Tupakkasalongin tuulenpuoleinen ovi oli jätetty auki Pohjois-Atlantin
sumun virrata sisälle, suuren vuorolaivan keinuessa ja kohoillessa ja
päästäessä tuon tuostakin varotusvihellyksiä kalastaja-aluksille.
"Tuo Cheyne-nulikka on pahin kiusankappale koko laivalla", lausui
muuan pörhökankaiseen päällystakkiin puettu mies lyödä läimäyttäen
oven kiinni. "Hän on täällä aivan liikaa. Hän on vielä liian
keltanokkainen."
Valkotukkainen saksalainen kurotti itselleen sandwichin ja munkatti
pureksiessaan: "Kyllä tunnen tuon lajin. Amerikka on täynnä
sellaisia. Ei olisi haitaksi, jos antaisitte tuoda köydenpätkiä
maahanne tullitta."
"Pah! Ei hänessä mitään erikoista vikaa ole. Häntä tulee pikemmin
sääliä kuin moittia", venytti muuan newyorkilainen, maatessaan pitkin
pituuttaan patjoilla märän kattoikkunan alla. "Häntä on laahattu
ympäriinsä hotellista hotelliin pienestä tenavasta saakka. Puhuin
aamulla hänen äitinsä kanssa. Hän on sangen miellyttävä nainen,
mutta hän ei yritäkään pitää poikaa aisoissa. Poika on nyt menossa
Eurooppaan täydentämään kasvatustaan."
"Hänen kasvatustaan ei ole vielä alotettukaan." Tämän lausui muuan
nurkassa kyyröttävä filadelfialainen. "Hän saa kaksisataa dollaria
kuukaudessa taskurahoja, niin kertoi hän minulle itse. Eikä hän ole
vielä kuudentoista."
"Hänen isälläänhän on rautateitä, eikö niin?" sanoi saksalainen.
"Niin. Ja kaivoksia ja metsiä ja laivoja. Rakennuttanut itselleen
palatsimaisen asunnon San Diegoon ja toisen Los Angelesiin.
Omistaa puolikymmentä rautatielinjaa, puolet Tyynenmeren rannikon
metsistä ja antaa vaimonsa kuluttaa rahat", jatkoi filadelfialainen
verkalleen. "Vaimo sanoo, että Länsi ei sovi hänelle. Ja niin hän
raahustaa ympäriinsä poikineen ja hermoineen, koettaen arvatenkin
löytää sellaista mikä häntä huvittaisi. Floridaan, Adirondacksiin,
Lakewoodiin, Hot Springsiin, Newyorkiin, ja taas alusta vuoronperään.
Poika ei nykyään ole paljon muuta kuin jonkinlainen kyypparin
jäljennös. Kun hän on saanut loppukiillotuksen Euroopassa, tulee
hänestä suorastaan kamala."
"Minkätähden ei isäukko itse voi pitää huolta hänestä?" kysyi ääni
pörhökankaisesta päällystakista.
"Isäukko käärii rahaa kokoon. Ei varmaankaan halua häiriintyä. Hän
tulee kyllä huomaamaan erehdyksenpä muutaman vuoden perästä. Vahinko,
sillä pojassa on koko joukko hyvää ainesta, kun vain pääsisi siihen
käsiksi."
"Köydenpätkällä, köydenpätkällä!" murisi saksalainen.
Jälleen paukautettiin ovi auki, ja hoikka, hintelärakenteinen,
arviolta viisitoistavuotias poika nojautui sisään korkeitten
porrasten yläpäässä, puoleksi poltettu savuke toisessa suupielessä
riippuen. Hänen kasvojensa kellertävä kalpeus sopi huonosti yhteen
hänen ikävuosiensa kanssa, ja hänen olennossaan oli sekotus
päättämättömyyttä, kerskurimaisuutta ja sangen helppohintaista
hienoutta. Hänellä oli kirsikanvärinen nuttu, polvihousut, punaiset
sukat ja pyöräilykengät, ja päässä takaraivolle työnnetty punainen
flanellilakki. Hän vihelteli hampaittensa välitse silmäillessään
seuruetta ja virkkoi sitten kovalla, kimeällä äänellä: "Totta vie,
siellä on sakea ilma. Joka puolelta kuuluu kalastajaveneitten
kirkunaa. Totta vie, eikö olisi suurenmoista, jos ajaisimme jonkun
yli?"
"Sulje ovi, Harvey", sanoi newyorkilainen. "Sulje ovi ja pysy
ulkopuolella. Sinua ei tarvita täällä."
"Kuka estää minua olemasta täällä?" vastasi poika levollisesti.
