KALASTAJIA
Valikoima kertomuksia tanskalaisten kalastajien elämästä
Kirj.
HOLGER DRACHMANN
Suomentanut
Juhani Aho
Porvoossa,
Werner Söderström,
1896.
SISÄLLYS:
Esipuhe
Björn Sivertsenin häämatka
Cyprianus
Kovin kourin
Meren hylky
Laivakorput
Intian saali
Tuuli kiihtyy
Mykän kertomus haaksirikosta
Tosi satu
ESIPUHE
_Holger Drachmann_ on suuruus pohjoismaisten kirjailijain joukossa,
vaikka hän suomalaiselle yleisölle on tähän saakka ollut melkein
tuntematon suuruus. Tuskin mitään on näet tältä mainiolta kirjailijalta
tähän saakka vielä suomenkielelle käännetty.
Holger Drachmann on sekä suorasanainen kirjailija että runoniekka, mutta
kirjoittipa hän runoa tai proosaa, aina on hän runoilija puhtainta
perua. Kotimaassaan Tanskassa arvostellaan häntä maansa etevimmäksi
lyyrilliseksi runoilijaksi ja välitön, uhkuva, voimakas ja miehekäs
lyyrillisyys onkin hänen pää-ansioitaan. Tuskin on sitä ilmausta
Tanskan kansan luonteessa ja tunne-elämässä, tuskin sitä vivahdusta
sen luonnossa, jolta ei olisi hänen salakielisessä kanteleessaan
soinut. Kansansa hyvät ja heikot puolet kuvastuvat sekä hänen omassa
luonteessaan että hänen kirjallisissa tuotteissaan. Hedelmällisellä
tasankomaalla ja meren ympäröimillä saarilla asuva tanskalainen on
hilpeä, vilkas, hyväluontoinen ja hiukan kevytmielinen, samalla kuin
helppo yhteys ulkomaan kanssa ja suuri pääkaupunki on kasvattanut
hiukan veltostunutta maailman tottumusta ja vanhoille sivistysmaille
omituista ivaa. Kaikki nämä ominaisuudet kuvastuvat Drachmannin
teoksissa mitä vaihtelevimpien tunnelmien temmellyksessä. Siksi on
häntä syystä sanottukin Tanskan tanskalaisimmaksi kirjailijaksi.
Pitkä on luettelo hänen teoksistaan. Yksin lukien on niitä ilmestynyt
37 nidosta, joiden joukossa on runovihkoja, novellikokoelmia,
näytelmiä, murhe- ja satunäytelmiä, isänmaallisia lauluja ja
sotalauluja, joita on verrattu Runebergin "Wänrikki Stoolin
tarinoihin", eepillisiä historiallisia runoelmia, matkakertomuksia ja
romaaneja.
Suurinna ja onnistuneimpana esiintyy tämä monipuolinen kirjailija
kuitenkin pienissä kertomuksissa kansan elämästä, etenkin merikansan
s.o. merimiesten ja kalastajain elämästä. Siihen määrin on hän tällä
alalla antanut parhaansa, että häntä toisella liikanimeltä on kutsuttu
myöskin "meren runoilijaksi".
Näistä merikansan elämää kuvaavista kertomuksista tarjotaan nyt pieni
valikoima suomalaiselle yleisölle. Suoranaisen aiheen tämän tuttavuuden
tekemiseen tarjoo vielä se seikka, että Drachmann äskettäin täytti 50
vuotta ja vietettiin hänen syntypäiväänsä lokakuun 9 p:ää kirjailijan
isänmaassa kirjallishistoriallisena merkkipäivänä.
Drachmann, jonka isä oli tanskalainen runoilija, syntyi Kööpenhaminassa
9 p:nä lokakuuta 1846. Ylioppilaaksi tultuaan v. 1865 aikoi hän
maalariksi, oleskellen v. 1870 Lontoossa maalausta harjoittaen ja
samalla ollen sanomalehtien kirjeenvaihtajana. Lontoosta palasi
hän kuitenkin kotimaahansa jo v. 1871, jolloin tärkeä käänne hänen
elämässään tapahtui. Siihen aikaan oli näet Georg Brandes alkanut pitää
kuuluisia luennoitaan virtauksista 19:nnen vuosisadan kirjallisuudessa
ja tempasi uusi kirjallinen innostus, jolta oli realismin kuohuaikaa,
Drachmanninkin mukaansa niin, että hän antautui kirjalliselle alalle.
Samana vuonna julkaisi hän näet vallankumouksellisen runoelman
"Englantilaisia sosialisteja" ja seuraavana vuonna kokoelman
suorasanaisia kertomuksia "Med Kul og Kridt" (Kynäpiirroksia) ynnä
runokokoelman "Digte", joiden sisältö oli sosialistista laatua.
Näiden julkaisemisen kautta teki hän nimensä tunnetuksi ja kohosi
senaikaisen nuoren realistisen Tanskan johtajaksi. Suurinta
huomiota saavutti hän kuitenkin ehkä isänmaallisilla kuvauksillaan
saksalaisten valloittamasta Tanskasta (Sleswigistä ja Holsteinista),
jotka löytyvät v. 1877 ilmestyneessä kirjassa "Derover fra Grænsen.
Streiftaag over det danske Termopylæ (Als-Dybböl)" s.o.: "Rajan takana.
Waelluksia Tanskan Termopylessä." Näitä teoksia on sitten seurannut
melkein joka vuosi ja välistä kahdestikin vuodessa teos toistaan
parempi — tai huonompi, sillä Holger Drachmann on kovin epätasainen
ja epäjohdonmukainen kirjailija, joka ei ainoastaan innostu mitä
erilaisimpiin aiheihin, multa myöskin on tunnustanut vastakkaisia
aatesuuntia omikseen. Sen kautta, että hän milloin on kuulunut ei
ainoastaan kirjalliseen, mutta myöskin valtiolliseen vasemmistoon,
jotka Tanskassa niinkuin muuallakin usein kulkevat saman lipun alla,
milloin taas osoittanut taipumusta liittymään oikeiston riveihin, on
hän saanut kokea ankaraa kohtelua molempain puolelta. Hänen neronsa on
kuitenkin aina lopulla kohottanut hänet yläpuolelle puolueiden ja se
korkea asema hänellä vieläkin on.
Suuren osan aikaansa on Drachmann oleskellut ulkomailla, asuen m.m.
Italiassa, josta aiheet moniin hänen teoksiinsa ovat kotoisin. Tätä
nykyä asuu kirjailijavanhus Hampurissa. Useita kertoja on valtio hänen
teoksiaan palkinnut m.m. antaen hänelle 1400 markan suuruisen vuotuisen
eläkkeen.
_Suomentaja_.
Björn Sivertsenin häämatka.
Suuri karhu [björn = karhu] hankki häitään.
Kaikkiin tavanmukaisiin valmistuksiin oli ryhdytty ja niistä oli
tärkein tämä: hän oli mennyt kihloihin.
Kuinka siihen oikeastaan oli tullut ryhdytyksi, sitä ei tämä taru tiedä
kertoa. Hän oli perinyt huoneet vanhan kalastaja-onterin kuoleman
jälkeen ja maksanut pois veljensä Kielsin osan. Tämä oli sitten
rakentanut majansa tuonnemmaksi kylään.
Björn istui nyt talossaan kaikkine kalastuskamsuineen ja tunsihe hiukan
yksinäiseksi kaiken tämän rikkautensa keskessä.
Hän kantautui nyt useammin kuin ennen kievariin, täytti lyhyen
puunysänsä, pisti tarinaksi ja kostutteli kurkkuaan.
Iloinen kievarin isäntä oli nainut vuosi sitten ja pistihe vähä väliä
ovesta ulos "katsomaan jotain".
Mitä sinä oikeastaan tähystelet niin tarkkaan? kysyi Björn. Etkö voi
antaa akkain siellä sisällä lasta hoitaa?
