V.

Tämä oli alkuna moniin puheluihin Danin kanssa, joka kertoi

Harveylle, mistä syystä hän olisi tahtonut muuttaa veneensä nimen

tuolle kuvitellulle Burgess-malliselle turskanpyyntialukselle.

Harvey sai kuulla aika paljon Gloucesterissa asuvasta todellisesta

Hattie'sta; näki suortuvan hänen tukkaansa -- minkä Dan, huomattuaan

kauniit pyynnöt tehottomiksi, oli "kähveltänyt" Hattien istuessa

hänen edessään koulussa viime talvena -- ynnä hänen valokuvansa.

Hattie oli noin neljäntoista vuoden vanha, halveksi poikia

sanomattomasti ja oli tallannut Danin sydäntä koko talven. Kaiken

tämän ilmaisi Dan Harveylle juhlallisia vaitiolon lupauksia vastaan

kannella kuunvalossa, pilkkopimeässä, taikka sakeassa sumussa,

vingahteleva ruoriratas takanaan, kalteva kansi edessään ja ympärillä

levoton, pauhaava meri. Kerran, kun pojat oppivat tuntemaan toisiaan,

sukeutui heidän välillään tietysti tappelu, joka riehui keulasta

perään, kunnes Penn tuli ylös ja erotti heidät, luvaten kuitenkin

olla kertomatta Diskolle, joka piti vahtivuorolla tappelemista miltei

pahempana kuin nukkumista. Harvey ei ollut läheskään Danin veroinen

ruumiinvoimiltaan, mutta hänen uuden kouluutuksensa vaikutus ilmeni

erittäin edullisella tavalla siinä, että hän tyytyi tappioonsa eikä

koettanut voittaa vastustajaansa millään ala-arvoisilla keinoilla.

Tämä tapahtui sen jälkeen kun Harvey oli parantunut lukuisista

ajoksista, joita oli syntynyt hänen käsivarsiinsa kyynärpäitten

ja ranteitten välille märän villanutun ja öljytakin hankauksesta.

Suolainen vesi kirveli niitä ilkeästi, mutta kun ne olivat kypsyneet,

käsitteli Dan niitä Diskon partaveitsellä ja vakuutti Harveylle että

hän oli nyt "täysverinen matalikkolainen"; kalanrasvahaavat olivat

nimittäin sen säätyluokan ominaismerkki, johon hän nyt kuului.

Koska hän oli poika ja lisäksi uutterasti työssä, ei hän vaivannut

päätään liian paljolla ajattelemisella. Hän oli tosin hyvin

pahoillaan äitinsä tähden ja kaipasi usein häntä, etenkin saadakseen

kertoa hänelle tästä uudesta ihmeellisestä elämästä ja omasta

loistavasta edistymisestään siinä. Muuten ei hän mielellään kovin

usein mietiskellyt, miten äiti kesti hänen otaksutun kuolemansa

tuottaman iskun. Mutta eräänä päivänä, kun hän seisoi kanssin

portailla härnäten kokkia, joka oli syyttänyt häntä ja Dania

paistinpiirakkain kähveltämisestä, hän johtui ajattelemaan, että tämä

oli melkoisesti arvokkaampaa kuin ottaa vastaan nenästyksiä vierailta

ihmisiltä vuokratun höyrylaivan tupakkasalongissa.

Hän kuului tunnustettuna osana asiain järjestykseen "Täällä

Ollaan"-kuunarilla; hänellä oli määrätty paikkansa pöydän ääressä

ja määrätty makuukojunsa, ja hän saattoi hyvin esiintyä puolestaan

myrskypäivien pitkinä juttelu-hetkinä, jolloin toiset olivat

aina valmiit kuuntelemaan hänen kertomuksiaan -- tai "satuja",

kuten he sanoivat -- hänen maalla viettämästään elämästä. Hän ei

tarvinnut montakaan päivää oivaltaakseen, että jos hän esitti

niitä piirteinä omasta elämästään, -- joka muuten tuntui hyvin

kaukaiselta -- niin ei kukaan Dania lukuunottamatta (ja Daninkin

usko oli kovalla koetuksella) olisi myöntänyt niitä mahdollisiksi.

Siksi hän tekaisi itsestään tuttavan, jonkun pojan, josta hän oli

kuullut puhuttavan, joka ajeli pienoiskokoisilla, neljän ponyn

vetämillä vaunuilla Toledossa, Ohiossa, tilasi neljä vaatekertaa

yhdellä haavaa ja piti kutsuja, joissa tytöistä vanhin ei ollut

varsin viidentoista vanha. Salters väitti että tuollaiset jutut

olivat kovasti synnillisiä, jollei suorastaan Jumalan pilkkaa, mutta

hänkin kuunteli yhtä ahnaasti kuin toisetkin; ja ne arvostelut,

joita he lausuivat kertomusten lopussa, antoivat Harveylle aivan

uusia ajatuksia vaatteista, kultalehti-imukkeisista savukkeista,

sormuksista kelloista, hajuvesistä, pienistä päivälliskutsuista,

samppanjasta, kortinpeluusta ja hotellimukavuuksista. Vähitellen

hänen äänensävynsä muuttui hänen kertoessaan "tuttavastaan", jonka

Pitkä Jack oli ristinyt "hulluksi naskaliksi", "kultahela-vauvaksi",

"imeväksi huijariksi" muitten samanlaatuisten hyväilynimien ohella;

ja merisaappaisiin puetut jalat pöydälle nostettuna hän keksi vielä

juttuja silkkipyjamoista ja ulkomailta erikoisesti tilatuista

kaulaliinoista "tuttavansa" huonoa mainetta lisätäkseen. Harvey oli

hyvin mukautuvainen, ja hänellä oli terävä silmä ja korva tarkkaamaan

kaikkien ympärilläolevien kasvojen ja äänien ilmeitä ja sävyjä.

