eräästä köydenpäästä,
mutta ei oltu päästy oikein hinnoilla sopimaan. Jensin mielestä oli
köydenpää liika pieni ja viina-annos — jonka hän siitä oli suorittanut
— liika suuri.
Silloin nakkasivat he koiran hänen venheesensä hinnan tasoittamiseksi.
Se oli tapahtunut koiran valkosien päivien aikana. Koira oli silloin
vielä melkein penikka, mutta osoitti jo erinomaisia älyn merkkejä,
ja minkä se niin loistavasti alussa lupasi, sen se sittemmin vuosi
vuodelta täytti.
Se oli kasvanut yhdessä lasten kanssa ja suvaitsi heidän tehdä
itselleen melkein mitä hyvänsä. Hannaa se ei sitävastoin voinut sietää,
mutta osasi kuitenkin hillitä tunteensa häntäkin kohtaan.
Kohta tulopäivänä oli Hanna tervehtinyt häntä kenkänsä kärellä ja
huutanut:
Pitääkö meidän vielä tuo petokin elättää?
Koira oli siitä vähän hölmistynyt ja ryöminyt piiloon siksi päiväksi.
Mutta yöllä oli se hiipinyt esiin, nuuskinut kengän käsiinsä ja
jyrsinyt sen pohjattomaksi.
Siitä alkaen ruvettiin sitä "Pedoksi" kutsumaan.
Vanhin poika, joka siihen aikaan juuri opetteli puhumaan, oli sen siksi
ristinyt ja nimi tarttui.
Koiralle itselleen lienee yhdentekevää, mikä nimi sillä on. Varmuudella
sitä tietysti ei voi väittää, mutta hyvin luultavaa se on. Välittämättä
nimensä epäedullisesta merkityksestä kantoi "Peto" sitä uskollisena
isännälleen ja hyväntahtoisena lapsille, ollen alituisella sotajalalla
Hannan kanssa ja osoittaen mitä täydellisintä välinpitämättömyyttä
kaikkia vieraita kohtaan.
Sitä mukaa kuin olot tuolla kotona kävivät kurjemmiksi, liittyi koira
yhä lähemmin ja lopulta aivan kokonaan isäntäänsä.
Se seurasi häntä kapakkaan, mutta ei astunut koskaan ovesta sisään.
Niin kauvan kuin isäntänsä oli sisällä, asteli se edestakaisin
takapihalla, joka oli rannanpuolella. Se tervehti — mutta vaan näön
vuoksi — ravintolanpitäjän kahlekoiraa, juoksi sitten rantatöyräälle,
jossa hieroi korviaan maalle ajautuneihin merikaisloihin, vetäsi pari
kertaa sieramiinsa raitista meri-ilmaa, pyörähti muutamia kertoja
häntänsä ympäri ja paneutui sitten kääröön oven eteen.
Jos kuka pyrki sisään tai ulos, täytyi hänen kiivetä koiran yli. "Peto"
ei liikahtanut paikaltaan, ennenkun ovi aukeni ja sen oma isäntä
kompuroi ulos.
Silloin seisoi koira kohta pystyssä valmiina seuraamaan mukana.
Se teki uudelleen kaikki isäntänsä kiertomatkat ja joka ei tuntenut
"Petoa" entuudestaan, hän saattoi luulla hänestä mitä pahaa hyvänsä.
Kun Björn kohtasi nuo toverukset tällaisella kävelyllä, vihelsi hän
tavallisesti koiralle; mutta vaikka Björn olikin ainoa vieras, jolle
koira osoitti jotain huomiota, niin oli se kuitenkin surullisesta
velvollisuudestaan siksi selvillä antaakseen minkään vihellyksen
houkutella itseään ainoatakaan askelta totutulta ladultaan, eivätkä
siinä olisi kaiken maailman luupalatkaan mitään vaikuttaneet.
