Mutta toisin ajatteli kuunarin vaitelias kokki, sillä hän kääri
omaisuutensa nyyttiin ja tuli 'Constanceen'. Palkkakysymys oli
toisarvoinen, ja hänelle oli aivan samantekevää missä hän nukkui.
Hänelle oli unessa ilmaistu, että hänen oli seurattava Harveyta
loppuikänsä. He koettivat puhua hänelle järkeä ja turvautuivat
lopulta houkutuksiin; mutta Cape Bretonin neekeri vastaa enemmän
kuin kahta Alabaman neekeriä, ja kokki ja ovenvartija häätyivät
kääntymään itse Cheynen puoleen. Mutta miljoonamies vain nauroi.
Hän oivalsi että Harvey tulisi ennemmin tai myöhemmin tarvitsemaan
henkipalvelijan, ja hän oli vakuutettu että yksi vapaaehtoinen oli
neljän palkkapalvelijan veroinen. Annettakoon siis miehen vain
jäädä, vaikkapa hän kutsuikin itseään MacDonaldiksi ja kirosi
gaelinkielellä. Vaunu palaisi Bostoniin, ja jos hän siellä vielä
olisi samaa mieltä, niin saisi hän seurata heitä Länteen.
'Constancen' mukana, jota hän sisimmässä sydämessään halveksi,
menivät myöskin Cheynen miljoonamiehyyden viimeisetkin rippeet,
ja hän antautui koko olemuksellaan toimeliaaseen joutilaisuuteen.
Tämä Gloucester oli hänelle uusi kaupunki uudessa maassa, ja hän
päätti "tutkia" sitä, niinkuin hän oli tutkinut kaikki kaupungit
Snohomishista San Diegoon siinä maanääressä, josta hän oli kotoisin.
Sillä mutkaisella kadulla, joka oli puoleksi lastilaituri ja
puoleksi purjehdustarpeitten varastopaikka, ansaittiin rahaa, ja
sen alan johtaviin ammattimiehiin lukeutuvana hän halusi tietää
kuinka tuota jaloa urheilua harjotettiin. Ihmiset sanoivat, että
neljä jokaisesta viidestä Uuden-Englannin sunnuntai-aamiaisella
tarjotusta kalapallerosta tuli Gloucesterista, ja lappoivat
loppumattomia numerosarjoja todistukseksi -- tilastotietoja
veneistä, varusteista, laiturien pituudesta, sijotetuista pääomista,
suolaamisesta, pakkaamisesta, tehtaista, vakuutuksista, palkoista,
korjauksista ja voitoista. Hän puheli niitten kalastajalaivueitten
omistajien kanssa, joiden kapteenit eivät olleet paljon tavallista
palkkalaista parempia ja joiden miehistönä oli melkein kauttaaltaan
skandinavialaisia tai portugalilaisia. Sitten hän keskusteli Diskon
kanssa, joka oli yksi niitä harvoja, joilla oli oma alus, ja vertaili
huomioitaan avaroissa aivoissaan. Hän istuutui ankkuriköysikääröille
merimiestavarain myymälöissä kysellen kyselemästä päästyäänkin
Lännen miehille ominaisella huolettomalla, väsymättömällä
uteliaisuudellaan, kunnes koko sataman-laita rupesi ihmettelemään,
"mitä hemmettiä tuolla miehellä oikein oli mielessä". Hän kierteli
Keskinäisen Vakuutusyhtiön huoneissa ja tiedusteli selityksiä niihin
salaperäisiin merkintöihin, joita joka päivä liidulla piirrettiin
mustalle taululle; ja se sai hänen kimppuunsa kaikkien kaupungin
rajojen sisäpuolella olevien kalastajain leskien ja orpojen
auttamisyhdistysten sihteerit. He kerjäsivät häpeämättä, jokainen
koettaen voittaa toisen laitoksen avustusmäärän suuruudessa, ja
Cheyne pureksi partaansa ja lähetti heidät kaikki vaimonsa luo.
Rouva Cheyne lepäsi eräässä täyshoitolassa lähellä Eastern Pointia
-- omituinen, nähtävästi itsensä hoitolaisten johtama laitos, missä
pöytäliinat olivat puna- ja valkearuutuisia ja asujamet, jotka
näyttivät olleen läheisiä tuttavia toistensa kanssa jo vuosikausia,
nousivat keskiyölläkin ylös tekemään herkkuvoileipiä, jos tunsivat
itsensä nälkäisiksi. Siellä oleskelunsa toisena aamuna rouva Cheyne
pani pois timanttikoristeensa ennen aamiaiselle tuloaan.
"He ovat erittäin herttaisia ihmisiä", uskoi hän miehelleen; "niin
ystävällisiä ja yksinkertaisiakin, vaikka he ovat melkein kaikki
bostonilaisia."
"Ei se ole yksinkertaisuutta, äiti", sanoi Cheyne, katsellen
omenapuitten ohi, joihin riippumattoja oli kiinnitetty. "Se on muuta,
jota meillä -- jota minulla ei ole."
"Ei se voi olla niin", vakuutti rouva Cheyne tyynesti. "Täällä ei ole
yhtään naista, joka omistaisi sadan dollarin arvoisen puvun. Meillä
taas..."
"Kyllä tiedän, äiti kulta. Meillä on -- tietysti meillä on. Minä
luulen että pukeutumis-muoti täällä Idässä on sellainen. Viihdytkö
hyvin?"
"Minä näen niin vähän Harveyta; hän on aina sinun kanssasi; mutta
minä en ole läheskään niin hermostunut kuin ennen."
"Minä puolestani en ole viihtynyt näin hyvin koskaan sen jälkeen
kun Willie kuoli. En ole koskaan oikein ymmärtänyt että minulla on
poika, ennenkuin nyt. Harveysta on tullut erinomainen poika. Haluatko
jotain, äitikulta? Ehkä tyynyn pääsi alle? Me taidamme taas lähteä
vähän rantalaiturille kävelemään ja katselemaan."
Harvey oli isänsä varjo noina päivinä; he kuljeksivat pitkin katuja
ja tietä rinnatusten, ja Cheyne käytti mäkiä tekosyynä pannakseen
kätensä pojan tasasuoralle olkapäälle. Näillä kävelyillä Harvey oppi
tuntemaan ja ihailemaan sitä merkillistä kykyä, millä hänen isänsä
pääsi tunkeutumaan uusien asiain ytimeen ainoastaan juttelemalla
yhden ja toisen kadulla tapaamansa miehen kanssa.
"Kuinka sinä voit saada heidät kertomaan kaikki avaamatta itse
suutasi?" kysyi poika, heidän tullessaan ulos eräästä laivatarpeiden
kaupasta.
"Olen ollut tekemisissä useampain ihmisten kanssa aikoinani, ja siinä
kai oppii arvostelemaan heitä kunkin laadun mukaan. Lisäksi tunnen
jonkun verran itseänikin." Hetken perästä, heidän istuutuessaan
laiturin reunalle, hän lisäsi: "Ihmiset näkevät melkein aina, milloin
mies on itse toiminut jotakin, ja silloin he kohtelevat häntä
vertaisenaan."
"Aivan niinkuin minua kohdellaan Wouvermanin telakalla. Minä olen nyt
yksi joukosta. Disko on kertonut jokaiselle, että minä olen ansainnut
palkkani." Harvey levitti kämmenensä eteensä ja hieroi niitä sitten
vastakkain. "Ne ovat taasen jo aivan pehmeät", sanoi hän surullisesti.
"Pidä ne sellaisina vielä muutamia vuosia eteenpäin, sen aikaa kun
hankit itsellesi tietosivistystä. Sitten voit karaista niitä jälleen."
"Ni-in, niinpä kai", vastasi Harvey, mutta äänensävy ei ollut
ollenkaan innostunut.