Isäntä sanoi tähystelevänsä "hampaita".
Hampaita?
Niinpä niin. Niin pian kuin hampaat tulevat esiin, herkiää se
huutamasta.
Vai niinkö! Kuulehan, kapakoitsija, mahtaisiko tuota saada katsoa?
Isä kuletti hänet ylpeänä lapsikammariin, jossa nuori emäntä istui
somassa aamupuvussa ikkunan luona lapsi helmassaan.
Äiti kumartui pienokaisen yli ja näkyi hänkin hampaita etsivän.
Björn tervehti ja lähestyi vitkalleen.
Tule vaan katsomaan! sanoi nuori emäntä hymyillen.
Jättiläinen kumarsihe katsomaan; lapsi pelästyi tuuheata tukkaa ja
pörröistä partaa ja alkoi parkua.
Björn vetäytyi pelästyksissään pois, mutta kääntyi kuitenkin monta
kertaa jälelleen, ennenkun lähti tuvasta.
Kun hän ja isäntä taas olivat kahden kesken isännän "kajuutassa",
seisoi Björn vähän aikaa aatoksissaan ja raapi korvallistaan paksuilla
sormillaan.
Onhan se vähän kumma kapine tuo tuommoinen pikku toveri, häh? Sillä oli
oikein kynnet sormissa, ja se katsoi minuun!
Nuori isä oli niin innostunut, että polvet notkuivat, ja käsiään
jauhaen sanoi hän:
Semmoinen pitäisi sinunkin hankkia. Onhan sinulla talo ja kaikki, mitä
tarvitaan!
Onpa niinkin, tilat on tehdyt; mutta eihän ole niinkään helppoa saada
akkaa.
Siitä vaipui Björn taas ajatuksiinsa ja kun isäntä heläytti lasinsa
hänen lasiinsa, tuijotti hän yhä vaan eteensä.
Tiedätkö, mitä minä ajattelen?
No, puhu suusi puhtaaksi!
Sitä vaan tässä ajattelen, että lienenkö minä milloinkaan ollut noin
pieni?
Toivon äitisi vuoksi, sanoi isäntä naurahtaen, että olit silloin
tullessasi vielä pienempi kuin minun perilliseni on nyt!
Eikä siitä asiasta sitten sen enempää puhuttu.
Vähän aikaa sen jälkeen oli Björn viemässä purrellaan perunoita
lähimpään kaupunkiin.
Mukanaan oli hänellä eräs sukulaisensa, Puna-Anders, ja kun he olivat
saaneet perunansa myydyiksi hyvästä hinnasta ja kun he vielä olivat
satamassa ja odottivat parempaa tuulta, niin tapahtui, että eräs
sen kaupungin vanha kippari, joka oli lakannut purjehtimasta, mutta
ei kuitenkaan malttanut kokonaan pysyä erillään meriasioista, tuli
satamaan kädet syvälle taskuihin pistettyinä ja pienet aina jotain
tähystelevät porsaan silmät sirrallaan.
Hän pysähtyi laivasillalle seisomaan, pani silmänsä vielä enemmän
sirralleen ja katseli purtta kuin mittaa siitä ottaakseen.
Hei, miehet, mistäs ollaan?
Björn katsoi taivaalle ikäänkuin kysymys noin päivän selvästä asiasta
olisi häntä suuresti kummastuttanut.
Fiskebekistä — tietysti!
Oletko itse omistaja?
Minkä?
Ka, purrenpa!
Björn katsoi kippariin ja pani kouransa korvan taa:
Minä olen vähäkuuloinen; mutta jos puhutte purrestani, niin on se minun!
Onko siinä mitä vikaa?
Kaikissahan meissä vikaa lienee ja venheissä tietysti myöskin!
Se ei siis ole aivan uusi?...
Björniä alkoi jo harmittaa.
Kuulehan nyt, hyvä mies, kuinka vanha sinä itse olet?
Kippari nauroi ja otti nyt vasta nyrkit taskusta.
Myytkö purtesi?
Björn katseli Puna-Andersia ja Puna-Anders katseli Björniä. Sitten
katselivat he molemmat kysyjää ja lopulta katsoivat he purtta.
Mitä arvelet, Anders? kysyi Björn.
Niin, mitä arvelet?
Björn oli hyvällä tuulella. Perunalasti oli mennyt kuin kuumilla
kivillä ja ostaja oli pitänyt vielä hyvät harjakkaiset. Viimein iski
Björn itseään aika tavalla reiteen ja vetäsi suunsa liki korvia.
Auta armias! miksikäpä en tuota möisikin?
Ka, myö, kun myöt! sanoi Anders. Ainahan uuden saat!
Miksikäs en saisi! huusi Björn ja nyökäytti päätään kipparille.
Paljoko tahdot? huusi kippari.
Kaksisataa riksiä kaikkineen päivineen!
Ota sata neljäkymmentä!
Björn ei vastannut, mutta alkoi irtauttaa rossia.
Kuka on purjeet ommellut?
Itse sama, joka peräsintäkin puristaa! vastasi Björn ja heitti
perärossin irti.
Hei! huudettiin sillalta. Pane kiinni rossi ja päästä minut purteesi!
Käytiin siinä tutkimaan ja tarkastamaan vanhaa purtta. Pohjaa, kantta,
kaaria, nauloja, maalausta tähysteltiin, ovia ja tuhtoja koeteltiin
huolellisesti, ja tunnin kuluttua seisoivat Björn ja hänen toverinsa
sen ravintolan edustalla, jossa harjakkaiset oli juotu. Kesäaurinko
paistoi heitä kasvoihin, kasvot hehkuivat ja silmät kiiluivat, mutta
kun Björn kääntyi satamaan päin ja näki purttaan hinattavan pois
äskeiseltä paikaltaan, niin värähtivät hänen nauravat huulensa ja hän
kääntyi Andersin puoleen kysyen:
Mitähän ne sanovat, kun tulemme kotiin ilman purttamme?
Anders oli hyvin arvelevan näköinen.
En tuota osaa sanoa. Mutta omahan oli purtesi ja lupasihan kippari sitä
hyvin pidellä, tervata ja maalata tarpeen mukaan!
Olet oikeassa! vastasi Björn. Mutta täytyykö meidän _kävellä_ kotiin?
Ilma oli lämmin. Aurinko poltti. Oli hyvästikin kolme peninkulmaa
kalastajakylään ja tie oli kauttaaltaan hiekka-aavikkoa.
Ettäkö ajaisimme? kysyi Anders. Pelkään pahoin, että hevosmiehet ovat
jo lähteneet, etkähän aikone kyydillä ajaa?
Björn seisoi vähän aikaa tuumiskellen. Ehkei haittaisi, jos lykkäisi
kotiin menonsa ja kaikki selitykset hiukan tuonnemmaksi.
Entä jos lähtisimme kaupunkiin (pääkaupunkiin)?
Maksatko matkan? kysyi Anders varovaisuuden vuoksi.
Totta kai! vastasi Björn ja löi poveaan, jossa hänellä oli lompakkonsa.
Retki oli päätetty. Molemmat menivät he rautatieasemalle ulkopuolelle
kaupunkia. Junan oli kohta lähdettävä. He olivat kuin suuria lapsia
kumpikin. Kyllä he olivat pääkaupungissa käyneet, mutta eivät tätä
ennen rautatiellä ajaneet.
Heidät neuvottiin pilettiluukulle. Björn asettui reiän suulle lompakko
kädessä.
Saisinko lipun kahdelle miehelle kaupunkiin? vaati Björn äänellä, joka
oli olevinaan kuiskaava, mutta joka kuului yli koko huoneen.
Edestakaisinko? kysyttiin luukusta.
Mitä se siellä haastaa? kysyi Björn toveriltaan.