"Oletteko _te_ maksanut minun pilettini, herra Martin? Eiköhän
minulla ole yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin muillakin."
Hän otti joitakin pelikuutioita pelilaudalta ja alkoi heitellä niitä
käsissään.
"Kuulkaas, hyvät herrat, täällä on kuolettavan yksitoikkoista.
Eiköhän pistettäisi vähän pokeriksi?"
Ei kukaan vastannut, ja hän veti joitakin savuja savukkeestaan,
heilutti sääriään ja rummutti pöytää jokseenkin likaisilla
sormillaan. Sitten hän otti taskustaan setelitukun alkaen laskea sitä.
"Kuinka äitinne voi tänään?" kysyi muuan miehistä. "En nähnyt häntä
aamiaisella."
"Hän on kai loistohuoneessaan. Hän on melkein kipeänä merellä
ollessaan. Aion antaa siivoojattarelle viisitoista dollaria, jotta
hän pitäisi hänestä huolta. Minä en mene alas useammin kuin on ihan
välttämätöntä. Minulle tulee niin omituinen tunne ruokasäiliön ohi
mennessäni. Olen, nähkääs, vasta ensi kertaa valtamerellä."
"Oh, ei tarvitse pyydellä anteeksi, Harvey."
"Kuka tässä sitten pyytelee anteeksi? Olen ensi kertaa matkalla
valtameren poikki, hyvät herrat, ja, lukuunottamatta ensi päivää, en
ole ollut kipeänä rahtuakaan. Se on tosi kuin vesi!" Ja hän pudotti
nyrkkinsä pöytään voitonriemuisena, kostutti sormiaan ja jatkoi
seteliensä laskemista.
"Hohoi, te olette ensiluokkainen kone täysin näkyvällä
kirjoituksella", haukotteli filadelfialainen. "Teistä puhkeaa vielä
kerran synnyinmaanne kaunistus, jollette pidä varaanne."
"Se on tietty. Olen amerikkalainen ensiksi ja viimeksi ja kaiken
aikaa. Sen tulen kyllä näyttämään ihmisille, kunhan tulen
Eurooppaan. Ph! Savukkeeni loppui. En voi polttaa sitä moskaa, jota
taloudenhoitaja myö. Sattuuko jollakin herroista olemaan oikeata
turkkilaista savuketta mukanaan?"
Ylikoneenkäyttäjä astui samassa sisään punakkana, hymyilevänä ja
märkänä. "No, Mac", huudahti Harvey iloisesti, "mitäs kuuluu?"
"Jokseenkin samaa kuin tavallisesti", kuului vakava vastaus. "Nuoret
ovat yhtä kohteliaita vanhemmilleen kuin aina, ja vanhemmat koettavat
antaa arvoa heidän pyrkimyksilleen."
Hiljaista naurunhihitystä kuului eräästä nurkasta. Saksalainen
aukaisi sikaarikotelonsa ja ojensi Harveylle kurttuisen, mustan
sikaarin.
"Tässä on jotain, jota viitsii polttaa, nuori ystäväni", sanoi
hän. "Ehkä haluatte koettaa? Niinkö? Saatte nähdä, että se maistuu
mainiolta."
Harvey sytytti epämiellyttävän näköisen kapineen hyvin mahtavana: hän
tunsi esittävänsä kunnialla osansa aikuisten seurassa.
"Tämän vertainen ei minua vielä nujerra", sanoi hän, tietämättä
sytyttävänsä wheelingiläistä "stogie"-sikaaria, joka on pelottava
kapine.
"Sen saamme pian nähdä", sanoi saksalainen. "Missä olemme nyt, mister
Macdonald?"
"Täällä sitä ollaan jossakin paikoin, mister Schäfer", vastasi
koneenkäyttäjä. "Saavumme illalla Suurelle matalikolle; mutta
ylimalkaan puhuen olemme nyt keskellä kalastajalaivastoa. Olemme
kahnaisseet kolmea venettä ja miltei katkaisseet erään ranskalaisen
kuunarin puomin nyt puolenpäivän jälkeen. Voitte uskoa, että se on
tarkkaa kulkua."
"Kai pidätte sikaaristani, vai kuinka?" kysyi saksalainen, sillä
Harveyn silmät olivat kyynelissä.
"Hieno, voimakas maku", vastasi tämä hampaat yhteen puserrettuina.
"Olemme tainneet hieman vähentää vauhtia, vai mitä? Minäpä pistäydyn
ulos katsomaan mitä lokinuora sanoo."
"Niin minäkin tekisin teidän sijassanne", sanoi saksalainen.
