Seuraavana päivänä he kohtasivat useampia purjealuksia, jotka kaikki
suuntasivat kulkunsa hiljalleen koillisesta länttä kohti. Mutta juuri
kun he odottivat saapuvansa Neitsyen matalikon näkyville, laskeutui
merelle sumu, ja he jäivät makaamaan ankkuriin, näkymättömien
kellojen kilahdellessa joka suunnalla heidän ympärillään. Pyyntiä
ei ollut puheeksi asti, mutta silloin tällöin kohtasi pari venettä
toisensa sumussa vaihtaen uutisia.
Samana yönä vähää ennen päivänkoittoa Dan ja Harvey, jotka olivat
nukkuneet suurimman osan päivästä, nousivat ylös "kähveltääkseen"
paistinpiirakoita. Ei ollut mitään syytä, minkävuoksi he eivät
olisi voineet ottaa niitä julkisesti, mutta ne maistuivat sillä
tavoin paremmilta ja lisäksi se harmitti kokkia. Alhaalla kanssissa
vallitseva kuumuus ja haju ajoivat heidät saaliineen kannelle; he
tapasivat siellä Diskon kellon ääressä, jonka hän antoi nyt Harveyn
huostaan.
"Anna sen soida", sanoi hän. "Minä epäilen kuulleeni jotakin. Jos se
on jotain, niin minun lienee paras olla paikallani tarpeen varalta."
Kellonsoitto oli heikkoa kilkutusta; sakea ilma tuntui tukahuttavan
sen kuulumasta; ja väliaikoina Harvey kuuli höyrylaivan sumutorven
kumean toitotuksen, ja hän tunsi matalikkojen oloja tarpeeksi
tietääkseen mitä se merkitsi. Hänen mieleensä johtui kammottavan
elävästi kuinka eräs kirsikanväriseen mekkoon puettu nuori poika
-- hän halveksi nyt tuollaisia turhamaisia pukukappaleita niin
syvästi kuin oikea kalastaja niitä halveksii -- kuinka eräs
tietämätön, suurisuinen poikanulikka kerran oli sanonut, että olisi
"suurenmoista", jos höyrylaiva ajaisi jonkun kalastaja-aluksen
yli. Tuolla pojalla oli ollut loistohytti lämpimine ja kylmine
kylpyineen, ja hän oli joka aamu kuluttanut kymmenen minuuttia
valitessaan mieleisiään herkkuja kultareunaisesta ruokalistasta.
Ja tuo sama poika -- ei, vaan hänen paljoa vanhempi veljensä --
oli ylhäällä kello neljän aikana usvaisessa aamuhämärässä, vettä
valuviin, rauskahteleviin öljyvaatteisiin puettuna, soittaa
kilkuttaen sananmukaisesti henkensä edestä kelloa, joka oli
pienempi kuin ylitarjoilijan aamiaiskello, samalla kuin jossain
lähistöllä kolmekymmentä jalkaa korkea teräskeula porhalsi eteenpäin
kahdenkymmenen meripeninkulman tuntinopeudella! Ja kaikista
katkerimmalta tuntui ajatus, että kuivissa, pehmeillä patjoilla
varustetuissa hyteissä nukkui ihmisiä, jotka eivät tulisi koskaan
tietämään ruhjoneensa aluksen miehistöineen ennen aamiaistaan. Siksi
Harvey soitti kelloa.
"Niin, nyt ne hiljentävät vietävän potkurinsa vauhtia jonkun
kierroksen pysyäkseen lakimääräysten rajoissa", sanoi Dan varustaen
käsiinsä Manuelin simpukkatorven, "ja se on tietysti hyvin
lohduttavaa sitten kun olemme kaikki pohjassa. Kuuntelehan sitä!
Siinä on mölyä!"