Toinen vai kolmas luokka? kuului taas tuima ääni sieltä sisältä.
Miehet katsoivat toisiaan.
Ota niin paljon kuin saat! kuiskasi Anders, jonka mielestä ei ollut
syytä säästää, kun toinen maksoi.
No niin, anna sitten kaikki tyyni! huusi Björn ja työnsi setelin
levotonta ääntä kohti.
Tässä kaksi pilettiä edestakaisin 2:ssa luokassa; voitte palata
iltajunassa, ymmärrättekö?
Björn sai koko kasan hopearahoja takaisin ynnä piletit. Hän punnitsi
rahoja kädessään ja jätti markan rahan laudalle.
Tänään on meillä varaa antaa juomarahoja! kuiskasi hän yhtä äänekkäästi
kuin äsken toverilleen.
Piletin myyjä pisti nenänsä luukusta ja huusi vihaisesti:
Korjatkaa pois rahanne!
Vai niin! sanoi Björn vähän häpeissään, ja pisti markan liivin
taskuunsa. Ja kun he menivät odotussalin läpi asemasillalle, murahti
hän:
Se perhanan kapakoitsija kun on aina kertonut, että jos tahtoo ajaa
komeasti rautatiellä, pitää vähän voidella renkejä. Mutta täällä
näytään oltavan ylpeitä!
Heidät työnnettiin vaunuun ja ovi suljettiin.
Ennestään istui siellä jo paksu lyhyttukkainen mies, valkokaulanen ja
mustaan, pitkähelmaiseen takkiin puettu. Hänen naamansa oli lihava,
hyväntahtoinen ja ylen punanen.
Puh, kun täällä on kuuma! sanoi Björn ja laski alas ikkunan.
Paksua miestä rupesi ryvittämään.
Sitten vihelsi veturi ja juna lähti liikkeelle.
Nyt se menee — hitto vieköön! huusi Anders.
Saattaapa olla, että menossa on! huusi Björn samaan tapaan, kun vaunu
alkoi heitellä vauhdin lisääntyessä.
Avaa toinenkin ikkuna, Anders! huusi Björn hetken kuluttua. Alkaa
sydäntäni etoa tässä laatikossa. En ole mokomaksenikaan näin maalla
ennen purjehtinut!
Paksu mies ryki yhä enemmän.
Häiritseekö se ehkä herraa? kysyi Björn kohteliaasti.
Häiritsee.
Björn käski toverinsa "sulkemaan reikänsä".
Tuli juna sitten tiukkaan käänteesen, vaunu heitti ulospäin ja Björn
horjahti puoleksi pitkälleen istuimellaan.
Nyt olen nähnyt senkin saakelin! huudahti hän vähän hämmästyen. Mitäs
luulet, Anders? mehän ajamme hehkuvimpaan helvettiin tällä tavalla!
Kiroiletteko aina tuolla tavoin, hyvä ystäväni? kysyi paksu herra.
Björn katsahti häneen ja iski silmää.
Miten milloinkin sopii, mutta enimmäkseen maissa ollessa. Vaatii suolaa
leipään, sanoi leipurin koira, kun lihaa varasti!
En luule tarvittavan! Tahdon vaan sanoa, että olen _pappi!_
Pappi! toisti Björn ja tarkasteli hänen kasvojaan. Anteeksi, mutta
uskallatteko vannoa sen päälle?
Paksu herra katsoi häneen ensin ankarasti. Mutta tuo suuri lapsi
tuossa vastapäätä oli mainiolla tuulella ja kaikki suuttumus kilpistyi
takaisin hänen vähän yksinkertaisen, mutta samalla veitikkamaisen
hymyilynsä tieltä.
Hetken kuluttua olivat he hyviä ystäviä ja vastoin tapaansa kertoi
Björn papille purtensa myynnin. Pyylevä pappi nauroi niin, että oli
sitten tukehtua rykimiseensä, ja ennenkun oltiin pääkaupungissa, oli
hän saanut Björnin lupaamaan, että tämä seuraavana päivänä tulisi häntä
tervehtimään hänen pappilaansa vähän matkaa pääkaupungista.
Puna-Anders palasi jo samana iltana takaisin ja Björn ajoi seuraavana
aamuna yksin pappia tervehtimään.
Kuinka sitten lienee käynyt tai ollut käymättä, niin teki Björn tämän
perästä yhä useampia pääkaupunkimatkoja ja pistihe aina pappilassakin,
jonka läheisyydessä hän omien puheittensa mukaan "oli hameeseen
sotkeutunut".
Juuri sen enempää ei tästä asiasta saatu tietää. Hänellä oli suuri
kirkas kultasormus paksua sormea puristamassa. Miten se oli alkujaan
saatu sormesta alas solahtamaan, on vaikea sanoa, mutta siinä se nyt
oli ja pysyi. Ja Björn itsekin "oli ja pysyi".
Kaiken talvea oli hän ollut naimatuumissa. Kestikievarin isäntä ja
emäntä olivat häntä kiusanneet; hän oli suuttunut leikillään ja
suuttunut todella, oli taas sovittu pois, hän oli näyttänyt tytön
valokuvan, joka oli aivan musta kasvoiltaan ja jolla oli kaksi suurta
mönjän punaista leukanauhaa, ja jota hän yhtämittaa pyyhki nuttunsa
hihalla "saadakseen oikean näön esiin". Ei hän oikeastaan suvainnut
tälle valokuvalle naurettavan, mutta oli kuitenkin siksi rehellinen
myöntääkseen, "että se oli enemmän neekerin kuin kunniallisen
maalaistytön näköinen".
Talven kuluessa oli hän hankkinut itselleen uuden venheen. Se oli
tavanmukaisilla menoilla koetettu ja nimeksi sille annettu "Lentokala".
Mutta ristiäispidoissa oli tullut riita. Tuo muuten niin hyväntahtoinen
Björn oli suuttunut siitä, että hänen purttaan ruvettiin kutsumaan
"Kiven purijaksi".
Voimatta selittää yhtä vähän itselleen kuin muille, miksi tuo nimi
muka oli niin loukkaava, oli hän siitä kuitenkin suuttunut ja "tehnyt
tyhmyyksiä".
Kun pursi oli ristitty, niin oli se ristitty, ja niin oli se aina sitä
myöten valmis eikä siinä ollut kenenkään tarvis ruveta sukkeluuksia
latelemaan; ja jos kuka tahtoi niitä ladella, niin varokoon nenäänsä,
sillä muuten saattaa tapahtua, että heilahtaa j.n.e.
Seuraavana päivänä hän ollen tyytymätön itseensä meni uskottunsa
kievarin isännän puheille. Se hänen mieltään kovasti painosti, että hän
oli niin huonosti vieraitaan kohdellut.
Kievarin isäntä lohdutteli häntä parhaansa mukaan. Se oli kaikki —
sanoi hän — seurausta niistä naimapuuhista. Kun oli semmoisia tuumia
pää täynnä, niin ei voinut oikein pysyä tasapainossa, mutta oli mieli
joko liiaksi riemuinen tai liiaksi riitainen. Sen hän tiesi omasta
kokemuksestaan. Parasta oli tehdä asiasta pikainen päätös.
Björn ei vastannut; mutisi vaan jotain keväästä ja lakanoista ja
liinavaatteista. Ja niin lähti hän merelle "Lentokalansa" kanssa.
Se _lenti;_ siitä ei ollut epäilemistäkään. Ei ollut puhettakaan siitä,
että pursi olisi ollut kiven purija — sen hän vielä näyttäisi niille
irvihampaille!
Ja nyt oli kevät tullut ja nyt "kaikesta siitä liisteristä oli tuleva
loppu".
Hän oli hankkinut itselleen hyvän, uuden venheen; nyt vannoi hän
hankkivansa itselleen eukonkin.
Ja häät pidettiin.