Harvey hoippui märän kannen poikki lähimmälle reilingille. Hän tunsi
olonsa hyvin kurjaksi; mutta hän näki kansipalvelijan sitomassa
tuoleja yhteen, ja kun hän oli kehunut tälle ettei hän koskaan ollut
merikipeä, pakotti ylpeys hänet menemään laivan perässä olevalle
toisen luokan kannelle, joka päättyi kuperaan päätesiltamaan.
Kansi oli autio, ja hän hinautui sen kauimmaiseen päähän lähelle
lipputankoa. Siihen hän kyyristyi hervottomassa tuskassa, sillä
väkevä Wheelingin "stogie" oli yhdessä laivan keinunnan ja
potkurin jyskytyksen kanssa tehnyt hänet niin kipeäksi, että hänen
sisälmyksensä tuntuivat vääntyvän ulos. Hänen päätään pakotti; hänen
silmissään säkenöi; hänen ruumiinsa tuntui kadottavan painonsa
ja hänen jalkansa horjuivat tuulessa. Hän oli pyörtymäisillään
meritautiin, ja laivan keinahdus tyrkkäsi hänet reilingin yli kuperan
päätesiltaman sileälle reunalle. Sitten kohosi sumusta esiin matala,
harmaa ukkoaalto, tarttui Harveyta käsipuolesta, jos niin voi
sanoa, ja vetäisi hänet mukanaan pois suojanpuolelle; vihreä vaippa
kääriytyi hänen ympärilleen ja hän vaipui hiljaa uneen.
Hänet herätti siitä päivällistorven ääni, samanlainen, kuin hän
oli kuullut eräässä Adirondacksin kesäkoulussa, jossa hän kerran
oli käynyt. Hitaasti hän muisti olevansa Harvey Cheyne, hukkuneena
ja kuolleena keskellä valtamerta, mutta hän oli liian heikko
ajatellakseen sen pitemmälle. Outo haju täytti hänen sieraimensa; hän
tunsi kosteaa ja niljakasta kylmyyttä pitkin selkäpiitänsä ja hänen
suunsa oli täynnä suolaista vettä. Silmänsä avattuaan hän huomasi
yhä olevansa meren pinnalla, sillä se kohoili hänen ympärillään
hopeanhohtoisina kumpuina, ja hän makasi tuoreella kalakasalla,
suoraan edessään siniseen villapaitaan puettu leveä miehen selkä.
"Ei se hyödytä", ajatteli poika. "Minä olen kuollut, se on varma, ja
tuo on vain viemässä minua pois."
Hän oihkaisi, ja olento käänsi päätään, niin että Harvey saattoi
nähdä kaksi pientä kultarengasta kiharan, mustan tukan puoleksi
peittäminä.
"Ahaa! Sinä voida aika hyvin nyt?" virkkoi olento. "Makaa hiljaa
niin; vene paremmin kohdallaan."
Äkillisellä aironvedolla hän kiskaisi liipottelevan veneen keulan
vaahdottoman laineen laelle, joka kohotti sen kahdenkymmenen jalan
korkeuteen, solauttaakseen sen heti taas lasimaiseen kuoppaan
toiselle puolelle. Mutta tämä kukkuloilla kiipeileminen ei
keskeyttänyt sinijakun juttelua. "Mainio hyvä asia, että minä otta
sinut kiinni. Aa, mitä? Parempi hyvä asia, että sinun laiva ei otta
minu. Kuinka sinä tulla putosi ulos?"
"Minä olin sairas", sanoi Harvey, "enkä voinut sille mitään."
"Juuri parahiksi minä puhallan torvi, ja sinun laiva se syrjä vähän.
Sitten minä nähdä kun sinä tulla kaikki alas. Aa, mitä? Minä ajattele
että sinä mennä palasiksi propellissa, mutta sinä ajella -- ajella
minun tykö, ja minä saa sinusta iso kala; niin että sinä et kuolla
tämä kerta."
"Missä minä olen?" kysyi Harvey, jonka mielestä hänen hengissä
säilymisensä ei ollut erityisen varma siinä missä hän makasi.
"Sinä olla minun kanssa veneessä -- Manuel minun nimi, ja minä tulla
kuunarista 'Täällä Ollaan', Gloucester. Minä asu Gloucester. Kohta me
saa illallinen. Aa mitä?"