"Kaikki on sinun omassa varassasi, Harve. Voithan turvautua äitiin
ja panna hänet höpöttämään hermoistasi ja herkästä terveydestäsi ja
muista hupsu niksistä."
"Olenko minä koskaan niin tehnyt?" sanoi Harvey hiukan väkinäisesti.
Hänen isänsä kääntyi häneen päin ja ojensi pitkää kättään. "Sinä
tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten voi tehdä mitään sinusta,
jollet asetu suoriin suhteisiin minun kanssani. Minä voin kyllä
suoriutua kanssasi, jos olet yksinäsi, mutta minä en yritäkään
hallita yhtaikaa sekä sinua että äitiä. Siihen on elämä liian lyhyt."
"Tuntuu kuin en minä olisi juuri paljon arvoinen, vai mitä ajattelet?"
"Se lienee kyllä suureksi osaksi minunkin syytäni; mutta jos tahdot
kuulla totuuden, niin et ole ollut juuri paljon arvoinen näihin asti.
Vai oletko?"
"Hm -- Disko arvelee... Kuules, mitä lasket minun kasvatukseni
tulleen maksamaan, alusta alkaen tähän asti?"
Cheyne hymyili. "En ole koskaan sitä laskenut, mutta arvioisin summan
tulevan lähemmäksi viittä- kuin neljääkymmentätuhatta dollaria; ehkä
se voi nousta kuuteenkin kymmeneen. Nuori polvi tulee kalliiksi. Sen
tarvitsee saada kaikkia, ja se kyllästyy niihin -- ja isäukko saa
maksaa kulut."
Harvey vihelsi, mutta sisimmässään hänestä oli mieluista ajatella,
että hänen kasvatuksensa oli maksanut niin paljon. "Ja kaikki tuo on
hukkaan heitettyä pääomaa, eikö niin?"
"Sijotettua, Harve. Sijotettua, toivoakseni."
"Jos otaksumme sen vain kolmeksikymmeneksi tuhanneksi, niin nuo minun
ansaitsemani kolmekymmentä dollaria tekevät noin kymmenen senttiä
sadalle dollarille. Se on kovin vähäinen voitto." Harvey pudisteli
totisena päätään.
Cheyne nauroi niin että oli vähällä pudota laituripaalulta veteen.
"Disko on saanut monta vertaa enemmän Danista siitä saakka kun hän
on täyttänyt kymmenen vuotta; ja Dan on vielä ollut koulussa toisen
puolen vuotta."
"Ahaa, sinne päinkö se kallistuukin!"
"Ei, en minä mitään erityistä tarkottanut. Minä vain en näe itsessäni
mitään kerskattavaa tällä kertaa -- sitä minä ajattelen... Minua
sietäisi antaa selkään."
"Minä en voi sitä tehdä, ukkoseni; muuten minä ehkä tekisin sen, jos
luontoni olisi sellainen."
"Ja sitten minä muistaisin sen elämäni loppuun asti, enkä antaisi
sitä sinulle ikinä anteeksi", sanoi Harvey, leuka nyrkkien varassa.
"Aivan niin. Niin juuri minäkin tekisin. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän. Syy on yksin minun eikä kenenkään muun. Mutta olipa miten
oli, jotain tässä on tehtävä."
Cheyne otti sikaarin liivintaskustaan, puraisi poikki kärjen ja alkoi
poltella. Isä ja poika olivat hyvin toistensa näköiset, sillä parta
peitti Cheynen suun, ja Harveylla oli sama hiukan kaartuva nenä,
samat liki toisiaan olevat mustat silmät ja samat kapeat, korkeat
poskipäät kuin hänen isälläänkin. Jos kasvoille olisi sivellyt vähän
punertavan ruskeaa väriä, olisi hän hyvin sopinut esittämään jotain
kertomuskirjojen punanahkaintiaania.
"Sinä voit jatkaa samaan tapaan kuin tähänkin asti", puheli Cheyne
verkalleen, "tullen maksamaan minulle kuusi- tai kahdeksantuhatta
dollaria vuosittain siihen saakka kun tulet äänestyskelpoiseksi.
Silloin sinä tulet miehen kirjoihin ja voit siitä lähtien
kuluttaa minun laskuuni neljäkymmentä tai viisikymmentä tuhatta,
lukuunottamatta sitä mitä saat äidiltäsi, ja pitää kamaripalvelijaa
ja huvipurtta ja maatilaa, jolla voit olla kasvattavinasi
juoksijahevosia ja pelata korttia oman joukkueesi kanssa."
"Niinkuin Lorry Tuck?" pisti Harvey väliin.
"Niin; taikka De Vitre'n veljekset tai McQuade-ukon poika. Kalifornia
on täynnä sellaisia, ja tässä tulee juuri parahiksi näytekokoelma,
joka osottaa samaa tavaraa valmistettavan idässäkin."
Kiiltävän mustaksi maalattu höyrypursi, jossa oli mahonkinen
kajuutta, nikkelöity kompassikoppi ja puna- ja valkearaitainen
auringonsuojus, tulla puskutti satamaan, jonkun newyorkilaisen
pursiseuran viiri tangon nenässä liehuen. Kaksi jonkinlaisiin muka
meripukuihin puettua nuorta miestä istui korttia lyöden salongin
ikkunan vieressä, ja pari naista punaisen ja sinisen kirjavat
päivänvarjot käsissä katseli vieressä ja nauroi kovaäänisesti.
"Enpä haluaisi joutua tuolla merelle edes jonkunlaisessa tuulessa.
Liian kapea", sanoi Harvey arvostelevasti purren, hidastaessa
kulkuaan ankkuripoijua lähestyessään.
"Heillä on hauskaa oman käsityskantansa mukaan. Minä voin hankkia
sinulle samanlaista, vieläpä kaksinverroin kuin näillä on, Harve.
Mitä pitäisit siitä?"
"Caesar!--Tuolla tavoin ei venettä lasketa vesille", sanoi Harvey,
yhä kiintyneenä purtta katselemaan. "Jos minä en osaisi käsitellä
taljaa tuon paremmin, niin pysyisin maalla... Entä jollen minä tee
sitä?"
"Pysykö maalla -- vai mitä?"
"Huvittele pursilla ja maatiloilla ja elä 'isä-ukon' kustannuksella
ja -- piiloudu äidin taakse jos tulee ikävyyksiä", sanoi Harvey
silmät vilkkuen.
"No, siinä tapauksessa käyt käsiksi töihin minun liikkeessäni,
poikaseni."
"Kymmenen dollarin kuukausipalkallako?" Taaskin vilkutus.
"Ei senttiäkään enempää ennenkuin olet sen arvoinen, ja menee
joitakin vuosia ennenkuin saat sitäkään."
"Minä tahtoisin mieluummin alottaa konttorin lattian lakaisemisella
-- sillähän ne suuret pomot alkavat? -- ja saada jotain palkkaa heti,
kuin..."
"Tiedän sen; kaikki me ajattelemme samalla tavalla. Mutta
lakaisijoita voinemme saada palkatuksi riittävästi muutenkin. Minä
tein juuri saman erehdyksen, nimittäin sen, että tahdoin päästä
ansaitsemaan liian pian."
"Ja se erehdys tuotti kolmekymmentä miljoonaa dollaria, vai kuinka?
Sellaisilla mahdollisuuksilla luulisin minäkin uskaltavani."
"Olen hävinnyt ja olen voittanut. Voin kertoa sinulle niistä
asioista, jos tahdot kuulla?"