Pariskunta vihittiin tietysti tuolla maalaisseurakunnan kirkossa. Mutta
eräs Tiinan läheisistä sukulaisista — morsiamen nimi oli Tiina — oli
tahtonut, koska Tiinan vanhemmat olivat kuolleet ja hän oli ravintolan
pitäjä Kööpenhaminassa, viettää häät kaupungissa.
Björn oli ollut kovasti vastaan.
Hän oli veljensä kanssa purjehtinut kaupunkiin uudessa purressaan ja
ankkuroinut sen Kröijerin torin edustalle. Niels vartioi venhettä,
eikä Björn aikonut viipyä maissa enemmän aikaa kuin että solmu vaan
ehdittiin solmita.
Sen tehtyä ajettaisiin suoraa päätä kaupunkiin ja astuttaisiin purteen
ja purjehdittaisiin "muori" kotiin.
Vaan tätä vastaan oli taas Tiina ja hänen puolueensa. Eihän käynyt
päinsä viettää häitä ilman "pitoja"; ja mikä kiire nyt oli heti kohta
veteen heittäytyä? Ennätettäisiin siinä vielä sittekin pulikoida!
arveli Tiina.
Tätä mielipidettä kannatti tarmokkaasti myöskin Tiinan sukulainen,
ravintolan pitäjä, "Kullatun tervakannun" isäntä.
Karhu murisi, mutta älykäs kun oli, vaikeni hän pian. Hän teki
salaisuudessa sen, mitä insinöörien tavoin puhuen sanotaan
"kontramiimaksi" ja antoi veljelleen viittauksen, että tämä hinaisi
"Lentokalan" Toldbodeniin, sijoittaisi sen siellä lossimiesten
venhevalkamaan, laittaisi kaikki reilaan lähtöä varten ja sitten
itse menisi "Kullatun tervakannun" ravintolaan, joka oli maalaisten,
sotamiesten ja sen semmoisten mieluinen käymäpaikka.
Sillä tavoin oli kukin kohdaltaan voitostaan varma; ja niin pidettiin
häät. Tuo maalaispappi vihki heidät ensin kirkossaan, tarjosi sherryä
kotonaan ja lahjoitti kummallekin hopealusikan muistoksi.
Björn pisti sherryn ja lusikat "liivinsä alle" ja sitten ajoi
ravintolan pitäjä heidät kaupunkiin. Pappilan pihalla huudettiin
heille hurraata ja nyt istui iloinen seurue "Kullatun tervakannun"
kellarikerroksessa lammaspaistien, sylttien, kinkkujen ja kaikellaisten
muiden herkkujen ääressä.
Sitten tarjottiin naisille makeata likööriä ja vanhaa ranskanviiniä ja
miehille ryyppyjä ja punssia.
Ja ikkunasta näkyi karkea, päivän paahtama palomuuri ja kun ojensi
ruumiinsa pöydän yli tai laski päänsä naapurinsa helmaan, voi hyvin,
hyvin ylhäältä nähdä sinistä taivasta noin kaitaisen esiliinan verran
ja joitakuita ajelehtivia pilviä.
Saapuvilla oli muutamia Tiinan naispuolisia sukulaisia ja sitten oli
siellä ravintolan pitäjän läheisiä sukulaisia ja hyviä ystäviä.
Läheisten sukulaisten joukossa on erittäinkin mainittava eräs
väkipyörän kiertäjä, joka ilmaisi osanottavaisuutensa vastanaineiden
onneen juomalla itsensä hetikohta humalaan ja pitämällä liikuttavia
puheita.
Hyvien ystävien joukossa oli taas eräs mitalirintainen mies, "entinen
oikeuden palvelija", joksi hän soi itseään kutsuttavan, hyvin märän
näköinen arestihuoneen vartija, joka muistona sotilasajo iltaan — hän
oli ollut aliupseeri — käytti kankeaa kaulahuivia ja kantoi Dannebrogin
nauhassa riippuvaa vaskirahaa.
Hän näytti kaiken aikaa hautovan sitä epäluuloa, että joku tästä
seurueesta tuolla pöydän alipäässä vie hopealusikkansa mennessään.
Sentähden pysyttelihe hän — luultavasti tämän epäluulonsa nojalla —
tarpeellisen välimatkan päässä muista vieraista. Yhtämittaa kaateli hän
itselleen lukemattoman määrän pieniä naukkuja puoleksi tyhjentämäänsä
pikariin sen siitään humaltumatta. Sitten naurahti hän aiheettomasti,
keikisti partaansa taas puolen ryyppyä ja tyrkkäsi kyynärpäällään
isäntäänsä kylkeen, jota kutsui "vanhaksi asetoverikseen. Hä! Mitä!
Muistellaanko entisiä aikoja!"
Se oli hänen iloisuutensa ylin ilmaus.
Björniä kutsui hän "herra katteiniksi". Mutta kun hän oli tehnyt sen
pari kertaa, katsahti puhuteltu häneen tuimasti ja virkkoi:
Kuulehan nyt, hyvä ystävä, herkeä jo katteinittelemastasi tai minä
suutun!
Tämän pienen muistutuksen saatuaan sanoi oikeuden palvelija: "herra
venhemies!"
Björn ei ollut oikein omalla tuulellaan. Hän istui vähän niinkuin
yksinään, johon myöskin hänen vähäkuuloisuutensa vaikutti. Hän kyllä
_täytti_ paikkansa, mutta Niilo pysyi yhäkin poissa ja Tiina, morsian
— niin, hän istui sulhasensa vieressä mustassa merinohameessaan,
morsiusseppele päässä ja huntu hartioilla, punaset kädet helmassa,
äärettömän totisena ja suorana tuolillaan niinkuin olisi vastikään
kyynäräpuun nielaissut.
Kai oli se niin olevakin. Morsian ei saa olla liian iloinen. Mutta
jo hänen luonteessaankin näkyi olevan sitä arvokkaisuutta, joka
varmaankin on hyvälle emännälle tarpeellista, mutta joka vaikutti vähän
kylmäisevästi täällä makeain ryyppyjen ja höyryävien kinkkujen ääressä.
"Ei häntä ainakaan voitu liiasta rakastelemisesta syyttää", sanoi Björn
jälkeenpäin, tuosta suuresta tapahtumasta puhuessaan.
Morsian istui yksin ja sulhanen istui yksin. Morsian söi vähän,
sulhanen kahden edestä; ja sillä välin piti väkipyörän kiertäjä
puheitaan, aurinko paahtoi tuolla ylhäällä palomuuria ja Björn kumartui
Tiinan yli ja tirkisti ulos ikkunasta.
Tiina korjaili huntunsa helmoja ja silitteli hamettaan. Mitä sinä
katselet? kysyi hän.
Katselen vaan tuonne ylös, vastasi Björn.
Tiina seurasi hänen katseittensa suuntaa.
Siellä olisi mainiot huoneet neljännessä kerroksessa. Olisi siellä
toista asua kuin vedellä kellua.
Katselen vaan tuulen suuntaa. Nyt olisi mainio tilaisuus lähteä. Tuuli
on kääntynyt ihan etelään.
Tiina katseli vähän levottomasti häneen ja sitten ravintolan pitäjään.
Tuuli on kääntynyt ihan etelään ja puhaltaa navakasti! jatkoi Björn.
Nyt se on ollut luoteella jo kauvan ja kampeaa varmaankin ennen iltaa
entisille sijoilleen. Semmoista tilaisuutta ei tule moneen päivään.
Tiina antoi merkin ravintolan pitäjälle ja tämä kohotti "oikein vanhan,
rehellisen eläköönhuudon" Björnin kunniaksi. Tahdottiin välttämättä
saada hänet toisiin ajatuksiin ja väkipyörän kiertäjä piti viidennen
puheensa. Sitten alotti ravintolan pitäjä laulun, jota oikeuden
palvelija säesteli rummuttamalla huuliaan kuin torven läppää:
Nyt malja puolisoiden
Juokaamme siis,
Että onneksi noiden
Elonsa valkeneis!
