"Minähän varotin sinua", sanoi Dan, veritippojen putoillessa nopeasti
ja taajaan tummille, vernissatuille kansilankuille. "Isä ei ole
ollenkaan pikainen, mutta sinä ansaitsit sen rehellisesti. Tyhjiä, ei
sitä nyt kannata ottaa noin pahakseen." Harveyn hartiat nytkähtelivät
kyynelettömistä nyyhkytyksistä. "Kyllä minä tiedän miltä se tuntuu.
Ensi kerta, jolloin isä antoi minulle tuollaisen mällin, oli samalla
viimeinen -- ja se oli minun ensi matkallani. Sitä tuntee itsensä
kovin kurjaksi ja onnettomaksi. Minä tiedän sen."
"Niin tekee", vaikeroi Harvey. "Tuo mies on joko hullu taikka
juopunut, enkä -- enkä minä voi tehdä mitään."
"Älä sano tuota isälle", kuiskasi Dan. "Hän vihaa kaikkia väkijuomia,
ja -- no niin, hän sanoi minulle että _sinä_ olit hullu. Mikä
ihmeessä pani sinut sanomaan häntä varkaaksi? Hän on minun isäni."
Harvey kohosi istumaan, pyyhki nenänsä ja kertoi Danille
setelitukkunsa häviämisestä. "Minä en ole hullu", lopetti hän. "Sinun
isäsi ei vain ole milloinkaan nähnyt enempää kuin viitosen-setelin
kerrallaan, ja minun isäni voisi ostaa tällaisen aluksen vaikka joka
viikko eikä se hänen rahoissaan tuntuisikaan."
"Sinä et tiedä minkä arvoinen 'Täällä Ollaan' on. Sinun isälläsi on
varmaan hirmuisesti rahaa. Mistä hän on ne saanut? Isä sanoo etteivät
mielipuolet voi pudistaa pääkopastaan kunnollista juttua. Annahan
kuulla."
"Kultakaivoksista ja sen sellaisista, Lännessä."
"Olen kyllä lukenut tuollaisesta. Vai Lännessä? Ratsastaako hän
pistooli kädessä temppuja tekevällä ponilla, niinkuin sirkuksessa?
Ne sanovat sitä Villiksi Länneksi, ja minä olen kuullut että heidän
kannuksensa ja suitsensa ovat selvää hopeaa."
"Oletpa sinä hassu!" sanoi Harvey, huvitettuna vasten tahtoaankin.
"Ei minun isäni tarvitse poneja. Kun hän haluaa matkustaa, niin hän
käyttää vaunuaan."
"Millaista vaunua?"
"Yksityistä rautatievaunuaan tietysti. Olet kai joskus eläissäsi
nähnyt yksityisvaunun?"
"Slatin Beemanilla on sellainen", vastasi Dan kartellen. "Minä näin
sen Union-asemalla Bostonissa; kolme neekeriä hankasi sen ikkunoita.
Mutta Slatin Beeman omistaakin melkein kaikki rautatiet Long
Islandilla, niin sanotaan; ja sanotaan että hän on ostanut puolen
New Hampshireä ja laittanut lanka-aidan sen ympäri ja tuottanut
sen täyteen leijonia ja tiikereitä ja karhuja ja puhveleita ja
krokotiilejä ja kaikkia sellaisia. Slatin Beeman onkin miljoonikko.
_Hänen_ vaununsa minä olen nähnyt. Mitäs sanot?"
"Niinpä niin, mutta minun isäni on sellainen, jota sanotaan
monimiljoonikoksi; ja hänellä on kaksi yksityisvaunua. Toisen nimi on
'Harvey' minun mukaani ja toisen 'Constance' äidin mukaan."
"Pysähdy vähän", sanoi Dan. "Isä ei anna minun milloinkaan vannoa,
mutta luulen että _sinä_ kyllä saat. Ennenkuin jatkamme pitemmälle,
pitää sinun sanoa että tahdot vaikka kuolla, jos vain valehtelet."
"Tietysti", sanoi Harvey.
"Ei se riitä. Sano näin: 'Tahdon vaikka kuolla, jollen puhu totta'."
"Tahdon kuolla tähän paikkaan", sanoi Harvey, "jollei joka sana, mitä
olen puhunut, ole silkkaa totta."
"Nekin satakolmekymmentä neljä dollaria ja kaikki?" kysyi Dan. "Minä
kuulin sinun puhuvan niistä isälle ja puolittain odotin että hän
nielaisisi sinut kuin valaskala Joonaan."
Harvey vakuutti naamansa punaiseksi. Dan oli sukkelapäinen
poika omalla tavallaan, ja kymmenen minuutin kyseleminen riitti
vakuuttamaan hänelle, ettei Harvey valehdellut -- paljon. Sitäpaitsi
oli hän sitonut itsensä kamalimmalla valalla minkä poikaikä tuntee,
ja istui kuitenkin elävänä, nenänpää punaisena, kannella ja kertoi
ihmeitä ihmeitten perästä.
"Vie sun!" sanoi Dan viimein sydämensä pohjasta, kun Harvey
oli kertonut mitä kaikkea oli hänen kunniakseen ristityssä
rautatievaunussa. Sitten hänen leveille kasvoilleen levisi ilkamoivan
mielihyvän irvistys. "Minä uskon sinua, Harvey. Isä on nyt kerran
elämässään erehtynyt."
"On, varmasti", sanoi Harvey, joka mietiskeli pikaista kostoa.
"Hän raivostuu varmaan ihan hulluksi. Ei mikään harmita häntä niin
kuin arvosteluissaan erehtyminen." Dan heittäytyi selkänojaan ja löi
reiteensä. "Älä nyt vain, Harvey, pilaa saalista löysäämällä liiaksi."
"Minä en halua saada tuollaista iskua toista kertaa. Kyllä minä vielä
hänelle näytän."
"En ole koskaan kuullut kenenkään pystyneen näyttämään isälle. Mutta
kyllä hän varmasti iskisi sinut maahan uudelleen. Mitä enemmän hän
erehtyi, sitä kovemmin hän iskisi. Mutta kultakaivokset ja pistoolit
-- --"
"En ole sanonut yhtään sanaa pistooleista", keskeytti Harvey, sillä
hän muisti valansa.
