Ei koskaan mene Harveyn mielestä se näky, joka avautui hänen eteensä
sinä aamuna. Aurinko oli juuri erkautunut taivaanrannasta, jota he
eivät olleet nähneet lähes viikkoon, ja sen matalat, punertavat
säteet osuivat kolmen ankkuroidun kuunarilaivaston purjeisiin --
laivastoista oli yksi pohjoisessa, yksi lännessä ja yksi etelässä.
Siellä oli varmaankin lähes sata alusta, jokaista mahdollista
tekotapaa ja rakennetta, ulompana erillään muista raakataklauksella
varustettu ranskalainen, kaikki kumarrellen ja niiaillen toisilleen.
Jokaisesta aluksesta oli veneitä lähdössä vesille kuin mehiläisiä
pesästään; ja huutojen kajahtelu, köysien ja pylpyräin kalina ja
airojen loiskina kantautui peninkulmittain yli vellovan vedenpinnan.
Auringon kohotessa korkeammalle muuttuivat purjeet monen värisiksi
-- mustiksi, himmeänharmaiksi ja valkoisiksi, ja yhä uusia aluksia
ilmestyi esiin etelän ilmalla häämöttävän sumun seasta.
Veneet kokoutuivat rypäisiin, erkanivat, muuttivat uuteen
järjestykseen ja hajautuivat taaskin, mutta kaikki pyrkivät samaan
suuntaan; ja miehet huutelivat, viheltelivät ja lauloivat, ja
vedenpinta oli kirjavana aluksista heitetyistä roskista.
"Se on kaupunki", sanoi Harvey. "Disko oli oikeassa. Se on todellakin
kaupunki."
"Olen nähnyt pienempiäkin", sanoi Disko. "Täällä on kaikkiaan
tuhatkunta miestä. Ja tuolla on Neitsyt." Hän viittasi tyhjään
paikkaan, missä vihertävällä vedenpinnalla ei ollut yhtään venettä.
"Täällä Ollaan" kaarratti pohjoisen laivueen liepeitse, Diskon
huiskuttaessa kättään toiselle tuttavalle toisensa jälkeen, ja sitten
se ankkuroi yhtä sulavasti kuin kilpapurjehdus-alus purjehduskauden
päättyessä. Matalikko-alukset sivuuttavat äänettöminä taidokkaasti
suoritetun liikkeen, mutta poropeukalo saa osakseen ivahuutoja pitkin
koko linjaa.
"Juuri parhaaseen aikaan täkykalalle", huudettiin "Mary Chiltonista".
"Onko suola kohta kosteana?" kysyttiin "King Philipistä".
"Hei, Tom Platt! Tuletko illalliselle tänään?" sanottiin "Henry
Clay'stä"; ja siihen tapaan kysymykset ja vastaukset risteilivät
aluksesta toiseen. Miehet olivat tavanneet toisiaan jo aikaisemmin,
liikkuessaan pyyntiveneillä sumussa, eikä mikään paikka ole niin
otollinen juorujen kulkemiselle kuin matalikkolaivasto. Heillä
tuntui kaikilla olevan tietona Harveyn pelastuminen, ja he kysyivät
oliko hän jo suolansa arvoinen. Nuoret pojat kompailivat Danin
kanssa, jolla myös oli sukkela kieli ja joka kyseli heidän vointiaan
käyttäen heidän kaupunkilaisliikanimiään, joista tiesi heidän
vähimmän pitävän. Manuelin kanssa lavertelivat hänen maanmiehensä
omalla kielellään, ja vähäpuheisen kokinkin nähtiin ratsastavan
halkaisijapuomilla huutelemassa gaelinkielellä tuttavalleen, joka
oli yhtä musta kuin hän itsekin. Kun he olivat varustaneet poijulla
ankkuriköytensä -- Neitsyen seutu on kauttaaltaan kallioista
pohjaa, ja huolettomuus merkitsee ankkuriköyden poikkihankautumisen
ja ajelulle joutumisen vaaraa -- kun he siis olivat varustaneet
poijulla ankkuriköytensä, lähtivät heidänkin veneensä liikkeelle
liittyäkseen noin peninkulman päässä ankkurissa olevaan veneparveen.
Kuunarit keinuivat ja nuokkuivat turvallisen välimatkan päässä kuin
lapsukaisiaan vartioivat ankkaemot, ja veneet käyttäytyivät kuin
vallattomat ankanpoikaset.
Kun he sekaantuivat hälisevään parveen, missä veneet kolahtelivat
toisiinsa, Harveyn korvat kihisivät hänen soututapaansa kohdistuvista
huomautuksista. Hänen ympärillään sateli sanoja kaikilla Labradorin
ja Long Islandin välillä tavattavilla kielimurteilla, portugalin
kieltä, napolilaismurretta, lingua francaa, ranskaa ja gaelinkieltä
myöten, laulujen ja hoilauksien ja uusien voimasanojen säestäminä,
ja hän tuntui olevan niitten kaikkien maalitauluna. Ensi kertaa
eläessään hän tunsi itseään ujostuttavan -- ehkä hänen kuunarin
miehistön pienessä piirissä viettämänsä pitkä aika oli siihen syynä
-- kun hän näki nuo monet kymmenet hurjat kasvot, jotka nousivat
ja laskivat pienen keinuvan aluksen mukana. Laakea, henkäillen
kohoileva maininki, noin kolmesataa syltää laaksosta laelle,
kohotti aika-ajoin rauhallisesti hartioilleen eriväristen veneitten
ketjun. Ne kuvastuivat tuokion omituisena reunuskuvasarjana taivaan
rajaviivaa vasten, niissä olevien miehien viittoessa ja huhuillessa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä nuo avonaiset suut, huitovat käsivarret
ja paljaat rinnat taas hävisivät, jonka jälkeen toisen mainingin
tullessa kohosi ylös aivan erinäköinen ihmiskuva-sarja, muistuttaen
paperikuvia lasten leikkinäyttämöllä. Harvey katseli ihmeissään. "Ole
varuillasi!" sanoi Dan heiluttaen lippoa. "Kun minä käsken sinun
lipota, niin lippoa. Täkykalat saattavat parveilla milloin hyvänsä
tästä puolin. Minne laskemme, Tom Platt?"
Työnnellen, puskien ja hinaten, tervehtien vanhoja ystäviä yhtäällä
ja varottaen vanhoja vihamiehiä toisaalla ohjasi eskaaderinpäällikkö
Tom Platt pienen laivastonsa kunnialla yleisen tungoksen alapuolelle,
ja heti alkoi kolme tai neljä miestä hinata ylös ankkureitaan
aikoen siirtyä heidän alapuolelleen. Mutta silloin remahti valtava
naurunrähäkkä, kun eräs vene syöksähti paikaltaan tavattomalla
vauhdilla, siinä olevan miehen kiskoessa hurjasti ankkuriköydestä.
"Päästä köysi löysälle!" huusi parikymmentä ääntä. "Anna sen pudistaa
se irti."
"Mitä se on?" kysyi Harvey veneen viilettäessä etelää kohti. "Eikö se
ole ankkurissa, mitä?"
"Ankkurissa -- kyllä, mutta sen pohjataklaus on vähän epävakainen",
sanoi Dan nauraen. "Valas on sekaantunut siihen... Lippoa, Harve! Nyt
ne tulevat!"
Vedenpinta heidän ympärillään sumeni ja tummeni ja kähertyi sitten
tiheäksi hopeavälkkeisten pikku kalojen kuuroksi, ja noin puolensadan
sylen laajuisella alalla alkoivat turskat hyppiä kuin lohet keväällä;
turskien takaa näkyi taasen kolme tai neljä leveää harmaanmustaa
selkää, jotka poreita synnyttäen halkoivat vettä.
