Mitä yksityisiä suruja monimiljoonikolla lieneekin, täytyy
hänen, niinkuin jokaisen muunkin työtätekevän miehen, pitää
huolta asioistaan. Harvey Cheyne vanhempi oli lopulla kesäkuuta
matkustanut itään ottamaan vastaan murtunutta, puolittain järkensä
menettänyttä vaimoaan, joka päivät ja yöt kuvitteli näkevänsä
poikansa hukkumassa harmaisiin aaltoihin. Cheyne oli ympäröinyt
hänet lääkäreillä, sairaanhoitajattarilla, sairasvoimistelijoilla,
vieläpä uskolla-parantajain lahkokuntalaisillakin, mutta niistä ei
ollut apua. Rouva Cheyne makasi hervottomana ja vaikeroi taikka
puhui pojastaan tunnittain jokaiselle joka vain oli halukas
kuuntelemaan. Toivoa ei hänellä ollut, ja kukapa saattoi antaa sitä
hänelle? Hän tahtoi vain vakuutusta siitä, että hukkuminen ei ollut
tuskallista, ja hänen miehensä vartioi tarkoin ettei hän pääsisi itse
sitä koettamaan. Omasta surustaan Cheyne ei paljon puhunut -- hän
tuskin tajusikaan sen syvyyttä, ennenkuin tapasi itsensä kysymästä
kirjotuspöytänsä almanakalta: "Mitä hyödyttää jatkaa enää?"
Jossain päänsä sopukassa oli hänellä aina ollut sellainen mielihyvää
synnyttävä ajatus, että kerran, hänen saatuaan kaikki asiansa hyvälle
tolalle ja pojan lopetettua opiskelunsa, hän ottaisi poikansa
huostaansa ja perehdyttäisi hänet asioihinsa. Silloin tuosta pojasta
-- niin hän päätteli, kuten toimeliaat isät tekevät -- tulisi heti
hänen seuralaisensa, liikekumppaninsa ja liittolaisensa, ja sitten
seuraisi ihania aikoja, jolloin he yhdessä suorittaisivat suuria
töitä -- vanhemman älyn tukiessa nuoremman intoa. Nyt oli hänen
poikansa kuollut -- hukkunut mereen aivan samoin kuin saattoi
tehdä joku tavallinen merimies Cheynen suurilla teelaivoilla;
vaimo oli lähellä kuolemaa, jollei vielä pahempaa; häntä itseään
ahdisti lakkaamatta hoitajanaisten ja lääkärien ja kamarineitien
ja seuralaisten parvi; hän oli miltei sietämättömiin kiusaantunut
vaimo-parkansa levottomista päähänpistoista, toivoton ja vailla
tarmoa käydä monilukuisia vihollisiaan vastaan.
Hän oli tuonut vaimonsa äsken valmistuneeseen palatsiinsa San
Diegoon, jossa hänellä ja hänen hoitajajoukollaan oli hallussaan
kokonainen kallisarvoinen kylkirakennus, Cheynen itsensä istuessa
verantahuoneessa sihteerin ja konekirjottajan seurassa, joista
jälkimäinen samalla oli sähköttäjä, ja työskennellessä väsyneesti
päivästä toiseen. Neljän läntisen rautatielinjan välillä oli käymässä
rahtitariffisota, johon hänellä katsottiin olevan osaa; tuhoisa lakko
oli puhjennut hänen metsänhakkuumaillaan Oregonissa, ja Kalifornian
valtion lainsäädäntölaitos, jolla ei ole helliä tunteita valtion
luojia kohtaan, valmistautui ilmisotaan häntä vastaan.
Tavallisissa oloissa hän olisi ottanut vastaan taisteluvaatimuksen
ennenkuin sitä olisi ehditty kunnolla esittääkään, ja antautunut
nautinnolla häikäilemättömään kamppailuun. Mutta nyt hän istui
velttona tuolissaan, pehmeä musta hattu vedettynä alas nenälle,
kookas ruumiinsa kutistuneena väljissä vaatteissaan, tuijottaen
kenkiensä kärkiin tai lahdella kelluviin kiinalaisiin dshonkkeihin
ja vastaillen hajamielisesti sihteerin kysymyksiin tämän avatessa
lauantai-postia.
Cheyne aprikoi, kuinka paljon tulisi maksamaan, jos heittäisi
kaikki pois ja siirtyisi rauhalliseen yksityiselämään. Hän oli
vakuutuksessa suurenmoisista summista, hän olisi voinut lunastaa
itselleen ruhtinaalliset elinkorot, ja viettämällä aikaansa osaksi
jollakin Coloradossa olevista tiloistaan, osaksi seuraelämässä
vaikkapa Washingtonissa (se tekisi hänen vaimolleen hyvää) ja osaksi
Etelä-Carolinan saaristossa hän ehkä saattaisi unhottaa kaikki
tyhjiin rauenneet suunnitelmansa. Toiselta puolen taas...