Ja eläkööt he siksi, kunnes kuolevat pois,
Paljon lapsia saakoot, se toivomme ois!
Hurraata heille nyt huutakaamme,
Ja pohjahan klasimme kallistakaamme!
Silloin nousi — vastaväitteistä huolimatta — väkipyörän kiertäjä
vielä kerran puhumaan, ja koettaissaan saada jalansijaa pitämällä
kiinni kahden vierustoverinsa kauluksesta, puhui hän, vesissä silmin,
viimeisen kerran seuraavin sanoin:
Hyvät ystäväni, oikein hyvät ystäväni ja kuulijani; sillä ystäviähän
olemme kaikki keskenämme, vai mitä?
Joo, joo! vastattiin kaikilta tahoilta.
Niinpä tahdomme me siis — koska on velvollisuutemme virkkaa heille
sananen, ennenkun he eroavat isästä ja äidistä ja vaimoonsa sidotut —
mitä sanon minä, ennenkun he eroavat tästä ystäväseurasta...
He jäävät tänne huomiseen! virkkoi ravintolan pitäjä.
Eivät jääkään! huusi Björn ja löi nyrkkinsä pöytään.
Kuulkaa häntä! huusi Niels, joka juuri silloin astui sisään. Tuuli on
hyvä ja etelässä, Björn!
Minä tiedän sen! vastasi Björn ja oli noussut seisoalleen.
Hiljaa! huusi isäntä. Antakaa kiertäjän puhua loppuun.
Niin, kuulkaa nyt minua, rakkaat ystäväni! soperteli väkipyörän
kiertäjä ja heilahteli edestakaisin. Mehän olemme kaikki ihmisiä ja me
rakastamme kaikki rakasta synnyinmaatamme. Minä en sano isänmaata, minä
sanon synnyinmaata. Sillä emmehän tiedä, mistä isämme ovat tulleet,
mutta sen me tiedämme, missä itse olemme syntyneet...
Mitä roskaa se on! huusi Niels, joka oli käsittänyt aseman ja oli
sotatuulella.
Mikä mies se on tuo? kysyi puhuja ja koetti sameine silmineen saada
tuon vieraan olennon eteensä vakiutumaan. Onko se mies, joka ei tahdo
juoda sy-synnyinmaansa ma-maljaa, niin sanon minä: Hyi saakeli, sanon
minä!
Niels katsahti merkitsevästi Björniin.
Puhdistammeko pahnan ja otamme sitten Tiinan kanssamme?
Björn viittasi hänelle kädellään. Mutta kun se häävieras, joka oli
tukenut väkipyörän kiertäjää, kuuli "pahnasta" puhuttavan, päästi hän
kiertäjän menemään, tämä kaatui nenälleen, siitä syntyi suuri häläkkä,
huudettiin ja meluttiin ja Niels oli tarttunut oikeuden palvelijan
hännykseen — silloin asettui Tiina, aseman juuri kireimmillään ollessa,
muinaisajan uljaiden naisten tavoin, päättävästi herransa ja puolisonsa
rinnalle, ja ilmoitti, että "hän kernaammin purjehti hänen kanssaan
vaikka Jyllantiin kuin että suvaitsi tämmöistä meteliä omissa häissään
tapahtuvan".
Sillä oli asia päätetty ja ratkaistu. Väkipyörän kiertäjä kannettiin
viereiseen huoneesen sängylle; käsiä puristettiin ja laseja
kilistettiin. Björn ja Niels esiintyivät nyt mitä herttaisimpina; Niels
tilasi boolin _omalla_ kustannuksellaan. Ravintolan pitäjäkin mukautui.
Rauha ja sopu palasivat, maljoja maisteltiin ja lauluja laulettiin.
Ja sitten ruvettiin lähtemään.
Björn oli riemuissaan voitostaan kutsunut koko seurueen, myöskin
oikeuden palvelijan, huvipurjehdukselle.
"Hän kyllä heittäisi heidät maihin kalkkipolttimon luona, elleivät
tahtoisi lentää kauvemmaksi 'Lentokalan' selässä."
Kutsumus otettiin toistaiseksi vastaan, ett'ei äsken parantuneita
haavoja uudelleen auki revittäisi. Mutta kun tultiin ulos "Kullatusta
tervakannusta" vaikuttivat raitis ilma, auringon valo, voitto ja
sulhasmiehen ajatukset kaikki yhteensä niin voimakkaasti Björniin,
että hän yhtäkkiä tarttui Tiinaa vyötäisiin ja vannoi tahtovansa
tanssia hänen kanssaan hampurin polskaa, ja huolimatta morsiamen
itsepintaisista vastaponnistuksista pani hän todellakin ohikulkevien
suureksi hämmästykseksi ja riemuksi tuumansa toimeen.
Sen tehtyään päästi hän Tiinan ja tarttui oikeuden palvelijaan, jonka
täytyi tehdä hänen kanssaan laukkavuoro katua pitkin. Mutta silloin
selitti oikeuden palvelija, että tämä oli jo "hävytöntä", riuhtasihe
irti ja poistui niin punaisena kuin kuninkaallinen vaunukuski, vetäen
vielä ravintolan pitäjänkin mennessään.
Seuraavaan katukulmaan oli naulattu ilmoitus suuresta eläinten
näyttelystä, johon oli kuvattu elefantteja, apinoita ja karhuja.
Etenkin nämä viimemainitut herättivät sulhasen huomiota; hän sanoi
tahtovansa mennä katsomaan kaimojaan ja häävieraiden oli täysi työ
saadessa hänet järkiinsä.
Mutta tästä syntynyttä väittelyä oli kokoontunut koko joukko väkeä
kuulemaan. Seurattiin suurella uteliaisuudella kookkaan kalastajan
vilkasta puhetta ja kun hän nyt yleisön vilpittömäksi iloksi esitti
kohtauksia karhujen elämästä, niin lähtivät loput kutsuvieraista
käpälämäkeen, samalla kuin osa kuokkavieraita seurasi Björniä, Tiinaa
ja Nielsiä hyvän matkaa Toldbodeniin.
Kas niin, Björn, ei hyvää liiaksi! rauhoitteli häntä Niels, kun näki
poliisinkin jo liittyneen hääsaattoon.
Enkö saisi pitää hauskaa omissa häissäni? kysyi aina hyväluontoinen
Björn ja katseli ilosta loistaen ympärilleen.
Tiina oli itkuun purskahtamaisillaan, mutta kärsi kuitenkin nurkumatta.
Hän oli onnensa osan valinnut, menköön nyt kuten parhaiten taitaa.
Kyllä kai se siitä vielä antautuu, ajatteli hän itseään lohdutellen.
Ja niin tultiin Toldbodeniin ja astuttiin purteen.
Käärit kai vähän purjeita! tuumivat lossimiehet.
Täydet purjeet! huusi Björn. Tämä on häämatkani!
Vai niin! vastasivat lossimiehet selitykseen tyytyväisinä, mutta
kuiskasivat kuitenkin Nielsille: osaako hän hoitaa venhettä?
Hänkö? vastasi Niels ja hymyili.
Oletko valmis, Niels? huusi Björn.
Hyvä on!
Oletko sijoittanut Tiinan hyvästi pohjaan?
Hyvä on!
Ann' mennä sitten!
Hurraa! huutivat kaikki lossimiehet, mutta pudistelivat kuitenkin
päätään.
Siitä tulee märkä häämatka, ell'ei hän purjeita vähennä.
Ja märkä siitä tulikin.
Tiina ei sitä koskaan unohtanut ja Björn kertoi siitä myöhemmin
seuraavasti:
Me lensimme halki laineiden. "Lentokala" lenti kuin lempo. Kaikki
luotsivenheet jäivät kuin humahtaen jälelle; ne huusivat meille jotain,
mutta minä heilutin hattua ja kysyin, voivatko he erottaa, millä
värillä pursi oli maalattu?
