Hämmästyttävintä oli hänestä se, kuinka täydellisesti sattumien
varassa jotkut alukset harhailivat aavalla Atlantilla.
Kalastaja-alukset olivat, kuten Dan sanoi, luonnollisesti
riippuvaisia naapuriensa hyväntahtoisuudesta ja viisaudesta,
mutta parempaa olisi kuitenkin odottanut höyrylaivoilta. Näihin
ajatuksiin hän johtui erään toisen mielenkiintoisen kohtauksen
jälkeen, kun he olivat olleet kolme peninkulmaa vanhan, hitaasti
kulkea raahustavan karjalla lastatun höyrylaivan takaa-ajamina, joka
haisi kuin kymmenen navettakarsinaa. Eräs laivaupseeri puhutteli
heitä hyvin kiihdyksissään huutotorven avulla, laivan kelluessa
avuttomana aalloilla, sillä aikaa kun Disko laski kuunarin sen
suojanpuolelle ja antoi kapteenin tietää mitä hän hänestä ajatteli.
"Missäkö mahdatte olla -- niinkö? Te ette ansaitse olla missään.
Te karjatarhan-rahtaajat sokkoilette pitkin ja poikin väyliä
välittämättä rahtuakaan lähimmäisistänne, silmät kahvikupeissanne sen
sijaan että pitäisitte ne tyhmissä päissänne."
Vastaukseksi tähän kapteeni hyppi komentosillalla ja lausui jotain
Diskon omista silmistä. "Me emme ole voineet tehdä havaintoja kolmeen
päivään. Luuletteko että me voimme kuljettaa laivaa umpimähkään?"
huusi hän.
"_Minä_ ainakin voin", tokaisi Disko vastaan. "Mikäs on tullut teidän
laskinluodillenne? Oletteko syöneet sen? Ettekö voi haistaa pohjaa,
vai haisevatko elukkanne liian väkevältä?"
"Millä te ruokitte niitä?" kysyi Salters-setä äärettömän vakavasti,
sillä navetanhaju oli herättänyt hänessä kaikki maamiesvaistot.
"Kerrotaan että ne laihtuvat kauheasti matkalla. Saattaa olla ettei
asia kuulu minuun, mutta minun mielipiteeni on se, että öljykakut
hienoksi survottuina ja sirotettuina -- --"
"Tulimmainen!" huusi muuan punapuseroinen karjanhoitajamies nojautuen
reilinkiin. "Mistä hulluinhuoneesta herra Poskiparta on päästetty
ihmisten ilmoille?"
"Nuori mies", alotti Salters, nousten keulataklaukselle, "sallikaa
minun sanoa teille, ennenkuin menemme pitemmälle, että minä
olen -- --"
Komentosillalla oleva upseeri otti lakin päästään äärettömän
kohteliaasti. "Suokaa anteeksi", sanoi hän, "mutta minä olen tehnyt
kysymyksen ja odotan vastausta. Jos maanviljelijä poskipartoineen
hyväntahtoisesti sulkisi suunsa, niin merenvihreä mulkosilmä ehkä
suvaitsee alentua antamaan meille pyytämämme tiedon."
"Nyt sinä olet tehnyt minut naurun esineeksi, Salters", sanoi Disko
harmistuneena. Hän ei pystynyt vastaamaan upseerin puhutteluun
samanlaisessa äänilajissa, ja siksi hän tiuskaisi hänelle leveys- ja
pituusasteen pitemmittä puheitta.
"Siinä on varmaan kokonainen laivanlasti hulluja", sanoi kapteeni
antaessaan soittokellolla merkin konehuoneeseen ja viskatessaan tukun
sanomalehtiä kuunariin.
"Tuo mies ja hänen miehistönsä ovat, lähinnä sinua, Salters,
pöhköpäisimpiä hulluja mitä koskaan olen tavannut", sanoi Disko, kun
"Täällä Ollaan" eteni karjalaivasta. "Olin juuri lausumassa hänelle
mielipidettäni hänen tölleröimisestään pitkin merta kuin metsään
eksynyt lapsi, kun sinun piti tulla keskeyttämään viheliäisine
karjanhoitoinesi. Etkö sinä koskaan voi pitää asioita erillään?"