Ennen pitkää hän tiesi missä Disko säilytti vanhaa vihreäksi

kuorettunutta kvadranttia -- makuukojussaan matrassin alla.

Mitattuaan auringon korkeuden ja "Vanhan Maanviljelijän Almanakan"

avulla löydettyään leveysasteen, Harvey juoksi kajuuttaan ja raaputti

asteluvun ja päivämäärän rautanaulalla kamiininpiipun ruosteiseen

pintaan. Eihän valtamerihöyryn yli-insinöörikään olisi voinut tehdä

enempää, eikä kolmekymmentä vuotta palvellut laivankuljettaja olisi

pystynyt jäljittelemään puoleksikaan sitä vanhan merikarhun ryhtiä

ja ilmettä, jolla Harvey, ensin muistettuaan sylkäistä laidan yli,

lausui julki kuunarin senpäiväisen aseman ja sitten, ja vasta sitten,

otti Diskolta kvadrantin viedäkseen sen pois. Kaikilla tällaisilla

tiloilla on tarkat käyttäytymissääntönsä.

Mainittu kvadrantti, merikartta, maanviljelys-almanakka ynnä pari

merenkulkua käsittelevää kirjaa olivat ainoat aseet, joita Disko

tarvitsi oppaikseen, lukuunottamatta syvänveden pohjustinta,

joka oli hänen varasilmänsä. Harvey oli vähällä lyödä Penniä

pohjustusluodilla, kun Tom Platt ensiksi opetti häntä "lennättämään

sinistä kyyhkyä"; ja vaikkeivät hänen voimansa riittäneet jatkuvaan

luotaukseen jonkunkaan nimellisessä aallokossa, niin tyvenellä säällä

ja matalilla vesillä Disko käytti häntä hyvin usein seitsennaulaisen

laskinluodin heittäjänä. Dan sanoi: "Ei isä tarvitse luotausta, hän

tahtoo näytteitä. Rasvaa se hyväksi, Harvey." Ja Harvey rasvasi

luodin päässä olevan syvennyksen ja toi huolellisesti siihen

takertuneen hiekan, näkinkuoret, lietteen ja muun rojun Diskolle,

joka hypisteli ja haisteli sitä ja lausui arvostelunsa. Kuten jo on

mainittu, oli Diskolla turskaa tutkiessaan turskan ajatukset; ja

jonkin kauan-koetellun vaiston ja kokemuksen sekotuksen ohjaamana hän

muutteli kuunariaan pyyntipaikasta toiseen, aina kalan mukana, aivan

kuin sokko shakinpelaaja tekee siirtoja näkymättömällä shakkilaudalla.

Mutta Diskon lautana oli Suuri matalikko -- kolmio, jonka jokainen

sivu oli kaksisataaviisikymmentä meripenikulmaa -- vellova

vesiaavikko, jota kostea sumu verhosi, myrskyt myllersivät, ajojäät

ahdistivat, välinpitämättömien höyrylaivojen väylät viiltelivät ja

kalastaja-aluksien purjeet kirjavoittivat pienillä pilkuilla.

Päiväkausia he työskentelivät sumussa -- Harveyn läppäillessä

kelloa -- kunnes hän sakeaan ilmaan jonkun verran totuttuaan lähti

ulos pyyntiretkelle Tom Plattin kanssa, vaikkakin sydän kurkussa.