Näytti siltä kuin hänellä olisi ollut kaksi paria käsiä ja pää
harkkoraudasta, sillä hän ei tyytynyt ainoastaan puhaltamaan suureen
merisimpukan kuoreen, vaan hän nousi sitä tehdessään seisomaan,
vaappuen latteapohjaisen veneen heilunnan mukaan, ja lähetti käreän,
räikeän merkkihuudon sumun läpi. Kuinka kauan tätä huvia kesti,
sitä ei Harvey osannut sanoa, sillä hän painautui takaisin veneen
pohjalle kauhistuksissaan vaahtopäisten aaltojen vyörynnästä. Hän
oli kuitenkin kuulevinaan pyssyn pauketta ja torven toitotusta ja
huutelua. Jokin venettä suurempi, mutta yhtä levottomasti liikehtivä
esine ilmestyi näkyviin veneen sivulta. Useampia ääniä oli puheessa
yhtaikaa, ja hänet laskettiin pimeään, keinuvaan komeroon, missä
öljykangasvaatteisiin puetut miehet juottivat hänelle jotain kuumaa
ja riisuivat hänet vaatteista. Sitten hän vaipui uneen.
Herättyään hän jäi makaamaan ja odottamaan höyrylaivan aamiaiskellon
ensi soittoa, kummastellen, miksi hänen loistohyttinsä oli käynyt
niin pieneksi. Kääntyessään ympäri hän huomasi olevansa kapeassa,
kolmikulmaisessa komerossa, jota valaisi paksuun poikkihirteen
ripustettu lamppu. Hänen kätensä ulottuvissa oli kolmikulmainen
pöytä, joka ulottui keulan kulmasta etumastoon. Peräpuolella komeroa,
käyttämisestä kuluneen kamiinin takana, istui jokseenkin hänen
ikäisensä poika, jolla oli leveät, punakat kasvot ja ystävällisesti
vilkuttavat, harmaat silmät. Hänellä oli yllään sininen villajakku
ja pitkävartiset kautsusaappaat. Useampia pareja samanlaisia
jalkineita, vanha lakki ja joitakin lopen kuluneita villasukkia lojui
lattialla, ja mustia ja keltaisia öljytakkeja heilui edestakaisin
makuukojujen kupeilla. Paikka oli tupaten täynnä hajuja, öljytakeilla
oli oma omituinen, tahmea hajunsa, joka oli jonkinlaisena taustana
paistetun kalan, käristetyn rasvan, maalin, pippurin ja huonon
tupakan hajuille; nämät taas sulki syliinsä kaikkivallitseva laivan
ja suolaisen veden haju. Harvey tunsi vastenmielisyyttä huomatessaan,
ettei hänen vuoteessaan ollut lakanoita. Hän makasi likaisella,
muhkuraisella ja nystyräisellä patjalla. Eikä aluksen liikuntokaan
ollut höyrylaivan kaltaista. Se ei soljunut eikä vaappunut, vaan
pikemminkin vääntelehti ja riuhtoi järjettömällä, tarkotuksettomalla
tavalla, niinkuin köyteen sidottu varsa. Veden solinaa kuului
hänen korvansa juuresta, ja parrut natisivat ja kirahtelivat hänen
ympärillään. Kaikki tämä sai hänet päästämään syvän, toivottoman
huokauksen ja ajattelemaan äitiään.
"Tuntuuko paremmalta?" kysyi poika irvistäen. "Haluttaako kahvia?"
Hän toi täyden läkkikupin ja makeutti sitä sokerisiirapilla.
"Eikö ole maitoa?" sanoi Harvey, katsellen ympärilleen
kaksinkertaisiin kojuriveihin ikäänkuin olisi odottanut löytävänsä
sieltä lehmän.
"Ei ole", sanoi poika. "Eikä taideta sitä saadakaan ennenkuin
syyskuun keskipaikkeilla. Ei tämä ole huonoa kahvia. Se on minun
keittämääni."
Harvey joi äänettömänä, ja poika ojensi hänelle lautasellisen
paistettua sianlihaa, jota hän söi ahmimalla.
"Minä olen kuivannut sinun vaatteesi. Ovat ne tainneet vähän
rypistyä", sanoi poika. "Ne eivät ole juuri meidän tyyliämme
yksikään. Käännyhän vähän ympäri että nähdään oletko loukkaantunut
jotenkin."
Harvey kääntyi ja ojentelihe, muttei voinut todeta minkäänlaista
vammaa.
"Sepä on hyvä", sanoi poika hyvillään. "Pane nyt päällesi ja mene
kannelle. Isä tahtoo puhutella sinua. Minä olen hänen poikansa --
Daniksi ne minua kutsuvat -- ja minä olen kokin apulainen ja teen
kaikkea muutakin, mikä on liian halpaa miehille. Meillä ei ole täällä
muuta poikaa kuin minä, sitten kun Otto meni yli laidan -- ja hän ei
ollutkaan kuin hollantilainen ja lisäksi kahdenkymmenen vuoden vanha.