Se on ihmeellinen koira vanavedessä kulkemaan, vaikka Jens, se sika,
kovin mutkitteleekin! tuumaili Björn mietteissään.
Ja Björn seisoi ja katseli hetken aikaa koiran ja isäntänsä jälkeen.
"Peto" tallusteli Jensin askelissa häntä ja korvat surumielisesti
riipuksissa ja silloin tällöin vähän päätään pudistellen. Kun tämä
liiaksi kallistelihe uhaten kaatuakseen, hypähti se syrjään ja haukahti
lyhyesti ja ojentavasti: Vov!
Se auttoi melkein aina.
Jens kokosi viimeiset voimansa, sai taas kiinni häilyvästä
tasapainostaan ja loi raskaan, laimean katseen seuraajaansa.
Kiitos!
Siitä kulkivat he sitten eteenpäin siksi, kunnes Jens ajoi lankkuun
kiinni.
"Peto" siirtyi silloin keskelle tietä, etsi syvimmän kärrynjälen, pisti
häntänsä siihen, jäykisti etujalkansa ja jäi odottamaan.
Björn seisoi, kun sattui olemaan joutilasta aikaa, välistä pitkät ajat
lähimmän nurkan takana ja katseli tuota omituista näytelmää.
Kun Jens taas alkoi irtautua lankusta, niin tapahtui tuon tuostakin,
että tasapainolaki lakkasi häntä suojelemasta.
Lankku jäi pystyyn, mutta Jens kaatui.
Siinä sitä nyt oltiin. "Peto" hypähti taas jaloilleen, läheni
varovasti, nuuski karvoja, pisti hännän hiekkaan, ulvahti vähän ja
asettui jalat harrallaan parin kyynärän päähän toveristaan.
Mutta vähitellen alkoi "Pedon" pää painua maata vasten; sen punaset
silmät tuijottivat säälien onnettomaan, mutta samalla oli niissä vihaa,
niinkuin olisi hän tahtonut sanoa:
Hyi saakeli, sitä kirottua viinaa!
Vaan kun ei mikään muu näkynyt auttavan, juoksi hän säännöllisesti joka
kerta Martin soittoniekan luo apua hakemaan.
Se kyllä tiesi tapaavansa hänet aina kotona.
Kun koira tuli yksin ja hätäisen näköisenä, tiesi Martin heti, millä
asioilla se kulki.
Martin soittoniekka astui kohta ulos. Olipa sade tai pouta, kesä tai
talvi, aina oli Martin samalla tavalla puettu. Hänellä oli päässään
nahkanen sadelakki, joka alituisesta tervaamisesta oli käynyt niin
kovalle kuorelle, että se oli kuin laava tulivuoren laella. Hänen
ruskeanpunainen villaröijynsä olisi ollut kallisarvoinen lahja johonkin
kansantieteelliseen museoon — jos näet vaate olisi kestänyt matkan
vaivoja. Hänen purjekangas-kengistään oli vaan yksi mielipide koko
kylässä, se näet, että niiden kunnossapitämiseen kului vuosittain
enemmän purjerihmaa kuin koko kylän muihin tarpeisiin.
Tässä puvussa seurasi hän koiraa ja on se pidettävä todistuksena
"Pedon" erinomaisesta älystä, ett'ei se tuota kummitusta pelästynyt.
Koira juoksi edellä ja käännähti vähä vähä jälelleen katsoakseen,
tuliko toinen perästä.
Martin ei koskaan pitänyt kiirettä. Oikea filosoofi toimii kaikissa
oloissa tyynesti. Sitäpaitse tiesi hän kokemuksesta, ett'ei häntä tällä
kertaa jätettäisi.
Tuli siitä soittoniekka sitten siihen, missä Jens makasi.
"Peto" asettautui ääreen ja alkoi ulvoa, tahtoen sanoa:
Nyt olen minä tehnyt tehtäväni; ole nyt hyvä ja tee sinä vuorostasi.