Silloin joka mies huusi ja koetti hinata ylös ankkuriaan päästäkseen
parveen käsiksi, sekotti naapurinsa siiman, purki sydäntään
häiritsijöilleen, ammensi vimmatusti lipollaan ja kirkui varotuksia
ja neuvoja tovereilleen, vedenpinnan sihistessä kuin vasta-avattu
soodavesipullo ja turskien, miesten ja valaitten hyökätessä yksin
tuumin onnettomien täkykalojen kimppuun. Harvey oli vähällä horjahtaa
yli laidan Danin lipon varren kolhauksesta. Mutta kaiken tämän
metelinkin keskellä hän huomasi ja painoi muistiinsa valaan häijyn,
päättäväisen, sirkuselefanttia jollakin tavoin muistuttavan pienen
silmän katseen, sen kiitäessä melkein vedenpinnan tasalla ja, kuten
hän väitti, vilkuttaessa hänelle silmää. Kolmen veneen ankkuriköydet
joutuivat näiden häikäilemättömien aavanmeren ajometsästäjien
sotkettaviksi, ja ne saivat kulkea näitten hevostensa vetäminä puoli
peninkulmaa ennenkuin nämä pudistivat köyden irralleen.
Sitten pikkukalain parvi siirtyi pois, ja viiden minuutin kuluttua
ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin painolyijyjen loiskahtelua
veteen, turskien sätkintää ja nuijien muksahtelua miesten
tainnuttaessa niitä. Se oli ihmeellistä pyyntiä. Harvey saattoi
nähdä kuinka alhaalla vedessä välähtelevät turskat uivat verkalleen
laumoissa, tarttuen koukkuihin yhtä vääjäämättä kuin uivatkin.
Matalikkolaki kieltää jyrkästi käyttämästä useampaa kuin yhtä koukkua
samassa siimassa silloin kun veneet ovat Neitsytmatalikolla tai
Itäisillä särkillä; mutta niin liki toisiaan olivat veneet, että
yksikoukkuisetkin siimat sekaantuivat, ja Harvey joutui ennen pitkää
kiihkeään kiistaan lauhkean, parrakkaan newfoundlandilaisen kanssa
toisella puolella ja kiljuvan portugalilaisen kanssa toisella.
Pahempaa kuin konsaan siimojen sekaantuminen, oli ankkuriköysien
sotkulle joutuminen veden alla. Kukin oli ankkuroinut mihin katsoi
sopivaksi, ajelehtien ja soudellen kiinnekohtansa ympärillä. Kun
kalat alkoivat syödä laimeammin, tahtoi jokainen nostaa ankkurinsa ja
siirtyä paremmalle paikalle; mutta joka kolmas mies näki veneköytensä
olevan tiukasti sekaannuksissa neljän tai viiden lähinnäolevan köyden
kanssa. Toisen veneköyden katkaiseminen on kuvaamattoman törkeä rikos
matalikoilla; kuitenkin sitä tehtiin, tekijän ilmi joutumatta, kolme
tai neljä kertaa sinä päivänä. Tom Platt sai kiinni erään Mainen
miehen itse teosta ja iski hänet airolla veneen laidan yli veteen,
ja Manuel kohteli erästä omaa maanmiestään samalla tavalla. Mutta
Harveyn ankkuriköysi katkaistiin ja samoin Pennin, ja heidän veneensä
muutettiin apuveneiksi kuljettamaan kaloja kuunariin sitä mukaa kuin
toiset veneet täyttyivät. Täkykalat parveilivat vielä toisen kerran
illansuussa, jolloin hurja meteli uusiintui; ja hämärän tullen he
soutivat kaikki laivalle perkatakseen karsinan laitaan kiinnitettyjen
öljylamppujen valossa.
Kaloja oli suunnaton kasa, ja he nukkuivat kesken perkkaustaan.
Seuraavana päivänä muutamat veneet pyydystivät Neitsytsärkän huipun
kohdalla, ja Harvey, joka oli joukossa, katseli kuulakkaan veden läpi
tuota yksinäistä kalliota, joka kohoaa kahdenkymmenen jalan päähän
vedenpinnasta, niin että voi nähdä sen pinnalla kasvavat levätkin.
Turskia oli siellä epälukuisin, liikehtien vakavan verkkaisesti
nahkamaisten levälehvien yllä. Kun ne söivät, söivät ne kaikki
yhtäaikaa, ja samalla tavalla ne lakkasivat. Puolenpäivän tienoissa
oli joutilas aika, ja miehet alkoivat etsiä ajanvietettä. Dan huomasi
ensimäiseksi "Pragin Toivon", joka juuri oli saapunut, ja kun sen
veneet liittyivät toisten joukkoon, tervehdittiin niitä kysymyksellä;
"Kuka on keljuin mies laivastossa?"
Kolmesataa ääntä vastasi raikkaasti: "Nick Bra-ady." Se kajahti kuin
urkumessu.
"Kuka varasti lampunsydämet?" Tämä oli Danin avustus.
"Nick Bra-ady", veisattiin veneistä.
"Kuka keitti velliä suolatuista syöteistä?" Tämä oli joku tuntematon
panettelija neljännespeninkulman päässä.
Taas sama raikas kuoro. Brady ei itse asiassa ollut mitenkään
erityisemmin halpamainen, mutta hänellä oli sellainen maine, ja
laivasto käytti sitä hyväkseen parhaansa mukaan. Sitten he keksivät
erään Truron aluksen, joka kuusi vuotta aikaisemmin oli todistettu
vikapääksi viisi- tai kuusikoukkuisen siiman käyttämiseen Itäisillä
särkillä -- "scrowger'iksi" he tuollaista kapinetta nimittivät.
Mies oli luonnollisesti saanut nimekseen "Scrowger-Jim"; ja vaikka
hän siitä pitäen oli piilotellut Georges-matalikoilla, tapasi hän
kunniansa täällä odottamassa häntä täydessä loistossaan. He alkoivat
julistaa sitä jonkinlaisessa sähikäiskuorossa: "Jim! Oo Jim! Jim!
Oo Jim! Sssscrowger-Jim!" Tämä oli jokaisesta hauskaa. Ja kun
muuan runollinen beverlyläinen lauloi "Carrie Pitmanin" ankkurista
tekemänsä pilkkalaulun -- hän oli muovaillut sitä koko päivän ja
puhunut siitä jo viikkokausia -- tunsi veneseurue itsensä kerrassaan
onnelliseksi. Sitten heidän täyty kysyä samalta beverlyläiseltä,
kuinka hänen papuvaransa riittivät, sillä runoilijoillekaan ei
kaikki saa käydä mieltä myöten. Jokainen kuunari ja melkein
joka mieskin tuli vuorostaan pilan esineeksi. Jos oli jossakin
huolimaton tai siivoton kokki, niin veneseurue lauloi hänestä ja
hänen ruuistaan. Jos jokin kuunari oli kelvottomaksi havaittu, sai
laivasto kuulla sen juurta jaksain. Jos joku mies oli varastanut
tupakkaa ruokakumppaniltaan, mainittiin hänet kokouksessa nimeltään.
