"Ei sellaisilla nousuilla. He saavat aikaa kuusikymmentä tuntia
täältä Chicagoon. He eivät voittaisi mitään ottamalla ylimääräistä
siitä eteenpäin. Onko valmis? -- _Järjestäkää myös että
Järvenrannikko- ja Etelä-Michigan-rautatie vie 'Constancen' Newyorkin
pikajunalla Buffaloon ja New York Central & Hudson River edelleen
Buffalosta Albanyyn ja Boston & Albany samoin Albanysta Bostoniin.
Välttämätöntä minulle saapua Bostoniin keskiviikko-iltana. Pitäkää
huoli ettei mikään tule estämään. Olen myös sähköttänyt Canniffille,
Touceylle ja Barnesille. -- Cheyne_."
Neiti Kinzey nyökkäsi, ja sihteeri jatkoi.
"No niin, nyt sitten Canniffille, Touceylle ja Barnesille. Onko
valmis? -- _Canniff, Chicago. Pyydän ottamaan Santa Fé-radalta
tulevan yksityisvaununi 'Constancen' Sixteenth Streetin asemalta ensi
tiistaina i.p. Newyorkin pikajunalla Buffaloon ja jättämään N.Y.C:lle
lähetettäväksi edelleen Albanyyn_. -- Oletteko koskaan käynyt
Newyorkissa, neiti Kinzey? Meidän pitää mennä sinne joskus. -- Onko
valmis? -- _Pyydän ottamaan yksityisvaununi 'Constancen' Buffalosta
Albanyyn pikajunalla tiistaina i.p_. -- Tämä oli Touceylle."
"En ole käynyt Newyorkissa, mutta _sen_ verran kuitenkin ymmärrän!"
vastasi neiti Kinzey päätään keikauttaen.
"Pyydän anteeksi. Sitten Boston & Albanyn johtajalle Barnesille samat
ohjeet Albanystä Bostoniin. Lähtee kello kolme ja viisi i. p. (sitä
ei tarvitse sähköttää); saapuu yhdeksän ja viisi keskiviikko-iltana.
Siinä on Wadelle tekemistä täysin määrin, mutta noita johtajia sietää
toisinaan ravistella vähän eloon."
"Suurenmoista", virkkoi neiti Kinzey luoden häneen ihailevan katseen.
Sellaista miestä hän osasi ymmärtää ja pitää arvossa.
"Ei huonoimmastikaan", sanoi Milsom vaatimattomasti. "Joku muu
kuin minä olisi kuluttanut vähintään vuorokauden matkasuunnitelman
sommittelemiseen, sen sijaan että olisi yksinkertaisesti jättänyt
Santa Fé-radan asiaksi järjestää koko matkan Chicagoon saakka."
"Mutta mitenkähän on sen Newyorkin pikajunan laita. Ei itse Chauncey
Depew [amerikkalainen valtiomies ja puhuja] saanut yhdistetyksi
vaunuaan _siihen_", huomautti neiti Kinzey tullen jälleen entiselleen.
"Ei kyllä, mutta Chauncey ei olekaan Cheyne. Kun Cheyne sitä haluaa,
niin se menee että vilahtaa."
"Niinköhän? Mutta eikö olisi sähkötettävä pojalle? _Sen_ olette
kuitenkin unohtanut."
"Minä kysyn."
Kun hän palasi saatuaan Cheyneltä määräyksen pyytää Harveyta olemaan
heitä vastassa Bostonissa määrätyllä hetkellä, tapasi hän neiti
Kinzeyn nauramassa näppäimistönsä yli kumartuneena. Sitten Milsomkin
rupesi nauramaan, sillä Los Angelesista naputettiin hurjaa vauhtia:
_"Me tahdomme tietää miksi -- miksi -- miksi? Yleinen levottomuus
syntynyt ja on leviämässä."_
Kymmenen minuutin kuluttua Chicago kääntyi neiti Kinzeyn puoleen
näillä sanoilla: _"Jos vuosisatojen rikos on tekeillä, olkaa hyvä ja
varottakaa ystäviä ajoissa. Me etsimme täällä kaikki turvapaikkoja."_
Tästäkin vei voiton Topekasta lähetetty sanoma (ja mitä syytä
Topekalla oli levottomuuteen, ei edes Milsom voinut arvata): _"Älkää
ampuko, eversti. Me antaudumme."_
Cheyne hymyili jurosti vihamiestensä hätäännykselle, kun sähkösanomat
esitettiin hänelle. "He luulevat meidän olevan sotapolulla. Sanokaa
heille ettemme ole sotaisalla päällä tällä erää, Milsom. Ilmottakaa
heille matkamme tarkotus. On ehkä parasta että te ja neiti Kinzey
tulette mukaan, vaikka on tuskin luultavaa että minä suoritan mitään
liikeasioita tällä matkalla. Sanokaa heille totuus -- tämän kerran."
Ja niin sanottiin totuus. Neiti Kinzey nakutti lauseen
sähkölennättimeen, sihteerin lisätessä siihen nämä muistettavat
sanat. "Vallitkoon rauha!" ja johtokuntain huoneissa kahdentuhannen
peninkulman päässä kuuteenkymmeneenkolmeen miljoonaan dollariin
nousevien rautatieosuuksien edustajat hengittivät keveämmin. Cheyne
riensi tapaamaan ainoaa poikaansa, jonka hän niin ihmeellisellä
tavalla oli saanut takaisin. Karhu oli menossa pentuaan hakemaan, ei
karjaa raatelemaan. Päättäväiset miehet, jotka olivat paljastaneet
puukkonsa taistellakseen taloudellisen olemassaolonsa puolesta,
laskivat aseensa syrjään ja toivottivat hänelle onnea matkalle,
samalla kuin puolikymmentä säikähtynyttä pikkurautatietä pöyhisteli
rintojaan, puhuen niistä merkillisistä asioista, joita he olisivat
tehneet, jollei Cheyne olisi haudannut sotakirvestään.
Sähkölennättimille tuli kiireinen viikonloppu, sillä kun ihmiset ja
kaupungit olivat päässeet levottomuudestaan, riensivät he saattamaan
asioita vaadittuun järjestykseen. Los Angeles antoi tiedon San
Diegoon ja Barstowiin, että Etelä-Kalifornian radan junankuljettajat
tietäisivät olla valmiina syrjäisissä vahtituvissaan; Barstow lähetti
sanoman Atlantic & Pacific-linjalle, ja Albuquerque lennätti sen
pitkin koko Atchison, Topeka & Santa Fé-rataa ja aina Chicagoon
asti. Veturi, yhdysvaunu miehistöineen sekä suuri, kultakoristeinen
yksityisvaunu "Constance" olivat lähetettävät tuon kahdentuhannen
kolmensadan viidenkymmenen mailin matkan poikki. Junan oli
sivuutettava sataseitsemänkymmentäseitsemän vastaantulevaa tai samaan
suuntaan kulkevaa junaa, ja jokaisen lähettäjälle ja miehistölle oli
siitä annettava tieto. Kuusitoista veturia, kuusitoista kuljettajaa
ja kuusitoista lämmittäjää oli varustettava määräpaikkoihinsa --
kaikki parhaita mitä oli saatavissa. Kaksi ja puoli minuuttia oli
sallittu käyttää veturien vaihtamiseen, kolme vedenottoon ja kaksi
hiilien ottoon. "Antakaa tieto miehille ja varustakaa vesisäiliöt ja
hiilivarastot asianmukaiseen kuntoon, sillä Harvey Cheynellä on kiire
-- kiire -- kiire!" lauloivat sähkölangat. "Neljänkymmenen mailin
tuntinopeus vaaditaan, ja piiripäälliköt seuraavat tätä ylimääräistä
junaa kukin piiriinsä kuuluvan matkan. San Diegosta Sixteenth
Streetille Chicagoon levitettäköön taikamatto! Joutuun, oi joutuun!"