Ja Martin soittoniekka kävi käsiksi tehtäväänsä.
Hän istuutui lankkua kannattavan pölkyn päähän, otti lakin päästään,
pyyhki hihallaan harmaantunutta tukkaansa, tarkasteli laavakuoren monia
halkeamia ja puheli sitä tehdessään näin:
Siinä sinä nyt olet, Jens!
Ei vastausta.
Tulet kapakasta, Jens!
Ei vastausta.
Saisit jo heretä ryyppäämästä, Jens.
"Peto" ulvahti.
Kuuletko, Jens; koirakin, vaikka on järjetön eläin, on yhtä mieltä
kanssani. Hä! Ja kun koiralla on niin paljon älyä, pitäisi sinullakin
olla älyä luopua viinasta, hä?
Jens soperteli jotain semmoista kuin että pitäisi taas päästä
jaloilleen.
Mutta Martin ei liikahtanut paikaltaan.
Mitäpä se sinua auttanee, Jens? Vaikka nyt tänään nostankin sinut
jaloillesi, niin kaadut taas huomenna. Sanonko sinulle, Jens, mikä sinä
olet? Jens, sinä olet sika!
Koira ulvoi hyväksyvästi.
Makaava sopersi taas jotain; se oli kysymys, joka päättyi sanaan
"Hanna".
Martin asetti lakin päähänsä ja nousi ylös.
Ei, hän ei ole kotona nyt; koettakaamme siis päästä pois ja tulla
kotiin ja nukkua itsemme selväksi, ennenkun hän tulee takasin!
Siinä oli arka asia, jonka filosoofikin käsitti. Häntä itseäänkin
haukuttiin, vaikk'ei hän juonut; toista peitottiin, mutta hänpä joikin.
Mutta syystä tai syyttä, heitä yhdisti yhteinen onnettomuus. Ja niin
auttoi filosoofl juomarin jaloilleen ja antoi hänelle häntä kotiin
saattaessaan ja koiran edellä juostessa kaikenlaisia nuhteita ja hyviä
neuvoja tyynellä ja siivolla tavallaan.
Nuhteita ja neuvoja; eivät ne kuitenkaan mitään auttaneet.
Oli kerran kesäinen yö. Muutamat kylpyvieraista olivat panneet
toimeen pienet kemut ravintolassa reippaimpien kalastajien iloksi.
Oli erottu iloisina ja tyytyväisinä. Meri oli tyven ja hopeansininen
ja itäisen taivaan hattarat loistelivat yhä kirkkaampina. Venheet ja
muut lähempänä olevat esineet kuvastuivat tummansinisinä taivaanrantaa
vasten.
Kaikki olivat vaiti.
Silloin sanoi Björn, että se oikeastaan on omituista; kun tavallisina
päivinä tulee tähän aikaan aamusta rantaan ja laittelee kapineitaan
venheesen, niin ei tule ollenkaan huomiolle panneeksi, kuinka kaunista
se kaikki tämä on. Mutta kun on vieraita ihmisiä mukana, ja kun ei ole
mitään tekemistä verkkojen ja pyydyksien kanssa, niin on se ikäänkuin —
ikäänkuin...
Ikäänkuin lukisi piplian historiaa! jatkoi Povl Svendsen.
Niin, jotain sentapaista! arveli Björn.
Seisottiin taas vähän aikaa äänettöminä, ja sitten tehtiin jo eroa, kun
rantahiekalla huomattiin joku makaamassa.
Se on Jens Svendsen! huudettiin.
Kokoonnuttiin hänen ympärilleen ja pudisteltiin häntä.
Hän ei liikahtanutkaan.
Onko mies kuollut? arveli muuan kylpyvieraista, jota alkoi viluttaa
kylmässä aamu-ilmassa.
Ei se pakana niin helposti kuole! vastasi Björn ja vyöräytti hänet
kylelleen.