Harvey, Dan ja muut miehet jäivät seisomaan syrjään, iskien silmää
toisilleen kovasti huvitettuina; mutta Disko ja Salters inttelivät
tosissaan iltaan asti, Saltersin todistellessa että karja-alus oli
itse asiassa uiva navetta, ja Diskon väittäessä että vaikka niin
olisikin, niin säädyllisyys ja kalastaja-kunnia olisivat vaatineet
häntä pitämään "asiat erillään". Pitkä Jack sieti tätä äänettömänä
jonkun aikaa -- kiukkuinen kapteeni tekee nyrpeän miehistön -- mutta
illallisen jälkeen hän lausui pöydän takaa:
"Mitäpä hyödyttää vaivata päätään sillä, mitä he sanovat?"
"He kertovat meistä tätä juttua vuosikausia -- se siinä vain on",
sanoi Disko, "öljykakkuja sirotettuina!"
"Suolalla tietysti", sanoi Salters katumattomana, lukien
maatalous-uutisia viikon vanhasta newyorkilaisesta sanomalehdestä.
"Se karvastelee minua läpi luitten ja ytimien", jatkoi laivuri.
"Minä en voi katsoa asiaa siltä kannalta", sanoi Pitkä Jack,
rauhanrakentaja. "Kuulehan, Disko! Onko yhtäkään toista alusta näillä
vesillä tässä ilmassa, joka olisi rahtilaivan kohdatessaan voinut,
paikanmääräystä paitsi ja sen lisäksi -- huomaa, sitä paitsi ja sen
lisäksi -- keskustella sen kanssa aivan järkiperäisesti nautakarjan
hoidosta, keskellä merta? Tietysti he eivät voi sitä koskaan
unhottaa! Se oli ytimekkäin keskustelu mikä ikinä on sukeutunut. Me
niitimme siinä kaksinkertaisen kunnian." Dan potki Harveyta pöydän
alitse, ja Harvey oli tukehtua liemikuppiinsa.
"No niin", sanoi Salters, joka tunsi kunniansa hiukan tulleen
kohennetuksi, "ja minähän sanoin ennenkuin puhuin, että asia ei ehkä
kuulu minuun."
"Ja minun mielestäni", sanoi Tom Platt, jolla oli suuri kokemus
kuriin ja käyttäytymiseen kuuluvissa kysymyksissä, "sinun, Disko,
olisi pitänyt heti siioin kehottaa häntä pysähtymään, jos keskustelu
sinun arvostelusi mukaan tuntui muodostuvan jollakin tavoin --
toisenlaiseksi kuin olisi pitänyt."
"Saattaa ehkä niin olla", sanoi Disko, joka näki tässä kunniakkaan
peräytymistien loukatun omanarvontunnon aiheuttamasta kiivastuksesta.
"Tietysti se oli niin", sanoi Salters, "kun sinä kerran olet
tämän aluksen kapteeni; minä olisin kernaasti pysähtynyt heti
ensi viittauksella -- en mistään mielipiteen muutoksesta tai
peräänantamisesta, vaan ainoastaan ollakseni esimerkkinä näille
meidän kahdelle poikavekarallemme."
"Enkö sanonut, Harvey, että meihin se lopulta kiertyy ennenkuin
ollaan siitä selvät? Aina vain nuo poika-vekarat. Mutta enpä olisi
halunnut luopua tästä huvista, vaikka olisin saanut puoli osuutta
kampela-alukseen", kuiskutti Dan.
"Mutta _kuitenkin_ olisi asiat pitänyt pitää erillään", sanoi
Disko, ja uuden väittelyn tuli leimahti Saltersin silmissä, hänen
murentaessaan tupakkaa piippuunsa.
"Niin, kyllä on aina hyvä pitää asiat erillään", sanoi Pitkä Jack,
joka tuntui päättäneen asettaa myrskyn. "Sen saivat Steyning & Haren
isännät kokea, kun he lähettivät Counahanin matkalle. 'Marilla D.
Kuhnin' laivurina kapteeni Newtonin sijaan, joka oli saanut luuvalon
eikä voinut lähteä. Counahan Purjehtijaksi me häntä kutsuimme."
"Nick Counahan ei lähtenyt koskaan laivalle yhdeksi yöksikään ilman
rommiankkuria jossain kohti tavaraluettelossa", sanoi Tom Platt,
seuraten esimerkkiä. "Hän kuljeksi tavallisesti Bostonin paikan
välitystoimistojen ympärillä odottaen että Luoja tekisi hänestä
jonkun hinaaja-aluksen kapteenin hänen ansioittensa palkkioksi. Sam
Coy, jolla oli ruokala Atlantic Avenuella, piti häntä täysihoidossa
ilmaiseksi ainakin vuoden päivät hänen juttujensa takia. Counahan
Purjehtija! Niin, niin. Ollut kuolleena jo viisitoista vuotta, vai
miten?"