"Tulee kuuma ilma", sanoi Cheyne, kun juna lähti vierimään San
Diegosta varhain sunnuntai-aamuna. "Me teemme kyllä matkaa niin
joutuun kuin voimme, äiti, mutta en tosiaankaan luule olevan tarpeen
sinun vielä panna hattua päähäsi ja hansikkaita käsiisi. Olisi
parempi jos panisit maata ja ottaisit lääkettäsi. Pelaisin kanssasi
vähän dominoa, mutta nyt on sunnuntai."
"Minä tahdon olla kärsivällinen. Oi, minä _tahdon_ olla
kärsivällinen. Mutta -- jos otan pois hatun, niin minusta tuntuu
siltä kuin emme ikinä pääsisi perille."
"Koeta nukkua vähän, äiti, niin olemme Chicagossa ennenkuin
huomaatkaan."
"Mutta _meidänhän_ on mentävä Bostoniin asti. Käske heidän kiiruhtaa."
Kuuden jalan korkuiset käyttöpyörät jyskyttivät eteenpäin San
Bernardinoa ja Mohaven erämaata kohti, mutta radan nousu ei sallinut
suurta nopeutta. Se oli tuleva myöhemmin. Erämaan kuumuus seurasi
vuoriston kuumuutta, kun he kääntyivät itäänpäin Needlesiä ja
Colorado-jokea kohti. Vaunu rasahteli tavattomassa kuivuudessa ja
helteessä, rikkisurvottua jäätä pantiin rouva Cheynen takaraivon
alle, ja juna ponnisteli eteenpäin pitkän pitkiä nousuja myöten,
Ash Forkin ohitse kohti Flagstaffia, missä metsät ja kivilouhimot
ovat, korkealla kaartuvan pilvettömän taivaan alla. Vauhdinosottajan
viisari värähteli ja liikkui edestakaisin; hiilituhkan sirut
rapisivat katolla ja tomupilvi pyöri kiitävien pyörien kintereillä.
Yhdysvaunun miehistö istui paitahihasillaan läähättäen lavereillaan,
ja Cheyne oli usein heidän luonaan huutaen junan kolinan yli vanhoja
rautatietarinoita, jotka ovat jokaiselle junamiehelle tuttuja.
Hän kertoi heille pojastaan, jonka meri oli antanut takaisin, kun
häntä jo kauan oli surtu kuolleena, ja miehet nyökyttivät päitään
ja syljeksivät ja iloitsivat hänen kanssaan; kysyivät kuinka rouva
siellä toisessa vaunussa voi ja sietäisikö hän jos kuljettaja
"löysäisi vielä vähän", ja Cheyne arveli hänen sietävän. Niinpä
annettiin tulihepojen ravata hillitsemättä Flagstaffista Winslowiin,
kunnes eräs piiripäällikkö pani vastalauseen.
Mutta rouva Cheyne, joka makasi upeassa budoaari-osastossaan, missä
ranskalainen kamarineiti kauhusta kalpeana piteli kiinni hopeaisesta
ovenrivasta, ainoastaan vaikeroi hiljaa ja pyysi että hänen miehensä
käskisi heitä kiiruhtamaan. Ja niin he jättivät taaksensa Arizonan
kuivat hietikot ja omituisen muotoiset kalliot ja huohottivat
edelleen, kunnes kytkyitten kalina ja jarruletkun sihinä ilmottivat
heille että he olivat saapuneet Coolidgeen Kalliovuorten juurelle.
Kolme urheaa ja kokenutta miestä -- tyyninä, luottavaisina ja
kuivina alottaessaan, kalpeina, vapisevina ja märkinä lopettaessaan
ajovuoronsa -- kiidätti junan pitkää rinnettä ylöspäin Albuquerquesta
Gloriettaan ja toiselle puolelle Springerin, aina yhä ylemmäksi
Ratonin tunnelille saakka, mistä he laskeutuivat heilahdellen La
Juntaan, näkivät Arkansas-joen ja syöksyivät pitkää myötämaata Dodge
Cityyn, missä Cheyne sai lohduttautua kääntämällä taas kelloaan
tunnin eteenpäin.
Vaunussa ei paljoa puhuttu. Sihteeri ja konekirjottaja
istuivat nahkapäällyksisillä sohvilla suurien peililasisten
havaintoikkunoitten ääressä vaunun perässä, katsellen taakse
kiitävien ratapölkkyjen aaltomaista kutistumista ja, kuten
otaksutaan, tehden maisemahuomioita. Cheyne kulki hermostuneesti
edestakaisin oman loisteliaan ylellisyytensä ja yhdysvaunun alastoman
yksinkertaisuuden väliä, sytyttämätön sikaari suussa, kunnes
sääliväinen miehistö unhotti että hän oli heidän perivihollisensa ja
teki parhaansa saadakseen hänen aikansa kulumaan.
Yöllä valaisivat kimppuihin järjestetyt sähkölamput tuota surullista
ylellisyyspalatsia, ja he porhalsivat korskeasti eteenpäin läpi
autioitten maisemain tyhjyyden. Heidän korviinsa kuului milloin
vesisäiliön kohina ja kiinalaisen terävä kurkkuääni, vasarain
kalahtelu niiden koetellessa kruppinteräksisten pyöräin eheyttä ja
jonkun maankulkijan kiroilu, kun hänet ajettiin pois perimmäiseltä
vaunusiltamalta, milloin tenderiin syöksyvän kivihiilen kumea kohina,
milloin taas äkkiä vaimeneva äänten humina heidän kiitäessään
odottavan junan ohitse. Milloin he näkivät vieressään syviä kuiluja,
hirsisillan jyristessä heidän allaan, milloin korkeita kallioita,
jotka peittivät heidän näkyvistään puolet tähdistä. Sitten jyrkänteet
ja rotkot vaihtuivat ja etenivät näköpiirin reunalla kuvastuviksi
rosoharjaisiksi vuorenselänteiksi, vaipuen yhä matalammiksi
kukkuloiksi, kunnes viimein oltiin varsinaisilla tasangoilla.