Mutta sumu pysyi hälvenemättä ja kalat söivät, eikä kukaan jaksa

olla jäytävässä pelossa kuutta tuntia yhtämittaa. Harvey kiinnitti

huomionsa siimoihinsa ja atraimeen tai kuonokeppiin, aina kun Tom

Platt ilmotti jompaakumpaa tarvitsevansa; ja he soutivat takaisin

kuunarille kellon läppäysten ja Tomin vaiston opastamina, Manuelin

simpukkatorven kajahdellessa ohutäänisesti ja heikosti syrjässä

heistä. Se oli kuitenkin epämieluisa kokemus, ja ensi kerran koko

kuukauden ajalla Harvey näki unta liikehtivistä, höyryävistä

vesikentistä veneen ympärillä, tyhjyyteen häipyvistä siimoista ja

yläpuolella olevasta ilmasta, joka suli alapuolella olevaan mereen

kymmenen jalan päässä hänen tähystävistä silmistään. Muutamia päiviä

myöhemmin hän oli Manuelin kanssa ulkona paikassa missä olisi pitänyt

olla neljäkymmentä syltää vettä, mutta koko ankkuriköyden pituus

luisti alas ankkurin sittenkään tapaamatta pohjaa, ja Harvey säikähti

tavattomasti, kun täten hänen viimeinen kosketuksensa maahan oli

katkaistu. "Valaankuoppa", sanoi Manuel hinaten ankkurin ylös. "Se

on hyvä härnätä Disko. Lähtään!" ja hän sousi kuunarille, missä

he tapasivat Tom Plattin ja toiset miehet ilkastelemassa Diskolle

siitä että tämä kerran oli sattunut viemään heidät riistasta tyhjän

Valaansyvänteen, matalikkojen keskellä olevan aukon reunaan. He

siirtyivät läpi sumun toiseen ankkuroimispaikkaan, ja tällä kertaa

Harveyn hiukset nousivat pystyyn, kun hän meni vesille Manuelin

veneessä. Valkoinen haamu liukui vaaleassa sumussa, lähettäen

heitä vastaan haudan-kylmän henkäyksen, ja siitä kuului kohinaa ja

loiskintaa ja pärskyntää. Se oli hänen ensimäinen tuttavuutensa

matalikkojen peljättävien jäävuorien kanssa, ja hän kyyristyi veneen

pohjalle Manuelin nauraessa. Mutta oli myöskin selkeitä ja lauhoja ja

lämpimiä päiviä, jolloin tuntui synniltä tehdä muuta kuin laiskotella

siimojensa ääressä ja läiskytellä vettä airolla; ja oli kevyttuulisia

päiviä, jolloin Harveyta opetettiin ohjaamaan kuunaria pyyntipaikalta

toiselle.

Riemastuttava tunne värähti hänen läpitseen, kun hän ensi kerran

tunsi laivan kölin liikkuvan hänen nappuloista pitelevien kättensä

ohjauksen mukaan ja liukuvan loivien aallonlaaksojen yli keulapurjeen

sirppikaaren leikatessa edestakaisin sinistä taivasta vasten. Se oli

suurenmoista, vaikkakin Disko sanoi että käärmeenkin selkä taittuisi

hänen vanavettään seuratessa. Mutta, kuten tavallista, ylpeys kävi

lankeemuksen edellä. He purjehtivat haruspurje nostettuna -- se

oli onneksi vanha -- ja Harvey ohjasi aluksen oikein liki tuulta,

näyttääkseen Danille kuinka täydelleen hänellä oli ohjaustaito

vallassaan. Keulapurje paiskautui jymähtäen toiselle puolelle ja

keulamaston kahveli lävisti ja repäisi halki haruspurjeen, jota

isotue tietysti esti pääsemästä toiselle puolelle. He laskivat alas

purjehylyn painostavan äänettömyyden vallitessa, ja lähinnäseuraavina

päivinä Harvey vietti kaikki joutohetkensä opetellen käyttämään

neulaa ja purjekinnasta, Tom Plattin antaessa ohjeita vieressä. Dan

ulvoi ilosta, koska, kuten hän sanoi, hän oli itse tehnyt ihan saman

erehdyksen kerran varhaisempina aikoinaan.

Kuten pojat ainakin, jäljitteli Harvey kaikkia miehiä vuorotellen,

kunnes hän oli omistanut itselleen Diskolle ominaisen etukumaran

asennon ruorirattaan ääressä, Pitkän Jackin varman itsetietoiset

käsiliikkeet siimaa lappaessa, Manuelin kuperahartiaisen mutta

tehoisan airon vedon venettä soutaessa ja Tom Plattin reimat

"Ohio"-askeleet kannella liikkuessa.

"On kaunista nähdä kuinka hartaasti hän ottaa asiat", sanoi Pitkä

Jack, kun Harvey seisoi vintturin vieressä tähystämässä merelle

eräänä sumuisena keskipäivänä. "Panenpa vetoa puolet palkastani, että

tämä kaikki on hänelle enemmän kuin puoleksi näyttelemistä, ja että

hän kuvittelee olevansa vankka merimies. Katsohan hänen selkä-muruaan

juuri nytkin!"

"Sillä tavalla me kaikki alamme", sanoi Tom Platt. "Pojat ne

uskottelevat olevansa miehiä kunnes heistä tuolla peijauksella

lopulta tulee miehiä, sellaista se on aina -- aina vain olevinaan ja

olevinaan. Niin minäkin tein vanhalla 'Ohiolla', muistan sen. Seisoin

ensimäistä vahtivuoroani -- se oli satamavartio -- ja olin ylpeämpi

kuin itse amiraali. Dan on täynnä samanlaisia elkeitä. Katsohan

nyt, kuinka ne ovat olevinaan oikeita sammalhartioita -- joka karva

kuin kaapelilanka ja veri Tukholman tervaa." Sitten hän puhui alas

kajuutan porrasaukkoon. "Etköhän sinä ole erehtynyt arvostelussasi

tällä kertaa, Disko. Mikä vietävä pani sinut sanomaan meille että

poika oli hullu?"

"Hän oli", vastasi Disko. "Niin hullu kuin olla voi, laivalle

tullessaan. Mutta minun on myönnettävä että hän on kelpo tavalla

selvennyt sittemmin. Minä lääkitsin häntä."

"Hän on hyvä kertomaan juttuja", sanoi Tom Platt. "Tässä muutamana

iltana hän kertoi meille hänen itsensä kokoisesta pojasta, joka ajeli

neljän ponin vetämissä pienissä vaunuissa pitkin katuja -- Toledossa,

muistaakseni, ja piti illalliskutsuja samanikäiselle nulikkajoukolle.

Hiukan omituisia satuja, mutta hiivatin mukavia kuunnella. Hän osaa

sellaisia jos kuinka paljon."

"Luulen että hän keksii niitä omasta päästään", huusi Disko

kajuutasta, missä hän askarteli lokikirjansa ääressä. "Onhan järjellä

ymmärrettävää että kaikki tuollainen on sepitettyä. Se ei mene

keneenkään muuhun kuin Daniin, ja hänkin nauraa sille minun selkäni

takana, sen olen kuullut."