Cheyne hiveli partaansa, katseli hymyillen yli tyvenen vedenpinnan
ja alkoi puhua kääntymättä Harveyhin päin, joka pian alkoi oivaltaa
että hänen isänsä kertoi nyt hänelle elämäkertaansa. Hän puhui
hiljaisella, tasaisella äänellä, elehtimättä ja ilmehtimättä,
ja kuitenkin hän esitti kertomuksen, josta kymmenen johtavaa
sanomalehteä olisi auliisti maksanut suuria summia -- kertomuksen
nelikymmen-vuotisesta toiminnasta, joka oli samalla kertomus Uuden
Lännen syntyhistoriasta, joka historia on vielä kirjottamatta.
Se alkoi orvosta pojasta, joka oli jäänyt oman onnensa nojaan
Texasissa, ja jatkui monivivahteisena läpi satojen vaiheiden ja
käänteiden, tapahtumapaikkojen siirtyessä toisesta Lännen valtiosta
toiseen, kaupungeista, jotka nousivat maasta kuukaudessa ollakseen
vuoden päästä jo autioina, hurjiin uhkayrityksiin rajuissa
erämaaleireissä, jotka ovat nyt kivikatuisia kaupunkeja. Siihen
sisältyi kolmen rautatielinjan rakentaminen ja neljännen harkittu
hylyksi saattaminen. Se kertoi höyrylaivoista, kaupungeista, metsistä
ja kaivoksista sekä kaikkiin maailman kansallisuuksiin kuuluvista
miehistä, jotka miehittivät, rakensivat, hakkasivat ja kaivoivat
niitä. Se kosketteli jättiläismäisten rikastumismahdollisuuksien
avautumista silmien eteen, jotka eivät nähneet, tai niiden
menettämistä mitä vähäpätöisimpäin aika- ja matkaesteiden takia; ja
läpi tapahtumain ja tilojen lukemattomien vaiheiden liikkui Harvey
Cheyne, milloin rikkaana, milloin köyhänä, sinne ja tänne, edes ja
takaisin, laivamiehenä, junamiehenä, tavarain välittäjänä,
ravintolan pitäjänä, sanomalehtimiehenä, koneenkäyttäjänä,
kauppamatkustajana, maatila-asioitsijana, valtiollisena agitaattorina,
ilmotusasiamiehenä, väkijuomakauppiaana, kaivoksenomistajana,
keinottelijana, karjanhoitajana tai maankiertäjänä, joskus ratsain,
useimmiten jalan, aina valppaana ja levollisena, etsien omia etujaan
sekä, niin hän ainakin itse sanoi, maansa kunniaa ja vaurastumista.
Hän kertoi luottamuksestaan, joka ei milloinkaan pettänyt, ei edes
silloin kun hän riippui epätoivon partaalla -- luottamuksesta,
jonka synnyttää ihmisten ja olosuhteiden tunteminen. Hän puhui
lavealta rohkeudestaan ja neuvokkuudestaan kaikissa tiloissa, ja
hän tuntui pitävän sitä niin luonnollisena asiana ettei hän edes
muuttanut äänenpainoaan siitä kertoessaan. Hän kuvaili kuinka hän oli
syrjäyttänyt vihamiehiään tai antanut heille anteeksi, aivan samoin
kuin he olivat syrjäyttäneet häntä tai antaneet hänelle anteeksi
noina huolettomina päivinä, kuinka hän oli houkutellut, imarrellut
ja pelotellut kaupunkeja, yhtiöitä ja renkaita, aina niiden itsensä
hyödyksi, kuinka hän oli suunnannut rautatielinjoja vuorten
ympäritse tai lävitse ja rotkojen ylitse, ja lopuksi kuinka hän oli
istunut toimettomana erilaisten yhteisöjen raastaessa siekaleiksi
viimeisetkin jätteet hänen kunniallisuudestaan.
Harvey kuunteli tätä tarinaa henkeään pidätellen, pää hiukan sivulle
kallistettuna, silmät rävähtämättä suunnattuina isän kasvoihin,
joitten uurteisille poskille ja ulkoneville silmäkulmille hehkuva
sikaarinpää loi omituisen hohteen hämärän yltyessä. Hänestä tuntui
kuin hän olisi katsellut junan veturia, joka syöksyy eteenpäin
pimeässä -- peninkulma jokaisen uuninluukun avauksen synnyttämän
loisteen välillä; mutta tämä veturi osasi puhua, ja sanat vaikuttivat
pojan mieleen ja panivat sen liikkeelle pohjiaan myöten. Vihdoin
Cheyne viskasi pois sikaarinpätkän, ja he istuivat pimeässä loiskivan
veden partaalla.
"En ole koskaan ennen kertonut näistä kenellekään", sanoi isä.
Harvey vetäisi henkeä. "Se on suurenmoisinta mitä ikinä voi olla!"
sanoi hän.
"Se oli siitä mitä minä _sain_. Nyt tahdon sanoa sinulle mitä en ole
saanut. Se ei ehkä kuulosta sinusta paljonkaan arvoiselta, mutta en
toivoisi sinun tulevan niin vanhaksi kuin minä, ennenkuin oivallat
sen. Minä voin kyllä suoriutua ihmisistä enkä ole mikään hölmö omalla
alallani, mutta -- mutta -- minä en voi kilpailla sellaisen miehen
kanssa, joka on saanut _oppia!_ Minulla ei ole muuta kuin mitä olen
poiminut sieltä täältä matkan varrelta, ja se kyllä näkyy minusta
joka puolelta."
"Minä ainakaan en ole sitä koskaan nähnyt!" sanoi Harvey kiivaasti.
"Vastedes tulet kuitenkin sen näkemään -- niin pian kuin olet päässyt
yliopistosta. Enkö minä sitä tietäisi? Enkö ole nähnyt ihmisten
kasvojen ilmeestä, että he pitävät minua 'nousukkaana'? Minä voin
musertaa heidät palasiksi -- sen voin -- mutta minä en voi iskeä
heitä heidän arimpaan kohtaansa. En tahdo sanoa että he olisivat
niin kovin, kovin korkealla, mutta tunnen kuitenkin että itse olen
jossain kovin, kovin kaukana heistä. Mutta _sinulla_ on tilaisuus
välttää sitä. Sinun on imettävä itseesi kaikki tarjolla oleva tieto,
ja sinä tulet seurustelemaan toisten kanssa, jotka tekevät samoin.
_He_ tekevät sitä enintään muutamien tuhansien dollarien vuositulojen
takia, mutta _sinun_ on muistettava tekeväsi sitä miljoonien takia.
Sinun on opittava lakia kyllin paljon, jotta voit hoitaa omaisuuttasi
sitten kun minä olen poissa näiltä ilmoilta, ja sinun on tultava
lujiin väleihin maan parhaimpien kanssa (heistä on hyötyä myöhemmin);
ja ennen kaikkia on sinun hankittava mahdollisimman paljon tuota
jokapäiväistä, tavallista kirjatietoa. Ei mikään kannata paremmin
kuin se, Harve, ja se tulee kannattamaan vuosi vuodelta yhä paremmin
meidän maassamme -- sekä liike-elämässä että politiikassa. Sen tulet
kyllä näkemään."
"Minun osani tässä kaupassa ei ole varsin houkutteleva", sanoi
Harvey. "Neljä vuotta yliopistossa! Toivoisinpa melkein valinneeni
kamaripalvelijan ja huvipurren!"
"Älä ole milläsikään, poikaseni", kehotti Cheyne. "Sinä sijotat
pääomasi siihen missä se tuottaa parhaan voiton; eikä omaisuutemme
kutistune vähemmäksi, vaikka vähän viipyykin ennenkuin pääset itse
ottamaan osaa sen hoitoon. Ajattele asiaa ja anna minulle vastaus
huomenna. Mutta nyt meidän täytyy joutua, muuten myöhästymme
illalliselta!"