Diskon erehtymättömät arvostelut, Pitkän Jackin jo vuosia sitten
myömä kuorma-alus, Danin mielitietty (voi Danin kiukkua silloin!),
Pennin huono onni veneen-ankkurien suhteen, Saltersin mielipiteet
lannotuskysymyksestä, Manuelin pienet harha-askeleet hyveen
tieltä maissa ollessaan ja Harveyn naismainen airojen käsittely
-- kaikki tuotiin julki; ja kun sumu laskeutui heidän ympärilleen
hopeanvalkoisina lakanoina taakse jääneen auringon hohteessa,
kajahtelivat äänet ikäänkuin näkymätön tuomarijoukko olisi lausunut
tuomioitaan.
Veneet liikuskelivat ja kalastivat ja jupakoivat, kunnes suurehko
aallonvyöry kulki yli matalikon. Silloin veneet erkanivat kauemmaksi
toisistaan, jotteivät murskaisi laitojaan, ja joku huusi että
jos vyöryjä jatkuisi, niin Neitsyt puhkeisi. Muuan arkailematon
galwaylainen veljenpoikineen väitti sitä perättömäksi, hinasi ylös
ankkurinsa ja souti ihan kallion kohdalle. Monet äänet huusivat
heitä tulemaan pois, toisten taasen yllyttäessä heitä pitkittämään.
Kun sileälakiset vyöryt liukuivat etelää kohti, nostivat ne veneen
korkealle ja yhä korkeammalle sumussa ja pudottivat sen sitten
likaisen-väriseen, pyörteiseen, häränsilmäiseen aallonlaaksoon,
missä se kieppui ankkurinsa ympäri jalan tai parin päässä piilossa
olevasta kalliosta. Se oli leikkimistä kuoleman kanssa vain
urheuttaan näyttääkseen, ja toiset veneet katselivat sitä painostavan
äänettömyyden vallitessa, kunnes Pitkä Jack souti maanmiestensä
taakse ja tyvenesti leikkasi poikki heidän ankkuriköytensä.
"Ettekö kuule sen kolahtelevan?" huusi hän. "Soutakaa henkenne
edestä! Soutakaa!"
Miehet kiroilivat ja yrittivät väittää vastaan, kun vene ajautui
irralleen; mutta seuraava vyöry pysähtyi hiukan, ikäänkuin ihminen
mattoon kompastuessaan. Kuului syvä nyyhkytys ja vahveneva kohina, ja
Neitsyt viskasi ylös muutamia kymmeniä neliösyltiä vaahtoavaa vettä,
joka kuohui valkoisena, raivoavana ja kammottavana matalan pohjan
yläpuolella. Silloin kaikkien veneitten miehet kovasti ylistivät
Pitkää Jackia, ja galwaylaiset tukkivat suunsa.
"Eikö se ole komeaa?" sanoi Dan, pyörähdellen kuin hylkeenpoikanen
kotikivellään. "Se puhkeaa tästä lähtien kerran joka puolen tunnin
aikana, jolleivät vyöryt kovasti suurene. Mikä on sen säännöllinen
aika, silloin kun se on toiminnassaan, Tom Platt?"
"Kerran joka viidestoista minuutti, täsmälleen. Harve, sinä olet
nähnyt matalikkojen suurimman merkillisyyden; ja ilman Pitkää Jackia
olisit saanut nähdä parin miehen lopun vielä lisäksi."
Iloista hälinää kuului siltä suunnalta, missä sumu oli tiheimpänä ja
kuunarit soittivat kellojaan. Iso parkki pisti varovasti kuononsa
esiin sumusta, ja irlantilaiset ottivat sen vastaan huudellen: "Tule
tänne vain, kultaseni!"
"Onko se ranskalainen?" kysyi Harvey.
"Eikö sinulla ole silmiä? Sehän on baltimorelainen, joka kulkee
pelossa ja vapistuksessa", sanoi Dan. "Nyt me hassutamme sitä niin
että tikut lähtevät. Luulen että sen laivuri kohtaa ensi kerran
kalastajalaivaston tällaisissa oloissa."
Se oli musta, eloisa kahdeksansadan tonnin alus. Sen isopurje
oli sidottu lämsällä ja märssypurje lepatti epäröiden vähäisessä
tuulenhengessä. Parkki on naisellisin kaikista meren tyttäristä, ja
tämä kookas, empivä olento valkoiseksi ja kullanväriseksi maalattuine
keulakuvineen muistutti ilmielävästi hämmentynyttä naista, joka
hiukan kohottaa helmuksiaan mennäkseen rapakoisen kadun poikki
häijyjen poikanaskalien ilkkuessa ympärillä. Aluksen tilanne olikin
hyvin suuressa määrässä samanlainen. Se tiesi olevansa jossakin
Neitsyen lähistöllä, oli kuullut sen kohinan ja kulki sen vuoksi
varovasti kysellen tietään. Tässä on pieni osa siitä mitä se sai
kuulla pieniltä keikkuvilta veneiltä:
"Neitsytkö? Mitä te puhutte? Tämähän on Le Have sunnuntai-aamuna.
Menkää kotiin ja nukkukaa päänne selväksi."
"Menkää kotiin ja sanokaa että mekin tulemme."
Kun parkin perä keinahtaen ja loiskahtaen painui aallonpohjaan,
huusi puolikymmentä ääntä kuin yhdestä suusta: "Haaa -- nyt se iskee
kariin!"
"Tiukkaan ylös! Tiukkaan ylös henkenne tähden! Te olette juuri
kohdalla nyt."
"Alas! Tarkkaan alas! Antakaa mennä täyttä päätä!"
"Kaikki miehet pumpuille!"
"Alas halkaisija, ja sauvokaa!"
Tällöin laivuri menetti malttinsa ja sanoi mitä hän ajatteli. Heti
paikalla keskeyttivät miehet pyynnin vastatakseen hänelle, ja hän
sai kuulla monta merkillistä seikkaa aluksestaan ja sen lähimmästä
satamasta. He kysyivät häneltä oliko hän vakuutuksessa, ja mistä hän
oli varastanut ankkurinsa, koska, he sanoivat, se kuului "Carrie
Pitmanille"; he kutsuivat hänen alustaan mutaproomuksi ja syyttivät
että hän penkoo pohjaliejua ja säikyttää kalat pois; he tarjoutuivat
hinaamaan häntä ja lähettämään laskun hänen eukolleen; ja muuan
uskalias nuorukainen pujahti melkein peräpeilin alle, läimäytti sitä
kämmenellään ja kiljaisi: "Nous' ylös, Buck!"
Kokki tyhjensi tuhkapannun hänen päälleen, ja hän vastasi
turskanpäillä. Parkin miehistö heitteli pieniä tulisia hiiliä
keittiön-uunistaan, ja veneissä-olijat uhkasivat tulla laivaan
ja panna siinä toimeen "typistyksiä". He olisivat viipymättä
varottaneet, jos laiva olisi ollut todellisessa vaarassa, mutta
kun he tiesivät sen turvallisesti sivuuttaneen Neitsyen, niin he
käyttivät tilaisuutta parhaaksensa. Hauskuus meni pilalle, kun kari
kuohui uudelleen puolen peninkulman päässä tuulen päällä, ja kiusattu
parkki nosti kaiken mikä vain otti tuulta ja laski tiehensä; mutta
venelaivue tunsi että kunnia oli jäänyt heille.