Mitenkä sinä putosit laivasta tällaisella tyvenellä?"
"Ei se ollut tyven", sanoi Harvey nyrpeästi. "Oli myrsky, ja minä
olin merikipeä. Minä varmaan vierähdin reilingin yli."
"Kyllähän eilen ja viime yönä sievoisesti puhalteli", sanoi poika,
"mutta jos pidät sellaista myrskynä, niin -- --" Hän vihelsi. "Kyllä
tulet tietämään enemmän ennenkuin ollaan täältä irti. Mutta joudu
nyt! Isä odottaa."
Samoinkuin moni muu surkuteltava nuori olento, ei Harvey ollut
koko elämänsä aikana saanut ottaa vastaan suoranaista käskyä -- ei
ainakaan ilman pitkiä ja toisinaan kyynelten säestämiä selityksiä
tottelemisen eduista ja vaatimuksen syistä. Rouva Cheyne pelkäsi
alinomaa pahottavansa hänen mieltään, ja ehkä juuri siitä johtui,
että hänen omat hermonsa olivat äärimmilleen rasittuneet. Harvey ei
käsittänyt, minkätähden hänen olisi kiirehdittävä kenenkään mieltä
noudattaakseen, ja hän sanoikin sen suoraan. "Isäsi voi tulla tänne,
jos hän niin hartaasti haluaa puhua kanssani. Minä tahdon että hän
vie minut Newyorkiin viipymättä. Hänen kannattaa kyllä se tehdä."
Danin silmät suurenivat, kun tämän sutkauksen oikea sisällys selvisi
hänelle. "Kuulehan, isä", huusi hän ylös kanssin luukusta, "hän sanoo
että sinä voit pistäytyä alas ja puhutella häntä, jos sitä niin
hartaasti haluat. Kuuletko, isä?"
Vastaus tuli syvimmällä äänellä mitä Harvey oli koskaan kuullut
lähtevän ihmisen rinnasta: "Ole kujeilematta, Dan, ja lähetä hänet
tänne."
Dan nauraa kikersi ja heitti Harveylle hänen käpristyneet
pyöräilykenkänsä. Kannelta kuuluneessa äänessä oli jotakin, mikä
sai Harveyn nielemään kiukkunsa ja lohduttautumaan kuvittelemalla
mielessään, kuinka hän kotimatkalla vähitellen toisi esiin
kertomuksensa omastaan ja isänsä rikkaudesta. Tämä pelastuminen
tekisi hänestä varmasti koko iäkseen sankarin tuttaviensa kesken.
Hän hinautui kannelle pystysuoria tikapuita myöten ja kompuroi
monenmoisten esteitten yli peräpuoleen, missä lyhyenvanttera,
paljasleukainen, harmaakulmakarvainen mies istui yläperäkannelle
johtavilla portailla. Aallokko oli asettunut yöllä, jättäen
jälkeensä aavan, öljymäisen vesilakeuden, missä näkyi siellä täällä
taivaanrantaa vasten kymmenkunnan kalastaja-aluksen purjeet. Niiden
välissä oli pieniä mustia pilkkuja, jotka merkitsivät ulkona
pyyntitoimessa olevia veneitä. Kuunari keinui kevyesti ankkurissa,
kolmikulmainen myrskypurje isossamastossa, ja kajuutan katolla olevaa
miestä lukuunottamatta oli koko kansi autio.
"Huomenta -- hyvää iltapäivää, piti sanomani. Sinä olet nukkunut
melkein kellon ympäryksen, nuori mies", oli hänen tervehdyksensä.
"Huomenta", sanoi Harvey. Hän ei pitänyt siitä että häntä kutsuttiin
"nuoreksi mieheksi"; ja, katsoen siihen että hän oli äsken pelastunut
hukkumasta, hän odotti osanottoa ja myötätuntoa. Hänen äitinsä oli
kuoleman tuskassa, kun häneltä vain jalatkaan kastuivat, mutta tämä
mies ei ollut millänsäkään.
"No, annapas nyt kuulla juurta jaksain. Se oli todellakin kohtalon
sallima kaikille asianomaisille. Mikähän mahtaa olla nimesi? Mistä
olet kotoisin (me epäilemme että Euroopasta)?"
Harvey sanoi nimensä ja laivan nimen, kertoi lyhyesti tapaturman
vaiheet ja lopetti pyytämällä että hänet vietäisiin heti Newyorkiin,
missä hänen isänsä maksaisi mitä vain hänelle määrättäisiin.