Kaikki purjehtijat laskivat riepunsa alas, toinen toisensa perästä;
mutta me annoimme niiden seista.
Kai se ne kantanee? kysyi Niels.
Sen _täytyy_ kantaa! vastasin minä.
Tiina makasi pohjalla ja työnsi takaisin kaikki ravintolanpitäjän
herkut. Onneksi oli, ett'ei se ollut syönyt enempää kuin mitä oli
syönyt.
Minä vaan kehoittelin häntä, ett'ei olisi milläänkään, mutta en luule
hänen juuri kuulleen, mitä sanoin.
Niels ja minä olimme likomärät, purjeet olivat likomärät ja Tiina oli
likomärkä.
En ole koskaan, en ennen enkä jälkeen sillä tavoin purjehtinut.
Kotiin saakka en uskaltanut häntä viedä. Me laskimme kauppakaupunkiin
ja nousimme maihin.
Kippari, joka oli vanhan venheeni ostanut, oli laivasillalla.
Mitenkäs olette te tämmöisessä säässä täysin purjein laskeneet? kysyi
hän. Onko teillä lastia?
On häälastia! vastasin minä; jo se on enemmän kuollutta kuin elävää
lastia. Olkaa hyvä ja auttakaa vähän; meidän täytyy saada muori maihin,
muuten se ehkä henkensä heittää!
Ja siitä saimme Tiinan maihin. Ei voinut hän jaloillaan seista, ja
meidän täytyi viedä hänet erään hyvän tuttavani luo kaupunkiin. Ja
siellä makasi hän kolme päivää ja kolme yötä ja minun täytyi kuleksia
kuivin suin kaupungissa sen aikaa, eikä kyennyt hän edes nenääni
nuolasemaan.
Syntyihän siitä sitten koko komerssi, kun Tiina tointui; ja satoihan
niitä haukkumisia myöskin siitä, että "olin häntä noin kiikutellut".
Mutta eihän pidä vaatia mahdottomia ihmisiltä, jotka tulevat suoraan
maalta, eivätkä ole nähneet yhtaikaa vettä enemmän kuin mikä mahtuu
papin kastemaljaan.
Ja vaikka minä saankin haukkumisia, ja saan aina samoja joka kerta kuin
kerron tästä retkestä, niin että Tiina on kuulemassa, niin pyyhkäisen
minä vaan näin — kas näin — käs'selälläni nenäni alusta ja sanon: oli
se kuitenkin ihmeellisin häämatka, minkä olen milloinkaan tehnyt!
Enkä minä sen seikan tähden ole niitä sen useampia tehnytkään.
Cyprianus.
Anders Andersen kertoi eräänä iltana:
"Lars istuu tuulen puoleisella laidalla, kumartuu alas ja laittelee
painolastikiviä.
"Sillä meillä oli hyvä tuuli, puhalsi perähangoilta ja nuorat olivat
pingallaan; pursi oli vakava, ja se, joka perässä istui, tunsi sen
ulkoa kuin aapisen, eikä siinä ollut mitään tehtävää Larsilla eikä
muutenkaan.
"Me olimme tulleet maan suojaan ja laineet tulivat perästä ja purteni —
se uusi pursi — liiteli ylös ja alas eikä ollut sillä ollenkaan aikaa
pysähtelemään, mutta mennä touhusi oikein aika vauhtia eteenpäin.
"Ja Lars istui, niinkuin sanoin, ja laitteli painolastikiviä.
"Lars oli nuori mies, jonka olin saanut apumiehekseni Johanneksen
jälkeen, joka oli loukannut itsensä.
"Se luistaa oikein hyvin, Lars? sanoin minä.
"Lusitaapa todellakin, sanoo hän. Sinulla on aina ollut hyviä venheitä,
Anders Andersen, ja aina olet sinä saanut hyvästi kalaa, jos et yhdellä
lailla niin toisella: ja se saattaa olla tyytyväinen, joka on päässyt
toverinasi kulkemaan.
"Onhan niitä huonompiakin tovereita! sanon minä; ja on venheitäkin
huonompia kuin tämä!
"Onpa tietenkin! sanoi Lars. Mutta mikä se on tämä paperi täällä kivien
välissä?
"Panesta tulemaan se tänne peremmä, sanon minä.
"Lars panee tulemaan paperin, jossa on jotain painettua kirjoitusta. Ja
paperi oli sekä keltanen että likanen, ja jos minä sanon mieleni, niin
arvasin minä, että se voi olla palanen jostain vanhasta sanomalehdestä.
"Mutta sitä en sanonut Larsille.
"Mitä se on? kysyy Lars.
"Hm! sanon minä. Se voi olla monenkin moista.
"Kuinka niin? sanoo Lars. Mutta mitä luulet sinä sen olevan?
"En tiedä, Lars, sanon minä. Voi olla sitä, voi olla tätä.
"Ja minä kohotan perääni, ja nostan perälaudan luukkua, jossa viskainta
pidetään, ja tarkastelen paperipalasta; ja sitten pistän minä paperin
sinne sisään ja panen luukun paikoilleen ja istahdan itse luukun
päälle; ja sitten sanon minä, kun venhe taas kääntyy tuuleen: Se sopii!
"Mikä sopii? sanoo Lars.
"_Cimbrianus!_ sanon minä..."
Sitten istuu Lars vähän aikaa ja soluttelee kiviä sormiensa välissä, ja
sitten katsahtaa hän minuun ja kysyy:
"Mitä sillä tarkoitat?
"Tarkoitan aina mitä sanon, poikaseni!
"Taas istuu hän hetkisen ja kysyy taas:
"Tarkoitatko sillä sanoa, että sinulla on _Cimbrianus_ venheessä?
"Minä sanon, että se paperipalanen, jonka sinä löysit, sopii tuohon
laatikkoon, jossa minulla on tavarani! Se on minun laatikkoni! eikä
kukaan pääse sinne paitse Anders Andersen ja minä itse!
"Tulemme siitä maihin ja miehet tulevat meitä auttamaan ja me vedämme
purren kuiville ja panemme tuet alle ja otamme tavarat venheestä ja
naiset tulevat myöskin rantaan ja vaimoni kysyy Larsilta:
"Minnekkä sinulla on semmoinen kiire Lars?
"Hän ei vastaa mitään, mutta katsahtaa minuun ja kiinnittää kulkuaan
hietikkoa pitkin ja menee suoraa päätä kapakkaan.
"Anna sinä hänen mennä! sanon minä vaimolleni. Hän on pistänyt sormensa
myrkkykalanruotoon, jonka löysi kivien välistä venheen pohjalla!
"Kunhan ei vaan olisi pahastikin pistänyt! sanoo eukkoni ja aikoo
lähteä jälkeen.
"Mutta minä pidätän hänet ja sanon, ettei tarvitse hätäillä; ehkei se
ole niin vaarallista.
"Lars katsahti taakseen niinkuin jotain siihen sanoakseen. Ei
kuitenkaan virkkanut mitään, vaan kiirehti tiehensä.
"Lähden siitä sitten minäkin illalla kapakkaan.
"Astun etumaiseen huoneesen ja toivotan jumalan rauhaa ja istuudun
penkin päähän.
"Siellä istuvat jo pieni Kasper Kullraemmer ja Johan Ditten ja Povl
Svendsen ja Kaliforniamies ja Björn ja useita muita miehiä ja useimmat
väistivät he tieltäni ja herkesivät haastamasta.
"Istui siellä Larskin ja oli istunut jo kauvankin, jonka saattoi
helposti huomata.
"Jumalan rauhaa! sanon minä vielä kerran. Mitäs miettehet tänä iltana
maksaa, jos saanee luvan kysyä?"