Koko seuraavan yön Neitsyt kohisi kumeasti, ja aamulla Harvey näki
meren lainehtivan äreänä ja kuohupäisenä ja laivaston odottavan
johtavaa merkinantoa häälyvin mastoin. Ei ainoatakaan venettä
laskettu vesille ennenkuin kello kymmenen, jolloin Jerauldin
veljekset "Päivän Silmästä" olematonta tyventymistä kuvitellen
antoivat esimerkin. Minuutin kuluttua puolet veneistä olivat
ulkona ja poukkuilivat kähärtyvillä vyöryillä, mutta Troop piti
oman miehistönsä perkkuutyössä. Hän ei nähnyt mitään järkeä
uhkayrityksissä; ja kun myrsky kiihtyi iltapuolella, saivat he
tyytyväisyydekseen ottaa vastaan likomärkiä vieraita, jotka kiittivät
kun pääsivät johonkaan suojaan ärjyvältä myrskyltä. Pojat seisoivat
venetalojen luona lyhdyt kädessä, miehet valmiina hinaamaan,
tähystellen merelle jonkun suuren hyökyaallon tulon varalta, joka
saisi heidät heittämään kaiken muun ja pitämään kiinni epätoivon
voimalla säilyttääkseen henkensä. Pimeästä kuului aina aika-ajoin
huuto: "Vene! Vene!" He kiinnittivät nostotaljat, hinasivat kannelle
läpimärän miehen ja puoliupoksissa olevan veneen; tätä he tekivät
kunnes kuunarin kansi oli täynnään venepinoja ja kojut täynnä miehiä.
Viisi kertaa Harvey ja Dan vahtivuorollaan syöksyivät puomiin
köytetyn etumaston kahvelin kimppuun ja tarrautuivat käsin, jaloin
ja hampain kiinni puihin ja köysiin ja lionneeseen purjevaatteeseen,
kun suuri aalto täytti kannen. Muuan vene paiskautui säpäleiksi ja
aallot viskasivat miehen pää edellä kannelle, niin että otsaan tuli
ammottava haava; ja aamunkoitteessa, kun riehuvien aaltojen harjat
kauttaaltaan hohtivat valkoisina, raahautui muuan mies kannelle
sinertävänä, kauhun leima kasvoillaan ja taittunein käsivarsin,
kysyen veljeään. Seitsemän ylimääräistä suuta oli aamiaisella: eräs
ruotsalainen, eräs chathamilainen laivuri, eräs Mainen Hancockista
oleva poika, muuan duxburyläinen ja kolme Provincetownin miestä.
Seuraavana päivänä oli yleinen lajittelu laivaston kesken, ja vaikka
ei kukaan virkkanut mitään, söivät kaikki paremmalla ruokahalulla,
kun alus toisensa jälkeen ilmotti täyden miehistön olevan laivalla.
Ainoastaan pari portugalilaista ja muuan vanha mies Gloucesterista
olivat hukkuneet, mutta monet olivat haavottuneet tai saaneet
ruhjevammoja; ja kahdelta kuunarilta oli katkennut ankkuriköysi
ja ne olivat ajautuneet eteläänpäin kolmen päivän purjehdusmatkan
päähän. Eräällä ranskalaisella aluksella kuoli mies -- se oli sama
parkki, jonka kanssa "Täällä Ollaan" oli tehnyt tupakankauppaa. Alus
lähti hiljaa liikkeelle eräänä kosteana, kelmeänä aamuna, siirtyi
paikalle jossa oli syvää vettä, purjeitten riippuessa velttoina
kaiken aikaa, ja Harvey näki hautaustoimituksen Diskon kiikarilla.
Se oli yksinkertainen: pitkulainen käärö vain solautettiin yli
laidan. Heillä ei näyttänyt olevan mitään juhlamenoja, mutta illalla
aluksen maatessa ankkurissa Harvey kuuli tähtituikkeisen mustan veden
yli heidän laulavan jotain, joka kuulosti virreltä. Se kulki hyvin
verkkaiseen tahtiin näillä sanoilla:
"_La brigantine_ (Jo pursi kääntyy
_qui va tourner_ ja keinahtaa,
_roule et s'incline_ se kohta kauas
_pour m'e trainer_. mun kuljettaa.
_Oh, Vierge Marie_, Oi Neitsyt Pyhä,
_pour moi priez Dieu!_ suo armosi!
_Adieu, patrie_; Oi synnyinmaani,
_Quebec, adieu_!" jää hyvästi!)
Tom Platt kävi laivalla, koska, kuten hän sanoi, vainaja oli hänen
vapaamuurari-veljensä. Saatiin tietää että aalto oli pusertanut
mies-paran taivuksiin kokkapuun tyveä vasten ja taittanut hänen
selkänsä. Tieto levisi kuin kulovalkea, sillä laivan miehet pitivät
vastoin yleistä tapaa huutokaupan vainajan kapineille -- hänellä
ei ollut ketään sukulaisia St. Malossa tai Miquelonissa --, ja
kaikki tavarat oli levitetty kajuutan katolle, punaisesta, kudotusta
lakista tuppipuukolla varustettuun nahkavyöhön asti. Dan ja Harvey
olivat "Hattie S:llä" pyydystämässä kahdenkymmenen sylen vedessä
ja he luonnollisesti soutivat parkille ollakseen mukana. Se oli
pitkä soutumatka, ja he viipyivät perillä jonkunverran, millä aikaa
Dan osti puukon, jossa oli omituisen muotoinen messinkipää. Kun he
jälleen laskeutuivat veneeseensä ja alkoivat soutaa tihusateessa
lotisevaa vedenpintaa pitkin, tulivat he ajatelleeksi että heille
saattaisi koitua ikävyyksiä pyyntihomman laiminlyömisestä.
"Eipä liene haitaksi, jos vähän lämpenemmekin", sanoi Dan väristen
öljytakissaan, ja he soutivat rivakasti suoraan keskelle valkoista
sumua, joka, kuten tavallisesti, laskeutui heidän ylleen ilman
edeltäkäyvää varotusta.
"Näillä tienoin on liian paljon merivirtoja, jotta voisi luottaa
vaistoihinsa", sanoi Dan. "Heitä ankkuri veteen, Harve, niin
kalastamme vähän, kunnes ilma selvenee. Pane suurin lyijysi painoksi.
Kolmen naulan paino ei ole liikaa tällä vedellä. Katso kuinka vene on
jo vetänyt köyden tiukalle."
Keulan alla kävi kerrassaan pieni pulina, kun joku matalikon
säännötön merivirta piti venettä piukalla köyden päässä; mutta he
eivät voineet nähdä veneen mittaakaan millekään suunnalle. Harvey
käänsi takinkauluksensa ylös ja köykistyi kelansa ylitse uupuneen
merenkyntäjän ilmein. Sumulla ei enää ollut mitään erittäin
pelottavaa voimaa häneen nähden. He kalastivat jonkun aikaa
äänettöminä ja huomasivat turskan syövän hyvästi. Sitten Dan veti
puukon tupesta ja koetteli sen terää veneenlaitaan.
"Se on sievä", sanoi Harvey. "Miten sait sen niin halvalla?"
"No, heidän joutavien katolilaisten taikauskojensa takia", sanoi
Dan, työnnellen veneenlaitaa kirkkaalla puukonkärjellä. "Heistä on
vastenmielistä ottaa rautaista esinettä kuolleelta. Etkö nähnyt
niitten Arichatin ranskalaisten vetäytyvän takaperin, kun minä
tarjosin?"
"Mutta eihän huutokaupasta ostaminen ole samaa kuin kuolleelta
ottaminen. Sehän on kauppaa."
"_Me_ tiedämme sen kyllä, mutta taikauskoon eivät järkisyyt vaikuta.
Tästäkin asiasta näkee kuinka edullista on asua edistyneessä maassa."
Ja Dan alkoi viheltää:
"No, terve, Thatcher, kuinkas voit?
Jo näkyy tuolla Eastern Point.