Koska tämä keskustelu koski liikeasioita, ei Harvey katsonut
tarpeelliseksi kertoa siitä äidilleen, ja Cheyne ajatteli
luonnollisesti samalla tavalla. Mutta rouva Cheyne näki jotain
erikoista olevan tekeillä ja pelkäsi, ja samalla hän tunsi
hiukan kateutta. Poika, joka oli kohdellut häntä säälimättömän
itsevaltaisesti, oli poissa, ja hänen sijallaan oli teräväkatseinen,
erinomaisen vaitelias nuorukainen, joka puheli useimmiten isän
kanssa. Rouva Cheyne ymmärsi että keskustelu koski liikeasioita
ja oli niinollen hänen valtapiirinsä ulkopuolella; ja jos hänellä
oli ollut vielä epäilyksiä, niin ne hälvenivät kun Cheyne matkusti
Bostoniin ja toi hänelle sieltä uuden timanttisormuksen.
"Mitä te molemmat nyt olette tehneet?" sanoi rouva Cheyne heikosti
hymyillen käännellessään sormusta auringonvalossa.
"Puhelleet -- puhelleet vain, äiti; Harvey on ajattelevainen poika."
Niin hän olikin. Hän oli esittänyt oman omintakeisen ehdotuksensa.
Rautatiet, niin hän selitti vakavasti, eivät kiinnittäneet hänen
mieltään, enempää kuin hirsimetsät, maatilat tahi kaivoksetkaan.
Mutta hän halusi koko sielustaan päästä isänsä vasta ostettujen
purjelaivojen ylivalvojaksi. Jos hänelle luvattiin antaa tuo toimi
kohtuullisen ajan kuluttua, niin hän puolestaan sitoutui harjottamaan
opintoja ahkerasti ja säännöllisesti neljän tai viiden vuoden aikana.
Lupa-aikoina hänelle oli suotava täysi vapaus ottaa selvää kaikista
laivalinjaa koskevista yksityisseikoista -- hän oli jo tehnyt niistä
ainakin kaksituhatta kysymystä -- kassakaapissa säilytetyistä isän
salaisimmista papereista alkaen San Fransiskon satamassa olevaan
hinaaja-höyryyn asti.
"Se on tasapuolinen ehdotus", virkkoi Cheyne vihdoin. "Sinä muutat
tietysti mieltäsi kahteenkymmeneen kertaan ennenkuin olet päässyt
opistosta; mutta jos otat tuon linjan oikealla tavalla hoitaaksesi
etkä kyllästy siihen ennenkuin olet tullut kolmenkolmatta vuoden
ikään, niin luovutan tuon laivahomman kokonaan sinun omaksesi. Mitäs
sanot siihen, Harve?"
"Ei; ei kannata koskaan mennä pirstomaan valmista liikettä.
Maailmassa on jo ilmankin liian paljon kilpailua, ja Disko sanoo
että 'veriheimolaisten _täytyy_ pysyä yksissä.' Hänen miehistönsä ei
koskaan luovu hänestä. Ja se, sanoo hän, on yhtenä syynä siihen, että
he saavat niin runsaan saaliin matkoillaan. Tuosta puhuen, 'Täällä
Ollaan' lähtee Georges-matalikolle maanantaina. He eivät viivy kauan
maissa, vai mitä?"
"Eivät kyllä, ja oikeastaan pitäisi meidänkin ajatella lähtöä. Olen
jättänyt liikeasiani roikkumaan irralleen molempien valtamerien
välille, ja on jo aika sitoa langanpäät taas yhteen. Mutta siihen
ryhtyminen tuntuu nyt kerrassaan vastenmieliseltä, sillä minulla ei
ole ollut tällaisia vapaapäiviä kahteenkymmeneen vuoteen."
"Me emme _voi_ lähteä ennenkuin olemme saattaneet Diskoa hänen
matkalleen", sanoi Harvey. "Ja maanantaina on muistojuhlakin. Siihen
meidän on ainakin jäätävä."
"Mikä se on tuo muisto-homma? Minä kuulin puhuttavan siitä
täyshoitolassa", sanoi Cheyne tahdottomasti. Hänkään ei halunnut
lyhentää näitä kultaisia päiviä.
"No niin, mikäli minä olen päässyt käsittämään, on tämä jonkinlainen
kesävieraita varten pystyyn puuhattu huvitilaisuus. Disko ei siitä
pidä, siitä syystä että siellä toimitetaan rahankeräys leskiä ja
orpoja varten. Disko on itsenäinen. Etkö ole huomannut sitä?"
"Kyl-lä. Hiukan. Paikoittain. Se on siis jonkunlaista kaupungin
nähtävyyksien esittämistä?"
"Niin on, tämä kesäkokous nimittäin. Siellä luetaan niitten miesten
nimet, jotka ovat hukkuneet tai tietymättömiin kadonneet sitten viime
erän, ja pidetään puheita ja lausutaan runoja ja muuta sellaista.
Sitten, Diskon puheitten mukaan, auttamisyhdistysten sihteerit
menevät takapihalle ja tappelevat saaliista. Oikea juhla on keväällä,
sanoo hän. Silloin siihen ottavat osaa kaikki papitkin, eikä
kesävieraita silloin ole saapuvilla."
"Ymmärrän", sanoi Cheyne, käsittäen asian täydelleen kuten ainakin
sellainen, joka on syntynyt ja kasvatettu kotikaupunki-ylpeyteen.
"Jäämme siis muistojuhlaan ja matkustamme samana iltana."
"Minä menen Diskon luo ja koetan saada hänet tulemaan sinne
miehistöineen ennenkuin he lähtevät. Silloin minun on tietysti oltava
heidän seurassaan."
"Vai niin, sitäkös se olikin", sanoi Cheyne. "Minä olen vain mitätön
kesävieras, kun sinä taas olet..."
"Täysverinen matalikko-kalastaja", huusi Harvey taakseen
noustessaan raitiovaunuun, ja Cheyne jatkoi matkaansa onnekkaine
tulevaisuuden-unelmineen.
Disko ei ollenkaan suosinut sellaisia julkisia tilaisuuksia,
joissa vedottiin ihmisten armeliaisuuteen, mutta Harvey vakuutti
että päivä menettäisi kokonaan juhlallisuutensa ainakin häneen
nähden, jos 'Täällä Ollaan' ei olisi täysilukuisesti edustettuna.
Silloin Disko suostui, mutta erinäisillä ehdoilla. Hän oli kuullut
-- oli merkillistä kuinka kaikki asiat tulivat kaikkien tiedoksi
tuolla rantaseudulla -- hän oli kuullut että eräs filadelfialainen
näyttelijätär tulisi esiintymään tilaisuudessa, ja hän epäili
hänen esittävän "Kapteeni Iresonin ajomatkan". Mieskohtaisesti
hän välitti näyttelijättäristä yhtä vähän kuin kesävieraistakin,
mutta oikeus oli oikeus, ja vaikkakin hän itse (tässä Dan hihitti)
oli kerran erehtynyt arvostelussaan, ei hän tahtonut kuulla tuota
valheellista runoa esitettävän. Harvey palasi näinollen takaisin East
Gloucesteriin ja kulutti puoli päivää selittääkseen huvitetulle,
kautta mantereen mainetta saavuttaneelle näyttelijättärelle sen
erehdyksen laatua, johon hän oli ollut tekemäisillään itsensä
vikapääksi; ja näyttelijätär myönsi että oikeus oli oikeus, aivan
niinkuin Diskokin oli sanonut.