Pullo putosi Jensin povesta.
Björn otti pullon ja tarkasteli sitä ilmaa vasten.
Se on tyhjä.
Jensin läheisemmät ja etäisemmät sukulaiset seisoivat ympärillä ja
pitivät neuvottelua. Ei siinä paljoa puhuttu; nuo ihmiset surkuttelivat
Hannaa, että sen piti elättää tuollaista kelvotonta; toisekseen on
juoppous merimiesten ja merenrantalaisten mielestä asia, joka — niin,
se annetaan osaksi anteeksi, kun siinä on niin monta hullunkurista
puolta; ja merimies rakastaa leikkiä.
Vaan toisekseen: "tämä on jo laidatonta", niinkuin Björn sanoi. Jos tuo
elämä saisi vain jatkua, niin joutuisi perhe sukulaisten niskoille ja
Jens köyhäin kotiin. Pitäjähän se oikeastaan saisi maksaa; mutta perhe
saisi _häpeän,_ — ja Björnit olivat arkoja arvostaan.
Eikö sille voisi antaa kylpyä, joka kerrankin tepsisi? ehdotteli muuan.
Miehet kohottivat epäillen olkapäitään, mutta kun tehtiin varma
ehdotus, niin se hyväksyttiin.
Asia alkoi pilaa tehden, mutta kun mielet keskustellessa nyt kerran
olivat tulleet liikkeesen, niin ryhdyttiin täydellä todella toimeen
panemaan ehdotusta.
Tuo sikahumalassa oleva mies riisuttiin ja hänen päällensä vedettiin
pitkä yöpaita, jonka eräs kylpyvieraista luovutti tähän tarkoitukseen
käytettäväksi.
Pullo pistettiin hänen rinnan päälle ristiin pantujen käsien väliin.
Kestikievarin isäntä antoi tuoda pitkän puutarhapenkin ja Jens Svendsen
vieritettiin penkille.
Sitten nostettiin hänet sukulaisten voimakkaille olkapäille ja
kannettiin — kuolon hiljaisuuden vallitessa — nukkuvan kalastajakylän
läpi.
Kestikievarin isäntä ja eräs nuori ylioppilas kulkivat edellä
kukin lyhtyineen. Kylpyvieraat ja kalastajat olivat saattoväkenä;
ja sarastava aamu valaisi hämärällä, aavemaisella valollaan tuota
kammottavaa ja samalla hullunkurista ilveilyä.
"Mutta missä on koira?" oli Björn kysynyt.
Kaikki kummastelivat, ettei se ollut saapuvilla. Eihän se tavallisesti
koskaan pettänyt, olipa yö eli päivä.
Mutta kun pysähdyttiin sen majan eteen, missä Jens ja Hanna asuivat,
kuului sieltä heikkoa vikinää ja pidätettyä murinaa.
"Peto" oli sulettu huoneesen.
Pantiin paari punaseksi maalatun oven eteen ja yksi kantajista alkoi
soittaa harmonikalla: "En tiedä, koska loppuni tulee".
Koiran vikinä muuttui ulvonnaksi ja se raapi ovea sisästäpäin.
Kantajat ja saattoväki vetäytyivät vähän syrjempään, ainoastaan
soitteleva Povl Svendsen jäi istumaan lähimmän lankkupölkyn nenään
virttään soittamaan.
Lankkujen ja aitojen päältä tarkastelivat muut punaseksi maalattua ovea.
Silloin kuului sisältä Hannan ääni.
Pidätkö suusi, kirottu Peto!
Koira lakkasi ulvomasta. Kohta aukeni ovi ja paljas, voimakas käsivarsi
heitti hänet pihalle.
Heitto oli niin voimakas, että koira lensi suoraan yöpaidassa lepäävän
miehen rinnan päälle.