"Seitsemäntoistakin luullakseni. Hän kuoli samana vuonna kuin 'Caspar
McVeagh' rakennettiin; mutta hän ei osannut milloinkaan pitää asioita
erillään. Steyning otti hänet samasta syystä kuin varas otti kuuman
kamiinin -- kun ei muuta ollut saatavissa sillä kertaa. Miehet
olivat kaikki matalikoilla, ja Counahan haali miehistökseen hurjinta
väkeä mitä voi saada. Ja rommia! Sitä he kasasivat laivaan semmoisen
paljouden, että koko 'Marilla' vakuutuksineen kaikkineen olisi voinut
siinä uida. He lähtivät Bostonin satamasta Suurta matalikkoa kohti
ärjyvällä luoteistuulella ja joka mies niin päissään kuin saattoikin.
Ja taivas sai pitää heistä huolta, sillä vahtia he eivät asettaneet
ja köysiin eivät kädellään kajonneet kertaakaan, ennenkuin olivat
nähneet viidentoista gallonin rommitynnyrin pohjan. Se tapahtui noin
viikon kuluttua, mikäli Counahan saattoi muistaa. (Kunpa voisin
kertoa tämän jutun niinkuin hän sen kertoi!) Koko tuon ajan tuuli
puhalsi kuin riivattu, ja 'Marilla' -- oli kesä, ja he olivat panneet
sille keulatangon -- viiletti yhtä painoa eteenpäin. Sitten Counahan
otti korkeusmittarin ja hoippui vähän aikaa sen ääressä ja tuli
-- sen ja kartan ja surisevan päänsä avulla -- siihen tulokseen,
että he olivat Sable Islandin eteläpuolella, hyvällä tolalla; mutta
ei virkkanut mitään. Sitten he löivät auki uuden tynnyrin eivätkä
huolehtineet maallisista toiseen kotvaan. 'Marilla' oli kallistunut
ylihankaan Bostonin majakan sivu päästyä eikä sen jälkeen koko
aikana kertaakaan nostanut suojanpuoleista reilinkiään, vaan huhki
eteenpäin aina samassa asennossa. Mutta he eivät nähneet jälkeäkään
levistä eikä kalalokeista eikä kuunareista; ja jonkun ajan perästä
he huomasivat olleensa matkalla neljätoista päivää, ja he rupesivat
epäilemään että matalikot olivat lakkauttaneet maksunsa. Sitten
he luotasivat ja saivat syvyydeksi kuusikymmentä syltää. 'Enkös
sanonut', sanoo Counahan, 'enkös sitä teille sanonut! Olen vienyt
teidät suoraan matalikolle, ja kun tulemme kolmenkymmenen sylen
vedelle, niin käymme töihin kuin aika miehet. Counahan ei olekaan
mikään kolmen markan mies', sanoo hän. 'Counahan Purjehtija!'
"Seuraavalla heitolla he saivat yhdeksänkymmentä syltää. Counahan
sanoo: 'Joko on luotiliina venynyt taikka sitten matalikko vajonnut.'
"He lappoivat luotiliinan ylös, sillä he olivat juuri siinä tilassa,
että sellainen tuntui aivan luonnolliselta, ja istuivat kannelle
lukemaan solmuja ja sotkivat nuoran pahanpäiväiseksi. 'Marilla' oli
ottanut kurssinsa ja lasketti eteenpäin, ja jonkun ajan perästä tuli
vastaan rahtilaiva, ja Counahan puhutteli sitä.
"'Oletteko nähneet mitään kalastaja-aluksia nykyisin?' sanoo hän
aivan ajattelematta.
"'Niitä on joukottain tuolla Irlannin rannikon kohdalla', vastataan
rahtilaivasta.
"'Ääh, menkää männikköön!' sanoo Counahan. 'Mitä tekemistä minulla on
Irlannin rannikon kanssa?'
"'No, mitä sitten teette täällä?' kysytään rahtilaivasta.
"'Kärsivä kristikunta!' sanoo Counahan (hän sanoi aina niin, kun
asiat kävivät vastaisiksi ja hän alkoi tulla levottomaksi) --
'Kärsivä kristikunta!' sanoo hän. 'Missä minä sitten olen?'