Dodge Cityssä joku tuntematon viskasi vaunuun erään Kansasin
sanomalehden numeron, jossa oli jonkunlainen Bostonista sähköteitse
saapunut haastattelu Harveysta, joka nähtävästi oli osunut tapaamaan
jonkun toimeliaan sanomalehti-reportterin. Tuosta ilahuttavasta
uutisesta kävi selväksi, että kysymyksessä oli todellakin ilman
epäilystä heidän poikansa, ja se rauhoitti rouva Cheyneä joksikin
ajaksi. Hänen ainoan sanansa: "kiiruhtakaa!" ilmottivat junamiehet
kuljettajille Nickersonissa, Topekassa ja Marcelinessa, missä nousut
ovat loivat, ja he pyyhälsivät manteretta taakseen. Kaupunkeja ja
kyliä oli nyt tiheämmässä, ja saattoi tuntea liikkuvansa ihmisten
joukossa.
"En voi nähdä mittaria, ja minun silmiäni särkee niin kovin. Kuinka
joutuun me menemme?"
"Niin joutuun kuin voimme, äiti. Ei ole mitään järkeä siinä, että
ehättäydymme Chicagoon ennen pikajunan aikaa. Saisimme vain odottaa."
"En välitä siitä. Minä haluan tuntea olevamme liikkeessä. Istu tänne
ja sano minulle peninkulmat."
Cheyne istui ja luki hänelle nopeusmittarin osottamia
peninkulmamääriä (muutamat peninkulmaennätykset ovat voittamattomina
vielä tänäkin päivänä), eikä seitsemänkymmenen jalan pituinen vaunu
kertaakaan hiljentänyt höyrylaivan tapaista vaarumistaan kiitäessään
halki pimeyden jättiläismehiläistä muistuttavaa surinaa pitäen.
Kuitenkaan ei kulku ollut kyllin nopeaa rouva Cheynen mielestä;
kuumuus, säälimätön elokuun helle, pyörrytti hänen päätään; kellon
viisarit eivät liikkuneet, ja milloin, oi, milloin he pääsisivät
Chicagoon?
Ei ole totta, että Fort Madisonissa koneita vaihdettaessa Cheyne
olisi lahjottanut Veturinkuljettajien Liitolle niin suuren
rahasumman, että he olisivat sen avulla kyenneet vastedes
tasavoimaiseen taisteluun häntä ja hänen vertaisiaan vastaan. Hän
maksoi veturinkuljettajille ja lämmittäjille sen mukaan kuin hän
katsoi heidän ansainneen, ja ainoastaan hänen pankkinsa tietää,
mitä hän antoi junamiehille, jotka olivat osottaneet häntä kohtaan
myötätuntoisuutta. On jäänyt tiedoksi, että viimeinen junamiehistö
otti kokonaan huolekseen vaihtotoimet Sixteenth Streetin asemalla,
koska "rouva" oli vihdoinkin vaipunut unenhorrokseen ja paha peri
sen, joka tölmäisi häntä.
Se korkeapalkkainen ammattimies, joka kuljettaa Järvenrannikko- ja
Etelä-Michigan-radan pikajunaa Chicagosta Elkhartiin, on jommoinenkin
mahtimies, eikä hän suvaitse että hänelle neuvotaan millä tavoin
hänen on peräytettävä juna vaunuun kiinni. Kuitenkin kaikitenkin hän
käsitteli "Constancea" kuin olisi se ollut lastattu dynamiitilla,
ja kun toiset moittivat häntä, niin he tekivät sen kuiskauksin ja
äänettömin elein.
"Pyh!" sanoivat Atchison, Topeka & Santa Fé-linjan miehet myöhemmin,
puhellessaan muinaisista. "Me emme koettaneet ajaa ennätystä. Harvey
Cheynen eukko oli sairaana vaunussa, emmekä me tahtoneet paiskia
häntä. Mutta kun sen nyt muistan, niin voin mainita että koko aikamme
San Diegosta Chicagoon oli 57 tuntia 54 minuuttia. Voitte sanoa
sen niille idän puolen junille. Kun koetamme ajaa ennätystä, niin
ilmotamme siitä erikseen."
Lännen miehen mielestä Chicago ja Boston ovat lähinaapuruksia,
ja jotkut rautatiet yllyttävät tuota harhaluuloa. Pikajuna
kiidätti "Constancen" Buffaloon ja jätti sen New York Central &
Hudson River-rautatien huostaan (suuria mahtimiehiä valkoisine
poskipartoineen ja kultakellukkeisine kellonvitjoineen astui
siellä vaunuun puhelemaan hieman liikeasioista Cheynen kanssa);
viimeksimainittu rautatie solautti sen sievästi Albanyyn, mistä
Boston & Albanyn rata suoritti loppuun matkan valtamerestä
valtamereen -- yhteenlasketun ajan ollessa kahdeksankymmentäseitsemän
tuntia kolmekymmentäviisi minuuttia, eli kolme vuorokautta ja
viisitoista ja puoli tuntia. Harvey oli siellä heitä odottamassa.
Voimakkaitten mielenliikutusten jälkeen tuntevat useimmat ihmiset ja
ainakin kaikki pojat ravinnon tarvetta. He kestitsivät palannutta
tuhlaajapoikaa alasvedettyjen uutimien takana, erillään muusta
maailmasta suuressa onnessaan, tulevien ja menevien junien kohistessa
heidän ympärillään. Harvey söi ja joi ja kertoili seikkailuistaan
samaan hengenvetoon, ja milloin hänen kätensä oli joutilaana,
hyväili hänen äitinsä sitä. Hänen äänensä oli tullut syvemmäksi
suolaisessa meri-ilmassa oleskelusta; hänen kämmenensä olivat
karheat ja kovat, ranteensa kirjavana kalanrasvahaavojen arpia; ja
voimakas turskantuoksu lemahti hänen kautsusaappaistaan ja sinisestä
villamekostaan.
Isä, joka oli hyvin tottunut arvostelemaan ihmisiä, katseli häntä
tutkivasti. Hän ei ainakaan nähnyt että pojalle olisi mitään
parantumatonta haittaa koitunut. Tosin hän tuli nyt ajatelleeksi,
että hän oli yleensä sangen vähän tietänyt mitään pojastaan; mutta
hän muisti selvästi tyytymättömän, kellertävänaamaisen pojannulikan,
joka huvitteli käskettämällä isäänsä ja itkettämällä äitiään.
Mutta tämä suoraryhtinen kalastajanuorukainen ei luikerrellut eikä
kujehtinut, vaan katsoi häneen avoimin, kirkkain ja rohkein silmin
ja puhutteli häntä huomattavan, jopa hämmästyttävän kunnioittavasti.
Hänen äänessään oli lisäksi sellainen sointi, joka tuntui lupaavan,
että muutos oli pysyväinen, että uusi Harvey tulisi jäämään.
"Joku on pitänyt häntä kurissa", ajatteli Cheyne. "Sitä ei Constance
olisi koskaan sallinut. Tuskinpa Eurooppa olisi tehnyt sen
terveellisempää vaikutusta."
"Mutta miksi et sanonut tuolle miehelle, Troopille, kuka sinä olit?"
toisti äiti, kun Harvey oli jutellut tarinansa ainakin kahdesti.
"Disko Troop, äiti kulta. Hän on paras mies mitä koskaan on kävellyt
laivan kannella."
"Miksi et sanonut hänelle, että hän olisi vienyt sinut maihin? Tiesit
kai että isä olisi korvannut sen hänelle kymmenkertaisesti."