"Hm", virkkoi paljasleukainen mies, Harveyn viime sanoista vähääkään
liikuttumatta. "Enpä voi sanoa meidän meikäläisten ajattelevan suuria
miehestä taikka pojastakaan, joka putoaa yli laidan tuollaisesta
postilaivasta ihan tyvenellä. Vielä vähemmän kun ei hänellä ole muuta
puolustusta kuin että hän oli merikipeä."
"Puolustusta!" huusi Harvey. "Luuletteko että minä putosin teidän
likaiseen alus-pahaseenne huvin vuoksi?"
"Kun en tiedä mitä sinä käsität huvilla, en voi tuohon päätäpahkaa
vastata, nuori mies. Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, niin en
antaisi haukkumanimiä sille alukselle, joka lähinnä Kaitselmusta
oli sinun pelastuksesi välikappaleena. Ensiksikin se on vietävän
jumalatonta. Ja toiseksi se loukkaa minun tunteitani -- ja minä olen
Disko Troop, laivuri gloucesterilaisella kuunarilla 'Täällä Ollaan',
mitä seikkaa et näytä oikein tietävän."
"En tiedä enkä siitä välitäkään", sanoi Harvey "Olen tietysti
erittäin kiitollinen pelastuksestani ja kaikesta siitä; mutta minä
tahtoisin tehdä teille selväksi, että mitä pikemmin te viette minut
Newyorkiin, sitä paremmin se teille kannattaa."
"Tahtoo sanoa -- millä tavalla?" Troop kohotti toista tuuheakarvaista
silmäkulmaansa korkeammalle epäilyttävän lempeän sinisen silmän
yläpuolelle.
"Dollareissa ja senteissä", sanoi Harvey ihastuksissaan luullessaan
vihdoinkin vaikuttavansa toiseen. "Selvissä dollareissa ja
senteissä." Hän työnsi toisen kätensä taskuun ja pullisti vatsaansa,
mikä oli hänen tapansa esiintyä suurena henkilönä. "Ette ole koko
iässänne tehnyt parempaa päivätyötä kuin vetäessänne minut ylös. Minä
olen Harvey Cheynen ainoa poika."
"Onpa hänellä ollut onni", sanoi Disko kuivasti.
"Ja jollette tiedä kuka Harvey Cheyne on, niin ette tiedä paljoa --
sen sanon. No, kääntäkää nyt ympäri ja antakaa mennä joutuin."
Harveylla oli sellainen käsitys, että Amerikka oli suurimmaksi osaksi
täynnä ihmisiä, jotka vain puhuivat hänen isänsä dollareista ja
kadehtivat niitä.
"Ehkä tiedän, ehkä en. Mutta reivaappa vähän pienemmäksi vatsaasi,
nuori mies. Se on täynnä _minun_ ruokaani."
Harvey kuuli kuinka etumaston juurella puuhaileva Dan nauraa kikersi,
ja veri syöksähti hänen kasvoihinsa.
"Me maksamme kyllä siitäkin", sanoi hän. "Milloin luulette meidän
saapuvan Newyorkiin?"
"Minä en käykään Newyorkissa. Enkä Bostonissakaan. Ehkä saamme
Eastern Pointin näkyviimme syyskuun korvilla, ja silloin voi isäsi
-- josta valitettavasti en ole kuullut puhuttavan -- antaa minulle
kymmenen dollaria kaikkien sinun lupaustesi takia. Mutta voi hän taas
toisekseen olla antamattakin."
"Kymmenen dollaria! Odottakaas vähän, tästä saatte -- --" Harvey
kaiveli taskujaan etsien setelitukkua, mutta ei löytänyt muuta kuin
kimpun vettyneitä savukkeita.
"Käymätöntä rahaa ja lisäksi vahingollista keuhkoille. Nakkaa ne
laidan yli, nuori mies, ja koeta uudestaan."
"Ne on varastettu!" huusi Harvey tulistuneena.
"Sinun täytyy siis odottaa kunnes tapaat isäsi, ennenkuin voit
palkita minua?"
"Satakolmekymmentäneljä dollaria -- kaikki varastettu!" sanoi Harvey
penkoen hurjasti taskujaan. "Antakaa ne takaisin!"
Omituinen muutos välähti Troop-ukon jäykissä kasvoissa. "Mitähän
tekemistä _sinulla_ oli sinun iässäsi sadan ja kolmenkymmenenneljän
dollarin kanssa, nuori mies?"