"'Kolmekymmentäviisi penikulmaa länsilounaaseen Cape Clearistä, jos
se teitä lohduttaa', vastataan laivasta. 'Counahan hyppäsi ilmaan,
neljä jalkaa seitsemän tuumaa, kokin mittauksen mukaan.'
"'Lohduttaa!' sanoo hän, ällistymättä hiventäkään. Kolmekymmentäviisi
penikulmaa Cape Clearistä ja neljätoista päivää siitä kun jätin
taakse Bostonin majakan. Kärsivä kristikunta, se on rekordi, ja
lisäksi on minulla äiti Skibbereenissä!' Ajatelkaa sitä! Sillä
miehellä oli luontoa! Mutta te näette ettei hän voinut pitää asioita
erillään.
"Miehistö oli suurimmaksi osaksi kotoisin Corkisia ja Kerrystä,
paitsi yhtä marylandilaista, joka tahtoi että palattaisiin takaisin,
mutta he sanoivat häntä kapinoitsijaksi ja ohjasivat 'Marillan'
Skibbereeniin ja viettivät hauskoja päiviä vierailemalla tuttaviensa
luona vanhalla turpeella. Viikon perästä he lähtivät paluumatkalle,
ja kolmekymmentäkaksi päivää heiltä meni luoviessaan takaisin
matalikoille. Mutta pyyntikausi oli lopullaan ja eväät olivat
vähissä, jonkavuoksi Counahan antoi mennä yhtä kyytiä Bostoniin asti
sen enempää siekailematta."
"Mitäs aluksen omistajat sanoivat?" kysyi Harvey.
"Minkäpä he voivat? Kalat olivat matalikoilla ja Counahan kertoili
laiturilla rekordimatkastaan itään. He lohduttivat itseään sillä. Ja
kaikki johtui siitä, ettei ensiksikään pidetty miehistöä ja rommia
erillään, ja toiseksi, että sekotettiin Skibbereen ja Banquereau
keskenään. Counahan Purjehtija, rauha hänen sielulleen! Hän oli mies,
joka ei turhia surrut!"
"Kerran minä oli 'Lucy Holmes'issa", sanoi Manuel lempeällä
äänellään. "Ne eivät tahtoa sen kalaa Gloucesterissa. Aa, mitä? Eivät
anna mitään hintaa. Niin me lähteä poikki meren ja ajatella myydä
kalan Azoreilla. Sitten puhaltaa navakka tuuli, ja me ei voi nähdä
hyvin. Sitten puhaltaa vielä enempi navakka tuuli, ja me sortua alle
ja ajella hyvin nopeaa -- ei kukaan tietää mihin. Joku ajan perästä
me nähdä maata, ja tulla vähän kuuma. Sitten tulla kaksi kolme
neekeriä prikillä. Aa, mitä? Me kysy missä me oli, ja he sanoo -- no,
mitä te luulla?"
"Suur-Kanaria", sanoi Disko hetken arveltuaan. Manuel pudisti päätään
hymyillen.
"Cape Blanco", sanoi Tom Platt.
"Ei. Pahempi kuin se. Me olla Bissagos saarista etelään, ja priki se
olla Liberiasta! Niin me möi kalan siellä! Ei hyvin pahasti? Aa,
mitä?"
"Voiko tällainen kuunari purjehtia suoraan meren poikki Afrikkaan?"
kysyi Harvey.
"Voi vaikka Kap Hornin ympäri, jos niiksi tulee ja jos muonaa
riittää", sanoi Disko. "Minun isäni purjehti pienellä aluksellaan --
viidenkymmenen tonnin kantoinen se taisi olla, 'Rupert' nimeltään
-- purjehti Grönlannin jäisille vuorille sinä vuonna, jolloin
puolet kalastajalaivoistamme oli koettamassa turskaonnea siellä.
Ja mikä tärkeämpää, hän otti minun äitini mukaansa -- arvatenkin
näyttääkseen hänelle miten rahaa ansaittiin -- ja he jäätyivät kaikki
kiinni sinne, ja minä synnyin Diskossa. En muista siitä tietenkään
mitään. Palasimme takaisin keväällä, kun jäät irtautuivat, mutta
he panivat minulle nimen tuon paikan mukaan. Jokseenkin joutava
kuje turvattomalle lapselle, mutta kaikkihan olemme taipuvaisia
hairahduksiin elämässämme."
"Niinpä kyllä, niinpä kyllä!" sanoi Salters, päätään nyökytellen.