"Aivan niin, et olekaan. Mutta kaksi yksityisvaunua, toinen sinun ja
toinen äitisi mukaan ristitty; ja kaksisataa dollaria kuukaudessa
taskurahoja, ja sentään isketään kuonoon, kun ei suostu tekemään
työtä kymmenen ja puolen dollarin kuukausipalkalla! Se on paras
saalis koko pyyntikaudella." Hän nauroi matalaäänistä naurua
sydämensä pohjasta.
"Enkö siis ollut oikeassa?" sanoi Harvey, joka luuli nyt tavanneensa
puoltajan.
"Olit väärässä; niin väärässä kuin olla voit! Sinun on nyt parasta
ruveta yksiin tuumiin minun kanssani, tai muuten saat kuuman
löylyn, ja minä myös siitä että olen sinua kannattanut. Isä antaa
minulle aina kaksinkertaiset läksytykset siksi että minä olen hänen
poikansa eikä hän tahdo suosia ketään enempää kuin toisia. Sinä
olet luonnollisesti hyvin sydämissäsi isälle. Olen minäkin ollut
monta kertaa. Mutta isä on hirmuisen oikeudenmukainen mies; kaikkien
alusten miehet sen myöntävät."
"Näyttääkö tämäkin oikeudenmukaiselta, mitä?" Harvey osotti
pahoinpideltyä nenäänsä.
"Ei se mitään tee. Se laskee maaveren ulos sinusta. Isä teki sen
sinun terveytesi vuoksi. Mutta kuulehan sentään, minä en voi ruveta
tekemisiin kenenkään kanssa, joka pitää minua tai isää tai ketään
'Täällä Ollaan' miehistöstä varkaana. Me emme olekaan ollenkaan
mitään tavallista rantasillalta haalittua joukkoa. Me olemme
kalastajia ja olemme kulkeneet yhdessä kuusi vuotta ja enemmänkin.
Se asia sinun tulee muistaa! Minä sanoin äsken, ettei isä anna minun
vannoa. Hän sanoo sitä turhaanlausumiseksi ja antaa minulle selkään.
Mutta jos voisin sanoa sen mitä sinä sanoit isästäsi ja hänen
laitoksistaan, niin sanoisin sen sinun dollareistasi. En tiedä mitä
oli sinun taskuissasi silloin kun kuivasin nuttusi, sillä en tullut
sitä katsoneeksi; mutta minä sanoisin samoilla sanoilla kuin sinä
äsken, etten minä eikä isä -- ja muut eivät ole sinuun koskeneetkaan
sitten kun sinut nostettiin kannelle -- tiedä mitään noista rahoista.
Nyt olet sen kuullut. Mitäs sanot?"
Suonenlyönti oli varmaankin selvittänyt Harveyn päätä, ja ehkäpä
siinä oli meren yksinäisyydelläkin jonkunverran osaa. "Se seikka on
siis selvä", sanoi hän. Sitten hän katsoi maahan hämillään. "Siihen
nähden että olen vasta hukkumasta pelastettu, en ole tainnut osottaa
erittäin suurta kiitollisuutta, Dan."
"No niin, sinä olit niin säikähtynyt ja ajattelematon", sanoi Dan.
"Eikähän sitä ollut näkemässä muita kuin isä ja minä. Kokista ei ole
väliä."
"Minun olisi pitänyt muistaa että rahat olivat voineet mennä
muutenkin hukkaan", sanoi Harvey puoleksi itsekseen, "eikä syyttää
ketä hyvänsä saapuvilla olevaa varkaaksi. Missä isäsi on?"
"Kajuutassa. Mitä sinä nyt taas hänestä tahdot?"
"Saat nähdä", sanoi Harvey, käyden horjahtelevin askelin, sillä
hänen päätään huimasi vielä vähän, kajuutan portaille, missä pieni
laivan kello riippui, niin että se helposti näkyi ruorirattaalle.
Troop istui ruskeaksi ja keltaiseksi maalatussa kajuutassa, edessään
muistikirja ja kädessään tavattoman suuri musta lyijykynä, jota hän
imaisi tiukasti aika-ajoin.
"Minä en ole käyttäytynyt aivan oikein", sanoi Harvey, itsekin
hämmästyneenä nöyryydestään.
"Mitäs on tapahtunut?" sanoi laivuri. "Joutunut kinaan Danin kanssa,
vai mitä?"
"Ei; se koskee teitä itseänne."
"Olen pelkkänä korvana."
"Niin, minä -- minä olen tullut ottamaan takaisin sanojani", sanoi
Harvey hyvin nopeasti. "Kun ihminen on pelastettu hukkumasta -- --"
Hän vaikeni ja nielaisi.
"Niin mitä? Sinusta tulee vielä mies, jos jatkat tähän tapaan."
"Niin hänen ei pitäisi ensi töikseen ruveta solvaamaan ihmisiä."
"Aivan oikein -- aivan oikein", sanoi Troop, hieno hymyn häive
kasvoillaan.
"Niin että minä tulin sanomaan että olen pahoillani." Toinen suuri
nielaisu.
Troop kohoutui hiljalleen seisomaan arkulta, jolla hän oli istunut,
ja ojensi yksitoistatuumaisen kouransa. "Minä epäilinkin että se
tekisi sinulle koko joukon hyvää; ja tämä osottaa etten erehtynyt
arvostelussani." Tukahutettu naurunhihitys kuului kannelta
hänen korvaansa. "Minä erehdyn hyvin harvoin arvosteluissani."
Yksitoistatuumainen koura tarttui Harveyn käteen, puristaen sen
tunnottomaksi kyynärpäätä myöten. "Panemme hiukan enemmän rustoa
tähän ennenkuin laskemme sinut menemään, nuori mies; enkä minä tahdo
ajatella sinusta huonoa sen vuoksi mitä on tapahtunut. Sinä et ollut
vastuunalainen. Toimita nyt hyvin askareesi, niin ei sinulle tule
mitään vahinkoa."
"Sinä olet valkoinen", sanoi Dan, kun Harvey oli tullut takaisin
kannelle.