"Oletteko koskaan kuulleet mitä Simeon Peter Calhoun sanoi kun

ihmiset keksivät jutun hänen Hetty sisarensa naimisiinmenosta

Laurence Jerauldin kanssa ja pojat syöttivät hänelle sitten tuon

valheen Georgesilla?" puhella lääpösteli Salters-setä, joka istui

rauhallisesti vettätippuvana ylihangan puoleisen venetelineen

suojassa.

Tom Platt veteli savuja piipustaan halveksivan äänettömänä, hän

oli Cape Codin miehiä ja oli tuntenut tuon jutun yli kaksikymmentä

vuotta. Salters-setä jatkoi nauraa höröttäen:

"Simeon Peter Calhoun sanoi Laurencesta, ja aivan oikein sanoikin,

että: 'Puoleksi kaupunkilainen', hän sanoi, 'ja toiseksi puoleksi

pähkähullu; ja sanoivat sisajeni naineen jikkaan miehen.' Simeon

Peter Calhounilla ei ollut suulakea ja hän puhui tuolla tavalla."

"Ei hän puhunut mitään Pennsylvanian mongerrusta", sanoi Tom

Platt. "Sinun olisi parasta jättää tuo juttu jonkun Cape Codin

miehen kerrottavaksi. Calhounit olivat jostain kauempaa tulleita

mustalaisia."

"No, en minä tahdokaan esiintyä minään kaunopuhujana", sanoi

Salters. "Minä tulen asian pääkohtaan. Juuri samanlainen on

meidän Harveymmekin! Puoleksi kaupunkilainen ja toiseksi puoleksi

pähkähullu; ja jotkut pitävät häntä rikkaana miehenä. He-he!"

"Oletteko koskaan ajatelleet kuinka ihanaa olisi purjehtia, jos

koko laivan miehistö olisi Salterseja?" sanoi Pitkä Jack. "Puoleksi

pellon vaossa ja toiseksi puoleksi lantatunkiossa, kuten Calhoun _ei_

sanonut, ja kuvittelee olevansa kalastaja!"

Pieni hyväntahtoinen naurunhohotus kiersi mies mieheltä Saltersin

kustannuksella.

Disko oli vaiti ja ahkeroi lokikirjaansa riipustellen, pitäen kirjaa

kirvesmäisen lattealla, neliskulmaisella kämmenellään. Tähän tapaan

kulkivat muistiinpanot sivu sivulta kirjan tahriintuneilla lehdillä:

"_17 p. heinäkuuta. -- Tänä päivänä sakea sumu ja vähän kaloja.

Muutettu ankkuripaikkaa pohjoiseen. Niin loppuu tämä päivä_.

"_18 p. heinäkuuta. -- Tämä päivä alkaa sakealla sumulla. Saatu

muutamia kaloja_.

"_19 p. heinäkuuta. -- Tänä päivänä kevyt N.E. tuuli ja kaunis ilma.

Siirretty ankkuripaikkaa itään. Saatu runsaasti kaloja_.

"_20 p. heinäkuuta. -- Tänä päivänä, sabattina, sumua ja heikkoja

tuulia. Niin päättyy tämä päivä. Yhteensä saatu kaloja tällä viikolla

3478_."

He eivät milloinkaan työskennelleet sunnuntaisin, vaan peseytyivät

ja ajoivat partansa, jos ilma oli kaunis, ja Pennsylvania veisasi

virsiä. Kerran tai pari hän esitti, että jos ei vain joku

katsoisi sitä sopimattomaksi, niin hän voisi saarnatakin vähän.

Salters-setä oli vähällä käydä hänen kimppuunsa tämän kuultuaan ja

huomautti hänelle ettei hän ollut mikään saarnaaja ja ettei hänen

pitänyt ajatella sellaisia. "Kyllä hän silloin pian muistaisi

Johnstowninkin", selitti Salters, "ja mitä sitten tapahtuisi"? Siksi

he sopivat että Penn lukisi ääneen kirjasta, joka kävi nimellä

"Josefus". Se oli vanha nahkakantinen nide, hajustaan päättäen

lukemattomilla retkillä mukana kulkenut, hyvin paksu ja hyvin

Raamatun näköinen, mutta sisältävä kertomuksia sotataisteluista ja

piirityksistä; ja he lukivat sen melkein kannesta kanteen. Muutoin

Penn oli hiljainen olento. Hän ei toisinaan lausunut sanaakaan

kolmeen päivään, vaikkakin pelasi shakkia, kuunteli lauluja ja nauroi

jutuille. Kun he koettivat vilkastuttaa häntä puhumaan, vastasi hän:

"En haluaisi näyttää epätoverilliselta, mutta kun ei minulla ole

mitään sanomista. Minun pääni tuntuu ihan tyhjältä. Olen melkein

unohtanut oman nimenikin." Hän kääntyi Salters-setään päin odottava

hymy huulillaan.

"No, Pennsylvania _Pratt_han se on", huusi Salters. "Kohta kai sinä

unhotat minutkin."

"Ei -- en koskaan", vakuutti Penn, sulkien huulensa tiukasti.

"Pennsylvania Pratt, tietysti", toisti hän kerran toisensa jälkeen.

Toisinaan Salters-setä unohti ja sanoi hänelle, että hän oli Haskins

tai Rich tai McVitty; mutta Penn oli yhtä tyytyväinen -- kunnes hän

taas unohti.