He eivät nyt juuri mitään virkkaneet, mutta olihan minulla lupa
ajatella mitä halutti. Ja sen minä teinkin ja sitten sanoin minä
Larssille: No, Lars, mitenkäs oli sen kalanruodon?
"Minkä kalanruodon? kysyy Johan Ditten; sillä aina piti hänen saada
kaikki tietää.
"Se on tietysti valetta! sanoo Kaliforniamies. Sillä hänen tapansa oli
aina sanoa, että kaikki on valetta. Sen oli hän oppinut Ameriikassa.
"Mitä te siinä istutte ja mutisette? kysyi silloin Björn ja pani
kouransa korvan taa. Oletko sinä nyt taas kujeilemassa, Anders?
"Pyysin juodakseni lasin olutta, ja sitten kysyin minä Björniltä, eikö
hän tahtoisi tehdä seuraa.
"En huoli, vastasi Björn. Mitä sinä olet uskotellut Larsille?
"Join ensin olueni ja vastasin sitten, ett'en ollenkaan ymmärtänyt,
miksi he kaikki olivat niin kireällä päällä.
"Elä luikertele! sanoi Povl Svendsen. Vastaa suoraan, onko totta, että
sinulla on _Cimbrianus_?"
"Cimbrianus? mitä paljon se on? Se on ilkeä kirja, tiemmä, sanoi vanha
Kasper Kullraemmer. Eikä ole hyväksi kenellä se on."
"Vaan kuitenkin olet sanonut Larsille, että sinulla on se kirja! sanoi
Björn."
"Niin sanoi! huusi Lars ja löi nyrkkinsä pöytään nähdessään, että
kaikki olivat hänen puolellaan. Jos olen sanonut sen, niin kai lienen
tarkoittanutkin, mitä olen sanonut, vastasin minä. Mutta nyt sanon
minä, ett'en tiedä mitään siitä kirjasta, josta te nyt puhutte.
Toivoisin kuitenkin tietäväni, sillä silloin en varmaankaan olisi
kadottanut kaikkia silliverkkojani; tai olisin ainakin voinut sanoa,
ketä ne ruotsalaiset olivat, jotta verkkoni varastivat.
"Siinä nyt kuulette! huusi Lars ja muuttautui toiselle puolelle pöydän.
"Se on helv— vale! sanoi Kaliforniamies.
"Sinä pidät meitä pilkkanasi! sanoi Björn.
"Petä hänet mitenkä petät! sanoi Povi.
"Ja silloin nousi vanha Kasper ylös ja tarttui lasiinsa ja sanoi,
että oli häpeäksi koko kylälle, että täällä oli semmoinen kalastaja;
sillä joko minä tein pilkkaa ja ivaa heistä kaikista tai käytin minä
'epärehellisiä' keinoja venheessäni; ja olkoon nyt, että tässä oli
kysymys toisesta tai toisesta, hän ei ainakaan viitsi täällä kauvemmin
istua!
"Ja sen sanottuaan otti hän hattunsa naulasta ja meni.
"Samoin tekivät muutkin, toinen toisensa perästä. Lars solahti ulos
ovesta minuun katsomatta, mutta toisilla oli kullakin minulle jotain
sanomista. Eivätkä ne suinkaan miellyttäviä asioita sanoneet, sillä
kunkin heltta oli hiukan kuumunut kapakassa istuessa ja oli siinä
sitten vähän vanhaa känääkin siitä, että minä sain hyvästi kaloja.
Mutta kun minä en ollut siitä millänikään, niin istuin minä siinä ja
myhähtelin koko asialle.
"Viimeinen joka meni ulos, oli Björn — tavallisuuden mukaan. Tiina oli
ensi alussa pitänyt tapanaan tulla häntä noutamaan, mutta siitä oli
Björn tehnyt lopun. Sillä, sanoi hän, naisilla on _omat_ tehtävänsä ja
miehillä _omansa,_ eivätkä ne saa sekoittaa niitä toisiinsa. Sillä hän
on hyvä kalastaja ja kunnon perheenisä ja hän kyllä itse pitää huolen
siitä, milloin hän menee kotiin, niin ett'ei talo tule siitä kärsimään.
"Hän tuli nyt luokseni ja laski suuren nyrkkinsä niskalleni — mutta
hyvin varovasti — ja sanoi: Kuule, Anders, mehän olemme vanhoja
tuttuja, me molemmat; tunnusta nyt asia, niinkuin se on. Onko siinä
mitään tuossa Cimbrianuksessa eli onko se vaan sinun kujeitasi? Minä en
kerro siitä kenellekään!
"Mutta minä vastasin, ett'en minä siitä mitään tiennyt.
"Silloin otti hän nyrkkinsä pois ja meni ulos ovesta sen enempää
kyselemättä. Kääntyihän vaan ovessa ja katsoi minuun.
"Mutta minulla oli silmäni siellä, missä nenäni oli: lasissani. Ja
sitten meni hän.
"Kohta tein minäkin samoin.
"Seuraavana päivänä odottelin minä Larsia venheelleni. Mutta hän ei
tullut. Minä otin toisen miehen mukaani merelle ja tapahtui niin, että
me saimme sinä päivänä verkkojen täydeltä silakoita. Kun palasimme
kotiin, oli Lars ollut vaimoni luona ja sanonut itsensä irti yhtiöstä.
"Antaa vaan sanoa! sanoin minä.
"Kun tapasimme toisemme, niin hän vaan katsoa jyräsi minuun kulmainsa
alta ja samoin tekivät vähitellen kaikki muutkin.
"Annoin heidän jyrätä ja hoidin vaan toimiani. Mutta sitten tapahtui
niin, että ruotsalaiset kävivät kovin lähenteleviksi ja tekivät meille
kaikenlaista kiusaa ottamalla pois pyydyksiämme ja muullakin tavoin
meitä häväisten.
"Lopulta kehittyivät asiat niin pitkälle, että Björn, joka myöskin
oli menettänyt pyydyksiä, suuttui silmittömäksi ja puhallutti miehet
torvella kokoon, ja me tulimme kaikki ja seisoimme siinä ja väittelimme
puoleen ja toiseen, mitä nyt olisi tehtävä.
"Kuulia ja ruutia! sanoi Björn, sillä hän oli oikein vihainen.
"Toiset arvelivat kuitenkin, ett'ei käynyt sillä tavoin, ja kun he
kauvan olivat tarinoineet sinne ja tänne, niin pyysin minäkin vihdoin
sananvuoroa:
"Saattaisihan niitä rosvoja ampuakin, sanoin minä, mutta sitten
joudumme me itse paljon pahempaan pulaan jälestä päin. Eikähän liene
hyötyä linnassa istumisestakaan, kun on vaimo ja lapsia hoidettavana.
Olisi paljoa parempi, jos saisimme tietää niiden nimet, jotka
pyydyksiämme varastelevat, niin voisimme antaa heidät ilmi ja niin
olisi meidän valituksillamme jotain varmaa pohjaa!
"Voisitko sinä ehkä sanoa meille nimen? kysyi Povl Svendsen, ja iski
silmää toisille.
"Ehkä mä voisin! vastasin minä. Se, joka on varastanut pyydyksiämme, on
nimeltään Ole Jönsson Liljedal ja asuu vastapäätä Maagelejessa!
"Kaikki vetäytyivät he kolme askelta taapäin eikä kukaan virkkanut
mitään.
"Mitä hän sanoo? kysyi Björn ja pani kouransa korvan taa.
"He kertoivat hänelle sanani, jonka jälkeen Björn katsoi merkitsevästi
minuun ja kysyi:
"Oletko varma asiasta?
"Varma olen! vastasin minä.
"Ja sitten menivät kaikki kokouksen pitäjät tiehensä. He eivät
_uskaltaneet_ olla minua lähellä; ja siitä illasta alkaen pitivät he
minua ilmeisenä noitana.