Koht' ankkurimme heitämme
Cape Ann'in kohdalle!"
"Miksikä sitten se Eastportin mies ei tarjonnut? Hänhän osti
saappaatkin. Eikö Maine ole edistynyt seutu?"
"Mainekö? Pyh! Maineläisillä ei ole edes niin paljon tietoa tai niin
paljon rahaa, että maalauttaisivat talonsa. Minä olen nähnyt niitä.
Se Eastportin mies kertoi minulle että tätä puukkoa oli käytetty --
ranskalaiselta kapteenilta hän oli sen kuullut -- käytetty jossain
Ranskan rannikolla viime vuonna."
"Miestäkö lyöty sillä? Nakkaappa nuija tänne!" Harvey veti kalansa
veneeseen, pani uuden syötin ja heitti koukun taas veteen.
"Tapettu mies! Kun minä kuulin sen, halutti minua tietysti kahta
kovemmin ostaa se."
"Peijakas! Sitä minä en tiennyt", sanoi Harvey käännähtäen ympäri.
"Minä annan siitä sinulle dollarin, kun -- kun saan palkkani. Kuule,
minä annan kaksi dollaria."
"Ihanko todella? Pidätkö siitä niin kovasti?" sanoi Dan punastuen.
"Totta puhuakseni minä ostin sen oikeastaan sinua varten -- lahjaksi;
mutta minä en tahtonut ilmaista sitä ennenkuin näkisin mitä sinä
siitä pitäisit. Se on sinun ja hyvästä sydämestä, Harve, koska kerran
olemme venetoverit ja niin edespäin. Siinä on, ota!"
Hän ojensi sen Harveylle, vöineen kaikkineen.
"Mutta kuulehan, Dan, minä en ymmärrä -- --".
"Ota pois. En minä sillä mitään tee. Minä haluan että sinä otat sen."
Kiusaus oli vastustamaton. "Dan, sinä olet valkoinen mies", sanoi
Harvey. "Minä pidän sitä niin kauan kuin elän."
"Hauska kuulla", virkkoi Dan nauraen hyvillä mielin; ja rientäen
muuttamaan puheenaihetta hän sanoi sitten: "Minusta näyttää kuin
sinun siimasi olisi kiinni jossakin."
"Tarttunut pohjaan varmaankin", sanoi Harvey nykäistyään. Mutta
ennenkuin hän ryhtyi vetämään siimaa ylös, kiinnitti hän vyön
vyötäisilleen, kuullen mielihyvällä kuinka tupen kärki kalahti
tuhtoon hänen takanaan. "Mer-killistä!" huusi hän. "Siinä on ihan
sellainen tunne kuin se olisi mansikkapohjassa. Eikös tässä ole
puhdas hietapohja, vai mitä?"
Dan kurottui hänen puolelleen ja nykäisi tutkistelevasti. "Kampela
jurottaa tuolla tavoin, jos se on huonolla tuulella. Ei tässä ole
mansikkapohjaa. Tempaise kerran tai pari. Kas, se antaa perään. On
kai parasta hinata ylös ja katsoa varmemmin."
He vetivät yhdessä, kiinnittäen jokaisen siimalenkin hakoihin, ja
salaperäinen paino kohosi hitaasti.
"Oop-hei!" huihkasi Dan, mutta huihkaus loppui molempien poikien
päästämään kimakkaan kauhunkiljaisuun, sillä vedestä kohosi -- kaksi
päivää sitten haudatun ranskalaisen ruumis! Koukku oli tarttunut sen
oikeaan kainalokuoppaan, ja se kellui pystyssä ja kamalan näköisenä,
pää ja hartiat vedenpinnan yläpuolella. Käsivarret olivat sidotut
kylkiin, ja -- sillä ei ollut lainkaan kasvoja. Pojat tuupertuivat
yhteen kasaan veneen pohjalle jääden siihen makaamaan, silläaikaa
kun tuo kammotus kellui veneen sivulla tiukalle kiristyneen siiman
kannattamana.
"Virta -- virta on tuonut sen tänne!" sanoi Harvey värisevin huulin,
hapuillen kädellään vyön soikea.
"Voi Herra Jumala!" voihki Dan. "Voi, Harve, joudu! Hän on tullut
sitä noutamaan. Anna se hänelle. Ota se pois vyöltäsi."
"Minä en tahdo sitä pitää! En!" huusi Harvey. "Minä en löydä
so-solkea."
"Joudu, Harve! Se on sinun siimassasi!" Harvey kohosi istualleen
irrottaakseen vyötä, joutuen siten katsomaan kuolleen päätä, jonka
vettävaluvain hiussuortuvain alla ei ollut kasvoja. "Se on kiinni
vielä", kuiskasi hän Danille, joka kaivoi esiin taskuveitsensä
ja katkaisi siiman, samalla kun Harvey viskasi vyön kauas veneen
laidan yli. Ruumis vajosi mulskahtaen veden alle, ja Dan kohoutui
varovaisesti polvilleen, valkoisempana kuin sumu.
"Se tuli sitä noutamaan. Se tuli sitä noutamaan. Olen ennen nähnyt
ruumiin hinattavan ylös pitkässäsiimassa, enkä siitä paljon
välittänyt, mutta tämä tuli varta vasten meidän luokse."
"Toivoisin -- toivoisin etten olisi ottanut sitä veistä. Silloin se
olisi tullut sinun siimaasi."
"Tuskinpa se olisi tehnyt erotusta. Me olemme kumpikin säikähtäneet
itseltämme kymmenen vuoden kasvun. Ooh, Harve, näitkö sen päätä?"
"Näinkö? Minä en voi sitä unhottaa milloinkaan. Mutta kuule, Dan; ei
suinkaan hän voinut tulla _tahallaan_. Virta se vain hänet toi."
"Virtako? Ei, kyllä hän tuli sitä noutamaan, Harve. Hehän upottivat
hänet kuusi peninkulmaa etelään laivastosta, ja me olemme siitä vain
kahden peninkulman päässä. Ja minä kuulin että he olivat panneet
painoksi puolitoista syltää ankkurikettinkiä."
"Mitähän hän mahtoi tehdä tuolla veitsellä -- siellä Ranskan
rannikolla?"
"Jonkin katalan teon. Luulen että hänen täytyy viedä se mukanaan
viimeiselle tuomiolle, ja siksi... Mitä sinä teet kaloille?"
"Heitän ne yli laidan", vastasi Harvey. "Mitä varten? Emmehän _me_
niitä syö."
"Sama se sille on. Minun täytyi katsoa hänen kasvoihinsa silloin kun
irrotin vyötä. Sinä voit pitää saaliisi, jos haluat. Minä en halua
omaani."
Dan ei virkkanut mitään, vaan nakkeli hänkin kalansa takaisin veteen.
"Taitaa olla parasta pysyä varmemmalla puolella", mumisi hän vihdoin.
"Antaisin kuukauden palkan, jos tuo sumu hälvenisi. Sumussa liikkuu
kaikkea sellaista, mitä ei selvällä ilmalla näe -- kyöpeleitä ja
särkkäkummituksia ja sellaisia. Tuntuu minusta ikäänkuin vähän
keventävältä, että se tuli sillä tavoin eikä kävellen. Se olisi
voinut tulla kävellenkin."
"Älä, älä puhu, Dan! Me olemme ihan sen kohdalla vielä. Tahtoisinpa
että olisin turvassa laivalla ja Salters-sedän löylyytettävänä."
"He alkavat pian kyllä kaivata meitä. Anna minulle torvi." Dan otti
tinaisen merkinantotorven, mutta pysähtyi ennenkuin puhalsi.
