on siewä kaupunki ja rakennukset omat aiwan wanhan aikuiseen malliin
rakennetut, useat 2 ju 3 kertaisia; kaikki puurakennuksia. Muutamain
kartanoin sisässä seinnnwieruksilla oli ryytimaan kukkia istutettu ja
ne kaswoiwat aiwan loistawasti. Kaupungissa on myös wesijohtolaitos
niinkuin suurissa kaupungeissa. Useammalla talolla kaupungin pääosassa
on johto kotiin ja turun lähellä on pieni maja, jossa wesi torwesta
juoksee yöt päiwät alas; siinä käwi lappalaista lakkimassa. Sattui
olemaan joku merkkipäiwä lappalaisille ja ne oliwat kaupunkiin tulleet
kuin markkinoille. Ne oliwat koreat, kirjawat kiireestä kantapäähän,
ja huojuen kummallekin puolelle kätkyen lailla kulkiwat he katuja
ylös ja alas. Pitkä wiitta sinisestä werasta reunustettu kelta-ja
puna-wärillä oli useammalla. Ukot ja akat oliwat juowuksissa melkeen
kaikki, ju moni makasi tainnoksissa lautatapulien wälissä rannalla.
Mutta mitä en ennen ollut nähnyt, ainoastaan lukenut Castrénin
matkakertomuksista, näin nyt. Paraimmassa humala-ilossa riehuwat ukot
ja akat meniwät nukkuneiden tykö, wäänsiwät suun auki ja kaasiwat
sisään tulijuomaa, etteiwät näet nuo heikot, jotka oliwat riemusta pois
uupuneet tiedottomiksi, jäisi osattomiksi nautinnosta; tarkoitus oli
muka hywä, ja ahmatasti nieliwät nukkuneet, silmät pikkuisen raollaan,
kurkkutorwesta alas lisää humalaa, koettiwat wetää suupieliään nauruun
kiitoksen osoitukseksi ja sitte kuorsasiwat kuin kuolewaiset. Katselin
sitte nuorempaa wäkeä; harwat nuorukaiset oliwat wähä päissään,
tyttylöistä ei ketään, ja heidän käytöksensä oli niin erittäin siiwoa,
kohteliasta ja sironsiewistettyä, että ajatukset kohta meniwät
Imanteron lappalaisiin. Lappalainen kuuluu jo ennakolta määrääwän,
kuinka monta poron wasua hän myö kiiltäwään kultaan, joka pannaan
kätköön, ja kuinka monta hän myö wiinaan, joka on loppuun juotawa; ja
siitä on tietysti rippuwa, kuinka kauan hän wiipyy kaupungissa, mutta
heti kun kauppias on wiimeisen tipan antanut, ja se on onnellisesti
kallistettu kurkkuun, lähtee lappalainen kotiansa.
Nämä Norjan lappalaiset owat ylipäätään warakkaita; monta on 4,000
poron isäntää, ja jos arwataan poron hinta 20 kruunuksi, joka on alin
määrä, niin on heidän omaisuutensa 80,000 kruunun arwoinen. Mutta panee
waltio heidän osakseen hywän weronkin. Tawallinen weromäärä on 120
kruunua miestä kohden, joka on 16 wuottta täyttänyt ja siitä alle ja
yli miten mies on; mutta waltio on myös ottanut tehdäkseen pystöaitaa
monia peninkulmia porojen kuljetusta ja koossa pysymistä warten. Waikka
lappalaisilla siis on korkeat werot, on heillä niin monta etua myös,
että heidän ei käy nurkuminen; kaikki maakin katsotaan lappalaisen
omaksi, jossa norjalainen ja suomalainen loisena majailee ja erityisten
sääntöjen kautta saa lunastaa itselleen pieniä tilkkuja talon paikaksi
ja heinämaaksi sen ympärille. Suurten taisteluin ja koetuksien perästä
on Norjan waltiopäiwillä päästy tämmöisen, wieraankin katsoen sangen
järkewän lain wakawalle pohjalle. Lappalaiset eiwät enää saata sanoa,
että heitä ahdistetaan omassa maassansa.