"Peto" kohosi taas jaloilleen, tuijotti hetken aikaa allaan olevaan
ruumiisen, hyppäsi sitten maahan, ja alkoi kamalasti ulvoen juosta
edestakaisin tuvan edustalla, niinkuin yhtäkkiä olisi saanut
raivotaudin.
Vähitellen rauhoittui se, lähestyi paaria, nuuski penkkiä, kohosi
takajaloilleen, nuuski makaavaa ja puhkesi viimein kovaan,
läpitunkevaan ulinaan.
Sen voisi ehkä tulkita näin:
Minä en nyt mitenkään pääse tästä selville. Sen kyllä huomaan, että hän
ei ole kuollut. Mutta tulkaa ainakin minua auttamaan — sama se, vaikka
saankin jälestäpäin selkääni!
Harmonikan soittaja oli vetäynyt syrjään ja seisoi nyt hänkin aidan
takana muiden kanssa.
Silloin aukeni ovi, Hanna tuli ulos lyhythihainen paita päällään,
käsivarret paljaina, lyhyt säkkikankaasta tehty hame lanteilla, jalassa
mustat villasukat ja puukengät; kädessä oli hänellä pesinkarttu.
Oletko se sinä, sen...? huusi hän eikä malttanut katsoa eteensä, vaan
seisoi siinä käsi ojona niinkuin loukatun kotilieden kostonhimoinen
hengetär valmiina lukemaan tuomiotaan onnettoman yli.
Voi, Herra Jumala varjelkoon!
Karttu putosi hänen kädestään ja sanatonna tuijotti hän eteensä.
Aamuhämärän epäselvässä valossa, jota täällä huoneiden välissä oli
vielä niukemmalta, makasi mies siinä — ruumisvaatteissa, kalpeana ja
liikkumatonna.
Vaikeroiden vaipui hän penkille vainajan viereen.
Ei huomannut hän nuoria, ei pulloakaan.
Hän oli kuollut, hukkunut, yli ajettu...
Hän oli rakastanut Jenssiä, kun tämä oli nuori ja reipas kalastaja.
Välillä oleva aika kaikkine seikkoineen oli yhtäkkiä kadonnut. Hän oli
kerran rakastanut häntä, nyt oli hän kuollut.
Hanna vaikeroi:
Jens, oma Jenssini! Etkö voi nyt mitään virkkaa? Mitä on sinulle
tapahtunut? — Tule, pikku koiraseni, tule! Voi, hyvä Jumala, hän on
kuollut; ja lapset, ne onnettomat!
Hän ei ollenkaan tullut ajatelleeksi, että lapset varmaankin olisivat
onnettomammat semmoisen isän _kanssa_ kuin _ilman._ Hän kutsui koiraa;
hän tahtoi tällä hetkellä osoittaa hellyyttään jollekin. Mutta koiralla
oli hyvä muisti; se siirtyi yhä ulomma sinne päin, missä Povl Svendsen
oli kätkeytynyt lankun varjoon.
Povl Svendsen oli iloinen veitikka. Hän ei voinut kauvemmin pidättää
itseään. Harmonikkaansa äännähyttäen hätisti hän koiraa luotaan ja
silloin huomasi hänet Hanna.
Hän hyppäsi pystyyn. Nyt selvisi hänelle yhtäkkiä kaikki. Nyt huomasi
hän puutarhan penkin ja nuorat ja — pullon.
Jens makasi ja horisi jotain hampaittensa välissä.
- Odotahan sinä! huusi Hanna, syöksi sisään ovesta ja palasi sieltä
likavesikorvon kanssa, jonka sisällyksen hän tyhjensi autuaasti kuolon
uneen nukkuneen silmille.
Kuollut ulahti, kiskoi nuoriaan ja alkoi anoa armoa.
Vastustamaton naurun rähäkkä remahti lankulta ja aidoilta.
Hanna katseli ympärilleen ensin säikähdyksissään, sitten kostoa tuhkien.