Cheyne tiesi vanhasta kokemuksesta, millainen juhlan meno tulisi
olemaan, mutta kaikenlaiset kansankokoukset olivat hänelle todellista
nautintoa. Hän katseli raitiovaunuja, jotka huristivat länteenpäin
helteisenä, autereisena aamuna, täynnä vaaleihin, kevyihin
kesäpukuihin verhottuja naisia ja valkonaamaisia, olkihattuisia
miehiä, jotka olivat vasta äsken tulleet Bostonin konttoripulpettien
äärestä; hän katseli postikonttorin edustalla olevaa polkupyöräkasaa,
touhukkaina kiiruhtavia, toisiaan tervehtiviä virkailijoita,
raskaassa ilmassa verkalleen hulmahtelevia lippuja ja tärkeän
näköistä miestä, joka ruiskunletkua pidellen kasteli tiilillä
laskettua jalkakäytävää.
"Äiti", virkkoi hän äkkiä, "muistatko sitä, kun Seattle oli palanut
ja alettiin puuhata sen uudelleen eloon-virvottamista?"
Rouva Cheyne nyökkäsi ja silmäsi arvostelevasti pitkin mutkaista
katua. Hän ymmärsi, samoin kuin hänen miehensäkin, noita
Lännelle ominaisia kansankokouksia ja vertaili niitä toisiinsa.
Pian alkoi kalastajia sekaantua kaupungintalon sisäänkäytävän
edustalla tungeksivaan ihmisjoukkoon; siinä oli sinertäväposkisia
portugalilaisia, joitten vaimot olivat enimmäkseen paljain
päin tai saali harteilla, kirkassilmäisiä novascotialaisia ja
new-brunswickiläisiä, ranskalaisia, italialaisia, ruotsalaisia ja
tanskalaisia sekä käymäseltään satamassa olevien kuunarien miehistöä
syrjästä-katsojina; ja kaikkialla mustapukuisia naisia, jotka
tervehtivät toisiaan jäykän arvokkaasti, sillä tämä oli heidän
suuri päivänsä. Ja siinä oli eri uskontokuntien pappeja -- suurten,
varakkaitten seurakuntien pappeja, jotka olivat merenrannikolla
lepäämässä, yhtä hyvin kuin varsinaisia työskenteleviä sielunpaimenia
-- roomalaiskatolisen kirkon papeista aina tuuheapartaisiin
lutherilaisiin saarnamiehiin, jotka olivat entisiä merimiehiä
ja hyviä veikkoja parinkymmenen aluksen miehistön kanssa. Oli
kuunarilaivueitten omistajia, jotka avustivat huomattavilla summilla
leski- ja orpoyhdistyksiä, ja pikkueläjiä, joitten kuunarit
olivat mastonnokkia myöten lainojen panttina; oli pankkimiehiä ja
merivakuutus-asiamiehiä, hinaajain ja rannikkoaluksien kapteeneja,
laivatarpeiden-kauppiaita, laivojen korjaajia, suolaajia,
veneentekijöitä, yleensä kaikkien rantakaupungin sekalaisten
ammattien edustajia.
He kulkeutuivat pitkin kesävieraitten vaaleitten pukujen elävöittämiä
istuinrivejä, ja muuan kaupungin virkailija valvoi järjestystä ja
hikoili, kunnes hän suorastaan loisti kansalaisylpeydestä. Cheyne
oli puhellut hänen kanssaan viitisen minuuttia muutamia päiviä
aikaisemmin, ja heidän välillään vallitsi täydellinen yhteisymmärrys.
"No, herra Cheyne, mitäs pidätte kaupungistamme? -- Kyllä, rouva, te
voitte istua mihin vain haluatte. -- Teillä on arvatenkin tällaisia
tilaisuuksia siellä Lännessäkin?"
"On kyllä, mutta ne eivät periydy niin vanhoilta ajoilta kuin täällä."
"Niinpä niin, tietysti. Teidän olisi pitänyt olla siinä juhlassa,
jota me vietimme kahdennensadannen viidennenkymmenennen vuosipäivämme
kunniaksi. Voin vakuuttaa teille, herra Cheyne, että vanha
kaupunkimme silloin kunnosti itseään."
"Niin olen kuullut. Ja kyllä kannattaakin. Mutta mistä johtuu, ettei
tässä kaupungissa ole yhtään ensiluokkaista hotellia?"
"-- Suoraan toiselle puolen salia, vasemmalle, Pedro. Siellä on
yllinkyllin tilaa sinulle ja joukollesi. -- Niin, juuri samaa
minäkin sanon heille aina, herra Cheyne. Se vaatii suuria rahoja,
mutta te ette kai otaksuttavasti pidä sitä minään pätevänä syynä. Me
tarvitsemme..."
Raskas koura laskeutui hänen verkapukuiselle olalleen, ja erään
hiiliä kulettavan rannikkolaivan punottavakasvoinen kapteeni
pyöräytti hänet puoleksi ympäri. "Mitä helkkaria te miehet meinaatte,
kun paiskaatte sellaisen lain kaupungille silläaikaa kun kaikki
kunnon miehet ovat merellä? Häh? Kaupunki on kuiva kuin luu ja haisee
ison joukon pahemmalta kuin viimeksi täältä lähtiessäni. Olisittehan
voinut jättää meille edes yhden anniskelun miedompia juomia varten."
"Eipä se näytä estäneen teitä voitelemasta sisäpuoltanne tänä aamuna,
Carsen. Minä keskustelen tästä asiasta kanssanne myöhemmin. Istukaa
nyt tuonne oven luokse ja harkitkaa valmiiksi todistelujanne, kunnes
minä tulen."
"Mitä minä todisteluista hyödyn? Miquelonissa saa samppanjaa
kahdeksallatoista markalla laatikon, ja..." Kapteeni painautui
istuinpaikalleen, kun urkujen alkusoitto vaiensi hänet.
"Meidän uudet urkumme", sanoi virkamies ylpeänä Cheynelle, "maksoivat
meille neljätuhatta dollaria. Meidän on ensi vuonna jälleen
korotettava suostuntaveroja saadaksemme ne maksetuksi. Me emme
tahtoneet jättää kaikkea uskonnollista puolta yksinomaan papiston
toimeenpanemiin tilaisuuksiin. Tuolla nousee meidän orpolapsistamme
kokoonpantu kuoro laulamaan. Minun vaimoni on opettanut heitä.
Tapaamme vielä myöhemmin, herra Cheyne. Minua tarvitaan lavalla."
Korkeina, selkeinä ja vilpittöminä vaimensivat lasten äänet
viimeisenkin paikoilleen asettuvien hälinän.
_"Oo Luojan kätten työt, te Luojaa kiittäkäät -- ylistäkäät ja
kunnioittakaatte aina!"_
Kaikki naiset kurottuivat katsomaan, kun toistamiseen kajahtavat
päätöstahdit värähyttivät ilmaa. Rouva Cheyne, samoin kuin jotkut
muutkin, alkoi hengittää tiheämmin; hän oli tuskin koskaan tullut
ajatelleeksi mielessään, että maailmassa on niin paljon leskiä; ja
vaistomaisesti hän etsi katseillaan Harveyta. Harvey oli tavannut
Diskon ja hänen miehistönsä salin takaseinältä ja hän seisoi Danin
ja Diskon välissä, ikäänkuin oikeuden mukaan hänelle kuuluvalla
paikalla. Salters-setä, joka edellisenä iltana oli palannut Pennin
kanssa Pamlico Soundista, otti hänet vastaan epäluuloisesti.
"Eivätkö sinun vanhempasi ole vielä menneet?" murisi hän. "Mitä
tekemistä sinulla on täällä, nuorukainen?"
_"Oo, järvet, virtain vuot, te Luojaa kiittäkäät -- ylistäkäät ja
kunnioittakaatte aina!"_
"Eikö hänellä ole oikeus olla täällä?" sanoi Dan. "Onhan hän ollut
mukana yhtähyvin kuin me toisetkin."
"Ei noissa vaatteissa ainakaan", ärähti Salters.
"Suu kiinni, Salters", sanoi Disko. "Sinun sappesi on liian ärtynyt.