Tästä kaupungin pää-osasta, jossa on suuria ja rikkaita kauppapuoteja,
wuonon suuhun päin on suomalaisten kaupungin osa, joka jo ulkoa-päinkin
nähden on köyhempi. Suomalainen wäestö on kuitenkin lukuisampi ja yhä
kaswaa suuressa määrässä. Puolen toista kymmentä wuotta takaperin oli
wäkiluku Wesisaaressa 500 norjalaista ja wähä yli 700 suomalaista,
mutta nyt on jo suomalaisia 1,500 henkeä, jota wastaan norjalaisia
on entinen määrä. Kaikki wirkamiehet owat kuitenkin norjalaisia,
ja ne erittäinkin katsowat karsaalla silmällä suomalaisen wäeston
myötäistä karttumista. Suomalaiset puolestaan pitäwät kowasti kiinni
kansallisuudestansa, ja se into käy wuosi wuodelta kiiwaammaksi. Sanoi
eräs kauppias, että jos suomalainen poikanulikka tulee jotain ostamaan,
eikä saa suomalaista puhetta takaisin, niin hän menee heti paikalla
tiehensä. Kaikki lapset, pojat ja tytöt, osaawat norjan kieltä, sillä
kouluja ei ole muita kuin norjankielisiä ja joka lapsen täytyy käydä
koulussa, mutta omasta kielestään he niin tarkan huolen pitäwät, että
joka kauppiaan täytyy, saadakseen tawaralleen menekkiä kaupungin
suuren enemmistön seassa, oppia itse ja katsoa että puotipalwelijat
osaawat suomen kielen. Mitä hirweätä boykottaamista eli wääryyttä maan
siwistyneitä kohtaan! »Mutta mitkähän oliwat ne ylioppilaat tai nuoret
maisterit, jotka tuommoista suomikiihkoa heritteliwät?» Niin, niin!
mutta nyt ollaan wapaassa Norjassa. On kuitenkin kaikella wapaudella
rajansa; waikka matkustawan suomalaisen tekisi mieli kehahtaa, jopa
kuiskata joku kehoituksen sana kansalaisensa korwaan, niin — — muista,
muista! nyt ollaan wieraassa waltakunnassa, jonka sisällisiin oloihin
ei ole lupa Suomen alamaisen sekautua; saat pitää silmää auki, mutta
suu kiinni!
Niitä riitoja, jotka waltiopäiwämies-waaleissa owat ympäri koko Norjan
syntyneet, on täälläkin ollut, ja Suomalaiset owat olleet kuninkaan
puolella, sillä esiwalta suo oikeuden heille, waan wirkamiehet, kuta
alhaisemmat, sitä äkäisemmästi koettawat polkea heitä. Kirkkoherra on
heillä hywä; hän pitää suomalaisenkin jumalan-palweluksen jota pyhä,
waikk'ei osaa suomea puhella. Heillä on kiwikirkko, sangen kaunis, 2
korkealla kaakeliuunilla lämmitettäwä, erittäin mukawa ja korkealla
paikalla, josta näkyy koko kaupunki alapuolella ja heti takana leweä
Warenkiwuono, jonka eteläranta kuumotti korkeana niinkuin leweä
siniwiiwa. Norjan korkeilta rantawuorilta on aina wapaa, awara näköala;
se on opettanut norjalaisen wapaaksi. Kun on tullut ylös Jäämeren
rannalle sitä tietä kuin me, ja saapuu sitte Norjaan, niin on kuin
kaikki kahleet laukiaisi, kun haastelee niin wapaan, kerrassaan omalla
pohjalla seisowaisen miehen kanssa kuin norjalainen on. Jos wenäläinen
on wapaan miehen weroisista alimmainen, niin on norjalainen ylimmäinen;
suomalainen keskimäinen. Juoppoutta owat norjalaiset koettaneet sillä
tawalla estää että owat korottaneet wäkewäin juomain tullin hywin
kalliiksi. Semmoiset juomat owat täällä 3 kertaa kalliimmat kuin
kylissä murmannilaisella rannikolla, jossa ne niinkuin muukin tawara
owat ihan tullittomia. Raittius-seuroja on täälläkin olemassa; ne owat
paljo hywää waikuttaneet; niille tilasiwat myös Suomesta suomalaista
raittiuslehteä.