Hän oli aina hyvin lempeä Harveylle, jota hän sääli sekä kadonneena

lapsena että mielipuolena; ja kun Salters näki Pennin mieltyneen

poikaan, tuli hänkin leppeämmäksi. Salters ei ollut luonteeltaan

herttaisimpia (hän piti velvollisuutenaan pitää poikia kurissa);

ja kun Harvey eräänä tyvenenä päivänä ensi kerran pelolla ja

vapistuksella sai kiivetyksi isonmaston nokkaan (Danin pysytellessä

hänen takanaan valmiina auttamaan), katsoi hän puolestaan

velvollisuudekseen ripustaa sinne Saltersin suuret merimiessaappaat,

pilkan ja naurun aiheeksi lähimmälle kuunarille. Diskoon nähden

ei Harvey ottanut mitään vapauksia, ei silloinkaan kun laivuri

jätti määräyksistään pois suoranaisen käskyn sävyn ja käytti häntä

samoinkuin muutakin miehistöä puhutellessaan lausetapaa: "Etkö

tahtoisi tehdä sitä ja sitä?" tai: "Eiköhän sinun sopisi", ja

niin edespäin. Hänen sileiksi ajeltujen huuliensa ja ryppyisten

silmänurkkiensa ilmeessä oli jotain, mikä vaikutti hillitsevästi

nuoreen vereen.

Disko opetti häntä tuntemaan paljon-peukaloidun ja runsaasti

merkeillä varustetun Eldridgen merikartan merkityksen, joka

kartta hänen vakuutuksensa mukaan oli paljon parempi kaikkia

hallituksen julkaisemia; kuljetti häntä kynä kädessä pyyntipaikalta

pyyntipaikalle yli koko matalikkojen sarjan -- Le Have'n, Western'in,

Banquereaun, St. Pierren, Vihreän ja Suuren matalikon -- puhuen

"turskaviisautta" kaiken aikaa. Opetti hänelle myöskin kvadrantin

käyttämisen periaatteet.

Korkeusmittarin käytössä Harvey oli Dania etevämpi, sillä hän

oli perinyt isänsä hyvän laskupään, ja mahdollisuus varastaa

tietoa matalikon vaisun auringon pilkahduksista kiihotti hänen

vilkkaita älynlahjojaan. Muissa meriasioissa oli hänen ikänsä

tuntuvana haittana. Hänen olisi, kuten Disko sanoi, pitänyt alkaa

kymmenvuotisena. Dan osasi panna syöttiä pitkäänsiimaan ja löytää

etsimättä jokaisen köyden pilkkopimeässäkin; ja kerran kovalle

ottaessa, kun Salters-sedällä oli ajos kämmenessään, hän kykeni

perkkaamaankin pelkän tuntoaistin opastamana. Hän osasi ohjata

kuunaria kohtalaisessa ilmassa kasvoillaan tuntemansa tuulen hivelyn

mukaan, käännellen ruoriratasta juuri silloin ja sillä tavoin kuin

alus kulloinkin vaati. Kaiken tämän hän teki aivan vaistomaisesti,

samoin kuin hän kapuili köysistössä ja hallitsi venettään kuin oman

ruumiinsa jäsentä. Mutta hän ei voinut jakaa tietojansa Harveylle.

Kuitenkin oli kuunarilla saatavissa paljon hyödyllisiä yleistietoja,

kun myrskyisinä päivinä loikoiltiin kanssissa tahi istuskeltiin

kajuutan laatikoilla, varakapineitten, silmusnaulojen, lyijyluotien

ja renkaitten pitäessä kalinaansa keskustelujen lomassa. Disko kertoi

valaanpyynti-retkistään viisikymmen-luvulla, suurista naarasvalaista,

joita surmattiin poikastensa viereltä, kuolinkamppailuista

mustilla, ärjyvillä ulapoilla, verisuihkuista, jotka purskuivat

neljäkymmentä jalkaa korkealle ilmaan, pirstoiksi ruhjotuista

veneistä, patenttiraketeista, jotka laukesivat väärästä päästä ja

pommittivat säikähtynyttä miehistöä, valaitten palottelusta ja ihran

keittämisestä, sekä siitä kauheasta tapahtumasta vuonna '71, jolloin

kaksitoistasataa miestä joutui kodittomiksi jäälle kolmessa päivässä

-- ihmeellisiä kertomuksia, tosia kaikki. Mutta vielä ihmeellisempiä

olivat hänen kertomuksensa turskista, kuinka ne väittelivät ja

keskustelivat omista asioistaan syvällä vedessä kölin alla.

Pitkän Jackin harrastus liikkui enemmän yliluonnollisten asiain

piirissä. Hän piti heitä äänettöminä esittämällä kaameita

tarinoita Monomoy-rannikon kyöpeleistä, jotka matkivat ja

pelottelevat yksinäisiä simpukanpyytäjiä, ranta-aaveista ja

särkkäkummittelijoista, joita ei ollut oikealla tavalla haudattu,

Tulisaaren kätketystä aarteesta, jota merirosvo Kiddin miehistön

henget vartioivat, aavelaivoista, jotka purjehtivat sumussa suoraan

yli Truron kaupunkikunnan, eräästä Maine-valtion satamasta, missä

ei kukaan paitsi joku muukalainen ankkuroi kahta kertaa erääseen

määrättyyn kohtaan, koska jonkun laivan kuollut miehistö soutaa

keskiyöllä laivan sivulle, ankkuri vanhanaikaisen veneensä keulassa,

ja viheltää -- ei huuda, vaan viheltää -- luokseen sen miehen sielua,

joka häiritsi heidän rauhaansa.