"_Aouuuu-kuuuu-huuup_!" pani sumutorvi. "_Ping-ling-ling_", pani
kello. "_Krraaa-uh_!" pani simpukkatorvi, ja meri ja taivas olivat
kaikki käärityt samaan maitomaiseen usvaan. Sitten Harvey tunsi
olevansa lähellä jotain liikkuvaa kappaletta ja huomasi katsovansa
suoraan kalliontöyryä muistuttavan laivankeulan terävään särmään,
joka näytti syöksyvän suoraan kuunaria kohti. Pieni, hilpeä
vesitöyhtö kiertyi kiehkurana sen edessä, ja sen kohoutuessa tuli
näkyviin toinen toisensa yläpuolella oleva sarja roomalaisia
numeroita -- XV. XVI. XVII. XVIII. ja niin edelleen -- maalattuina
sen lohenväriseen, kiiltävään kylkeen. Se kallistui eteenpäin ja
sitten alaspäin vertahyydyttävällä sohinalla; numerosarja hävisi;
rivi messinkireunaisia ikkunareikiä vilahti ohi; höyrysuihku
tupsahti Harveyn avuttomasti kohotettuihin käsiin; kuumaa vettä
purskui pitkin reilinkiä, ja pieni kuunari jytisi ja tärisi potkurin
myllertämän veden kuohussa, höyrylaivan rungon hävitessä sumuun.
Harvey valmistautui pyörtymään tai tulemaan sairaaksi tai tekemään
kummankin, kun hän kuuli rysähdyksen kuin matka-arkkua nakattaessa
katuvierukselle, ynnä heikon, ikäänkuin pitkänmatkanpuhelimesta
kuuluvan äänen ruikuttamat sanat: "Pysähtykää! Te olette ajanut
meidät yli!"
"Meidätkö?" sai hän änkytetyksi.
"Ei, vaan toisen aluksen tuonnempana. Soita! Me menemme paikalle
katsomaan", sanoi Dan alkaen laskea ulos venettä.
Puolessa minuutissa kaikki paitsi Harvey, Penn ynnä kokki olivat
veneessä ja soutivat pois. Tuokion perästä ajautui keulan sivu
kuunarin etumasto, katkenneena suoraan poikki. Sitten tuli tyhjä
vihreä vene kolahuttaen kuunaria kylkeen, ikäänkuin pyytäen tulla
nostetuksi ylös. Sitten seurasi jokin siniseen mekkoon puettu,
suullaan vedessä makaava, mutta -- se ei ollut kokonainen mies.
Pennin kasvot vaihtoivat väriä ja hän vetäisi nyyhkäisten henkeään.
Harvey kilkutti kelloa epätoivoisesti, sillä hän pelkäsi heidän
voivan hukkua minä silmänräpäyksenä tahansa, ja hän hypähti
kevennyksestä kuullessaan Danin huihkaisevan, kun miehet palasivat
takaisin.
"'Jennie Cushman'", sanoi Dan kiihtyneellä äänellä,
"katkennut suoraan kahtia -- ja ihan murskaksi survottuna! Ei
neljännespeninkulmaakaan tästä. Isä pelasti laivurin. Ketään muita
ei saatu, ja -- siinä oli hänen poikansakin. Voi, Harve, Harve, minä
en voi sitä kestää! Minä näin -- --" Hän painoi päänsä käsivarsiensa
varaan ja nyyhkytti, Silläaikaa kun toiset raahasivat kannelle
harmaapäisen miehen.
"Mitä varten sinä minut korjasit?" vaikeroi pelastettu. "Disko, mitä
varten sinä minut korjasit?"
Disko laski lujasti kätensä miehen olkapäälle, sillä hänen katseensa
oli hurja ja hänen huulensa värisivät, kun hän tuijotti äänettömään
miehistöön. Silloin astui esiin Pennsylvania Pratt, joka oli myös
Haskins tai Rich tai McVitty silloin kun Salters unohti; ja hänen
kasvonsa olivat muuttuneet hullun kasvoista viisaan, kokeneen
vanhuksen kasvoiksi, ja hän puhui lausuen lujalla äänellä: "Herra
antoi ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi! Minä olin -- minä
olen evankeliumin palvelija. Jättäkää hänet minun huostaani."
"Oi, oletteko, oletteko te?" sanoi mies. "Rukoilkaa sitten poikani
takaisin minulle! Rukoilkaa takaisin yhdeksäntuhannen dollarin alus
ja tuhat sentneriä kalaa. Jos olisitte antaneet minun olla, olisi
leskeni voinut mennä huoltolaitokseen ja tehdä työtä ruokansa edestä,
eikä hän olisi saanut koskaan tietää -- ei koskaan tietää. Nyt minun
täytyy kertoa hänelle."