Kaupungin kohdalla on pieni saari, jolla on walastehdas, 2
kertainen lautarakennus. Yksi walas oli juuri nyt nyljettäwänä ja
walmistettawana. Kalleinta on siinä raswa, jota käytetään moniin
tarpeisin. Lihaa syöwät kurjimmat köyhät; se on karkeasyistä; muuten
jauhetaan se, niinkuin kaikki luukin, niityille ja pelloille höystöksi.
Walas on kallis kala; suuri on 4,000 á 5,000 kruunun arwoinen, ja
joka semmoisen eläwän raadon löytää, kun se itse joko ammuttuna tahi
muuten innoissaan rannalle työntäypi, taikka waakina (miekkawalas)
sen hierualle ajaa, se mies saa wähällä työllä suuren rahasumman.
Uuralaiset kuuluiwat wiikkautta jälkeen minun lähtöni Kiltinän rannalta
löytäneen aika walaan raadon. Tehtaan alla meressä oli 3 suurta raatoa
huuhtoutumassa ja haisemassa. Ei ole ihme, että tuommoiset walastamppia
lennättäwät jälessään niinkuin kaarnawenettä; niin mahdottoman awaroita
ne oliwat. Woi olla tosi, mitä eräs kyytimieheni merellä kertoi
mulle. Hän oli wämpöörissä kalastamassa eräänä kauniina kesäiltana
ulohtaalla merellä; niin tulee walastamppi täydessä höyrywoiman
kulussa ja sihtailee erästä aika suurta walasta, joka uiskenteli hänen
onkimapaikan tienoilla. Jo laukaisi kerran kanuuuallaan ja sattuikin
kohti, harppuunan wäkä otti kowasti raswaiseen lihaan, mutta tulipommi,
joka aina on laulauksen etunenässä, ei räjähtänytkään walaan ruumiin
sisässä; jos nimittäin tulikuula räjähtäessään saa silpoa eläwän
sisus-osat yhdeksi myrskäksi, niin se tietysti silmänräpäyksessä
kuolee, sidotaan tampin kupeelle ja wiedään Wesisaareen. Mies sanoi,
että kun walas lähti pökäisemään ulos merelle, niin korkeat aallot
kuohuiwat kummankin puolen ja tamppi tuuti kuin kätkyt siinä uurteessa,
jonka walas oli edeltäpäin mennen kyntänyt meren pintaan; eikä kauan
wiipynytkään, kuin wain siinti enää menijöitä; ja ne katosiwat. 12
tunnin perästä, aamulla noin 6 aikana, näkee hän enemmin lännestä
päin walaan taas tulewan ja tamppi perässä, walas ryystää wetää
henkeä itseensä ja kun joskus puhaltaa wesipylwään ilmaan, niin se
oli punainen tuin weri. Päästessään juuri samaan paikkaan, josta
lähti, puhaltaa se wiimeisen werisäteen päiwänpaisteesen ja kellistyy
kuoliaaksi sillä paikalla, jonka itse oli walinnut. Mutta miehet
kuin muurahaiset nyt hakkaamaan, waikka oli yö tainnut olla pitkä
malaan wapaassa kyydissä; joka on woitolla wuorossaan, eihän se
säästä; ja walaan lämmin weri tulwasi niistä lähteistä, jotka eiwät
jo olleet kuiwaneet, sillä runsaudella pitkin merta, että ympärys
punaisena ruskotti. Sääliksi käy walaita nykyaikaan; niillä kauheilla
murha-aseilla, joita nyky-ajan nero on keksinyt, kun wainoa käydään,
niin ei kestä monta wuosikymmentä, ennenkuin näiltä meriltä nuo jalot,
mahtawat eläimet owat lopen kaikki. Aina 25 sylen pituisiksi woiwat ne
kaswaa, sanottiin mulle.