Harveylla oli sellainen käsitys, että hänen syntymämaansa itäisen

rannikon asujamiston muodostivat etupäässä ihmiset, jotka tekivät

sinne kesäisin ratsastusretkiä ja viettivät aikaa hupaisesti

tammilattiaisissa ja hienoilla uutimilla varastetuissa huviloissa.

Hän nauroi kummitusjutuille -- ei niin paljon kuin hän olisi nauranut

kuukautta aikaisemmin -- mutta istui lopulta kuitenkin äänettömänä ja

väristen.

Tom Platt kertoi piirteitä koskaan ehtymättömältä retkeltään Kap

Hornin ympäri vanhalla "Ohiolla" raipparangaistuksen aikoina,

laivaston mukana, joka suuressa sisällisessä sodassa oli hävitetty

sukupuuttoon tyystimmin kuin muinaismaailman lentävät matelijat.

Hän kertoi kuinka hehkuvan kuumia kuulia työnnetään kanuunaan,

tulppa märkää savea sen ja latingin välillä, -- kuinka ne sähisevät

ja savuavat puuhun sattuessaan ja kuinka "Gemsbockin" pienet

laivapojat valoivat vettä niitten päälle ja huusivat linnotukseen

kehottaen yrittämään uudestaan. Ja hän kertoi saarrosta -- kuinka

pitkiä viikkoja kelluttiin ankkurissa, vaihteluna vain silloin

tällöin jonkun hiilensä loppuunkuluttaneen höyrylaivan lähtö tai

paluu (purjealuksille ei ollut minkäänlaista vaihtelua); myrskyistä

ja pakkasista -- pakkasista, jotka pitivät kaksisataa miestä

yötä päivää hakkaamassa ja survomassa rikki jäätä kettingeistä,

pylpyröistä ja taklauksesta, laivankeittiön uunin ollessa yhtä

kuuma kuin linnotuksesta ammutut hehkuvan tuliset kanuunankuulat ja

miesten hörppiessä kaakaota sangon laidasta. Tom Platt ei pitänyt

höyryaluksista. Hänen palvelusaikansa loppui sellaisten laitosten

ollessa vielä verraten uutukaisia. Hän myönsi ne kyllä oivallisiksi

keksinnöiksi rauhan aikana, mutta odotti toivorikkaana sitä päivää,

jolloin purjeet pääsisivät jälleen oikeuksiinsa kymmenentuhannen

tonnin rekateilla joitten puomit olivat sataayhdeksääkymmentä jalkaa

pitkät.

Manuel puhui mietteliäästi ja rauhallisesti, kertoen kauniista

Madeiran tytöistä, jotka pesivät vaatteita kuivuneissa virtojen

uomissa kuutamossa, huojuvien banaanipuitten alla; hän kertoi

pyhimyslegendoja sekä tanssiais- ja tappeluseikkailuja karun

Newfoundlandin satamista. Salters käsitteli pääasiassa

maanviljelystä, sillä vaikka hän Josefustakin luki ja selitteli,

niin oli hänen tärkein lähetystehtävänsä elämässä todistaa

vihantalannotuksen, erikoisesti apilan, paremmuus kaikenkaltaisiin

fosfaatteihin verrattuna. Hän intoutui kerrassaan herjaamaan

fosfaatteja; hän venytti makuukojustaan likaisia maanviljelyskirjoja

ja lukea saarnasi niistä, terottaen asioita sormi pystyssä Harveylle,

jolle kaikki tämä oli hepreaa. Mutta kun Harvey teki pilaa Saltersin

luennoista, koski se niin kipeästi Penniin, että Harvey lakkasi

pilailemasta ja sieti esitykset ollen kohteliaasti ääneti. Se teki

erittäin hyvää Harveylle.

Kokki ei luonnollisesti ottanut näihin keskusteluihin osaa.

Ylimalkaan hän puhui ainoastaan silloin kun se oli aivan

välttämätöntä; mutta toisinaan laskeutui hänen ylleen omituinen

puheliaisuudenlahja, ja hän saattoi pitää puhetta puoleksi

gaelinkielellä, puoleksi murteellisella englanninkielellä tuntikauden

yhteen menoon. Erittäin puhelias hän oli poikien seurassa, eikä

hän koskaan peruuttanut ennustustaan, että Harveysta kerran

tulisi Danin herra ja että hän saisi nähdä sen. Hän kertoi heille

postinkuljetuksesta talvisin Cape Bretonin puolessa, koirareestä,

joka kulkee Coudrayhin, ja "Arctic" jäänmurtajasta, joka pitää

väylää auki Prince Edward saaren ja mantereen välillä. Sitten hän

kertoi heille äitinsä hänelle kertomia tarinoita elämästä kaukana

etelässä, missä vesi ei koskaan jäädy; ja hän sanoi, että kun hän

kuolee, niin hänen sielunsa menee lepäämään lämpöiselle valkealle

hiekkarannalle, jossa korkeat palmupuut huojuvat. Tämä tuntui pojista

hyvin omituiselta ajatukselta miehelle, joka ei eläessään ollut

nähnyt palmua. Sitten hän vielä säännöllisesti joka aterialla kysyi

Harveylta, ja ainoastaan Harveylta, oliko ruoka maistunut hänestä

hyvälle; ja tämä pani toisen pöytäkunnan aina nauramaan. He antoivat

kuitenkin suuren arvon kokin mielipiteille, ja siksi he pitivätkin

salaa mielessään Harveyta jonkinlaisena erikoisasemassa olevana

henkilönä.