"En minä tunne mitään", sanoi tämä punastuen korvalehtiään myöten.
"Ei, en minä sitä tarkottanutkaan. Minä kuulin mitä isä sanoi.
Kun isä lupaa olla ajattelematta pahaa jostakusta, niin hän pysyy
sanassaan. Ja hänestä on vastenmielistä erehtyä arvostelussaan.
Kun isällä kerran on mielipide, niin hän ennemmin laskisi lippua
engelsmannille kuin muuttaisi sitä. Olipa hauska että juttu selvisi
oikeinpäin. Isä puhuu totta, kun hän sanoo ettei hän voi viedä sinua
takaisin. Tämä kalastus on meidän ainoa elinkeinomme. Puolen tunnin
perästä miehet palaavat ahnaina kuin hait valaan-raadon kimpussa."
"Mitä varten?" sanoi Harvey.
"Illalliselle luonnollisesti. Eikö vatsasi sano sitä sinulle? Sinulla
on paljon opittavaa."
"Niin taitaa olla", sanoi Harvey alakuloisesti, katsellen
yläpuolellaan olevaa köysi- ja taljavyyhteä.
"Se on verraton alus", sanoi Dan innokkaasti, käsittäen väärin
Harveyn katseen. "Odotahan kunnes isopurjeemme nostetaan mastoon ja
me suuntaamme matkan kotia kohti kaikki suolamme kosteana. Mutta sitä
ennen on vielä paljon työtä." Hän viittasi alas molempien mastojen
välisen ison kansiluukun pimeään aukkoon.
"Mitä varten se on? Sehän on aivan tyhjä", sanoi Harvey.
"Sinun ja minun ja muutamien muiden on täytettävä se", sanoi Dan.
"Sinne pannaan kalat."
"Elävinäkö?" sanoi Harvey.
"Ei toki. Kyllä ne tulevat sinne jokseenkin kuolleina -- ja
hengettöminä -- ja suolattuina. Meillä on sata härkätynnyriä suolaa
laareissamme, emmekä ole vielä saaneet kaloja muuta kuin siksi että
aluspuut ovat peitossa."
"Missä ne kalat sitten ovat?"
"Meressä puheitten mukaan, veneissä toivon mukaan", vastasi Dan
vanhalla kalastajain sananlaskulla. "Sinullakin oli mukanasi
nelisenkymmentä tullessasi eilen illalla."
Hän viittasi jonkinlaiseen puiseen karsinaan, joka oli juuri
yläperäkannen edessä.
"Sinun ja minun on tyhjennettävä tuo sitten kun he ovat palanneet.
Minä luulen että saamme runsaan karsinan tänä iltana. Olen nähnyt sen
melkein laitojaan myöten täynnä perkkaamista odottavia kaloja, ja me
seisoimme perkkauspöytien ääressä kunnes viiltelimme itseämme niitten
sijasta, niin kovasti meitä nukutti. Kas tuolla ne nyt tulevat." Dan
tähysti matalan reilingin yli puoltakymmentä venettä, jotka soutivat
heitä kohti loistavaa, silkkipintaista merta pitkin.
"En ole koskaan nähnyt merta näin alhaalta", sanoi Harvey. "Se on
kaunis."
Alhaalla oleva aurinko värjäsi veden kokonaan purppuran ja punaisen
hehkuvaksi, laakeitten maininkien kuvut liekehtivät kultaisina
ja aallonpohjissa olivat varjot sinisen ja vihreän juovikkaita.
Jokainen näkyvissä oleva kuunari näytti vetävän pyyntiveneitään
luoksensa näkymättömillä langoilla, ja veneissä istuvat pienet mustat
olennot vetelivät airojaan säännöllisesti kuin vetojousilla käyvät
leikkikalut.
"Heillä on ollut hyvä onni", sanoi Dan silmät puoleksi ummessa.
"Manuelin veneeseen ei olisi enempää kaloja mahtunutkaan. Se ui
matalassa kuin lumpeenlehti tyvenessä vedessä, eikö totta?"
"Mikä niistä on Manuel? En ymmärrä miten sinä voit tuntea noin pitkän
matkan päähän."
"Viimeinen vene etelässä. Hän se veti sinut vedestä eilen illalla",
sanoi Dan osottaen sormellaan. "Manuel soutaa portugalilaiseen
tapaan; hänestä ei voi erehtyä. Itään hänestä on Pennsylvania -- hän
on paljon parempi kuin hänen soutunsa. Ja hänestä itään -- katso
kuinka suoraan he soutavat -- tuo ahvenhartiainen, on Pitkä Jack.
Hän on Galwaysta Irlannista ja asuu South Bostonissa, kuten useimmat
Galwayn miehet, ja galwaylaiset ovat enimmäkseen kelpo venemiehiä.
Pohjoisessa, tuolla noin -- pian saat kuulla hänen pistävän lauluksi
-- on Tom Platt. Hän on vanha sotalaivan matruusi, palvellut
'Ohiolla' -- se oli hänen puheittensa mukaan ensimäinen laiva meidän
laivastostamme, joka purjehti Kap Hornin ympäri. Hän ei juuri osaa
muusta puhuakaan, paitsi kun hän laulaa, mutta hänellä on hyvä
kalaonni. Kas niin! Enkös sitä sanonut?"
Sointuva hoilotus kantautui yli vedenpinnan pohjoisimmasta veneestä.
Harvey kuuli jotain kylmistä käsistä ja jaloista, ja sitten selvästi:
"Nyt tuokaa kartta, näyttäkää
nuo vuoret synnyinmaan!
On pilvet sankat huipuilla
ja usvat juurellaan."
"Täysi vene", sanoi Dan nauraa killittäen. "Jos häh vielä laulaa 'Oi
kapteeni', niin se on parrastasalla."
Hoilotus jatkui:
"Oi katteini, te viimeinen
mun pyyntö täyttäkää:
kun kuolen, niin mun ruumiini
se mereen peittäkää."