"Puhalla pois", sanoi Harvey. "Minä en halua jäädä tänne koko yöksi."
"Kysymys on siitä, miten _hän_ sen ottaa. Muuan etelänpuolen mies
kertoi minulle kerran olleensa kuunarissa, jossa ei uskallettu kutsua
veneitä torveen puhaltamalla, koska laivuri -- ei se jonka kanssa
hän oli, vaan joku kapteeni, joka oli kuljettanut sitä viisi vuotta
aikaisemmin -- oli hukuttanut pojan laivan sivulle juovuspäissään;
ja aina sen jälkeen, kun veneitä kutsuttiin torvella, souti poikakin
laivan sivulle ja huusi: 'Vene! Vene!' niinkuin toisetkin."
"Vene! Vene!" kuului kumea ääni sumusta. Pojat kyyristyivät jälleen
säikähtyneinä, ja torvi putosi Danin kädestä.
"Älä huoli!" huudahti Harvey. "Sehän on kokki."
"Mikä minut panikin muistamaan tuota hupsua juttua", sanoi Dan.
"Tohtorihan se on, ihan selvästi."
"Dan, Danny! Ho-oi, Dan! Harve! Harvey! Hoooi! Haarveee!"
"Täällä ollaan", hoilasivat pojat yhteen ääneen. He kuulivat
aironloisketta, mutta eivät nähneet mitään ennenkuin kokki kasvot
kiiltävinä ja vettätippuen souti ihan heidän viereensä.
"Mitä on tapahtunut?" sanoi hän. "Te saatte selkäänne kotona."
"Sitä tarvitsemmekin. Sitä juuri kaipaammekin", sanoi Dan. "Mikä vain
on kotoista, kelpaa kyllä meille. Meillä on ollut hiukan painostavaa
seuraa." Ja kokin ojentaessa heille köyden kertoi Dan tapahtuman
hänelle.
"Niin! Hän tuli noutamaan puukkoaan", oli kaikki mitä kokki sanoi
kertomuksen loputtua.
Ei milloinkaan ollut pieni keinuva "Täällä Ollaan" näyttänyt niin
suloisen kodikkaalta kuin nyt, kun kokki, joka oli syntynyt ja
kasvanut sumujen keskellä, souti heidät sen luokse. Kajuutasta
loisti lämmin valonhohde ja keulan puolesta tuoksahti miellyttävä
ruuanhaju, ja tuntui ihan taivaallisen suloiselta kuulla Diskon
sekä muitten ilmielävinä ja reippaina reilingin yli nojautuen
ottavan heitä vastaan oikein ensiluokan selkäsaunan lupauksilla.
Mutta kokki oli kaikessa mustuudessaan sotataidon mestari. Hän
piti huolen siitä, ettei veneitä nostettu kannelle, ennenkuin hän
jo oli esittänyt vaikuttavimmat kohdat poikien kertomuksesta ja
selittänyt peräpeilin ympäri kiertäessään ja kolistellessaan, kuinka
Harvey oli onnenkantaja, joka teki tyhjäksi kaikki mahdolliset
turmion yritykset. Näin ollen tulivat pojat kannelle jonkinlaisina
kunnioitusta herättävinä sankareina, ja kaikki tekivät heille
kysymyksiä sen sijaan että olisivat löylyttäneet heitä häiriön ja
turhan vaivan aiheuttamisesta. Pieni Penn piti kerrassaan puheen
taikauskon järjettömyydestä, mutta yleinen mielipide oli häntä
vastaan ja Pitkän Jackin puolella, joka kertoi mitä karmivimpia
kummitusjuttuja melkein puoliyöhön saakka. Tämä vaikutti, ettei
kukaan paitsi Salters ja Penn virkkanut mitään "pakanallisuudesta",
kun kokki asetti sytytetyn kynttilän, jauhoista ja vedestä leivotun
kakun ja hyppysellisen suolaa laudankappaleelle ja laski sen veteen
laivan perästä rauhottaakseen ranskalaista, jos tämä vielä oli
levoton. Dan sytytti kynttilän, koska hän oli ostanut vyön, ja kokki
mumisi ja jupisi loihtuja niin kauan kuin sukeltelevaa liekkiä
saattoi nähdä.
Mennessään alas kanssiin vahtivuoronsa päätyttyä virkahti Harvey
Danille: "Kuinkas on edistyksen ja katolilaisen taikauskon laita?"
"Hm, enköhän minä ole yhtä edistynyt ja valistunut kuin joku muukin,
mutta kun kuollut st.-malolainen laivamies tulee ja säikäyttää
hengettömiksi kaksi poika-raukkaa kolmenkymmenen sentin puukon takia,
niin silloin minä annan kokille valtuudet toimia puolestani. Minä
epäilen muukalaisia, sekä eläviä että kuolleita."
Seuraavana aamuna olivat kaikki paitsi kokki jokseenkin häpeissään
illallisista tempuista ja kävivät jatkamaan pitkiä työpäiviä
herkeämättömällä tarmolla, puhutellen toisiaan äreästi.
"Täällä Ollaan" lastasi viimeisiä venelastejaan kilpaa "Parry
Normanin" kanssa; ja niin tasaväkistä oli kilpailu, että toiset
innostuivat ottamaan siihen osaa lyömällä vetoja, jossa panoksina oli
tupakkaa. Joka kynsi ahersi pyynti- ja perkkuutyössä, kunnes nukahti
paikoilleen -- alotettiin ennen päivänkoittoa ja lopetettiin vasta
sitten kun ei enää nähnyt työskennellä. Kokkikin pantiin hankoamaan
ja Harvey vaihdettiin suolanantajaksi, Danin siirtyessä auttamaan
perkkauksessa. Onneksi muuan "Parry Normanin" miehistä nyrjähdytti
nilkkansa pudotessaan alas kanssin portailta, ja "Täällä Ollaan"
pääsi siten etunenään. Harvey ei voinut käsittää miten ainoatakaan
kalaa enää saataisiin mahtumaan kuunariin, mutta Disko ja Tom Platt
ahtoivat ja ahtoivat ja pusersivat kalakasaa alemmaksi lankuilla,
joitten päällä oli painolastista otettuja suuria kiviä, ja aina
vain oli tilaa "vielä yhden päivän työlle". Disko ei sanonut heille
milloin kaikki suola oli kosteana. Hän meni vain kajuutan perällä
olevaan lasarettiin ja alkoi hilata ulos suurta isoapurjetta. Tämä
tapahtui kello kymmenen aamulla. Puolenpäivän aikana oli pieni
isonmaston purje otettu alas ja varsinainen isopurje ja huippupurje
nostettu sen sijalle, ja veneitä souti kuunarin sivulle tuoden
kirjeitä kotiin vietäväksi ja kadehtien heidän hyvää onneaan. Vihdoin
puhdistettiin kannet, kohotettiin lippu -- kuten ensimäiseksi
matalikoilta palaamaan lähtevällä aluksella on oikeus tehdä --,
nostettiin ankkuri ja lähdettiin liikkeelle. Disko sanoi haluavansa
vähentää vaivaa niiltä, jotka eivät vielä olleet lähettäneet hänelle
kirjeitään, ja tällä tekosyyllä ohjaili kuunariaan taitavasti toisten
alusten välitse. Itse asiassa tämä oli hänen pieni riemukulkunsa, ja
samoin kuin jo viitenä edellisenä vuotena peräkkäin, se osotti kuinka
pystyvä merimies hän oli. Danin hanuri ja Tom Plattin viulu soittivat
sen taikavoimaisen värsyn säveltä, jota ei pidä laulaa ennenkuin
kaikki suola on kostutettu:
Hei! Hei! Hoi! Hoi! Tuokaa kirjeenne!