"Älä nyt huoli puhua mitään", sanoi Disko. "Parempi kun menisit vähän
makaamaan, Jason Olley."
Kun mies on kadottanut ainoan poikansa, kokonaisen kesäkauden ansion
ja kaiken maallisen pääomansa muutamissa kymmenissä sekunneissa, on
häntä vaikea lohduttaa.
"Nehän olivat kaikki Gloucesterin miehiä, vai miten?" sanoi Tom
Platt, hypistellen avuttomasti jotain köydenpätkää.
"Oh, _se_ ei tee mitään erotusta", sanoi Jason, vääntäen vettä
parrastaan. "Minä tulen kai soutamaan kesävieraita East Gloucesterin
tienoilla tänä syksynä." Hän hoiperteli raskaasti reilingin luo ja
lauloi:
"Linnut taivaan alla,
laulain lausukaa
kukin äänellänne
Herran kunniaa!"
"Tulkaa minun kanssani. Tulkaa alas!" sanoi Penn, ikäänkuin hänellä
olisi ollut oikeus antaa määräyksiä. Heidän katseensa sattuivat
vastakkain ja taistelivat neljäsosan minuuttia.
"En tiedä kuka olette, mutta minä tulen", sanoi Jason alistuvaisesti.
"Ehkä saan takaisin jotain -- jotain niistä -- yhdeksästätuhannesta
dollarista." Penn talutti hänet kajuuttaan ja sulki oven jälkeensä.
"Tuo ei ole Penn", huusi Salters-setä. "Se on Jakob Boiler, ja --
hän on muistanut Johnstownin! En ole ikinä nähnyt sellaisia silmiä
kenenkään ihmisen päässä. Mitä nyt on tehtävä? Mitä minun nyt on
tehtävä?"
He saattoivat kuulla Pennin ja Jasonin äänien puhuvan kajuutassa.
Sitten Pennin ääni jatkoi yksinään, ja Salters vetäisi hatun
päästään, sillä Penn rukoili. Jonkun hetken perästä Penn astui
ylös kajuutan portaita, suuret hikipisarat kasvoillaan, ja katseli
miehistöä. Dan nyyhkytti yhä ruorirattaan luona.
"Hän ei tunne meitä", vaikeroi Salters. "Kaikki on alettava jälleen
alusta, shakki ja kaikki -- ja mitä hän sanoo _minulle_?"
Penn puhui; he saattoivat kuulla että hän puhui kuin oudoille
ihmisille. "Olen rukoillut", sanoi hän. "Meidän uskonjoukkomme uskoo
rukoukseen. Olen rukoillut että tämä mies saisi poikansa takaisin
elävänä. Minun omani hukkuivat silmieni edessä, vaimoni ja vanhin
poikani -- ja toiset. Tuleeko ihmisen olla viisaampi Luojaansa? En
ole koskaan rukoillut heitä takaisin, mutta minä rukoilin tämän
miehen poikaa, ja varmasti se annetaan hänelle."
Salters katsoi rukoilevasti Penniin nähdäkseen eikö tämä muistaisi
häntä.
"Kuinka kauan olen ollut hulluna?" kysyi Penn äkkiä. Hänen huulensa
nytkähtelivät.
"Joutavia, Penn! Ethän sinä ole ollut hulluna", alkoi Salters. "Vähän
hämmennyksissä vain."
"Minä näin talojen törmäävän siltaan, ennenkuin tulipalot syttyivät.
En muista mitään muuta. Kuinka kauan siitä on?"
"En voi kestää sitä! En voi kestää sitä!" huusi Dan, ja Harvey
nyyhkytti myötätunnosta.
"Noin viisi vuotta", sanoi Disko vavahtelevalla äänellä.
"Minä olen siis ollut jonkun henkilön rasituksena joka päivä koko
tuona aikana. Kuka se henkilö oli?"
Disko viittasi Saltersiin.
"Et ole -- et ole!" huusi maanviljelijä-merimies, pusertaen
käsiään yhteen. "Sinä olet ansainnut ylläpitosi enemmän kuin
kaksinkertaisesti; ja sinä olet saamassa rahaa, lukuunottamatta
puolta minun neljännes-osuudestani tähän alukseen, joka on sinulle
kuuluva puhtaan oston kautta."