Ja silläaikaa kun Harvey imi itseensä tietoja uusista asioista

jokaisella huokosellaan ja karaistua terveyttä jokaisella raittiin

ilman siemauksella, kulki "Täällä Ollaan" kulkuaan ja toimitti

tehtäväänsä matalikolla, ja tiukkaan puserretut kasat hopeanharmaata

kalaa kohosivat yhä korkeammiksi ruumassa. Ei minkään päivän saalis

noussut suunnattomiin, mutta keskinkertaisia päiviä oli paljon ja

tiheässä.

Luonnollisesti oli mies, jolla oli sellainen maine kuin Diskolla,

tarkan huomion alaisena naapurien puolelta, mutta hänellä oli sangen

näppärä taito pujahtaa pois heidän näkyviltään sakeitten, liikkuvien

sumuröykkiöitten suojassa. Disko karttoi seuraa kahdesta syystä.

Ensiksikin hän halusi tehdä omia kokeilujaan, ja toiseksi olivat

tuollaiset eri kansallisuuksien aluksien sekavat kokoelmat hänestä

vastenmielisiä. Suurin osa niistä oli tosin Gloucesterista kotoisin,

ja toiset sieltä täältä Provincetownista, Harwichista, Chathamista

ja joistakin Mainen satamista, mutta miehistöt olivat kotoisin

Herra ties mistä. Vaaranalaisuus synnyttää häikäilemättömyyttä,

ja kun siihen vielä tulee lisäksi ahneus, niin on kaikenlaisten

vastenmielisten sattumien mahdollisuus erinomaisen suuri tuollaisessa

alusjoukossa, joka on ahtautunut kuin lammaskatras jonkun

epävirallisen johtajan ympärille. "Antaa Jerauld-veljesten johtaa

heitä", sanoi Disko. "Meidän täytyy liittyä heidän seuraansa joksikin

aikaa itäisillä matalikoilla, vaikkakaan ei kauaksi, jos onni vain

pysyy hyvänä. Niitä paikkoja missä nyt olemme, Harve, ei pidetä

minään hyvinä apajina."

"Eikö?" sanoi Harvey, joka oli nostamassa sangolla huuhteluvettä

tavattoman pitkän perkkauksen jälkeen. "Olisipa sitten hauska

vaihteen vuoksi osua jollekin _oikein_ huonolle pyyntimaalle."

"Ainoa maa, jota minä haluaisin nähdä, on Eastern Point", sanoi Dan.

"Minusta näyttää, isä, ettei meidän tarvitse jäädä kauemmaksi kuin

kahdeksi viikoksi itäisille särkille. Siellä sinä saat seuraa niin

paljon kuin haluat, Harve. Silloin sitä vasta oikein aletaan tehdä

työtä. Ei yhtään säännöllistä ateriaa kenellekään. Saa ahmaista palan

silloin kun on nälkä ja nukkua silloin kun ei jaksa pysyä valveilla.

Oli hyvä juttu että sinut korjattiin silloin kun korjattiin, eikä

jotakin kuukautta myöhemmin, sillä muuten emme olisi mitenkään

ehtineet muokata sinua kuntoon Vanhaa Neitsyttä varten." Harvey

käsitti merikartasta että Vanha Neitsyt ja joukko omituisen nimisiä

matalikoita muodostivat heidän pyyntiretkensä kääntymäkohdan, ja että

he hyvässä onnessa saisivat jälelläolevan suolamääränsä kostutetuksi

siellä; mutta nähdessään Neitsyen koon (se oli vain pieni pikkuruinen

piste) hän ihmetteli kuinka Diskokaan korkeusmittareineen ja

pohjustimineen voi löytää sitä. Hän tuli myöhemmin näkemään, että

Disko oli täysin sekä tämän että monen muunkin tehtävän tasalla ja

saattoipa vielä auttaa toisiakin. Kajuutassa riippui suuri neljä

jalkaa leveä ja viittä korkea musta taulu, eikä Harvey vähääkään

ymmärtänyt sen tarkotusta, kunnes he muutamina sokaisevan sumuisina

päivinä kuulivat jalkavoimalla käytettävän sumutorven epäsointuisen

törinän -- törinän, joka on kuin keuhkotautisen elefantin röhinä.

He olivat juuri suorittamassa lyhytmatkaista ankkuripaikan siirtoa,

hinaten ankkuria vedessä vaivoja säästääkseen. "Raakataklaaja

mölisemässä leveysastetta", sanoi Pitkä Jack. Parkkilaivan punaiset

etupurjeet liukuivat näkyviin sumusta, ja "Täällä Ollaan" soitti

kelloaan kolmasti, meri-pikakirjotusta käyttäen.

Suurempi alus peräytti märssypurjeensa huutojen ja hälinän säestäessä.

"Ranskalainen", sanoi Salters-setä halveksivasti. "Miquelonilainen

St. Malo'sta." Tällä maamiehellä oli tarkka merisilmä. "Minulta on

tupakat melkein lopussa, Disko."

"Sama täälläkin", sanoi Tom Platt. "Hei! Peräytykää -- peräytykää!