"Tiesin kyllä; mutta hän luuli minua hulluksi. Minä pelkään
nimittäneeni häntä varkaaksi, kun en löytänyt seteleitä taskustani."
"Eräs laivamies löysi ne lipputangon luota sinä -- sinä iltana",
nyyhkytti rouva Cheyne.
"No, se selittää asian. Minä en moiti ollenkaan Troopia. Minä väitin
etten tahtonut tehdä työtä -- kaikkein vähimmin kalastaja-aluksella
-- ja hän luonnollisesti löi minua vasten nenää; ja ooh! siitä tuli
verta kuin härän kurkusta."
"Lapsi raukkani! He lienevät rääkänneet sinua hirveästi."
"Tuskin vain. Ja sen jälkeen minä pääsin vähän järkiini."
Cheyne löi kämmentään polveensa ja nauroi hiljaista naurua. Tässä
näytti olevan muodostumassa poika juuri sellainen, jota hänen
sydämensä halasi. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt juuri tuollaista
välkähdystä Harveyn silmissä.
"Ja Troop antoi minulle palkkaa kymmenen ja puoli dollaria kuussa;
hän on nyt maksanut siitä puolet; ja minä otin Danin oppaakseni
ja kävin heti työhön käsiksi. Minä en pysty vielä tekemään miehen
työtä. Mutta minä voin käsitellä venettä melkein yhtä hyvin kuin
Dankin, enkä minä joudu sekaannuksiin sumussa -- kovin paljoa; ja
minä voin pitää perää sievillä tuulilla, ja minä voin panna syötit
pitkäänsiimaan melkein omin päin; ja minä tiedän luonnollisesti
kaikki köydet laivassa; ja minä voin hangota kaloja aina pimeään
asti, ja minä osaan mainiosti vanhaa Josefusta, ja minä voin näyttää
teille kuinka kahvi selvitetään kalannahkapalasella ja -- saisinko
vielä kupin lisää? Teillä ei ole aavistustakaan, kuinka paljon työtä
sisältyy kymmenen ja puolen dollarin kuukausipalkkaan!"
"Minä alotin kahdeksalla ja puolella, poikaseni", sanoi Cheyne.
"Niinkö? Sitä et ole koskaan sanonut minulle."
"Sinä et ole koskaan kysynyt, Harve. Voin kertoa siitä joskus
sinulle, jos viitsit kuunnella. Etkö halua maistaa täytettyä oliivia?"
"Troop sanoo, että kaikkein mieltäkiinnittävintä maailmassa on saada
selville, miten kukin ansaitsee elatuksensa. On mainiota istua taas
oikein valikoidulla aterialla. Ei sillä ettei meillä olisi ollut hyvä
ruoka. Paras keittiö koko matalikoilla. Disko piti ensiluokkaisen
ruuan. Hän on mainio mies. Ja Dan -- hän on Diskon poika -- Dan on
minun toverini. Ja sitten siellä on Salters-setä lannotusaineineen,
hän lukee Josefusta. Hän uskoo vielä vahvasti, että minä olen hullu.
Ja sitten siellä on pieni Penn-raukka, ja hän _on_ hullu. Hänelle ei
pidä puhua Johnstownista, koska... Ja teidän täytyy tulla tuntemaan
Tom Platt ja Pitkä Jack ja Manuel. Manuel pelasti minun henkeni. On
ikävä että hän on portugalilainen. Hän ei osaa puhua paljon, mutta
hän on mainio soittoniekka. Hän tapasi minut laivasta pudonneena
veden varassa ja korjasi minut veneeseensä."
"Minua ihmetyttää ettei sinun hermostosi oli aivan pilalla", sanoi
rouva Cheyne.
"Miksikä se olisi, äiti? Minä tein työtä kuin hevonen ja söin kuin
susi ja nukuin kuin kuollut."
Tämä oli liikaa rouva Cheynelle, jonka mieleen muistuivat hänen
kuvittelunsa aalloilla ajelehtivasta ruumiista. Hän nousi ja poistui
omaan huoneeseensa, ja Harvey kyyristyi isänsä viereen selittäen
hänelle kiitollisuudenvelkaansa.
"Voit luottaa siihen, että teen kaiken voitavani miehistön hyväksi,
Harve. He tuntuvat olevan kelpo miehiä sinun kuvauksestasi päättäen."
"Koko laivaston parhaita, isä. Voitte kysyä Gloucesterissa", sanoi
Harvey. "Mutta Disko uskoo vielä parantaneensa minut hulluudesta.
Dan on ainoa, jolle olen kertonut sinusta ja yksityisvaunuistasi ja
muusta sellaisesta, enkä minä ole _ihan_ varma, uskooko hänkään. Minä
tahdon lyödä heidät hämmästyksellä huomenna. Kuule, eikö voitaisi
viedä 'Constance' Gloucesteriin? Äiti ei kuitenkaan näytä kyllin
vahvalta lähteäkseen liikkeelle, ja meidän on lopetettava lastin
purkaminen huomenna. Wouverman ottaa meidän kalamme. Me olemme
palanneet matalikoilta kaikkein ensimäisinä tänä vuonna, ja me saamme
neljä dollaria kaksikymmentäviisi senttiä sentneriltä. Me vaadimme
sitä siksi kunnes hän maksoi. Heille on nimittäin edullista saada
kalat pian."
"Tarkotatko siis että sinun on oltava työssä huomenna?"
"Minä lupasin Troopille. Minä olen vaa'alla merkitsijänä. Minulla
on muistiinpanot mukanani." Hän katseli tuhruista muistikirjaa niin
tärkeän näköisenä, että isän täytyi pidättää hyväätuultaan. "Ei ole
enää jäljellä kuin kolme -- ei -- kaksisataayhdeksänkymmentäneljä tai
viisi sentneriä minun laskujeni mukaan."
"Palkkaa sijainen", esitti Cheyne, nähdäkseen mitä Harvey sanoisi.
"Ei käy, isä. Minä olen kuunarin kirjaan-merkitsijä. Troop sanoo
että minulla on parempi laskupää kuin Danilla. Troop on tavattoman
oikeudentuntoinen mies."
"Mutta jollen voi siirtää 'Constancea' tänä iltana, niin miten
menettelet silloin?"
Harvey katsoi kelloon, joka oli kaksikymmentä minuuttia yli
yhdentoista.
"Silloin nukun täällä kello kolmeen asti ja menen kello neljän
tavarajunalla. He antavat tavallisesti meidän laivaston miesten ajaa
ilmaiseksi."
"Se ei ole huonoin ajatus. Mutta luulen kyllä voivamme saada
'Constancen' Gloucesteriin yhtä pian kuin teidän tavarajunanne.
Eiköhän ole nyt parasta panna nukkumaan."
Harvey ojentautui sohvalle, nilisti saappaat jalastaan ja oli unessa
ennenkuin hänen isänsä ehti kaihtaa sähkövaloja. Cheyne istui
katsellen pään yli heitetyn käsivarren varjostamia nuoria kasvoja, ja
hänen mieleensä johtuvien monien seikkain joukossa oli sekin ajatus,
että hän ehkä oli ollut leväperäinen isänä.