Kirjotuskoneen nakutus pysähtyi; tyttö katsoi sihteeriin, joka oli
valahtanut kalpeaksi.
Sihteeri ojensi Cheynelle San Fransiskosta toistetun sähkösanoman:
_"Pelastettu kalastajakuunariin Täällä Ollaan pudottuani laivasta
aika kulunut hauskasti Matalikoilla kalastamassa kaikki hyvin
odotan rahaa tai määräyksiä Gloucesterissa Mass. Disko Troopin
luona sähköttäkää mitä teen ja kuinka äiti voi Harvey N Cheyne."_
Isä päästi sähkösanoman putoamaan, laski päänsä kirjotuspulpettinsa
suljettua kantta vasten ja hengitti raskaasti. Sihteeri juoksi
hakemaan rouva Cheynen lääkäriä, joka tapasi Cheynen astelemassa
edestakaisin lattialla.
"Mitä -- mitä arvelette siitä? Onko se mahdollista? Onko sillä mitään
merkitystä? Minä en voi oikein käsittää sitä", huudahti hän.
"Minä voin kyllä", sanoi tohtori. "Minä menetän seitsemäntuhannen
dollarin vuosipalkan -- siinä kaikki." Hän ajatteli newyorkilaisen
lääkärin vaivalloista ammatinharjotusta, jonka hän oli jättänyt
Cheynen pakottavista pyynnöistä, ja ojensi sähkösanoman takaisin
huokaisten.
"Arveletteko että sen voisi ilmottaa vaimolleni? Se voi olla petosta."
"Missä tarkotuksessa?" sanoi tohtori levollisesti. "Ilmitulo on liian
varma. Kyllä se on oikea poika."
Sisään astui ranskalainen kamarineiti, rohkeasti kuten ainakin
sellainen, joka saadaan pysymään edelleen palveluksessa ainoastaan
suurella palkalla.
"Rouva Cheyne sanoo että teidän pitää tulla heti. Hän luulee että te
olette sairas."
Kolmenkymmenen miljoonan haltija taivutti nöyrästi päätään ja seurasi
Suzannea; ja leveitten, suorakulmaisten, valkopuisten portaitten
yläpäästä huusi hento, kimeä ääni: "Mikä siellä on? Mitä on
tapahtunut?"
Eivät mitkään ovet voineet pidättää sitä kirkaisua, joka kajahti läpi
talon muutamia hetkiä myöhemmin, kun Cheyne ilman esipuheita ilmotti
uutisen vaimolleen.
"Ei ole vaarallista", sanoi tohtori tyvenesti konekirjottajalle.
"Jokseenkin ainoa romaaneissa tavattava lääketieteellinen lausunto,
jossa on jotain totta, on se, että ilo ei tapa, neiti Kinzey."
"Tiedän sen; mutta meillä on paljon työtä." Neiti Kinzey oli
kotoisin Milwaukeesta ja jokseenkin suorasukainen puheissaan, ja kun
hän oli hiukan mielistynyt sihteeriin, arvasi hän että työtä oli
tulossa. Sihteeri tähysti innokkaasti seinälle levitettyä Amerikan
rullakarttaa.
"Milsom, me matkustamme heti. Yksityisvaunu -- suoraan poikki
mantereen -- Bostoniin. Järjestäkää yhdynnät", huusi Cheyne ylhäältä
portailta.
"Sitä arvelinkin."
Sihteeri kääntyi konekirjottajaan päin ja heidän katseensa yhtyivät
(siitä punoutui tarina, joka ei kuitenkaan kuulu tähän kertomukseen).
Tyttö katseli sihteeriin kysyvästi, epäillen kykenikö tämä täyttämään
määräystä. Sihteeri viittasi häntä päännyökäyksellä siirtymään
sähkölennättimen ääreen, aivan kuten kenraali johtaessaan joukkojaan
tuleen. Sitten hän haraisi kädellään tukkaansa musiikkimiehen tapaan,
katsahti kattoon ja ryhtyi sanelemaan, neiti Kinzeyn valkoisten
sormien manatessa koko Amerikan mantereen kääntämään huomionsa heihin.
"_K. H. Wade, Los Angeles_ -- 'Constance'han on Los Angelesissa, eikö
niin, neiti Kinzey?"
"On." Neiti Kinzey nyökkäsi nakutusten välillä sihteerin katsoessa
kelloonsa.
"Onko valmis? _Lähettäkää yksityisvaunu 'Constance' tänne ja
järjestäkää ylimääräinen lähtemään täältä sunnuntaina ajoissa
liittyäkseen Newyorkin pikajunaan Sixteenth Street'in asemalla
Chicagossa ensi tiistaina_."