"Tom Platt on nyt hyvällä tuulella. Huomenna hän kertoo sinulle
juurtajaksain vanhasta 'Ohiosta' Näetkö tuota sinistä venettä hänen
takanaan? Se on minun setäni -- isän oikea veli -- ja jos kova
onni on liikkeellä jossakin matalikoilla, niin varmasti se löytää
Salters-sedän. Katso kuinka varovasti hän soutaa, Lyön vaikka koko
palkkani vetoa, että hän on ainoa poltettu mies tänä päivänä -- ja
vielä aika tavalla poltettu."
"Mikä häntä on polttanut?" sanoi Harvey uteliaana.
"Mansikat arvatenkin. Toisinaan polttavat kurpitsat ja toisinaan
sitruunat ja kurkut. Niin, kyllä hän nyt on poltettu kyynärpäitä
myöten. Sen miehen kova onni on kerrassaan ihmeellinen. Nyt meidän on
käytävä käsiksi taljoihin ja hinattava ne kannelle. Onko ihan totta,
mitä sanoit äsken, nimittäin ettet ole vielä eläissäsi kättäsi työhön
koukistanut? Se mahtaa tuntua vähän kummalta, vai mitä?"
"Joka tapauksessa aion nyt yrittää tehdä työtä", vastasi Harvey
urheasti. "Kaikki on minulle vain niin tuiki uutta."
"Tartu sitten tuohon köyteen, joka on takanasi!"
Harvey haparoi käteensä pitkällä rautakoukulla varustetun köyden,
joka riippui isonmaston haruksesta, samalla kuin Dan laski alas
toisen, joka juoksi jostakin, mitä hän nimitti "latvakajiksi".
Samassa laski Manuelin vene lastineen kuunarin sivulle.
Portugalilainen hymyili säteilevää hymyä, jonka Harvey myöhemmin oppi
hyvin tuntemaan, ja alkoi lyhytvartisella haarukalla viskellä kaloja
kannella olevaan hinkaloon. "Kaksisataa kolmekymmentäyksi", hän huusi.
"Anna koukku hänelle", sanoi Dan, ja Harvey kurotti sen Manuelin
käsiin. Hän pisti sen veneen keulassa olevaan köysisilmukkaan, otti
Danin köyden ja kiinnitti sen peräsilmukkaan ja kiipesi sitten
kuunariin.
"Vedä!" huusi Dan, ja Harvey veti, kummastellen kuinka helposti vene
kohosi.
"Heitä jo, ei sen paikka ole ristipuilla!" nauroi Dan; ja Harvey
heitti vetämästä, sillä vene keikkui ilmassa hänen päänsä yläpuolella.
"Päästä alemmas", huusi Dan, ja Harveyn laskiessa Dan suuntasi
kevyttä venettä yhdellä kädellä kunnes se sievästi laskeutui
paikalleen juuri isonmaston taakse. "Ne eivät paina mitään tyhjinä.
Kävihän se matkustajan työksi aika hyvin. Merimiehen kannalta siinä
kyllä olisi yhtä ja toista muistuttamista."
"Ahaa!" sanoi Manuel ojentaen ruskean kätensä. "Sinä voida aika hyvin
nyt? Tämä aika viime iltana kalat ne kalasti sinua. Nyt sinä kalastat
kaloja. Aa, mitä?"
"Minä -- minä olen kovasti kiitollinen", sopersi Harvey, ja hänen
onneton kätensä pistäytyi taaskin taskuun, mutta samassa hän muisti
ettei hänellä ollutkaan rahaa mitä tarjota. Kun hän oppi tuntemaan
Manuelia paremmin, punastui hän häpeästä makuukojussaan ajatellessaan
millaisen erehdyksen hän olisi voinut tehdä.
"Ei ole mitään miksi kiittää _minua_?" sanoi Manuel. "Kuinka minä voi
jättää sinua ajelemaan ympäri matalikot? Nyt sinä olla kalastaja
-- aa, mitä? Ooh! Uuh!" Hän taivutteli itseään kankeasti edes ja
takaisin nivusistaan, versyttääkseen turtuneita jäseniään.
"Minä en olla puhdistanut venettä tänään. Liian kiire. Danny,
poikanen, puhdista se minun edestä."
Harvey astui heti esiin. Tässä oli jotain, mitä hän saattoi tehdä
henkensä pelastajaa auttaakseen.
Dan viskasi hänelle huosiaimen, ja hän kumartui veneen yli, alkaen
pyyhkiä pois limaa, tosin kömpelösti, mutta innokkaasti. "Ota irti
astinlaudat; ne luistavat noissa uurteissa", sanoi Dan. "Pyyhi ne ja
pane takaisin. Ei pidä koskaan päästää astinlautoja paatumaan kiinni.
Niitä voi joskus tarvita kipeästikin. Kas, siinä on Pitkä Jack."
Välkkyvä kalavirta lensi hinkaloon kuunarin sivulla olevasta veneestä.
"Manuel, ota sinä köysi. Minä laitan pöydät. Harvey, jouduta
valmiiksi Manuelin vene. Pitkän Jackin vene tulee sen päälle."
Harvey katsahti ylös huosinnastaan ja näki toisen veneen pohjan juuri
päänsä päällä.
"Ihan kuin intialaiset taikalaatikot, eivätkös olekin?" sanoi Dan,
kun toinen vene solahti toiseen.
"Pujahtaa kuin ankka veteen", sanoi Pitkä Jack, harmahtava-leukainen,
pitkähuulinen irlantilainen, taivutellen vartaloaan kahtaallekäsin
aivan samoin kuin Manuel oli tehnyt. Diskon karhea mörinä kuului
kajuutasta, ja tuon tuostakin he kuulivat kuinka hän imaisi kynäänsä.
"Sataneljäkymmentäyhdeksän ja puoli -- onneksi olkoon, Discobolus!"
sanoi Pitkä Jack. "Minä raadan itseni kuoliaaksi täyttääkseni sinun
taskujasi. Kirjota se huonoksi saaliiksi. Portugalilainen on vienyt
voiton minusta."
Uusi vene laskea hurautti kuunarin sivulle ja lisää kaloja syydettiin
karsinaan.
"Kaksisataa ja kolme. Katsokaas matkustajaa!" Puhuja oli vielä
suurempi kuin irlantilainen, ja vasemman silmän alta oikeaan
suupieleen kulkeva tummanpunainen arpi antoi hänen kasvoilleen
omituisen näön.