"Kaikki olemme taipuvaisia hairahduksiin, ja minä sanon teille,
pojat, että kun olette tehneet hairahduksen -- ja te teette niitä
ainakin sata päivässä -- niin on kaikkein parasta tunnustaa se
niinkuin miehet."
Pitkä Jack antoi suurenmoisella, kaikki muut paitsi Diskon ja
Saltersin käsittävällä silmäniskulla ymmärtää että välikohtaus oli
päättynyt.
Sitten he siirtyivät pyyntipaikasta toiseen pohjoista kohti, veneet
ulkona melkein joka päivä, kulkien pitkin Suuren matalikon itäistä
reunaa kolmen-neljänkymmenen sylen vedessä ja kalastaen uutterasti.
Siellä Harvey sai ensi kerran nähdä mustekalan, joka on parhaita
turskansyöttejä, mutta vaikeasti pyydystettävissä. Heidät herätti
makuukojuistaan eräänä pimeänä yönä Saltersin huuto: "Mustekaloja,
ohoi!" ja puolitoista tuntia kurotteli joka mies laidan yli
mustekalatäkyään -- punaiseksi maalattua lyijypalaa, jonka alapäässä
oli kehä taaksepäin käyristettyjä piikkejä, muistuttaen puoleksi
avatun sateenvarjon ruotoja. Jostakin tuntemattomasta syystä
mustekala himoitsee tätä kapinetta ja kietoutuu sen ympärille,
jolloin se vedetään ylös ennenkuin se on ehtinyt päästä irti
piikeistä. Mutta jouduttuaan pois luonnollisesta elementistään se
purskuttaa ensin vettä ja sitten mustetta pyydystäjänsä silmille; ja
oli huvittavaa nähdä miesten kumartelevan milloin millekin puolelle
väistääkseen suihkuja. Kun leikki loppui, olivat he kaikki mustia
kuin nuohoojat, mutta kannella oli soma kasa tuoretta mustekalaa,
ja isolle turskalle on hyvin mieleen, kun se näkee pienen loistavan
palan mustekalan käsivartta simpukkasyötillä varustetun koukun
kärjessä. Seuraavana päivänä he saivat runsaasti kaloja ja kohtasivat
"Carrie Pitmanin", jolle he huusivat hyvästä onnestaan; "Carrien"
miehet tahtoivat tehdä kauppaa -- seitsemän turskaa kunnollisen
kokoisesta mustekalasta --, mutta Disko ei hyväksynyt hintaa, ja
"Carrie" siirtyi nyrpeänä tuulen alle ja asettui ankkuriin puoli
peninkulmaa kauemmaksi, toivoen onnistuvansa itse saamaan noita
haluttuja eläviä.
Disko ei virkkanut mitään ennenkuin illallisen jälkeen, jolloin hän
lähetti Danin ja Manuelin varustamaan poijulla kuunarin ankkuriköyttä
ja ilmotti aikovansa makuulle mennessään ottaa piilukirveen mukaansa.
Dan kertasi tietysti nämä huomautukset eräälle "Carrien" veneelle,
joka halusi tietää mitävarten he poijuttivat ankkuriköyttään, vaikka
ei pohja ollut kallioinen.
"Isä sanoo, ettei hän uskaltaisi jättää lauttaakaan viittä
peninkulmaa lähemmäksi teitä", huusi Dan reippaasti.
"No miksei hän sitten siirry pois? Kuka kieltää?" sanoi toinen.
"Siksi että te asetuitte hänen alapuolelleen, ja sitä hän ei
siedä yhdeltäkään alukselta, saatikka sellaiselta ajelehtivalta
rasvatynnyriltä kuin teidän."
"Se ei ole ajelehtinut vähääkään tällä matkalla", sanoi mies
suutuksissaan, sillä "Carrie Pitman" oli huonossa huudossa siitä,
että sillä oli tapana katkoa pohjataklinkinsa.
"Millä tavalla sitten muutatte ankkuripaikkaa?" sanoi Dan.
"Sehän on paras puoli sen purjehduskyvyssä. Ja jos se on
jättänyt ajelehtimisen, niin mitä ihmettä varten teillä on uusi
halkaisijapuomi?"
"Hoi, portugalilainen posetiivin vääntäjä, vie apinasi takaisin
Gloucesteriin. Mene takaisin kouluun, Dan Troop", kuului vastaus.
"Housuntekijä! Housuntekijä!" huusi Dan, joka tiesi että eräs
"Carrien" miehistä oli ollut työssä housutehtaassa edellisenä talvena.