"Se oli osa minun taskurahojani -- kuukausirahaani." Tämän luuli
Harvey olevan ratkaisevan iskun, ja se olikin, vaikka toisella
tavalla kuin hän oli otaksunut.
"Ohoh! Satakolmekymmentäneljä dollaria on ainoastaan osa hänen
taskurahoistaan ja lisäksi vain yhden kuukauden annoksesta! Muistatko
iskeneesi päätäsi johonkin pudotessasi laivasta? Kolautitko sen
esimerkiksi kannatuspylvääseen? 'Itätuulen' Hasken-ukko" -- Troop
tuntui puhelevan itsekseen -- "kompastui kansiluukkuun ja jymäytti
päänsä isoonmastoon -- täydellä voimalla. Kolmisen viikkoa myöhemmin
Hasken-ukko alkoi väittää että 'Itätuuli' oli sotalaiva, ja niin
hän julisti sodan Sable Islandia vastaan koska se oli brittiläinen
ja rantamatalikot ulottuivat liian pitkälle mereen. He ompelivat
hänet matkan loppuajaksi vuodepeitteeseen niin että pää ja jalat
vain olivat näkyvissä, ja nyt hän on kotonaan Essexissä ja leikkii
pienillä riepuvauvoilla."
Harvey oli pakahtua kiukkuun, mutta Troop jatkoi lohdutellen: "Olemme
pahoillamme sinun puolestasi. Hyvin pahoillamme -- ja kun sinä olet
niin nuorikin. Emme huoli enää puhua mitään noista rahoista."
"Ette tietenkään te sitä halua tehdä, kun varastitte ne."
"Niinkuin haluat. Kyllä varastimme ne, jos se sinua lohduttaa.
No niin, tuosta paluumatkasta sitten. Otaksuen että voisimme sen
tehdäkin, mitä emme voi, et sinä ole lainkaan soveliaassa tilassa
kotiin palataksesi, ja _me_ olemme juuri-ikään tulleet matalikoille
raatamaan leipämme takia. _Meillä_ ei ole kaikkiaankaan puoltakaan
sataa dollaria kuukaudessa -- vielä vähemmän taskurahoiksi; ja
hyvällä onnella olemme takaisin maissa syyskuun ensi viikkojen
vaiheilla."
"Mutta -- mutta nythän on vasta toukokuu, enkä minä voi jäädä tänne
venymään mitään toimittamatta vain siksi että te haluatte kalastaa.
Minä _en voi_, ymmärrättekö?"
"Aivan oikein, aivan oikein. Ei kukaan pyydäkään sinua olemaan mitään
toimittamatta. Täällä on koko joukko sellaista, mitä sinä _voit_
tehdä, kun se Otto meni yli laidan Le Haven matalikolla. Minun
mielipiteeni on, että hänen kouransa irtaantui otteestaan siinä
myrskyssä, joka meillä siellä oli. Oli miten oli, hän ei ainakaan
palannut takaisin sitä kieltämään. Ja nyt _sinä_ olet sukeltanut
esiin, ja se oli selvästi ja ehdottomasti kohtalon sallima kaikille
asianomaisille. Epäilen kuitenkin, ettei ole montakaan asiaa, joita
sinä osaat toimittaa. Eikö olekin niin?"
"Minä osaan toimittaa sangen kuumat paikat teille ja
teidän joukollenne, kunhan päästään maihin", sanoi Harvey
nyökäyttäen päätään häijysti ja mutisten epämääräisiä uhkauksia
"merirosvoudesta", joille Troop melkein hymyili -- melkein, mutta ei
varsin.
"Paitsi soittaa suutasi. Sen minä unohdin. Sinun ei kuitenkaan
tarvitse käyttää kieltäsi tällä laivalla enempää kuin itse haluat.
Pidä silmäsi auki ja auta Dania tekemään mitä hänen on käsketty ja
sen semmoista, niin minä annan sinulle -- sinä et ole sen arvoinen,
mutta minä annan sentään -- kymmenen ja puoli dollaria kuukaudelta;
sanokaamme kolmekymmentäviisi dollaria matkan loppuun. Työskentely
tulee tekemään hyvää sinun päällesi, ja sitten myöhemmin sinä voit
kertoa meille enemmän isästäsi ja äidistäsi ja rahoistasi."
"Äiti on höyrylaivalla", sanoi Harvey kyynelien kihotessa hänen
silmiinsä. "Viekää minut Newyorkiin heti."
"Vaimo parka -- vaimo parka! Mutta kun hän saa sinut takaisin, niin
hän unohtaa kaikki. Meitä on kaikkiaan kahdeksan tässä kuunarissa
'Täällä Ollaan', ja jos palaisimme takaisin nyt -- enemmän kuin
tuhannen mailin matkan -- niin pyyntikausi menisi meiltä hukkaan.