Kastettu on suola, ja nyt ankkurin nostamme!
Isopurje mastoon, jo paluun aika on,
ja viistoista sataa sentneriä,
niin, viistoista sataa sentneriä,
toista sataa kukkura-sentneriä
meillä saaliinamme on.
Viimeiset kirjeet putoilivat kannelle hiilipalan ympärille
käärittyinä ja Gloucesterin miehet huutelivat terveisiä vaimoilleen
ja naisväelleen ja isännilleen, silläaikaa kun "Täällä Ollaan"
suoritti soiton säestämää kulkuaan laivaston läpi, keulapurjeitten
lieputtaessa kuin ihmisen käsi jäähyväisiä viittoessaan.
Harvey tuli hyvin pian huomaamaan, että ankkuripurjeineen
pyyntipaikasta toiseen kuljeksiva "Täällä Ollaan" ja täysin purjein
lounasta kohti laskettava "Täällä Ollaan" olivat kaksi aivan eri
alusta. Ruoriratas kiskoi ja tempoi "poikasen ilmallakin", hän
saattoi tuntea kuinka ruumassa oleva lasti painollaan työnsi kuunarin
hyökylaineitten halki, ja laivan sivulla kiitävien porejonojen
katseleminen sai hänen silmänsä huikenemaan.
Disko piti heidät työssä purjeita hoidellessa; ja kun ne
veltostuivat kuin kilpapurjehtijalla, oli Danin huolehdittava,
isosta latvapurjeesta, joka oli käännettävä käsin joka kerta kun
alus kävi tuulen yli. Väliaikoina he pumppusivat, sillä tiukkaan
ahdetusta kalasta tihkui suolavettä, joka ei ole lastille hyväksi.
Mutta kun ei ollut pyyntihommaa, oli Harveylla aikaa katsella merta
toiselta näkökannalta. Matalarunkoinen kuunari oli tietysti mitä
läheisimmissä suhteissa ympäristöönsä. Taivaanrantaa ei juuri näkynyt
muulloin kuin sen ollessa vyöryaallon harjalla; ja tavallisesti
se työntyi, pujottelehti ja soljui eteenpäin pitkin harmaita,
harmaansinisiä tai mustia, vaahtoviirujen risteilemiä aallonlaaksoja,
tai hivuutui hyväillen jonkun isomman vesikummun kuvetta myöten.
Se näytti ikäänkuin sanovan: "Ethän tee minulle pahaa? Minä olen
vain pikkuinen 'Täällä Ollaan'." Sitten se liukui pois nauraa
hihittäen hiljaa itsekseen, kunnes jokin uusi este veti puoleensa sen
huomion. Tylsinkään ihminen ei voi katsella tällaista tunti tunnilta
kiinnittämättä siihen huomiotaan; ja Harvey, joka oli kaikkea muuta
kuin tylsä, alkoi pian tajuta ja nautinnolla seurata aallonharjojen
korutonta kuoroa niitten käpertyessä vaahtoreunaisiksi katkeamatonta
repeämistä muistuttavalla äänellä, tuulten touhua niitten rientäessä
poikki aavojen ilmojen ja paimentaessa purppuransinisiä pilvenlonkia,
punaisen päivänkoiton loistokasta nousua, aamusumujen kääriytymistä
ja poissiirtymistä valli vallin jälkeen yli valkoisten lakeuksien,
keskipäivän suolaista, huikaisevaa päivänpaistetta, sateen
kosteaa suutelua sen vihmoessa yli tuhansien aavojen, lakeiden
neliöpeninkulmien, näköpiirin viileätä tummenemista päivän päättyessä
ja kuunvaloisen meren miljoonia väreitä, kun halkaisijapuomi viittasi
juhlallisesti alataivaan tähtiin ja Harvey meni alas pyytääkseen
kokilta voitorttuja.
Mutta hauskinta oli silloin kun pojat pantiin yhdessä ruorirattaan
ääreen, Tom Plattin ollessa äänen kuulumilla, ja kuunari lyyhisti
suojanpuoleisen reilinkinsä alas hyrskivään vedenpintaan ja
laittoi pienen omatekoisen sateenkaaren katkeamattomana kaartumaan
vintturinsa yläpuolitse. Sitten puomien hangot vingahtivat mastoa
vastaan, nuorat narahtivat ja purjeet alkoivat humista; ja liukuessa
aallon syvennykseen se tuuskahti eteenpäin kuin silkkihameensa
helmuksiin kompastuva nainen ja nousi ylös halkaisija puolitiehen
märkänä, kurkistellen ja tähystellen Thatcher-saaren suurta
kaksois-majakkaa.
He jättivät taakseen matalikkomeren kylmän harmauden, näkivät St.
Lawrence-salmen kautta Quebec'iin matkalla olevat puutavaralaivat
sekä Espanjasta ja Sisiliasta palaavat Jerseyn suolaprikit; osuivat
Artimon-matalikon kohdalla ystävälliseen koillistuuleen, joka
kiidätti heidät Sable Islandin itäisen majakan näkyville -- näky,
jota Disko ei pysähtynyt ihailemaan -- ja seurasi heitä ohi Westernin
ja Le Haven, Georgesin pohjoisreunamille saakka. Siinä he saapuivat
syvemmälle vedelle ja antoivat aluksensa viilettää hilpeästi.
"Hattie vetää nuorasta", uskoi Dan Harveylle. "Hattie ja äiti. Ensi
sunnuntaina saat palkata pojan viskaamaan vettä akkunoihin, jotta
voisit nukkua. Sinä jäät kai meille siksi kunnes vanhempasi tulevat.
Tiedätkö mikä on parasta päästäessä taas maalle?"
"Lämmin kylpy", sanoi Harvey. Hänen kulmakarvansa olivat aivan
valkoisina kuivaneista pärskeistä.
"Se on kyllä hyvä, mutta yöpaita on vielä parempi. Olen nähnyt unta
yöpaidoista siitä saakka kun nostimme isonpurjeen. Silloin kelpaa
kyyhöttää. Äidillä on varmaankin odottamassa ihan uusi, pehmeäksi
pesty. Me tulemme kotiin, Harve, kotiin! Sen tuntee ihan ilmasta.
Me kuljemme nyt lämpimän aallon liepeen poikki, ja minä tunnen
laakerimarjan hajua. Mahdammeko päästä perille illalliseksi. Käännä
hiukan vasemmalle."
Purjeet lepattivat epäröiden ja painautuivat toiselle puolelle
raskaassa ilmassa, meren levitessä sinisin, öljymäisin mainingein
heidän ympärillään. Heidän toivotellessaan tuulta tuli vain sade
lukemattomin ohuin, suorin raipoin, kuplien ja ropisten, ja sateen
takana jyrähteli oikea elokuun ukkonen välkähtelevine salamoineen.
Miehet makasivat kannella paljain jaloin ja käsivarsin, kertoen
toisilleen mitä kukin tilaisi ensimäiseksi ateriakseen maalla; sillä
maa oli nyt selvästi näkyvissä. Gloucesterilainen miekkakala-alus
ajautui ohitse, ja sen kokkapuulla olevassa aitiomaisessa kojussa
istuva mies heilutti harppuunaansa, paljas pää märkänä sateesta.
"Kaikki hyvin!" hoilasi hän iloisesti, kuin olisi ollut pitämässä
vartiota suurella höyrylaivalla. "Wouverman odottaa sinua, Disko.