Tietämättä mitä muutakaan tehdä, Harvey pyyhki köysiluudalla jokaisen
veneen sitä mukaa kuin ne laskeutuivat paikalleen, veti ulos
astinlaudat ja pani ne veneen pohjalle.
"Se suuntailee hyvin", sanoi arpinaamainen mies, joka oli Tom Platt,
katsellen häntä arvostelevasti. "Kaikki asiat voidaan tehdä kahdella
tavalla. Joko kalastaja-tapaan -- mikä pää hyvänsä ensiksi ja
huolimaton kaapaisu ylikynteen -- taikka sitten -- --"
"Siten kuin me tehtiin vanhalla 'Ohiolla'!" keskeytti Dan työntäytyen
miesryhmään kokoonkäännettävillä jaloilla varustettua pitkää
pöytää kantaen. "Pois tieltä, Tom Platt, että saan laittaa pöydän
paikalleen."
Hän työnsi pöydän toisen pään kahteen reilingissä olevaan loveen,
tönäisi ulos kääntöjalan ja kyyristyi juuri ajoissa välttääkseen
entisen merisotilaan huimaiseman läimäyksen.
"Ja näin sitä tehtiin myös 'Ohiolla', Danny. Ymmärrätkös?" sanoi Tom
Platt nauraen.
"Sitten ne olivat siellä varmaan kierosilmäisiä, sillä se ei
sattunut, ja minä tiedän erään, joka löytää saappaansa isonmaston
huipusta, jollei hän jätä meitä rauhaan. Pois tieltä! Näettehän, että
minulla on kiire!"
"Danny, sinä et tee koko päivänä muuta kuin makaat touvirullalla ja
nukut", sanoi Pitkä Jack. "Sinä olet häpeämättömyyden huippu, ja
minä olen vakuutettu että sinä turmelet uuden kansimatkustajammekin
yhdessä viikossa."
"Hänen nimensä on Harvey", sanoi Dan, heilutellen kahta omituisen
muotoista veistä, "ja hän on ennen pitkää viiden south-bostonilaisen
simpukantonkijan veroinen." Hän asetti veitset aistikkaasti pöydälle
ja jäi sitten kallella päin ihailemaan vaikutusta.
"Minä luulen että niitä on neljäkymmentäkaksi", sanoi hento ääni
aluksen sivulla, ja kannellaolijat remahtivat nauramaan, kun toinen
ääni vastasi. "Sitten minulla on kerran ollut hyvä onni, sillä
minulla on neljäkymmentäviisi, vaikka olen saanut polttoja ihan
armottomasti."
"Neljäkymmentäkaksi _tai_ neljäkymmentäviisi. Minä sekaannuin
laskussani", sanoi hento ääni.
"Pennsylvania ja Salters-setä siinä laskevat saalistaan. Se on
hauskempaa kuin sirkusnäytäntö", sanoi Dan. "Katsohan toki heitä!"
"Tulkaa sisään, tulkaa sisään!" mylvi pitkä Jack. "Siellä ulkona on
kosteata, lapset."
"Neljäkymmentäkaksi sinä sanoit." Puhuja oli Salters-setä.
"Minä lasken sitten uudestaan", vastasi toinen ääni säyseästi.
Molemmat veneet töksähtivät yhteen ja jysähtivät aluksen kylkeen.
"Jerusalemin hävitys!" tiuskaisi Salters-setä, huovata molskuttaen.
"Mikä riivasi sellaisen maamyyrän kuin sinä panemaan jalkaasi
veneeseen, se on minulle käsittämätöntä. Ei paljon puuttunut ettet
kerrassaan kaatanut minua."
"Olen pahoillani, Salters. Minähän tulin merelle parantamaan
vatsakatarriani. Minä muistelen, että sinä itse kehotit minua."
"Mene Valaankuoppaan vatsakatarrinesi", ärjyi Salters-setä, pieni
pyylevä ukko. "Sinähän tulet taas päälIeni. _Kumpi_ se nyt oli,
neljäkymmentäkaksiko vai neljäkymmentä viisi?"
"Olen unohtanut, Salters. Lasketaan."
"En luule että se olisi voinutkaan olla neljäkymmentäviisi.
_Minullahan_ on neljäkymmentäviisi", sanoi Salters-setä. "Laske nyt
tarkasti, Penn."
Disko Troop tuli ulos kajuutasta. "Salters, heitä kalasi ylös nyt
heti", sanoi hän käskevästi.
"Älä pilaa hauskuutta, isä", mutisi Dan. "He ovat juuri vast'ikään
alkaneet."
"Vie ja viipota! Hän hankoaa niitä yksitellen", hoilotti pitkä Jack,
kun Salters-setä alkoi työskennellä vaivalloisesti, Silläaikaa kun
pikku mies toisessa veneessä laski veneenlaitaan uurrettuja lovia.
"Se oli viime viikon saalis", sanoi hän katsoen surkeana ylös,
etusormi siinä mihin hän oli keskeyttänyt laskunsa.
Manuel tuuppasi Dania, joka hypähti perätaljan luo ja kurottuen
kauas laidan yli solautti koukun peräsilmukkaan samalla kun Manuel
kiinnitti keulaköyden. Toiset vetivät rivakasti ja pyöräyttivät
veneen ylös miehineen, kaloineen, kaikkineen.
"Yksi, kaksi, neljä -- yhdeksän", luki Tom Platt, laskien
harjaantuneella silmällä. "Neljäkymmentäseitsemän. Sinä olet
voittanut, Penn!" Dan päästi perätaljan luistamaan ja solautti hänet
veneen perästä kannelle keskellä omien kalojensa ryöppyä.
"Pysäyttäkää! pysäyttäkää!" huusi Salters-setä, keskiruumis
pompahdellen. "Minä olen vähän sekaantunut laskussani."
Hänelle ei jäänyt aikaa pitempiin vastalauseisiin, vaan hänet
hinattiin ylös ja pyöräytettiin kannelle kuten "Pennsylvaniakin".
"Neljäkymmentäyksi", sanoi Tom Platt. "Maamyyrä on sinut voittanut,
Salters. Ja sinä, joka olet sellainen merimies!"