"Te olette hyviä miehiä. Minä näen sen teidän kasvoistanne.
Mutta -- --"
"Armias taivas", kuiskasi Pitkä Jack, "ja hän on ollut mukanamme
kaikki nämä matkat! Hän on kerrassaan noiduttu."
Kuunarin kellon ääni kuului laivan sivulta päin, ja sumusta huusi
ääni: "Hoi, Disko! Oletko kuullut mitään 'Jennie Cushmanista?"
"He ovat löytäneet hänen poikansa", huusi Penn. "Seisokaa hiljaa ja
katsokaa Luojan lunastusta!"
"Jason on täällä meillä", vastasi Disko, mutta hänen äänensä vapisi.
"Ketään muita -- ei kai ole löydetty?"
"Me olemme ainakin löytäneet yhden. Tapasimme hänet puurojun seasta,
joka näyttää olleen kanssina. Hänen päänsä on vähän loukkaantunut."
"Kuka hän on?"
Kaikkien kannella-olijain sydämet tykyttivät yhtä levottomina.
"Nuorempi Olley se kai on", vastasi ääni.
Penn korotti kätensä ja lausui jotakin saksaksi. Harvey olisi voinut
vannoa, että kirkas aurinko paistoi hänen ylöspäin kääntyneille
kasvoilleen. Mutta ääni jatkoi: "Hoi, kuulkaa! Te miehet härnäsitte
meitä koko lailla toissa yönä."
"Emme me nyt ole härnäystuulella", sanoi Disko.
"Tiedän sen; mutta totta puhuakseni me olimme niinkuin -- niinkuin
ajelulla, kun tapasimme Olleyn pojan."
Alus, josta puhuteltiin, oli tuo parantumaton "Carrie Pitman", ja
"Täällä Ollaan"-kuunarin kannelta remahti hiukan epätasaiselta
kuulostava nauru.
"Eiköhän teidän sopisi lähettää Jason-ukko tänne? Me olemme menossa
maihin noutamaan lisää syöttiä ja pohjataklinkia. Ette suinkaan te
häntä millään tavoin tarvitse, ja tämä vietävän ankkuripeli tekee
väkemme vähän riittämättömäksi. Me pidämme hänestä huolta. Hän on
naimisissa minun eukkoni tädin kanssa."
"Annan teille mitä vain haluatte", sanoi Troop.
"Emme halua mitään, paitsi ehkä ankkuria, joka pitäisi. Mutta nuori
Olley alkaa tulla vähän rauhattomaksi. Lähettäkäähän ukko tänne."
Penn herätti hänet epätoivon tylsyydestään, ja Tom Platt souti hänet
toiseen alukseen. Hän jätti heidät lausumatta sanaakaan kiitokseksi
ja tietämättä mikä häntä odotti; ja sumu verhosi kaikki kätköönsä.
"Ja nyt", sanoi Penn, vetäisten syvään henkeään kuin saarnaamaan
valmistuen. "Ja nyt" -- ryhdikäs vartalo lysähti kuin huotraan
työnnetty miekka, yliluonnollisen kirkkaitten silmien loiste sammui,
ääni muuttui jälleen tavalliseksi heikoksi piipitykseksi -- "ja nyt",
sanoi Pennsylvania Pratt, "onko mielestäsi liian varhaista ottaa
pieni peli shakkia, Salters?"
"No, juuri samaa minä aioin sanoa", huusi Salters vilkkaasti. "On
merkillistä, Penn, kuinka sinä osaat arvata toisen ajatukset."
Pikku mies punastui ja seurasi lauhkeasti Saltersia keulaan.
"Ylös ankkuri! Joutuin! Pois näiltä noidutuilta vesiltä", huusi
Disko, eikä hänen käskyään ollut koskaan vikkelämmin toteltu.
"Minkä ihmeen selityksen te nyt annatte kaikelle tälle?" sanoi Pitkä
Jack, kun he jälleen olivat ponnistelemassa läpi sumun, kosteina,
vettätippuvina ja huumautuneina.