"Ei koskaan tiedä, milloin joutuu alttiiksi suurimmalle vaaralle",
arveli hän. "Se olisi voinut koitua pahemmaksi kuin hukkuminen; mutta
minusta näyttää ettei se ole koitunut pahaksi. Ja siinä tapauksessa
eivät kaikki minun rahani riittäisi maksamaan sitä Troopille -- niin
se on. Ja minusta näyttää ettei se ole koitunut pahaksi."
Aamutuuli toi raittiin merenhenkäyksen ikkunoista, 'Constance' seisoi
sivuraiteella tavaravaunujen seassa Gloucesterin asemalla, ja Harvey
oli mennyt työhönsä.
"Sitten hän putoaa taas mereen ja hukkuu", lausui äiti katkerasti.
"Me menemme katsomaan ja viskaamme hänelle köyden, jos niin käy. Et
ole koskaan nähnyt hänen tekevän työtä leipäänsä ansaitakseen."
"Tuhmuuksia! Ikäänkuin kukaan vaatisikaan -- --"
"Se mies, jolta hän saa palkkaa, vaatii sitä. Ja hän on mielestäni
varsin oikeassa."
He kulkivat kalastajain öljytakkeja täynnä olevien myymälöiden
välitse Wouvermanin telakalle, missä "Täällä Ollaan" keinui laituriin
kiinnitettynä, matalikkolippu vielä liehuen mastossa ja kaikki miehet
toimekkaina kuin majavat säteilevän kirkkaassa aamuvalossa. Disko
seisoi isonluukun vieressä valvoen Manuelia, Penniä ja Salters-setää,
jotka työskentelivät nostoköysien kimpussa. Dan vetäisi täytetyt
korit kannelle, Pitkän Jackin ja Tom Plattin täyttäessä
niitä ruumassa, ja Harvey seisoi muistikirja kädessä valvoen
laivanomistajan etuja vaakamestarin vieressä laiturin reunalla.
"Valmis!" huusivat äänet ruumasta. "Vetäkää!" huusi Disko. "Hei!"
sanoi Manuel. "Siin' on!" sanoi Dan heilauttaen koria. Sitten he
kuulivat Harveyn äänen kirkkaana ja reippaana, kun hän tarkasti
painoja.
Viimeiset kalat oli vihdoin punnittu, ja Harvey loikkasi kuuden jalan
hyppäyksellä laiturin reunalta erääseen poikkiköyteen, koska se oli
lyhin tie päästä ojentamaan Diskolle muistiinpanoja, huudahtaen:
"Kaksisataayhdeksänkymmentäseitsemän, ja ruuma tyhjänä!"
"Mikä on yhteissumma, Harve?" kysyi Disko.
"Kahdeksansataa kuusikymmentäviisi. Kolmetuhatta kuusisataa
seitsemänkymmentäkuusi ja neljäsosa dollaria. Toivoisinpa että
minulla olisi osuus yhtä hyvin kuin palkkanikin."
"No, enpä tahdo väittää ettet olisi sitä ansainnut, Harve.
Viitsisitkö juosta Wouvermanin konttoriin ja jättää hänelle laskumme?"
"Kuka on tuo poika?" kysyi Cheyne Danilta, joka oli hyvin tottunut
kaikenlaisiin kesävieraitten nimellä kulkevien pöllöpäiden
kysymyksiin.
"Hän on jonkunlainen kansimatkustaja", kuului vastaus. "Me korjasimme
hänet merestä ajelehtimasta matalikoilla. Hän sanoi pudonneensa
jonkun höyrylaivan kannelta, missä hän oli matkustajana. Hän on nyt
tulemassa kalastajaksi."
"Onko hän palkkansa arvoinen?"
"O-on. Isä, tämä mies tahtoo tietää, onko Harvey palkkansa arvoinen.
Ehkä haluaisitte käydä aluksella? Voimme laittaa tikapuut rouvalle."
"Se olisi minusta kyllä hyvin mieluista. Ei se ole vaarallista
sinulle, äiti, ja saathan sitten nähdä omin silmin."
Vaimo, joka viikko sitten ei ollut jaksanut nostaa päätään, kapusi
nyt alas tikapuita ja seisoi hämmästyneenä aluksen peräpuolessa
kaikenlaisten köysien ja tavarain keskellä.
"Onko teillä jotain mielenkiintoa Harveyhin?" kysyi Disko.
"O-on, on kyllä."
"Hän on kelpo poika, ja tekee kernaasti aina niinkuin käsketään.
Olette ehkä kuulleet kuinka löysimme hänet? Minä arvelen, että
hänellä oli jonkinlaista hermoheikkoutta, taikka hän oli satuttanut
päänsä johonkin, silloin kun korjasimme hänet alukseemme. Hän
on kuitenkin nyt aivan selvinnyt siitä. Niin, tämä on kajuutta.
Siellä on tosin tällä kertaa huononlainen järjestys, mutta
käykää vain sisään katselemaan. Nuo ovat hänen numeroitaan
tuossa kamiininpiipussa, mihin me tavallisesti merkitsemme
paikanmääräyksemme."
"Nukkuiko hän täällä?" kysyi rouva Cheyne, istuen keltaiseksi
maalatulla arkulla ja silmäillen epäjärjestyksessä olevia makuukojuja.
"Ei. Hänen kojunsa on keulassa, rouva, ja lukuunottamatta sitä että
hän yhdessä minun poikani kanssa otti salaa piirakoita ja kupsehti
ylhäällä silloin kun heidän olisi pitänyt olla nukkumassa, ei minulla
tietääkseni ole mitään erityistä muistuttamista häntä vastaan."
"Ei Harvey mikään kehno poika ollut", sanoi Salters-setä,
laskeutuen alas kajuutan portaita. "Hän ripusti kyllä minun
saappaani isoonmastoon, eikä hän käyttäydy erittäin kunnioittavasti
sellaisia kohtaan, jotka tietävät enemmän kuin hän, varsinkin
maanviljelyksestä, mutta Dan se hänet useimmiten viekotteli
sellaiseen."
Silläaikaa Dan, joka aamulla oli saanut Harveylta joitakin hämäriä
viittauksia, hyppeli jonkinlaista sotatanssia kannella. "Tom! Tom!"
kuiskasi hän alas kansiluukusta. "Harveyn vanhemmat ovat täällä, ja
isä ei ole vielä mitään huomannut, ja he juttelevat parast'aikaa
kajuutassa. Rouva on hieno, ja ukko on ainakin ulkonäöstä päättäen
sellainen kuin Harvey väitti."
"Tuhannen tuhatta!" sanoi Pitkä Jack kavuten ylös suolan ja
kalannahan peittämänä. "Uskotko että se hänen kertomuksensa pojasta
ja nelivaljakko-vaunuista oli tosi?"
"Minä tiesin sen koko ajan", sanoi Dan. "Tulkaa katsomaan kun isä
näkee erehtyneensä arvostelussaan."
He kiiruhtivat halukkaasti, ehtien juuri kuulemaan, kun Cheyne
lausui: "Minua ilahuttaa kuulla hänestä hyvää, sillä -- hän on minun
poikani."