"Se ei ollut oikein laskettu", sanoi Salters, kömpien ulos
karsinasta; "ja minä olen poltettu ihan riekaleiksi."
Hänen pulleat kätensä olivat turvoksissa ja sinertävän-valkoisen
kirjavat.
"Muutamien ihmisten täytyy löytää mansikkapohja vaikka sukeltamalla,
jos ei muuten", lausui Dan äskennoussutta kuuta katsellen.
"Ja toiset syövät maan lihavuutta laiskuudessa ja tekevät pilkkaa
omista sukulaisistaan", vastasi Salters-setä.
"Pöytään! Pöytään!" huusi kanssista ääni, jota Harvey ei vielä
ollut kuullut. Disko Troop, Tom Platt, Pitkä Jack ja Salters
seurasivat heti kehotusta. Pikku Penn-ukko kumartui neliskulmaisen
luotiliinakelansa ja sotkuisten turskasiimojensa yli. Manuel makasi
pitkänään kannella ja Dan pujahti lastiruumaan, missä Harvey kuuli
hänen paukuttavan tynnyreitä vasaralla.
"Suolaa", sanoi hän palattuaan. "Niin pian kuin päästään illalliselta,
ruvetaan perkkaamaan. Sinä saat nakella haarukalla isälle. Tom Platt
ja isä ahtavat yhdessä, ja sinä saat kuulla heidän väittelevän. Me
kuulumme toiseen pöytäkuntaan, sinä ja minä ja Manuel ja Penn --
aluksen nuoret ja komeat miehet."
"Mitä varten niin?" sanoi Harvey. "Minulla on nälkä."
"He lopettavat tuossa paikassa. Noh! Hyvältäpä haiseekin tänä iltana.
Isä pitää hyvän kokin, vaikka hänellä onkin vahinkoa veljestään.
Emmekös saaneet hyvän saaliin tänä päivänä?" Hän viittasi karsinassa
olevaa korkeaa turskakasaa. "Mikä syvyys sinulla oli, Manuel?"
"Kakskymmentäviis syltä", sanoi portugalilainen unisesti. "Ne tarttua
hyvin ja sukkelaan. Joku päivä minä näytän sinulle, Harvey."
Kuu alkoi jo kohota hiljaisena meren yläpuolelle ennenkuin vanhemmat
miehet palasivat perään. Kokin ei tarvinnut huutaa "toista sakkia".
Dan ja Manuel olivat alhaalla luukusta ja pöydässä istumassa
ennenkuin Tom Platt, viimeinen ja verkkaisin vanhempien joukosta,
oli saanut pyyhityksi suunsa kämmenselällään. Harvey meni Pennin
perässä ja istui pöytään, jossa jokaisen edessä oli tinavadillinen
turskan kieliä ja sisälmyksiä läskipalojen ja paistettujen perunain
kanssa muhennettuina, lämmin leipäkakku ja mukillinen mustaa,
väkevää kahvia. Niin nälkäisiä kuin he olivatkin, odottivat he
kunnes "Pennsylvania" oli vakavasti lukenut pöytärukouksen. Sitten
he ahtoivat sisäänsä äänettöminä, kunnes Dan vetäisi henkeään
tinavatinsa ääressä ja kysyi Harveylta miltä hänestä tuntui.
"Jokseenkin täynnä, mutta vielä sinne mahtuu pikku pala."
Kokki oli tavattoman kookas, sysimusta neekeri ja erosi kaikista
muista Harveyn tapaamista neekereistä siinä, ettei hän puhunut,
vaan tyytyi vain hymyilyillä ja mykillä eleillä kehottamaan syömään
enemmän.
"Katsos, Harvey", sanoi Dan, kopauttaen pöytään kahvelillaan, "eikös
ole juuri niinkuin sanoin? Nuoret ja komeat miehet -- niinkuin minä
ja Pennsy ja sinä ja Manuel -- me olemme toista pöytäkuntaa, ja me
syömme sitten kun ensimäinen sakki on saanut tarpeekseen. He ovat
vanhoja kaloja; ja ne ovat juonikkaita ja kärtyisiä ja niiden vatsoja
on pidettävä mielillä; siksi heille annetaan ensiksi, vaikkeivät he
sitä ansaitse. Eikös niin, tohtori?"
Kokki nyökkäsi.
"Eikö hän osaa puhua?" kysyi Harvey kuiskaten
"Kyllä siksi että toimeen tulee. Ei kuitenkaan paljon sellaista
mitä me ymmärtäisimme. Hänen oma kielensä on melko omituista. Hän
on kotoisin Cape Bretonin sisuksista, jossa talonpojat puhuvat
kotitekoista skotlanninkieltä. Cape Breton on täynnä neekereitä,
joitten vanhemmat karkasivat sinne meidän sotamme aikana, ja ne
puhuvat samanlaista kieltä kuin talonpojat siellä -- paljasta
sekasotkua."
"Ei se ole Skotlantia", sanoi "Pennsylvania". "Se on gaelinkieltä.
Olen lukenut sen jostakin kirjasta."
"Penn lukee paljon. Melkein aina onkin niinkuin hän sanoo -- paitsi
kun on kysymys kalojen laskemisesta -- mitä?"
"Antaako isäsi heidän vain _sanoa_ kuinka monta he ovat saaneet,
laskematta niitä?" kysyi Harvey.
"No miksikäs ei? Mitä varten kukaan viitsisi valehdella muutaman
vaivaisen turskan vuoksi."
"Yksi mies kerran valehteli saaliista", puuttui Manuel puheeseen.
"Valehteli joka päivä. Viis, kymmenen, kakskymmentäviis enemmän
kaloja kuin tuli hän sanoi olevan."
"Missä se tapahtui?" kysyi Dan. "Ei se ainakaan ollut kukaan
meikäläisistä."
"Ranskalainen Anguillesta."
"Ni-in! Niitä länsirannikon ranskalaisia ei voi laskea miksikään.
Sehän nyt on selvää, ettei niitä voi laskea. Kun tapaat jonkun heidän
pehmeitä koukkujaan, Harvey, niin ymmärrät kyllä miksi", sanoi Dan
rajattomalla halveksumisella.