Pysy vain siinä missä olet, Harve."
Sitten nousi lavalle juhlapuheen-pitäjä, joka hänkin oli kaupungin
tukipylväitä, lausuen muun maailman tervetulleeksi Gloucesteriin ja
huomauttaen ohimennen, missä suhteessa Gloucester oli muuta maailmaa
etevämpi. Sitten hän siirtyi käsittelemään kaupungin merkittävyyttä
meri-elinkeinon harjottajana ja puhui siitä hinnasta, joka sen on
maksettava vuotuisesta sadostaan. Yleisö saisi myöhemmin kuulla
niitten nimet, jotka kaupunki viime vuoden aikana oli vainajina
menettänyt -- niiden lukumäärä oli sata ja seitsemäntoista. (Tässä
lesket suurensivat silmiään hiukan ja katsahtivat toisiinsa.)
Gloucester ei voinut kerskata mistään suurista teollisuus- tai
tehdaslaitoksista. Sen pojat tekivät työtä sillä palkalla, minkä meri
antoi, ja he tiesivät kaikki, ettei Georges- eivätkä Suuret matalikot
olleet mitään ruusukenttiä. Ainoa mitä maalla-olijat saattoivat
tehdä, oli leskien ja orpojen auttaminen; ja muutamien ylimalkaisten
huomautusten jälkeen hän käytti tilaisuutta kiittääkseen kaupungin
nimessä niitä, jotka niin yhteishyvää harrastavasti olivat
lupautuneet ottamaan osaa juhlaohjelman suoritukseen.
"Minua suututtaa nuo kerjäys-kohdat tuossa puheessa", murisi Disko.
"Se ei anna ihmisille oikeaa käsitystä meistä."
"Jolleivät ihmiset katso eteenpäin ja pane tallelle silloin kun
heillä on siihen tilaisuus", sanoi Salters, "niin on asiain luonnosta
lankeavaa, että heidän on kannettava häpeä. Ota tämä varotukseksi,
nuori mies. Rikkaus kestää ainoastaan hetken, jos tuhlailet sitä
ylellisyyksiin..."
"Mutta jos kadottaa kaikki -- ihan kaikki", sanoi Penn, "niin
mitä voi tehdä _silloin?_ Kerran minä" -- vetisen-siniset silmät
harhailivat ylös ja alas, ikäänkuin etsien jotain kiinnekohtaa
-- "kerran minä luin -- jostain kirjasta luullakseni -- eräästä
yliajetusta laivasta, josta kaikki hukkuivat -- paitsi yksi mies --
ja hän sanoi minulle..."
"Lörpötystä!" keskeytti Salters. "Lue vähemmän ja syö enemmän, Penn,
niin ansaitset paremmin palkkasi."
Harvey tunsi seisoessaan kalastajain väliin puserrettuna omituista
karmivaa, kihisevää väristystä, joka alkoi niskasta ja kulki pitkin
selkää jalkoihin asti. Lisäksi häntä vilutti, vaikka ilma oli
rasittavan kuuma.
"Tuo on varmaan se filadelfialainen näyttelijätär?" sanoi Disko
Troop, katsoa muikauttaen lavalle. "Olet kai järjestänyt sen kapteeni
Iresonin asian, vai kuinka, Harve? Sinähän tiedät syyn."
Nainen ei esittänyt "Iresonin ajomatkaa", vaan jonkunlaisen
runoelman, jossa puhuttiin Brixham-nimisestä kalastaja-satamasta ja
aluksista, jotka pyrkivät sitä kohti pimeänä myrsky-yönä, naisten
laittaessa rantasiltaman päähän merkkitulen kaikista esineistä, mitä
he vain käsiinsä saivat.
"He ottivat mummon peitteen, --
hän pyys' vain kiiruhtamaan;
he lapsen kätkyen veivät, --
laps' vaieten katseli vaan."
"Yhyy!" sanoi Dan, kurkistaen Pitkän Jackin olkapään ylitse. "Sepä
oli jotakin. Mutta kalliiksi se varmaan tuli."
"Viheliäinen juttu", virkkoi irlantilainen. "Huonosti valaistu
satama, Danny."
"-- -- -- -- --
väki tiennyt ei onneton,
ilovalkeanko he laati
vai hautausrovion."
Esiintyjän ihmeellinen ääni pani kuulijain sydänkielet väräjämään. Ja
kun hän esitti, kuinka aaltojen varaan joutuneet miehet viskautuivat
rannalle, toiset elävinä, toiset kuolleina, ja kuinka he kantoivat
ruumiit valkean hohteeseen, kysellen: "Lapsi, onko tämä isäsi?"
tai: "Vaimo, onko tämä miehesi?" niin saattoi kuulla liikutuksen
nyyhkäyksiä kaikkialta salista.
"Ja kun Brixhamin purret jälleen
käy myrskyjä uhmaamaan,
ne rakkauden myötään kantaa
valonhohteena purjeillaan."
Suosionosotukset hänen lopetettuaan supistuivat hyvin vähiin.
Naiset etsivät nenäliinojaan, ja miehistä tuijottivat useat kattoon
kiiltävin silmin.
"Hm", sanoi Salters; "tuon kuuleminen jossain teatterissa maksaisi
dollarin -- ehkä kaksikin. Joillakin saattaa olla sellaiseen varaa.
Minusta se tuntuu suoranaiselta rahanhaaskaukselta... No, mutta miten
kumman lailla kapteeni Bart Edwardes on päässyt ajautumaan tänne?"
"Ei auttanut pidätellä häntä", sanoi muuan takana oleva
eastportilainen. "Hän on runoilija, ja hän aikoo lausua oman runonsa.
Siinä puhutaan eräästä meidän puolen tapahtumasta."
Hän ei kertonut että kapteeni Bart Edwardes oli jo viitenä
vuonna peräkkäin ponnistellut saadakseen luvan esittää jonkun
omia sepitelmiään Gloucesterin muistojuhlassa. Huvitettuna
ja kyllästyneenä oli juhlatoimikunta vihdoin suostunut hänen
pyyntöönsä. Vanhuksen vaatimattomuus ja onnesta tuikkiva katsanto,
hänen astuessaan lavalle kaikkein parhaissa sunnuntaipukimissaan
voittivat puolelleen kuulijakunnan sydämet jo ennenkuin hän
oli ehtinyt avata suutaan. He kuuntelivat nurisematta loppuun
kolmekymmentäseitsemän kankeatekoista säkeistöä, joissa kuvailtiin
mahdollisimman perinpohjaisesti kuunari "Joan Haskenin" haaksirikkoa
Georges-matalikon luona vuoden 1867 ankarassa myrskyssä, ja kun hän
pääsi loppuun, kajahti yksimielinen mieltymyshuuto kautta koko salin.
Muuan kaukonäköinen bostonilainen sanomalehtireportteri
pujahti paikaltaan saadakseen täydellisen jäljennöksen
esitetystä kertomarunosta sekä haastattelun sen tekijästä,
joten tällä maailmalla ei enää ollut enempää tarjottavana
kapteeni Bart Edwardesille, entiselle valaanpyytäjälle,
laivanrakentajalle, kalastajalaivurille ja runoilijalle, hänen
seitsemännelläkymmenennellä kolmannella ikävuodellaan.
"Niin, siinä sitä voi sanoa olevan järkeä", sanoi eastportilainen.
"Minä olen tarkastellut tapahtumapaikkaa nuo hänen värsynsä käsissäni
ja voin todistaa että hän on esittänyt kaiken sellaisena kuin se on."
"Jollei tämä Dan tässä saisi kokoon parempaa parissa aamutunnissa,
niin hänelle sietäisi antaa selkään", sanoi Salters, joka katsoi
velvollisuudekseen puolustaa Massachusetts'in kunniaa. "En tahdo
kieltää ettei kapteeni Edwardes olisi jokseenkin näppärä kirjamies --
ollakseen Mainesta. Mutta kuitenkin..."