Diskon leuka loksahti alas -- Pitkä Jack vakuutti jälkeenpäin pyhästi
_kuulleensa_ sen loksahduksen -- ja hän tuijotti vuoroin mieheen ja
vuoroin naiseen.
"Minä sain hänen sähkösanomansa San Diegoon neljä päivää sitten, ja
me matkustimme tänne."
"Yksityisvaunussako?" kysyi Dan. "Hän sanoi sen olevan todennäköistä."
"Yksityisvaunussa, luonnollisesti."
Dan lähetti isälleen hurjan sarjan epäkunnioittavia silmänvilkutuksia.
"Hän kertoi meille jutun neljän pienen ponin vetämistä vaunuista,
joilla hän ajeli ja jotka olivat hänen omansa", sanoi Pitkä Jack.
"Oliko sekin totta?"
"Sangen mahdollista", sanoi Cheyne. "Oliko, äiti?"
"Hänellä oli muistaakseni pienet vaunut, kun olimme Toledossa", sanoi
äiti.
Pitkä Jack vihelsi. "Oo, Disko", sanoi hän, eikä muuta.
"Minä olin -- minä olen erehtynyt arvostelussani -- pahemmin kuin
marbleheadilaiset", sanoi Disko, ikäänkuin sanat olisi vintturilla
kiskottu hänestä. "Minun on tunnustettava teille, herra Cheyne, että
minä epäilin poikaa sekapäiseksi. Hän puhui jokseenkin omituisesti
rahoista."
"Sen hän on kertonut minulle."
"Kertoiko hän teille vielä muutakin? Minä nimittäin muksautin häntä
kerran." Tässä hän katsahti hiukan levottomasti rouva Cheyneen.
"Kyllä hän kertoi senkin"-, vastasi Cheyne, "ja minä melkein luulen
että se juuri teki hänelle enemmän hyvää kuin mikään muu."
"Se oli minun arvosteluni mukaan tarpeellista, muuten en olisi sitä
tehnyt. Teidän ei tule luulla meidän pitelevän pahoin poikiamme tällä
aluksella."
"Sitä en suinkaan luulekaan, herra Troop."
Rouva Cheyne oli katsellut miesten kasvoja -- Diskon
norsunluun-kellertäviä, sileiksi ajeltuja, lujailmeisiä,
Salters-sedän valkotukan ja parran reunustamia, Pennin yksinkertaisen
hämmästyneitä, Manuelin levollisesti hymyileviä, Pitkän Jackin
mielihyvästä virnistäviä ja Tom Plattin arven rumentamia piirteitä.
Karkeita ne hänen mitta-arvojensa mukaan kylläkin olivat; mutta hänen
katseessaan oli äidin älykkyys, ja hän nousi seisomaan ojennetuin
käsin.
"Oi, sanokaa minulle, kuka on kukin", sanoi hän puoleksi nyyhkyttäen.
"Minä haluan kiittää teitä ja siunata teitä -- kaikkia."
"Totta vie, tämä korvaa minulle satakertaisesti", sanoi Pitkä Jack.
Disko esitteli heidät kaikki järjestyksessä, asiaankuuluvalla
arvokkuudella. Entisajan kiinalaislaivan kapteeni ei olisi voinut
tehdä sitä sen paremmin, ja rouva Cheyne puheli hajanaisesti. Hän oli
melkein heittäytyä Manuelin syliin, kun hänelle selvisi että hän oli
ensimäisenä löytänyt Harveyn.
"Mutta kuinka minä _voi_ jättää hänet ajelemaan?" puolustautui Manuel
poloinen. "Mitä te tehdä itse, jos te löytää hänet sillä tapaa? Aa,
mitä? Me sai hänestä hyvä poika, ja minä olla _hyvin_ iloinen, että
hän tulla olemaan teidän poika."
"Ja hän sanoi että Dan oli hänen toverinsa!" huudahti rouva Cheyne.
Dan oli jo tarpeeksi heleänvärinen, mutta hän tuli kerrassaan
tulipunaiseksi, kun rouva Cheyne suuteli häntä molemmille poskille
koko seurueen nähden. Sitten he ohjasivat hänet keulaan näyttääkseen
hänelle kanssia, jolloin hän jälleen puhkesi kyyneliin ja tahtoi
välttämättä mennä alas ja nähdä oikein läheltä Harveyn makuukojun, ja
siellä hän tapasi neekerikokin hellaa puhdistamassa, ja tämä nyökkäsi
hänelle ikäänkuin hän olisi ollut joku, jonka kohtaamista hän oli
tiennyt odottaa vuosikausia. He koettivat, kaksi aina yhtaikaa,
selittää hänelle aluksen jokapäiväisen elämän kulkua, ja hän istui
keulapallin vieressä, hansikoidut kätensä tahraisella pöydällä,
nauraen värähtelevin huulin ja itkien loistavin silmin.
"Kuka nyt enää saattaa käyttää tätä alusta tämän jälkeen"? sanoi
Pitkä Jack Tom Plattille. "Minusta tuntuu kuin hän olisi muuttanut
tämän kirkoksi."
"Kelpo kirkko!" ivasi Tom Platt. "Jospa olisi ollut edes
Kalastusvaliokunnan alus tämän tuleen joutavan rähjän sijasta. Jospa
meillä olisi edes vähän arvokkuutta ja järjestystä, kun hän lähtee
laivasta. Nyt hänen täytyy kavuta noita tikkaita kuin kanan, ja --
meidän olisi oikeastaan seisottava raakapuilla!"
"Siis Harvey ei ollutkaan hullu", sanoi Penn miettivästi Cheynelle.
"Ei -- Jumalan kiitos", vastasi miljoonain omistaja kumartuen
lempeästi hänen puoleensa.
"On varmaan kauheaa olla hullu. Lapsensa kadottamista lukuunottamatta
minä en tiedä mitään sen kauheampaa. Mutta tehän olette saanut
lapsenne takaisin. Kiittäkäämme Jumalaa siitä!"
"Halloo!" huusi Harvey kurkistaen heihin iloisesti laiturilta.
"Minä erehdyin, Harve. Minä erehdyin", sanoi Disko nopeasti,
kohottaen kättään. "Minä erehdyin arvostelussani. Sinun ei tarvitse
sitä enää minulle muistuttaa."
"Sen tehtävän taidan minä ottaa huolekseni", virkkoi Dan puoliääneen.
"Sinä lähdet kai nyt pois, vai mitä?"
"Ehkä, mutta en ennenkuin saan lopun palkastani, jollette tahdo että
'Täällä Ollaan' otetaan takavarikkoon."
"Aivan oikein; minä olin ihan unohtanut", ja Disko luki hänelle
jälellä olevat dollarit. "Sinä olet tehnyt kaiken mitä sitouduitkin
tekemään, Harve, ja sinä olet tehnyt sen melkein yhtä hyvin kuin jos
sinut olisi kasvatettu..." Tässä hän keskeytti. Hän ei oikein tiennyt
kuinka lopettaisi lauseen.
"Ilman yksityisvaunua?" ehdotti Dan vallattomasti.