"Se nyt oli muuten hyvin luonnollista noitumista. Sillä minä olin
edellisenä päivänä löytänyt muutamia omista verkoistani, jotka selvästi
oli leikattu poijusta irti veitsellä, ajelehtimassa kalamatalikolla
ruotsalaisessa nuorassa, jonka kohossa oli rosvon nimi.
"Mutta siitä en tietysti virkkanut muille mitään.
"Asiassa ei saatu mitään aikaan. Björn sai kyllä kirjoituksen
teetetyksi ja lähetti sen oikeusministerille, mutta liekö ollut
oikein kartoitettu, koska emme siitä kuulleet hiiskahdustakaan. Vai
olisiko ministeri sen hukannut taikka ei osannut hänen sihteerinsä
lukea Björnin karhun käpäliä. Eihän siis voi moittia heitä siitä,
että antoivat sen ajelehtia niinkuin ne verkotkin, joiden tähden oli
valitettu.
"Se vaan on varmaa, että nyt se heidän Cimbrianuksensa vasta oikein
isoksi äityi. Ei kukaan tahtonut olla missään tekemisissä minun
kanssani, ja kuitenkin kiertelivät he minun ympärilläni, ja jos
sanon totuuden, niin alkoi minua jo suututtaa koko tämä hassu juttu.
Sillä jos minä _nyt_ olisin väittänyt sen valheeksi ja pilanteoksi,
niin eivät he olisi uskoneet minua, enkähän minä voinut sanoa sitä
todeksikaan; sillä ei kai sitä nyt ole koskaan ollut semmoista kirjaa,
enkä ainakaan _minä_ ole sitä nähnyt. Vai mitä _te_ siitä arvelette?"...
Anders Andersen tarkasteli minua syrjäsilmällä, ollen puoleksi
veitikkamainen, puoleksi välinpitämätön. Näytti minusta kuitenkin
siltä, että hänen kasvonsa tällä kertaa olivat tavallista totisemmat ja
teki hän minuun yleensä sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut pulassa,
tuo kunnon mies.
Kuuluisuus saattaa välistä olla aika kiusallista laatua.
En vastannut mitään, tein vaan merkin, että hän jatkaisi.
Hän jatkoi, nähtävästi vähän pettyneenä siitä, ett'ei saanut apua:
"Olin niinkuin sanoin, jo kyllästynyt tähän pilaan, mutta tuumasin
kuitenkin: joka leikkiin rupee, se leikin kestäköön! ja minä luimistin
korviani ja toimitin askareitani.
"Sain kalaa siihen aikaan tavattoman hyvin, kun muilla oli kovin huono
onni. Ja kaikkeen siihen oli tietysti syynä Cimbrianus.
"Eräänä aamupäivänä, kun olin tullut maihin ja sillit olivat päästetyt
verkoista ja naiset olivat ajaneet ne ostajan luo ja verkot oli pantu
kuivamaan ja kaikki muut olivat menneet kotiinsa nukkumaan, — niin olin
minä jäänyt vielä venheeni luo jotain askaroimaan.
"Niin tulee siinä silloin Lars luokseni eikä katso minua silmiin, vaan
sanoo:
"Anders Andersen, ruvetaanko taas yhdessä kalastamaan?
"Ei, Lars hyvä, sanon minä; venheessäni on nyt täydet miehet, eikä
siinä ole sijaa useammille!
"Eiköhän mahtaisi sentään vielä olla?
"Ei ole! vastaan minä.
"Tahdotko lainata minulle kirjasi? kysyy hän.
"Minkä kirjan?
"Kyllä sinä itse sen tiedät.
"Ei ole minulla mitään muuta kirjaa kuin virsikirja ja allakka. Ne
kyllä saat!
"Lainaa minulle kirjasi vaan yhdeksi päiväksi.
"Minkä kirjan?
"Cimbrianuksen! kuiskaa hän ja katsoo minua suoraan silmiin.
"Sinä olet narri, sanon minä ja käännän hänelle selkäni.
"Vielä minä tämän muistan! sanoo hän sitten.
"Hyvä on kun muistat! sanon minä ja jatkan työtäni.
"Hetken kuluttua, kun ei ketään ollut näkyvissä, tulee vanha Kasper
Kulleraemmer hiipien luokseni. Hän oli koko ajan ollut kaikista jyrkin
minua kohtaan.
"Päivää, Anders! sanoo hän.
"Jumal' antakoon!
"Olet saanut hyvästi silliä tänään.
"Aina hiukan.
"Niin, sinä hoidat hommasi, Anders, ja olet meitä kaikkia muita
taitavampi kalastaja, olet kuin oletkin.
"Minulla on uusi venhe, hyvät pyydykset, — paitse ne, jotka
ruotsalainen varasti — ja taitavat apumiehet. Itse olen täsmällinen; se
on se joka auttaa, ja kun Jumalakin puolestaan auttaa...
"Jumala? sanoo Kasper ja siirtyy vielä lähemmä minua. Kuule, Anders,
luuletko, että hänen apunsa aina riittää?
"Niin sanoo pappi ja on se itsestäänkin luultavaa. Mitä tarkoitat?
"En juuri mitään tarkoita. Tahtoisin vaan kysyä sinulta — mehän olemme
vanhat tutut, me, eikähän pitäisi olla riitaa välillämme, koska siitä
ei ole mitään vahinkoa sinulle eikä mitään hyötyä meille — KALASTAJIA
etkö voisi lainata minulle kirjaasi, vaikkapa vaan muutamiksi päiviksi?
"Mitä kirjaa?
"Kyllä sen itse parhaiten tiedät!
"Tiedän vaan, että te olette typeriä ihmisiä kaikki täällä, joille
voi uskotella mitä hyvänsä. Mutta nyt täytyy teidän antaa minun olla
rauhassa, eli minä suutun!
"Paljoko tahdot, jos lainaat minulle kirjasi 8 päiväksi?
"Tuhat tuhatta tuhoa saat, jos et lakkaa lörpöttelemästä. Ymmärrätkö?
"Näytti kuin olisi hän jo ymmärtänyt, sillä hän meni tiehensä; mutta
sitten tuli se ja sitten se ja nyt ovat he kiusanneet minua näinä
päivinä niin, ett'en saa rauhaa missään. Ja ihmeellisintä on, että
minä saan kaloja venheen täydeltä, kun eivät muut saa puolta nelikkoa.
Niin ett'eihän heitä oikeastaan voi moittia siitä, että heidän päänsä
on käynyt vähän pyörälle. Mutta hiidessä olisi saanut olla koko juttu;
sillä joka kerta kuin me nyt menemme yöksi merelle ja minä istun
perässä, niin ajattelen sitä ja tätä ja tuota kirjaa myös, että jos
semmoinen todellakin olisi olemassa? Se on nyt semmoista vanhaa typerää
juttua, josta akat ja vanhat kalastajat puhuvat, jotka eivät kykene
muuhun kuin suutaan soittamaan. Ja sentähden uskottelin minä sen tuolle
yksinkertaiselle Larsille. Mutta jos nyt sentään semmoinen kirja olisi
olemassa...?"
Anders Andersen keskeytti puheensa ja katseli minuun hyvin utelevasti.
Minä nousin ylös ja kiitin häntä ja annoin hänelle sen selityksen, että
mikäli tiesin oli semmoinen kirja olemassa ja että sitä ihmiset vanhaan
aikaan hyvin halusivat omistaakseen; mutta voiko se nykyaikana auttaa
ihmisiä kalansaaliissa, siitä en osannut ainakaan minä mitään sanoa,
kun en itse ollut koettanut.
Muuta selitystä ei hän saanut. Ja sitten kätki hän kasvojensa ilmeen
niinkuin tapansa oli, niin ett'ei voinut nähdä, oliko hän tyytyväinen
eli ei.