Mitä kuuluu laivastolle?"
Disko huusi hänelle vastauksen ja ajautui edelleen, rajun loppukesän
myrskyn jymistessä yläpuolella ja salamain välkkyessä niemekkeiden
kohdalla neljältä taholta yhtaikaa. Ne näyttivät Gloucesterin
satamaa ympäröivän matalan kukkulakehän, Kymmenennaulansaaren,
kalamakasiinit, talonkattojen murtoviivan ja jokaisen riu'un
ja poijun vedenpinnalla häikäisevinä silmänräpäyskuvina, joita
välähti kymmenkunta minuutissa, kun "Täällä Ollaan" liukui satamaan
nousuveden kuljettamana ja vihellyspoiju vaikeroi ja huokaili
sen takapuolella. Sitten myrsky vaimeni pitkiksi, erillisiksi,
lieskamaisiksi sinisen valkoisiksi leimahduksiksi, jota seurasi
kertautumaton, mörssäripatteria muistuttava jyrähdys, ja järkytetty
ilma humisi tähdittyvän taivaan alla, pimeyden ja hiljaisuuden
laskeutuessa sen ylle.
"Lippu, lippu", sanoi Disko äkkiä, viitaten ylöspäin.
"Mikä on?" sanoi Pitkä Jack.
"Otto! Puolimastoon. Rannalta voivat jo nähdä meidät."
"Olin kokonaan unhottanut. Eihän hänellä ole omaisia Gloucesterissa,
vai kuinka?"
"Tyttö, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin tänä syksynä."
"Neitsyt olkoon hänelle armollinen!" sanoi Pitkä Jack ja laski pienen
lipun puolimastoon Oton takia, joka oli huuhtoutunut yli laidan
myrskyssä Le Havelia kolme kuukautta aikaisemmin.
Disko pyyhkäisi kosteuden silmästään ja ohjasi Wouvermanin telakkaa
kohti, jaellen määräyksiään kuiskaten, kuunarin kaarratellessa
ankkurissa olevien hinaaja-aluksien ympäri ja yövahtien huudellessa
sille sysimustien laiturien päistä. Tuon pimeyden ja kulkueen
salaperäisyyden ohella Harvey saattoi tuntea jälleen ympärillään
maan, tuhansine uneen vaipuneine ihmisineen, mullan tuoksuessa
tuoreelta sateen jälkeen ja vaihdeveturin röhkiessä tuttua
röhkinäänsä jossakin ratapihalla; ja kaikki tämä sai hänen
sydämensä sykkimään ja kurkun tuntumaan karhealta hänen seisoessaan
keulapurjeen vieressä. He kuulivat ankkurivahdin kuorsaavan jollakin
hinaaja-aluksella, työntyivät pimeään perukkaan, jonka kummallakin
puolella tuikotti lyhty; joku heräsi murahtaen, viskasi heille
köyden, ja he kiinnittivät aluksensa äänettömään laituriin, jota
reunustivat lämmintä tyhjyyttä huokuvat, avarat, rautakattoiset
vajat, ja jäivät siihen odottamaan hiiskumatta.
Silloin Harvey istui ruorirattaan viereen ja nyyhkytti, nyyhkytti
kuin olisi sydämensä ollut särkymäisillään, ja eräs kookas nainen,
joka oli istunut vaakalaivalla laiturin vieressä, laskeutui
kuunariin ja suuteli Dania kerran poskelle; hän oli Danin äiti ja
hän oli nähnyt kuunarin tulon salamain valossa. Hän ei kiinnittänyt
huomiotaan Harveyhin ennenkuin tämä oli vähän tointunut ja Disko oli
kertonut hänelle hänen tarinansa. Sitten he menivät Diskon kotiin
yhdessä aamun kajastaessa; ja siihen saakka kun sähkösanomatoimisto
avattiin ja Harvey saattoi sähköttää vanhemmilleen, oli hän ehkä
yksinäisin poika koko Amerikassa. Mutta omituista oli se, etteivät
Disko ja Dan näyttäneet lainkaan pitävän pahana sitä että hän itki.
Wouverman ei ollut halukas hyväksymään Diskon määräämää hintaa
ennenkuin Disko oli antanut hänelle muutamia päiviä aikaa sen
sulattamiseksi; Disko saattoi tehdä sen turvallisesti, sillä hän
tiesi tulleensa ainakin viikkoa aikaisemmin kuin yksikään muu
Gloucesterin aluksista; niin ollen saivat kaikki miehet kuljeksia
kaduilla, ja Pitkä Jack pysäytti ahkeraan Rocky Neckin raitiovaunua,
periaatteen vuoksi, hän sanoi, kunnes kuljettaja antoi hänen ajaa
ilmaiseksi. Mutta Dan kuljeskeli pisamainen nenänsä pystyssä,
äärettömän salaperäisenä ja hyvin kopeana kotiväelleen.
"Dan, minun täytyy ottaa sinut käsiini, jos sinä jatkat tähän
tapaan", sanoi Troop totisena. "Sinä olet tämän viimeisen kotiintulon
jälkeen ollut aivan liian nenäkäs."
"Minä ottaisin hänet käsiini heti, jos hän olisi minun poikani",
sanoi Salters-setä äreästi. Hän ja Penn asuivat Troopilla.
"Ohoo!" sanoi Dan, kierrellen hanurineen takapihalla, valmiina
hyppäämään aidan yli vihollisen lähestyessä. "Isä, sinä saat
kernaasti pitää omat mielipiteesi, mutta muista että minä olen sinua
varottanut. Sinun oma lihasi ja veresi on varottanut sinua! Ei ole
minun syyni, jos sinä erehdyt, mutta minä aion olla saapuvilla
katsomassa. Ja mitä sinuun tulee, Salters-setä, niin faaraon
ylimmäinen juomanlaskija ei ole mitään sinun rinnallasi! Odota niin
saat nähdä. Sinut kynnetään maahan niinkuin sinun oma siunattu
apilasi; mutta minä -- Dan Troop -- minä kukoistan kuin viheriä
laakeripuu, sentähden että _minä_ en pitänyt niin itsepäisesti kiinni
mielipiteistäni."
Disko poltteli tupakkaa täydessä maa-arvokkuudessaan, jaloissa koreat
huopatohvelit. "Sinä alat tulla yhtä hulluksi kuin Harvey-rukka. Te
tirskutte ja iskette silmää ja potkitte toisianne pöydän alitse, niin
ettei enää ole rauhaa talossa", sanoi hän.
"Vielä vähemmän sitä on jonkun ajan perästä -- joillakin ihmisillä",
vastasi Dan. "Odotahan vain."
Dan ja Harvey ajoivat raitiovaunulla East Gloucesteriin, jossa he
samosivat laakeripensaitten läpi majakalle ja panivat maata suurille
punaisille mukulakiville ja nauroivat itsensä nälkäisiksi. Harvey
oli näyttänyt Danille sähkösanoman, ja he lupasivat toisilleen olla
hiiskumatta kunnes pommi räjähtäisi.
"Harveyn sukulaisetko?" sanoi Dan levollisin naamoin illallisen
jälkeen. "Minä luulen että heistä ei ole paljon laitaa, muuten kai
olisimme jo heistä jotain kuulleet. Hänen isänsä pitää jonkinlaista
kauppaa Lännessä. Ehkä hän antaa sinulle viitisen dollaria, isä."
"Enkös minä sitä sanonut?" sanoi Salters. "Älä pyrski ruokiisi, Dan."