"Minä selitän sen tähän tapaan", sanoi Disko ruorirattaan äärestä:
"Kun tuo 'Jennie Cushmahin' tapaus tuli tyhjälle vatsalle -- --"
"Hän -- me näimme yhden heistä menevän sivu", nyyhkytti Harvey.
"Niin, _se_ tietysti ikäänkuin kohotti hänet ylös vedestä,
samoin kuin laiva viskautuu rannalle; kohotti hänet ylös, minun
käsittääkseni, niin että hän muisti Johnstownin ja Jakob Boilerin
ja kaikki senkaltaiset muistot. No niin, ja Jasonin lohduttaminen
piti häntä vähän aikaa ylhäällä, samoin kuin pönkät pitävät pystyssä
laivaa. Mutta sitten pönkät alkoivat solua ja solua, ja hän luisti
rannalta alas, ja nyt hän on veden varassa jälleen. Siihen tapaan
minä sen selitän."
He päättivät että Diskon selitys oli täysin oikea.
"Salters olisi tullut kerrassaan onnettomaksi, jos Penn olisi jäänyt
Jakob Boileriksi", sanoi Pitkä Jack.
"Näittekö hänen kasvojaan silloin kun Penn kysyi, kenen rasituksena
hän oli ollut koko tämän ajan? No, mitäs kuuluu, Salters?"
"Nukkuu -- nukkuu kuin tukki. Meni maata kuin lapsi", vastasi
Salters, käyden varpaillaan perään päin. "Emme tietysti syö aamiaista
ennenkuin hän herää, Oletteko koskaan nähneet sellaista rukouksen
lahjaa? Hän totta totisesti veti nuoren Olleyn ylös merestä. Se on
minun uskoni. Jason oli kamalan ylpeä pojastaan, ja minä epäilin
heti alunpitäen, että se oli hänelle rangaistus epäjumalien
palvelemisesta."
"On niitä muitakin yhtä mielettömiä", sanoi Disko.
"Se on erittäin", vastasi Salters joutuisasti. "Penn ei ole aivan
täysipäinen, enkä minä tee häneen nähden muuta kuin velvollisuuteni."
He odottivat, nuo nälkäiset miehet, kolme tuntia kunnes Penn ilmestyi
kannelle lempein kasvoin ja ajatuksettomin aivoin. Hän sanoi että
hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt unta. Sitten hän tahtoi tietää
minkätähden he olivat niin hiljaisia, eivätkä he voineet sanoa
hänelle syytä.
Disko piti kaikki miehet säälimättömästi työssä seuraavat kolme neljä
päivää; kun ei voitu olla ulkona pyytämässä, pani hän heidät ruumaan
ahtamaan laivan varastoja pienemmälle alalle, jotta saataisiin
enemmän tilaa kalalle. Tiukkaan ahdettu kalakasa ulottui kajuutan
väliseinästä kanssin lieden takana olevaan työntöoveen saakka,
ja Disko näytti kuinka suurta taitoa kysyi lastin järjestäminen
niin että kuunari sai parhaan syvällyksensä. Miehistö tuli tällä
tavoin pysytetyksi virkeänä, kunnes heidän mielensä oli vapautunut
painostuksesta; ja Pitkä Jack antoi kerran Harveyn maistaa
köydenpäästä, koska, kuten hän sanoi, tämä kulki "murheellisena
kuin sairas kissa asioista joita ei voinut auttaa." Harvey ajatteli
paljon noina vaiteliaina päivinä; ja hän ilmaisi ajatuksensa Danille,
ja Dan yhtyi hänen mielipiteisiinsä -- aina siinä määrin, että he
nyt pyysivät paistinpiirakoita sen sijaan että olisivat niitä salaa
näpistelleet.
Mutta viikkoa myöhemmin he molemmat olivat vähällä kaataa kumoon
"Hattie S:n" kevytmielisessä yrityksessään seivästää haita kepin
nokkaan nidotulla vanhalla pistimellä. Tuo vihainen peto uiskenteli
veneen sivuilla kerjäten pieniä kaloja, ja oli todella Luojan onni,
että kaikki kolme selvisivät kahakasta hengissä.
Ja kun oli aikansa oltu sokkosilla sumussa, tuli vihdoinkin aamu,
jolloin Disko huusi kannelta alas kanssiin: "Joutukaa, pojat! Olemme
kaupungissa!"