"Kerta kerralta enemmän vaan,
aina kun aletaan perkkaamaan",
hoilasi Pitkä Jack kanssinluukusta alas, ja "toinen sakki" kapusi
heti kannelle.
Mastojen ja köysistön sekä aina levällään olevan myrskypurjeen
varjot häälyivät edestakaisin keinuvalla kannella kuunpaisteessa, ja
laivan perällä oleva kalakasa loisti kuin sula hopea. Lastiruumasta
kuului töminää ja kolinaa, kun Disko Troop ja Tom Platt puuhasivat
suolasäiliöitten kimpussa. Dan ojensi Harveylle hangon ja ohjasi
hänet keskilaivan puoleiseen päähän karkeatekoista pöytää, jonka
ääressä Salters-setä malttamattomana koputteli veitsensä päällä.
Hänen jalkainsa vieressä oli saavi, jossa oli suolavettä.
"Hankoa alas luukusta isälle ja Tom Plattille ja varo ettei
Salters-setä pistä silmääsi puhki", sanoi Dan kiepsauttaen itsensä
ruumaan. "Minä annan suolaa alhaalla."
Penn ja Manuel seisoivat polviaan myöten turskakasassa karsinassa,
heiluttaen paljasteräisiä veitsiään. Pitkä Jack istui vasu jalkainsa
juuressa ja rukkaset käsissään pöydän ääressä Salters-setää
vastapäätä, ja Harvey töllötti vuoroin hankoonsa ja vuoroin toisiin.
"Hei!" hihkaisi Manuel, kumartuen ja ottaen käteensä kalan, yksi
sormi kiduksen alla ja toinen sen silmässä. Hän asetti sen karsinan
laidalle; veitsenterä välkähti, kuului repivä ääni, ja kurkusta
peräaukkoon halkaistuna, viilto kahden puolen kaulaa, putosi kala
Pitkän Jackin jalkoihin.
"Hei!" huusi Pitkä Jack huitaisten kinnaspeittoisella kädellään.
Kalan maksa putosi vasuun. Nykäisy ja huitaisu, ja kalan pää ja
sisälmyket lensivät syrjään ja tyhjä kala solahti pöydän yli
Salters-sedälle, joka korskui ja puhisi. Taaskin repivä ääni,
selkäranka lensi yli reilingin, ja päättömänä, sisälmyksittä
ja halaistuna läiskähti kala saaviin, roiskauttaen suolavettä
Harveyn ällistyneeseen suuhun. Alkuhihkaisun jälkeen jäivät miehet
äänettömiksi. Turskat olivat liikkeessä kuin olisivat ne olleet
eläviä, ja aikoja ennen kuin Harvey oli lakannut ihmettelemästä tuon
kaiken hämmästyttävää kätevyyttä, oli hänen saavinsa täynnä.
"Hankoa!" murahti Salters-setä kääntämättä päätään, ja Harvey hankosi
kaloja kaksin ja kolmin alas luukusta.
"Hei! Hankoa kimputtain!" huusi Dan. "Älä varistele! Salters-setä on
paras halkoja koko laivastossa. Katso kuinka hän lukee kirjaansa!"
Todellakin näytti siltä kuin tuo pyylevä setä olisi leikannut
auki kirjan lehtiä kilvalla. Manuel seisoi etukumarassa, ruumis
liikkumattomana kuin kuvapatsas; mutta pitkät käsivarret kaapaisivat
kaloja lakkaamatta. Pieni Penn uurasti urheasti, mutta oli helppo
nähdä että hän oli heikko. Kerran tai pari Manuel ehti häntä
auttamaan tuottamatta keskeytystä työn kulkuun, ja kerran Manuel
ulvahti satuttaessaan sormensa ranskalaisen koukkuun. Nämä koukut
ovat tehdyt tapuisasta metallista, jotta niitä voidaan muovailla
tarpeen mukaan; mutta turskat vievät hyvin usein ne muassaan ja
tarttuvat koukkuun taas jossakin muualla; ja tämä on yksi niistä
monista syistä, miksi gloucesterilaiset alukset halveksivat
ranskalaisia.
Alhaalta kannen alta kuului pyörätahkon surinaa muistuttava kariseva
ääni, joka syntyi suolan hieromisesta raakaan lihaan, muodostaen
herkeämättömän pohjasävelen veitsien kalahtelulle karsinassa,
päitten irtikiskaisulle ja mätkähtelylle, maksojen putoamiselle ja
sisälmysten sinkoilemiselle, Salters-sedän selkärankoja karsivan
veitsen ruotaisuille ja saaviin putoavien märkien, halkaistujen
kalanruumiitten läiskähtelylle.
Tunnin kuluttua Harvey olisi antanut vaikka mitä saadakseen levähtää;
sillä tuoreet, märät turskat painavat enemmän kuin arvaa luullakaan,
ja hänen selkäänsä pakotti alituisesta hankoamisesta. Mutta hän tunsi
ensi kertaa elämässään olevansa osa työskentelevästä miesketjusta,
sai ylpeyttä tuosta ajatuksesta ja jatkoi sisukkaasti hankoamistaan.
"Veitsi ho-oi!" huusi Salters-setä vihdoin. Penn oikaisi selkänsä
huohottaen kalojen keskellä, Manuel taivuttelihe eteen ja taakse
norjentuakseen ja Pitkä Jack nojautui reilingin yli. Kokki astui
esiin äänettömästi kuin musta varjo, keräsi joukon selkärankoja ja
päitä ja poistui.
"Kalanpäälientä aamiaiseksi", sanoi Pitkä Jack huuliaan maiskuttaen.
"Veitsi ho-oi!" toisti Salters-setä, heiluttaen litteää, kaarevaa
halkaisupuukkoaan.
"Katso jalkoihisi, Harve", huusi Dan alhaalta.
Harvey näki puolikymmentä veistä pistettynä pienan rakoon kansiaukon
kehään. Hän jakeli ne miehille, ottaen vastaan tylsyneet.
"Vettä!" sanoi Disko Troop.
"Vesitynnyri on keulassa ja kippo vieressä. Joudu, Harve", sanoi Dan.