"Tulkaa mukaan, niin näytän sen teille", sanoi Harvey.
Cheyne jäi puhelemaan Diskon kanssa, mutta toiset vaelsivat
juhlakulussa asemalle, rouva Cheyne etunenässä. Ranskalainen
kamarineiti kirkaisi joukkueen työntäytyessä vaunuun, ja Harvey
esitteli heille 'Constancen' komeudet sanaakaan lausumatta. He
katselivat niitä yhtä äänettöminä -- puristettua nahkaa, hopeisia
ovenripoja ja suojakaiteita, samettia, peililaseja, nikkeliä,
pronssia, pakotettua rautaa ja harvinaisista puulajeista sommiteltuja
upokekoristeita.
"Enkös minä sanonut?" virkkoi Harvey. "Enkös minä sanonut?" Tämä oli
hänen kostonsa huippukohta. Rouva Cheyne tilasi aterian, ja jottei
mitään puuttuisi siitä kertomuksesta, jonka Tom Platt jälkeenpäin
kertoi ruokapaikassaan, piti hän omin käsin huolta tarjoilusta.
Miehillä, jotka ovat tottuneet aterioimaan ahtaitten pöytien ääressä
ärjyvässä myrskyssä, on ihmeellisen siistit ja hienot pöytätavat,
mutta rouva Cheyneä, jolle tämä seikka oli tuntematon, se kovasti
hämmästytti. Hän olisi halusta ottanut Manuelin pöytäpalvelijakseen
-- niin äänettömästi ja sulavasti hän käsitteli hauraita kristalleja
ja hienoja hopeita. Tom Platt muisteli vanhan "Ohion" loistopäiviä
ja niiden ulkomaalaisten mahtimiesten esiintymistapoja, jotka söivät
päivällistä upseerien kanssa; ja Pitkä Jack, irlantilaisuudelleen
uskollisena, piti huolta pöytäkeskustelusta, kunnes kaikki tunsivat
kotiutuneensa.
"Täällä Ollaan"-kuunarin kajuutassa molemmat isät tarkastelivat ja
arvostelivat toisiaan sikaarejaan poltellen. Cheyne oivalsi vallan
hyvin, milloin hän oli tekemisissä sellaisen miehen kanssa, jolle hän
ei voinut tarjota rahaa; yhtä hyvin oivalsi hän, ettei sitä, mitä
Disko oli tehnyt, voinut rahalla korvata. Hän hautoi omia tuumiaan ja
odotti sopivaa tilaisuutta.
"En ole tehnyt mitään poikanne hyväksi tai hänen puolestaan,
paitsi pannut hänet tekemään vähän työtä ja opettanut käyttelemään
korkeusmittaria", sanoi Disko "Hänellä on toista vertaa parempi
laskupää kuin minun pojallani."
"Sivumennen sanoen", virkkoi Cheyne kuin sattumalta, "mitä olette
aikonut tehdä pojastanne?"
Disko otti sikaarin suustaan ja teki sillä kaarevan viittauksen
ympäri kajuuttaa. "Dan on niinkuin pojat ainakin, eikä hän suvaitse
että minä ajattelisin hänen puolestaan. Hän perii tämän näppärän
pikku aluksen, kun minusta aika jättää. Hänellä ei ole halua muuhun
ammattiin. Sen minä tiedän."
"Hm. Oletteko koskaan ollut Lännessä, herra Troop?"
"Olen kerran käynyt laivalla Newyorkissa asti. Rautatiestä minä en
välitä, enempää kuin Dankaan. Suolainen vesi on kyllin hyvää Troopin
suvulle. Muuten olen liikkunut melkein kaikkialla -- luonnollisia
kulkuneuvoja käyttäen, tietysti."
"Minä voin antaa hänelle suolavettä niin paljon kuin hän haluaa --
kunnes hänestä tulee laivankapteeni."
"Kuinkas se kävisi päinsä? Minä olen ollut siinä käsityksessä että
te olette jonkunlainen rautatiekuningas. Harvey sanoi minulle niin
silloin kun -- erehdyin arvostelussani."
"Kaikkihan me olemme erehtyväisiä. Minä otaksuin teidän ehkä
tietävän, että minä omistan erään rahtilaiva-linjan -- teealuksia,
jotka kulkevat San Fransiskon ja Jokohaman väliä. Niitä on kuusi --
rautarunkoisia, noin tuhannen seitsemänsadan kahdeksankymmenen tonnin
vetoisia kukin."
"Sitä vietävän poikaa! Tuosta hän ei hiiskahtanutkaan. Sitä minä
olisin ymmärtänyt paremmin kuin hänen lorujaan rautatiestä ja poni
valjakoista."
"Hän ei tiennyt sitä."
"Sellainen pikkuasia oli kai sattunut varisemaan pois hänen
muististaan."
"Ei niin, vaan minä kaap... otin haltuuni nuo 'Sinisen M:n'
rahtialukset -- entisen Morgan & McQuade'n linjan -- vasta tänä
kesänä."
Disko lysähti hämmästyksestä yhteen kasaan istuimelleen kamiinin
viereen. "Suuri Caesar kaikkivaltias! Minä olen näemmä antanut
pettää itseäni oikein aika tavalla. Phil Airheart lähti juuri tästä
kaupungista kuusi -- ei, seitsemän vuotta takaperin, ja hän on nyt
perämiehenä 'San José'lla -- kaksikymmentäkuusi päivää oli sen aika
Friskosta Jokohamaan. Hänen sisarensa asuu täällä vielä, ja hän
lukee Airheartin kirjeet vaimolleni. Ja te olette siis 'Sinisen M:n'
laivojen omistaja?"
Cheyne nyökkäsi.
"Jos olisin tiennyt tuon, niin olisin enempää siekailematta pyörtänyt
alukseni takaisin satamaan, sen vakuutan."
"Se ei ehkä olisi ollut yhtä hyvä Harveylle."
"Jospa vain olisin tiennyt! Jos hän olisi edes maininnut sanallakaan
tuosta vietävän laivalinjasta, niin olisin ymmärtänyt! En ikinä enää
luota arvostelukykyyni -- en ikinä. Ne ovat hyviä laivoja. Phil
Airheart on sen sanonut."
"Minua ilahuttaa saada suosituslausuntoja siitä taholta. Airheart on
nyt 'San Joséen' kapteenina. Ja minun tarkotukseni oli kysyä, ettekö
haluaisi lainata Dania minulle vuodeksi tai pariksi, niin katsoisimme
emmekö voisi tehdä hänestä perämiestä. Uskoisitteko hänet Airheartin
huostaan?"
"On kovin uskallettua ottaa aivan oppimatonta poikaa..."
"Eräs mies teki paljon enemmän minun pojalleni."
"Se on eri asia. Tuota noin -- minä en lainkaan suosittele Dania
siksi että hän on minun omaa lihaani ja vertani. Tiedän kyllä, että
kalastaja-aluksilla ja kauppa-aluksilla on erilaiset vaatimukset,
mutta silti ei hänellä ole paljoa opittavana. Ohjata hän osaa --
siinä ei yksikään toinen hänen ikäisensä mene hänen edelleen,
vaikka sen itse sanon -- ja muu on meikäläisillä jo verissä.