"Kyllä Salters-setä varmaan kuolee tällä matkalla. Ensimäinen
kohteliaisuus, minkä hän ikinä on minulle lausunut", hihitti Dan.
"Mutta mikä sinulla on, Harvey? Sinähän olet hiljaa kuin hiiri ja
naamasi on ihan vihertävä. Oletko kipeä?"
"En tiedä mikä minulla oikein on", vastasi Harvey. "Tuntuu kuin
sisälmykseni tuppaisivat pyrkimään ulos. Minua niin painostaa ja
puistattaa."
"Ruuansulatushäiriö varmaan. Sepä sattui ikävästi. Odotamme nimien
lukemista ja lähdemme sitten, niin voimme käyttää hyväksemme
vuorovettä."
Lesket -- useimmat sinä kesänä leskiksi tulleita -- jäykistivät
itsensä kuin ihmiset jotka odottavat tulevansa ammutuiksi paikalleen,
sillä he tiesivät mitä oli tulossa. Kesävieras-neitoset punaisine
ja sinisine puseroineen lakkasivat tirskumasta kapteeni Edwardesin
merkilliselle runolle ja katsoivat taakseen ihmetellen miksi kaikki
olivat niin hiljaa. Kalastajat työntäytyivät lähemmäksi, kun
Cheynen kanssa puhellut kaupungin virkamies nousi lavalle ja alkoi
lukea vainajien luetteloa, jaotellen ne kuukausittain. Edellisen
vuoden syyskuun hukkuneet olivat enimmäkseen yksinäisiä miehiä
ja muukalaisia, mutta hänen äänensä kajahteli hyvin kuuluvana
äänettömässä salissa:
_9:s päivä syyskuuta. Kuunari "Florrie Anderson" hukkunut koko
miehistöineen Georges-matalikon luona:_
_Reuben Pitman, laivuri, 50:n vuoden, naimaton, Main Street,
Gloucester_.
_Emil Olsen, 19:n, naimaton, 329 Hammond Street, Gloucester; kotoisin
Tanskasta_.
_Oscar Strandberg, naimaton, 28:n, Ruotsista_.
_Carl Strandberg, naimaton, 28:n, Main Street, Gloucester_.
_Pedro, luultavasti Madeirasta, naimaton, Keenen vierasmaja,
Gloucester_.
_Josef Welsh, alias Josef Wright, 30:n, St. John, Newfoundland_.
"Ei -- Augusty, Maine", keskeytti ääni ihmisjoukosta.
"Hän otti pestin, St. Johnissa", sanoi lukija, katsoen papereistaan.
"Tiedän sen, mutta hän oli kirjoilla Augustyssa. Minun veljenpoikani."
Lukija teki lyijykynällä oikaisun luettelon reunaan ja jatkoi:
_Sama kuunari, Charlie Ritchie, Liverpool, Nova Scotia, 33:n,
naimaton_.
_Albert May, 267 Rogers Street, Gloucester, 27:n, naimaton_.
_27:s päivä syyskuuta. Orvin Bollard, 30:n, naimisissa, hukkunut
veneessä Eastern Pointin kohdalla_.
Tämä laukaus sattui, sillä eräs leskistä hytkähti ja aukoi ja
puserteli käsiään. Rouva Cheyne, joka oli kuunnellut suurin silmin,
nytkäytti päätään ja nielaisi vaivalloisesti. Danin äiti, joka
istui muutamia paikkoja hänestä oikealle, näki ja kuuli sen ja
siirtyi joutuisasti hänen rinnalleen. Lukeminen jatkui. Tammikuun
ja helmikuun haaksirikkoihin ehdittyä laukauksia sateli tiheään, ja
lesket vetäisivät henkeä yhteenpuserrettujen hampaitten välitse.
_14:s päivä helmikuuta. Kuunari "Harry Randolph" menettänyt mastonsa
kotimatkalla Newfoundlandista; Asa Musie, naimisissa, 32:n, Main
Street, Gloucester, huuhtoutunut mereen kannelta_.
_23:s päivä helmikuuta. Kuunari "Gilbert Hope"; kadonnut jäljettömiin
veneessä, Robert Beavon, 29:n, naimisissa, kotoisin Pubnicosta, Nova
Scotiasta_.
Mutta hänen vaimonsa oli salissa. He kuulivat heikon parahduksen,
ikäänkuin jotain pientä eläintä olisi haavotettu. Se tukahtui
kuitenkin heti, ja nuori nainen horjui ulos salista. Hän oli
toivonut toivottomanakin, kuukausimääriä, koska jotkut veneissä
harhaan joutuneet ovat onnen kautta tulleet pelastetuiksi johonkin
ohikulkevaan suurempaan alukseen. Nyt hän oli saanut varmuuden, ja
Harvey saattoi nähdä katukäytävällä olevan poliisin kutsuvan hänelle
ajurin.
"Se maksaa viisikymmentä senttiä asemalle" -- alotti ajuri, mutta
poliisi kohotti kätensä -- "mutta minä ajan sinne kuitenkin. Astukaa
sisään vain. Kuulkaahan, Alf, ettehän ilmota minua ensi kerralla, jos
lyhtyni ei ole sytytetty -- niinhän?"
Salin ovi sulkeutui peittäen näkyvistä päivänpaisteisen
ulkoilma-läikän, ja Harveyn silmät kääntyivät jälleen lukijaan ja
hänen loppumattomaan luetteloonsa.
_19:s päivä huhtikuuta. Kuunari "Mamie Douglas" hukkunut Suurilla
matalikoilla koko miehistöineen_.
_Edvard Canton, laivuri, 43:n, naimisissa, Gloucesterista_.
_D. Hawkins, alias Williams, 34:n, naimisissa, Shelbournesta, Nova
Scotiasta_.
_G. W. Clay, neekeri, 28:n, naimisissa, Gloucesterista_.
Ja niin edelleen, yhä edelleen. Harvey tunsi kurkussaan kuin suuria
paloja, joita hän ei saanut painumaan alas, ja hänen vatsansa
muistutti hänelle sitä päivää, jolloin hän putosi höyrylaivan
kannelta.
_10:s päivä toukokuuta. Kuunari 'Täällä Ollaan'_ (veri kihisi
joka puolella hänen ihossaan). _Otto Svendson, 20:n, naimaton,
Gloucesterista, huuhtoutunut mereen_.
Jälleen kuului tukahdutettu, vihlaiseva huuto jostakin salin
takaosasta.
"Hänen ei olisi pitänyt tulla. Hänen ei olisi pitänyt tulla", sanoi
Pitkä Jack säälien.
"Älä töllötä noin, Harve", murahti Dan. Harvey kuuli sen, mutta
sitten musteni kaikki hänen silmissään tulihyrrien sekaiseksi
pimeydeksi. Disko kumartui eteenpäin ja puhui jotain vaimolleen,
joka istui rouva Cheynen vieressä toinen käsi kiedottuna hänen
vyötäisilleen ja pidellen toisella hänen haparoivia, nytkähteleviä,
sormuksin koristettuja käsiään.
"Painakaa päänne alas -- aivan alas!" kuiskutti rouva Troop. "Se
menee ohi tuossa tuokiossa."
"Minä en vo-oi! En sa-aata! Oi, antakaa minun -- --" änkytti rouva
Cheyne tajuamatta ollenkaan mitä puhui.
"Teidän täytyy", toisti rouva Troop. "Teidän poikanne on juuri
pyörtynyt tainnottomaksi. Sellaista sattuu muutamille, kun he ovat
kasvuiässä. Haluatte kaiketi mennä hoitamaan häntä? Tältä puolelta
voimme päästä ulos. Älkää hätäilkö. Tulkaa vain minun perässäni. Mitä
nyt turhia, rouva kulta, olemmehan me naisia molemmat, ja meidän on
hoidettava miesväkeämme. Tulkaa!"