Toiset miehet eivät siihen taipuisi, vaikka minä suostuisinkin."
"Mutta isäni kyllä suorittaisi täyden korvauksen."
"Varmaan hän koettaisi. En epäile ettei hän koettaisi", sanoi Troop,
"mutta kokonaisen pyyntikauden saalis merkitsee kahdeksan miehen
elantoa; ja sinä tulet olemaan paremmassa terveydessä tavatessasi
isäsi sitten syksyllä. Mene nyt keulaan ja auta Dania. Se on siis
kymmenen ja puoli kuukaudessa, kuten sanoin, ja tietysti täysi ruoka,
samoin kuin meillä muillakin."
"Tarkotatteko että minun on pestävä patoja ja pannuja ja kaikkia?"
sanoi Harvey.
"Ja vielä muutakin. Ei tarvitse kirkua, nuori mies."
"Minä en tahdo! Isäni antaa teille niin paljon että sillä voi
ostaa koko tämän siivottoman kalaruuhen" -- Harvey potkaisi kantta
-- "kymmeneen kertaan, jos viette minut vahingoittumattomana
Newyorkiin; ja -- ja -- te olette joka tapauksessa minulle velkaa
satakolmekymmentä dollaria."
"Kuin-ka?" sanoi Troop, ja hänen rautaiset kasvonsa synkkenivät.
"Kuinkako? Kyllä hyvin tiedätte, kuinka. Ja kaiken tämän lisäksi te
vaaditte minua tekemään alentavaista työtä" -- Harvey ylpeili tästä
laatusanasta -- "aina syksyyn asti. Minä sanon teille, että minä _en
tahdo_. Kuuletteko?"
Troop katseli jonkun aikaa hyvin tarkkaavaisena isonmaston huippua,
Harveyn melutessa hänen edessään.
"Hsh!" sanoi hän viimein. "Minä koetan saada mielessäni selväksi mitä
vastuunalaisuuteni vaatii. Se kysyy harkintaa ja arvostelua."
Dan hiipi esiin ja nykäisi Harveyta kyynärpäästä, "Älä kiusota isää
nyt enempää", kehotti hän. "Sinä olet sanonut häntä varkaaksi kahteen
tai kolmeen kertaan, ja sitä hän ei siedä yhdeltäkään elävältä
olennolta."
"Minä en tahdo!" Harvey miltei kirkui, halveksien neuvoa, ja Troop
yhä mietti.
"Näyttää tavallaan epäystävälliseltä", virkkoi hän viimein siirtäen
katseensa Harveyhin. "En soimaa sinua, en hiventäkään, nuori mies,
etkä sinäkään soimaa minua sitten kun sappesi on herennyt kiehumasta.
Huomaa nyt tarkoin mitä sanon. Kymmenen ja puoli toisena laivapoikana
tällä kuunarilla -- ja vapaa ruoka -- sekä opiksesi että terveytesi
vuoksi. Suostutko vai etkö?"
"En!" huusi Harvey. "Viekää minut takaisin Newyorkiin, taikka
minä -- --"
Hänelle ei jäänyt selvää muistoa siitä, mitä sitten seurasi. Hän
makasi kannella pidellen vertavuotavaa nenäänsä, ja Troop katseli
häntä tyvenin kasvoin.
"Dan", virkkoi hän pojalleen, "minä ajattelin huonoa tästä nuoresta
miehestä ensi kerran hänet nähdessäni, mikä johtui liian hätäisestä
arvostelusta. Älä koskaan anna hätäisten arvostelujen erehdyttää
itseäsi, Dan. Nyt minä säälin häntä, sillä hän on selvästi sekaisin
yläkerrastaan. Hän ei ole vastuunalainen niistä haukkumanimistä,
joita hän minulle antoi, eikä muistakaan väitteistään, enempää
kuin yli laidan hyppäämisestäänkään -- sillä minä olen puolittain
vakuutettu siitä että hän on hypännyt yli laidan. Ole siivo hänelle,
Dan, taikka minä annan sinulle kaksi sen vertaa kuin annoin hänelle.
Tuollaiset ulosvuodatukset selvittävät päätä. Antaa hänen vain
valuttaa tarpeekseen!"
Troop laskeutui miettiväisenä kajuuttaan, missä hänellä ja
vanhemmilla miehillä oli makuusijansa, jättäen Danin tehtäväksi
lohduttaa kovaonnista kolmenkymmenen miljoonan perijää.