Harvey palasi silmänräpäyksessä tuoden suuren kipollisen
laimistunutta, ruskeaa vettä, joka maistui nektarilta ja kirvotti
Diskon ja Tom Plattin kielet.
"Nämä ovat turskia", sanoi Disko. "Nämä eivät ole Damaskus-viikunoita
eivätkä hopeaharkkoja. Olen sanonut sen sinulle joka-ainoa kerta niin
kauan kuin olemme purjehtineet yhdessä."
"Toisin sanoen seitsemän pyyntikautta", vastasi Tom Platt
levollisesti. "Mutta hyvä sälytys on hyvää sälytystä sittenkin, ja
painolastinkin latomisen voi toimittaa oikealla ja väärällä tavalla.
Jos olisit joskus nähnyt, kun neljäsataa tonnia rautaa pantiin -- --"
"Hei!" Manuelin hihkaistessa työ alkoi uudelleen eikä keskeytynyt
kertaakaan ennenkuin karsina oli tyhjä. Samassa hetkessä kuin
viimeinen kala oli saatu alas, vääntäytyi Disko Troop peränpuolelle
kajuuttaan veljensä seuraamana; Manuel ja pitkä Jack menivät keulaan;
ainoastaan Tom Platt viipyi sen verran että sai työnnetyksi luukun
paikoilleen, sitten hänkin hävisi. Ennenkuin puolta minuuttia oli
kulunut, kuuli Harvey syviä kuorsauksia kajuutasta, ja hän tuijotti
hölmistyneenä Daniin ja Penniin.
"Minä suoriuduin vähän paremmin tällä kertaa, Danny", sanoi Penn,
jonka silmäluomia uni painoi. "Mutta minä arvelen että minun
velvollisuuteni on auttaa puhdistuksessa."
"Enpä tahtoisi teidän omaatuntoanne tuhannesta sentneristäkään",
sanoi Dan. "Menkää sisään vain, Penn. Ei teidän tarvitse tehdä
laivapoikain työtä. Nosta sanko vettä, Harvey. Kuulkaa, Penn,
kaatakaa nämä rasvatynnyriin ennenkuin menette nukkumaan. Voitteko
pysyä valveilla niin kauan?"
Penn nosti kannelta raskaan kalanmaksavasun, tyhjensi sen kanssiin
kiinniköytettyyn saranallisella kannella varustettuun tynnyriin ja
hävisi sitten vuorostaan kajuuttaan.
"Pojat toimittavat puhdistuksen perkkauksen jälkeen, ja ensi vartio
tyvenellä ilmalla on poikain vartio meidän aluksella." Dan huuhtoi
karsinan reippaasti, irrotti pöydän ja pani sen kuivamaan kuutamoon,
pyyhki veriset veitsenterät rohdintukolla ja alkoi terottaa niitä
pienellä tahkokivellä, Silläaikaa kun Harvey työnsi sisälmyksiä ja
selkäruotoja yli laidan hänen ohjauksensa mukaan.
Ensi molskahduksella kohosi vedestä pystysuoraan ylös hopeanvalkoinen
haamu päästäen kammottavan, uikuttavan huokauksen. Harvey peräytyi
huudahtaen, mutta Dan vain nauroi. "Miekkavalas", sanoi hän. "Kerjää
kalanpäitä. Ne nousevat tuolla tavoin pystyyn kun niillä on nälkä.
Henki sillä on kuin haudan löyhkäys, eikö ole?" Kamala mädänneen
kalan haju täytti ilman, kun valkoinen patsas vajosi ja vesi
poreili öljymäisesti. "Etkö ole koskaan ennen nähnyt miekkavalaan
nousevan pystyyn? Saat nähdä niitä sadoittain ennenkuin ollaan irti.
Onpa se hyvä kun laivalla on taas poika. Otto oli liian vanha ja
lisäksi hollantilainen. Hän ja minä tappelimme aika usein. Siitä
minä en kuitenkaan olisi välittänyt, jos hänellä vain olisi ollut
kristillisen ihmisen kieli päässään. Nukuttaako?"
"Kamalasti", sanoi Harvey nuokahdellen.
"Ei saa nukkua vahdissa. Nouse ylös ja käy katsomassa palaako
ankkurilyhtymme kirkkaasti ja selkeästi. Sinä olet vahdissa nyt,
Harve."
"Pyh! Mitäpä meille tässä tapahtuisi? Valoisa kuin päivällä. Hn-rrr!"
"Juuri silloin sitä tapahtuukin, isä sanoo. Kauniilla ilmalla on
hyvä nukkua, ja ennenkuin tiedätkään, saattaa jokin höyrylaiva ajaa
aluksen keskeltä kahtia, ja seitsemäntoista kiiltävähelaista upseeria
ottaa valalleen että valot olivat sammuksissa ja että oli sakea sumu.
Harve, minä pidän sinusta kyllä aika paljon, mutta jos nuokahdat
vielä kerran, niin annan sinun maistaa köydenpätkää."
Kuu, joka näkee paljon merkillisiä asioita matalikoilla, näki
kuinka polvihousuihin ja punaiseen mekkoon puettu hoikka
nuorukainen hoiperteli pitkin monenlaisten tavarain täyttämää
seitsemänkymmenen-tonnin kuunarin kantta, perässään ikäänkuin
pyövelinä solmittua köyttä heiluttaen toinen poika, joka haukotteli
ja nuokkui lyöntiensä lomassa.
Kiinniköytetty ruoriratas natisi ja tempoili hiljakseen, purje
lepatti vähän hiljaisen tuulen henkäyksistä, ankkurin vipu kitisi
ja tuo surkea kulkue jatkui. Harvey kinasi, uhkasi, ruikutti ja
vihdoin suorastaan itki, Silläaikaa kun Dan kieli kangerrellen puhui
valppauden ihanasta ominaisuudesta ja heilutti köydenpätkäänsä,
kurittaen veneitä yhtä usein kuin Harveytakin. Vihdoin kajuutan kello
löi kymmenen, ja viimeisellä lyönnillä pikku Penn kömpi kannelle.
Hän tapasi kaksi poikaa kahteen läjään lyhistyneinä vieretysten
isonluukun sivulla, niin syvässä unessa että hän sananmukaisesti
vieritti heidät vuoteisiinsa.