Koko "Täällä Ollaan" kuunarin miehistö lähti mukaan tunkeutuen
väkijoukon läpi henkivartiona, ja hyvin kalpea ja järkyttynyt oli se
Harvey, jonka he laskivat eteishuoneen penkille.
"Tulee äitiinsä", oli rouva Troopin ainoa huomautus rouva Cheynen
kumartuessa poikansa yli.
"Kuinka saatoit luullakaan hänen voivan kestää sellaista?" huudahti
hän nuhtelevasti Cheynelle, joka ei ollut virkkanut mitään. "Se oli
kauheaa -- kauheaa! Meidän ei olisi pitänyt tulia. Se on pahaa ja
julmaa! Se -- se ei ole oikein! Minkätähden he eivät voineet panna
noita asioita sanomalehtiin, joihin ne oikeastaan kuuluvat? Tuntuuko
paremmalta nyt, lapsi-kulta?"
Tämä saattoi Harveyn häpeämään, kuten luonnollista oli. "Kyllä minä
voin aivan hyvin jo", sanoi hän, hapuillen jaloilleen katkonaisesti
naurahtaen. "Se varmaan tuli jostain, jota olen syönyt aamiaisella."
"Kahvista ehkä", sanoi Cheyne, jonka kasvot olivat tiukoilla
uurteilla, ikäänkuin ne olisivat olleet pronssista muovaillut. "Emme
palaa enää sisälle."
"Taitaa olla samantekevä, jos lähdemme heti rantaan", sanoi Disko.
"On kovin ummehtunutta tuolla sisällä dagojen joukossa, ja raitis
ilma virkistää rouva Cheyneä." ["Dagoiksi" nimittävät merimiehet
kaikkia portugalilaista, espanjalaista tai italialaista syntyperää
olevia.]
Harvey ilmotti ettei hän ollut koskaan eläessään voinut sen paremmin;
mutta vasta sitten kun hän näki kuunarin "Täällä Ollaan" Wouvermanin
telakan luona puhtoisena ja siistiksi siveltynä, hävisi hänen
epämieluisa tunteensa omituisen ylpeyden ja kaihomielen sekotukseen.
Toiset ihmiset -- kesävieraat ja sen sellaiset -- soutelivat
huvikseen pikku veneillä tai katselivat merta rantalaiturin päästä,
mutta hän ymmärsi asioita syvemmältä -- enemmän asioita kuin hän
jaksoi pitää ajatuksissaan. Sittenkin olisi häntä miltei haluttanut
istua ja itkeä sitä, että tuo pikku kuunari nyt oli lähdössä pois.
Rouva Cheyne itkikin joka askeleella heidän mennessään satamaan,
lausuen mitä merkillisimpiä ajatuksia rouva Troopille, joka hyvitteli
häntä kuin pikku lasta, niin että Dan, jota ei oltu siten hyvitelty
sitten kuin kuusivuotiaana, vihelsi ääneen.
Ja sitten vanha miehistö -- Harvey oli mielestään merimiesten
vanhimpia -- laskeutui vanhaan kuunariin kuluneitten pyynti veneitten
keskelle, jonka jälkeen Harvey päästi irti peräkiinnikkeen laiturin
päästä ja he työnsivät aluksen käsillään liukumaan laiturin sivua
pitkin. Jokainen halusi sanoa niin paljon, ettei kukaan saanut
sanotuksi mitään erikoista. Harvey pyysi Dania pitämään huolta
Salters-sedän saappaista ja Pennin veneen-ankkurista, ja Pitkä Jack
kehotti Harveyta muistamaan hänen opetuksiaan merimies-taidossa;
mutta leikinlasku menetti voimansa noitten molempien naisten
läsnäollessa; ja vaikea onkin olla sukkela silloin kun vihreä
satamanvesi levenee levenemistään ystävyksien välillä.
"Ylös halkaisija ja keulapurje!" huusi Disko asettuen ruorirattaan
ääreen, kun tuuli alkoi ottaa purjeisiin. "Tapaamme toiste, Harve.
Taidanpa usein tulla muistelemaan sinua ja teikäläisiä."
Sitten alus liukui kuulomatkan ulkopuolelle, ja he istuutuivat
katselemaan sen etenemistä. Ja yhä rouva Cheyne itki.
"Kas niin, kilttiseni", sanoi rouva Troop; "olemmehan me molemmat
naisia. Kyllä mielenne keventyy kun saatte itkeä oikein sydämenne
pohjasta. Vaikka Jumala tietää että minulle siitä ei ole koskaan
ollut mitään hyvää; mutta hän tietää myös että minulla on ollut
syytäkin itkeä!"
Muutamia vuosia myöhemmin ja toisessa päässä Amerikkaa käveli eräs
nuori mies pitkin merisumusta harmaata, tuulille altista katua, jota
reunustivat kallisarvoiset, puusta kiveä jäljitellen rakennetut
talot. Hänen seisoessaan taotusta raudasta valmistetun ristikkoportin
edessä tuli paikalle hevosella ratsastaen -- ja tuhannen dollarin
hevoseksi se olisi ollut halpa -- toinen nuori mies. Ja heidän
välilleen sukeutui seuraava keskustelu:
"No hei, Dan!"
"Heipä hei, Harve!"
"Mitäs sinulle kuuluu?"
"No, minun pitäisi tehdä tämä matkani noin niinkuin aliperämiehenä.
Etkö sinä jo pian ole päässyt siitä siunatusta opistostasi?"
"Sinne päinhän se alkaa olla menossa. Voit arvata, että Leland
Stanfordin yliopistossa on eri oppimäärät kuin kuunarilla 'Täällä
Ollaan'; mutta ensi syksynä minä aion antautua liikehommiin oikein
vakituisesti."
"Meidän laivojammeko johtamaan?"
"No mitäpäs muuta. Odotahan vain, kun minä pääsen sinua
kovistelemaan, Dan. Minä aion panna tuon vanhan linjan polvilleen
huutamaan armoa, kun otan sen käsiini."
"Se ei minua pahastikaan peloita", sanoi Dan veljellisesti
virnistäen, samalla kun Harvey laskeutui hevosen seljästä ja kysyi
aikoiko hän tulla sisään.
"Siinä mielessä minä nostin ankkurin; mutta kuulehan, onko tohtori
jossain täällä lähettyvillä? Minä hukutan sen hupsun neekerin vielä
jonain päivänä niine vietävän ennustuksineen."
Kuului matalaa, voitonriemuista naurunkihitystä, ja entinen kuunarin
kokki astui esiin sumusta ottaakseen hevosen suitset. Hän ei koskaan
sallinut kenenkään muun toimittaa palveluksia Harveylle.
"Sakeaa kuin matalikoilla vai kuinka, tohtori?" sanoi Dan
suostutellen.
Mutta sysimusta kelttiläinen kaukonäkijä ei katsonut
soveliaaksi vastata, ennenkuin oli taputtanut Dania olalle ja
kahdennenkymmenennen kerran raakkunut hänen korvaansa vanhan
ennustuksensa:
"Herra -- palvelija. Palvelija -- herra", sanoi hän. "Muistathan, Dan
Troop, mitä sanoin? Silloin kuunarilla?"
"No niin, en tahdo väittää etteivät asiat jokseenkin siltä näyttäisi
nykyään", sanoi Dan. "Mutta 'Täällä Ollaan' oli kelpo alus, ja
useammassa kuin yhdessä suhteessa minä saan kiittää sitä paljosta --
sitä ja isää."
"Minä myös", virkkoi Harvey Cheyne.