"Rapu! Gloucesterin rapu! Mene tiehesi vain, Novy!"
Gloucesterilaisen kutsuminen nova-scotialaiseksi oli häpäisevää. Dan
vastasi samaan nuottiin.
"Novyja olette itse, rääppäkaupunkilaiset! Chathamin
hylkyjenkorjaajat! Menkää tiehenne vain, reikäsukat!" Ja taistelevien
voimat erkanivat, mutta chathamilaiset olivat jääneet huonommalle
puolelle.
"Kyllä arvasin miten tulisi käymään", sanoi Disko. "Se on kääntänyt
tuulen ympäri. Se nuokkuu tuolla puoliyöhön asti, ja juuri kun olemme
päässeet sikeimpään uneemme, se riistäytyy ajelehtimaan. Hyvä asia,
ettei meillä ole täällä suurempaa alusten tungosta. Mutta ankkuriani
en rupea nostamaan chathamilaisen vuoksi. Ja voihan se pysyäkin."
Tuuli, joka oli kääntynyt vastakkaiselle ilmalle, yltyi
auringonlaskussa ja puhalteli navakasti. Merenkäyntiä ei tosin
ollut senkään vertaa, että se olisi veneen köyttä pystynyt
katkaisemaan, mutta "Carrie Pitman" seurasi omia lakejaan. Vartionsa
lopulla pojat kuulivat sen kannelta kolme liki toistaan seuraavaa
revolverinlaukausta.
"Glory, glory, halleluja!" lauloi Dan. "Nyt se tulee, isä; tyvipää
edellä, unissaan kulkien samoin kuin Banquereaullakin!"
Jos joku toinen alus olisi ollut kysymyksessä, ei Disko ehkä olisi
toiminut näin äkkipäätä, mutta nyt hän iski ankkuriköyden poikki,
kun "Carrie Pitman", vaikka sillä olisi ollut liikkumistilaa koko
Pohjois-Atlantti, tulla vaappuili suoraan heitä kohden. Halkaisija
ja kolmikulmainen isonmaston purje nostettuna "Täällä Ollaan" väisti
sitä juuri niin paljon kuin oli ihan välttämätöntä -- Disko ei
halunnut kuluttaa viikkoa ankkuriköytensä etsimiseen -- pyörähtäen
tuuleen samalla kun "Carrie" ajautui ohi, miehistö harmista
äänettömänä ja alttiina toisen kuunarin täysin laidallisin ammutuille
pilkka- ja pistosanoille.
"Hyvää iltaa", sanoi Disko lakkiaan nostaen, "kuinka kasvitarhanne
menestyy?"
"Menkää Ohioon ja vuokratkaa muuli", sanoi Salters-setä. "Täällä ei
tarvita maamyyriä."
"Lainaanko teille veneen-ankkurini?" huusi Pitkä Jack.
"Irrottakaa peräsimenne ja työntäkää se mutaan", sanoi Tom Platt.
"Hoi, kuulkaa!" kuului Danin ääni kimakkana ja terävänä, hänen
seisoessaan ruorirattaan pukilla. "Hoi! Onko housutehtaassa lakko,
vai onko sinne otettu tyttöjä teidän sijaanne?"
"Hellittäkää ruoriköydet ja naulatkaa ne pohjaan", huusi Harvey.
Tämä oli merisuolalta maistuva sukkeluus, jonka hän oli oppinut
Tom Plattilta. Manuel nojautui reilingin yli ja huusi: "Soittakaa
posetiivi! Aaaa!" Hän heilautti leveää peukaloaan kuvaamatonta
halveksimista ja pilkkaa ilmaisevalla eleellä, silläaikaa kun pikku
Penn korotti kunniaansa pillittäen: "Sooh vähän! Ptruu! Mitä se
siinä. Noo!"
He makasivat loppuyön kettinkiankkurissa -- Harvey huomasi sen
nykkiväksi, kiekkuvaksi, epämiellyttäväksi liikunnoksi -- ja
kuluttivat puolet aamupäivää ankkuriköyden takaisin-etsimiseen. Mutta
pojat olivat yhtä mieltä siitä, että tuo vaiva oli vähäinen sillä
ostetun voitonriemun ja kunnian rinnalla, ja he ajattelivat kaihoten
kaikkea sitä ihanaa, mitä he olisivat voineet sanoa onnettomalle
"Carrie'lle".