Kääntäkää syrjään, tukkinokkainen paljo-hyvä! Mistä kotoisin -- St.

Malo'sta, mitä?"

"Aa, aa! Paljo hyvä! _Oui! oui! Clos Poulet -- St. Malo! St. Pierre

et Miquelon_", huudettiin toisesta aluksesta villalakkeja heiluttaen

ja nauraen. Sitten kaikki yhteen ääneen: "Taulu! Taulu!"

"Käy noutamassa taulu, Danny. Kummastelen miten nuo ranskalaiset

osaavat minnekään, paitsi juuri Amerikan rannikolle ylimalkaan.

Neljäkymmentäkuusi neljäkymmentäyhdeksän saa kelvata heille; ja kyllä

se on jokseenkin oikein, luullakseni."

Dan piirusti liidulla numerot taululle, joka sitten ripustettiin

isonmaston köysistöön, "merci!"-kuoron kaikuessa parkista.

"Eiköhän ole vähän epäystävällistä laskea heitä menemään noin vain",

esitti Salters taskujaan tunnustellen.

"Oletko oppinut ranskaa sitten viime matkan?" sanoi Disko. "En halua

joutua painolastikivien maalitauluksi toista kertaa siitä syystä

että sinä kutsut Miquelonin aluksia 'sorkkaporsaiksi', niinkuin teit

viimein Le Havella."

"Harmon Rush sanoi että sillä tavalla saa heidät hereilleen. Selvä

Yhdysvaltain kieli on kyllin hyvä minulle. Meillä on kaikilla tupakat

hyvin vähissä. Kuules, nuori mies, etkös _sinä_ osaa ranskaa?"

"Osaan kyllä", sanoi Harvey rohkeasti; ja hän hoilasi: "Hei! Kuulkaa!

_Arretez-vous! Attendez! Nous sommes venant pour tabac_."

"_Ah, tabac, tabac_!" huusivat toisen laivan miehet ja nauroivat

taaskin.

"Se osui. Lasketaanhan vene vesille", sanoi Tom Platt. "Minulla ei

juuri ole mitään todistuksia ranskan taidostani, mutta minä osaan

erästä toista kieltä, jolla luulen asiain selviävän. Tule mukaan,

Harvey, tulkitsemaan."

Hälinä ja hyörinä, jotka vallitsivat parkilla, kun Tom Platt ja

Harvey hinattiin ylös sen mustaa kylkeä pitkin, olivat sanoin

kuvaamattomat. Sen kajuutan seinät olivat täynnään räikeänvärisiä

painokuvia Pyhästä Neitsyestä -- Newfoundlandin Neitsyeksi he sitä

kutsuivat. Harvey huomasi ettei hänen ranskansa ollut matalikoilla

käypää laatua, ja hänen keskustelunsa rajottui nyökytyksiin ja

virnistyksiin. Mutta Tom Platt huitoi käsillään ja selvisi mainiosti.

Kapteeni antoi hänelle ryypyn kuvaamattoman makuista viinaa, ja

jotain koomillisen oopperan näyttelijäkuntaa muistuttavat miehet

karvaisine kurkkuineen, punaisine lakkeineen ja pitkine puukkoineen

tervehtivät häntä veljenä. Sitten alkoi kaupanteko. Heillä oli

tupakkaa suuret määrät -- amerikkalaista, joka ei ollut koskaan

maksanut tullia Ranskalle. He tahtoivat suklaata ja korppuja. Harvey

souti takaisin sopimaan asiasta kokin ja Diskon kanssa, jotka olivat

varaston isäntiä, ja hänen palattuaan levitettiin kaakaorasiat

ja korppupussit ranskalaisen aluksen ruorirattaan ääreen. Se

muistutti merirosvojen saaliinjakoa. Mutta Tom Platt palasi

retkeltään köytettynä ja vyötettynä mustalla rullatupakka-pötkyllä,

ja taskut pullollaan puru- ja piipputupakka-kakkuja. Sitten nuo

vilkasluontoiset meripojat suuntasivat kulkunsa jälleen sumuun, ja

viimeiseksi kuuli Harvey iloisen yhteislaulun:

"_Par derrière chéz ma tante_, (Mun mummoni luona maalla

_il y a un bois joli_; on lehto vihanta,

_et le rossignol y chante_ ja satakieli laulaa

_et le jour et la nuit_... siell' iltaa, aamua...

_Que donneriez-vous, belle_, Mit' antaisit sa, neito,

_qui l'aménerait ici?_ jos tänne se tuotaisiin?

_Je donnerai Quebec_, Ma antaisin Quebec'in,

_Sorel et Saint Denis_." Sorel'in ja Saint Denis'n.)

"Minkätähden he eivät ymmärtäneet minun ranskaani, mutta ymmärsivät

teidän merkkikieltänne?" kysyi Harvey, kun vaihtotavarat oli jaettu

kuunarin miehistön kesken.

"Merkkikieltäkö?" ällisteli Tom Platt. "Niin, merkkikieltä se

oli, mutta koko joukon vanhempaa kuin sinun ranskasi, Harve. Nuo

ranskalaiset alukset ovat ihan täynnään vapaamuurareita, -- siitä se

johtui."

"Oletteko te sitten vapaamuurari?"

"Eikö se siltä näytä?" sanoi vanha merisotilas, täyttäen piippuaan;

ja Harveylla oli uusi merielämän salaisuus mietiskeltävänään.