Mutta sitä minä toivoisin, ettei hän olisi niin vietävän heikko
merenkulku-laskennossa."
"Airheart korjaa kyllä sen seikan. Hän saa ensin tehdä pari matkaa
laivapoikana, ja sitten koetamme saada hänet kykeneväksi vaativampiin
tehtäviin. Sopisiko siten, että te pitäisitte hänet luonanne tämän
talven ja minä lähettäisin noutamaan häntä varhain keväällä? Kyllähän
Tyvenmeri on jokseenkin kaukana -- --"
"Kaikkia! Me Troopit, niin elossa-olevat kuin kuolleetkin, olemme
kulkeneet ympäri maailmaa ja kaikilla maailman merillä."
"Mutta minä tahtoisin sanoa teille -- ja minä tarkotan mitä sanon
-- että milloin hyvänsä vain haluatte nähdä häntä, niin ilmottakaa
vain minulle, ja minä järjestän matkan. Se ei tule maksamaan teille
senttiäkään."
"Jos teidän sopii lähteä vähän kävelemään kanssani, niin pistäydymme
talooni puhumaan tästä vaimoni kanssa. Minä olen niin perinjuurin
erehtynyt kaikissa arvosteluissani, että minusta tuntuu kuin ei tämä
olisi tottakaan."
He menivät Troopin valkoiseksi maalattuun, sinisillä ikkunalaudoilla
kaunistettuun tuhannenkahdeksansadan dollarin taloon, jossa
oli loppuunpalvellut, kukkivia krasseja täynnään oleva vene
sisäänkäytävän edustalla, sekä ikkunaluukuilla varustettu sali,
joka oli kuin merentakaisista esineistä kerätty museo. Siellä istui
kookas nainen, vaitelias ja vakava, jonka silmät olivat hämärät,
kuten sellaisilla on, jotka ovat kauan tähystelleet merelle odottaen
rakkaimpiaan kotiin palaaviksi. Cheyne esitti asiansa hänelle, ja hän
ilmaisi väsyneesti suostumuksensa.
"Meiltä hukkuu sata miestä joka vuosi yksin Gloucesterista, herra
Cheyne", sanoi hän, -- "sata poikaa ja miestä; ja minä olen ruvennut
vihaamaan merta ihan kuin se olisi elävä ja tajuava olento. Jumala
ei ole luonut sitä ihmisten oleskelupaikaksi. Nuo teidän aluksenne,
kulkevatko ne suoraan yli meren ja suoraan kotiin taasen?"
"Niin suoraan kuin tuulet sallivat, ja minä annan ylimääräisen
palkkion nopeista matkoista. Teelle ei ole hyväksi viipyä pitkiä
aikoja merellä."
"Kun hän oli pikku poika, leikki hän usein kauppapuotisilla, ja minä
toivoin mielessäni että hän seuraisi tuota taipumusta suuremmaksi
tultuaankin. Mutta niin pian kuin hän kykeni melomaan venettä,
ymmärsin minä ettei sitä ollut minulle sallittu."
"Mutta ne ovat raakataklinki-laivoja, äiti; rautarunkoisia ja hyvin
varustettuja. Muistathan mitä Philin sisar on lukenut sinulle hänen
kirjeistään."
"En ole kyllä koskaan huomannut Philin valehtelevan, mutta hän on
liian uskalias (niinkuin melkein kaikki, jotka liikkuvat merellä).
Jos Danilla itsellään on halua, niin voi hän kyllä mennä -- minun
puolestani."
"Hän kerrassaan inhoaa merta", selitti Disko, "ja -- ja minä en osaa
olla kohtelias, muuten kiittäisin teitä paremmin."
"Isäni -- vanhin veljeni -- kaksi sisarenpoikaa -- ja toisen sisareni
mies", sanoi rouva Troop, laskien pään kättänsä vasten. "Ettekö _te_
olisi millännekään sille, joka on riistänyt teiltä nuo kaikki?"
Cheyne tunsi helpotusta, kun Dan saapui kotiin ja suostui ehdotukseen
suuremmalla ihastuksella kuin hän kykeni sanoin ilmaisemaan. Ja
tosinhan tarjous merkitsikin varmaa ja suoraa tietä vakavaan asemaan
elämässä, mutta Dan ajatteli enimmän määräyksien jakelemista avaralla
laivankannella ja käyntejä kaukaisissa satamissa.
Rouva Cheynellä oli ollut kahdenkeskinen keskustelu omituisen
Manuelin kanssa Harveyn pelastamisasiasta. Manuel ei tuntunut olevan
ollenkaan halukas rahalle. Kovan tyrkytyksen perästä hän suostui
ottamaan viisi dollaria, ostaakseen jotain eräälle tytölle, kuten
hän sanoi. Mutta muuten -- "Kuinka minä voi ottaa rahaa, kun minä
ansaita niin helposti ruoka ja tupakka? Te _tahtoo_ antaa jotakin,
jos minä haluan eli ei -- aa, mitä? Sitten te saa antaa minulle
rahaa, mutta ei sillä tapaa. Te saa antaa niin paljo kuin tahtoo."
Ja hän esitti rouva Cheynen nuuskanenäiselle portugalilaiselle
papille, jolla oli luettelo puutteenalaisista leskistä, yhtä pitkä
kuin hänen kauhtanansa. Ankarana unitaarina ei rouva Cheyne tuntenut
myötätuntoa hänen uskontoaan kohtaan, mutta lopulta hän kuitenkin
alkoi kunnioittaa ruskeata, puheliasta pikku miestä.
Kirkkonsa uskollisena poikana Manuel omisti itselleen kaikki
ne siunaukset, joita pappi tuhlasi rouva Cheynelle hänen
armeliaisuutensa takia. "Tämä päästä minut vapaa", sanoi hän. "Nyt
minulla on oike' hyvä synninpäästö kuusi kuukaudeksi"; ja hän läksi
tiehensä ostaakseen korean huivin silloiselle lemmitylleen ja
tehdäkseen onnettomiksi kaikki toiset.
Salters matkusti pois Pennin kanssa jättämättä osotetta
jälkeensä. Hän pelkäsi että tuo miljoonamiehen perhe ylellisine
yksityisvaunuineen alkaisi ehkä tuntea liiallista mielenkiintoa hänen
toveriaan kohtaan. Senvuoksi oli parasta vierailla sisämaassa asuvien
sukulaisten luona siksi kunnes rannikko oli jälleen turvallinen. "Älä
sinä anna koskaan rikkaitten ihmisten anastaa itseäsi holhokikseen,
Penn", sanoi hän hänelle rautatievaunussa, "tai muuten lyön tämän
shakkilaudan halki päähäsi. Ja jos taaskin unohdat nimesi -- joka
on Pratt -- niin muista että olet samassa matkassa Salters Troopin
kanssa ja istu siinä missä olet, kunnes minä tulen sinua hakemaan.
Älä lähde hupsuttelemaan niitten jälkeen, joitten silmät pullistuvat
lihavuudesta, niinkuin Sanassa sanotaan."