Walastamppia kuuluu täällä olewan lopulle toista kymmentä, ja ne
kun käywät pitkin rantoja paukkamassa paraan kalastuksen aikana, ei
ole kumma, että turskan saanti käy huonoksi, niinkuin joka kylässä
walitettiin. Walittiwat suomalaiset myös, että norjalaiset kiireissään
perkkaawat kalat merellä ja heittäwät suoskut mereen, ja turska syö
niitä yhdessä kohden, eikä silloin tule pyydyksiin, wielä sanoiwat
senkin oleman wälistä wastuksena, kun Huippuwuorilta ja Nowaja
semljasta tulee hylkeitä niin joukossa, että niitä on kuin kantoja
halmeella; ne lewittäwät semmoisen hajun, että kala pakenee pois.
Ilma on täällä niinkuin murmannilaisellakin rannikolla sangen lauhaa
yli wuoden. Keskilämpö Wuoreijassa esm. näin: Tammik. —6, Helmik. —5,
Maalisk. —3, Huhtik. —1, Touk. +1, Kes. +4, Hein. +6, Elok. +7, Syysk.
+4, Lokat, +1, Marrask. —2, Joulut. —4, kaikki C°. Wesi on kesällä
wähintään +8 ja talmella +2. Rantakiwetkään eiwät jäädy aawan meren
luona, ainoastaan sywimpäin wuonojen perukat jäätywät pariksi, kolmeksi
kuukaudeksi. Lämmin Golf-wirta, joka kuumasta ilman alasta läpi
waltameren liikkuu tänne asti, tekee nämä paikat niin lauhamaisiksi.
Täältä olisi mukala matka kotiin: tampilla Trondhjemiin, siitä
rautatietä; mutta jäisi Suomenlappi näkemättä. Sentähden istauttiin
taus meriulukseen. Rannalle jäiwät uudet tuttawamme, eräs
suomalais-norjalainen kauppias ja eräs dosentti kaswitieteessä, joka
oli Kristianiasta lähtenyt tutkimusmatkoille; tuuli tempasi meidät
merelle ja lennettiin kuin siwilla Näätämömöwuonon suuhun. Kewyt ja
siro olikin Otrinkimme, maalattu punaisella ja sinisellä ulkopuolelta;
se oli halkoja tuonut kaupunkiin. Merelle näyttäwät wuononsuut
omituisilta; ne owat sywiä porttia jyrkässä kallioseinässä, joista
pääsee wettä myöten Lapin korkeain wuorien sisusosiin, mutta päästyänsä
lähemmä näkee portin laajenewan, ja siellä on awarat wedet takanakin.
Näätämöwuonon suussa tuli pysäys; tuuli loppui ja kallion rinteellä
oli pikku mökki; se oli ihan kuin sattumoiltaan, että miehet osusiwat
siihen; rupesi satamaan lisäksi. Miehet sysäsiwät paatin wesille ja
käwiwät katon alle. Taisi olla tutut paikat, siltä tuntuiwat ne äänet,
jotka sateen läpi pääsiwät weneelle. Muutamain tuntien perästä tuliwat
miehet hoippuen tuosta rommin myymälästä paljasta kallion kylkeä
alas ja pääsiwät onnellisesti paattiin ja niin otrinkiimme. Wanha
lappalaisukko, joka lakittomin päin oli tehnyt koko markkinamatkansa,
wetäysi porontaljaturkkineen, — kinttaineen, — housuineen ja
kallokkaineen kajuuttaan, jossa ennenkin oli maannut; siellä on niin
lämmin, kuin saunassa; myötäinen tuli uunissa. Toinen mies, otringin
omistaja, lapin ukon wäwyksi tulewa suomalainen, joka ikänsä oli etelä
Warengin pitäjässä asunut, weti purjeen ylös, mutta matka ei kulunut;
yö oli kohta puolessa, sade kiihtyi ja alkoi walua nahkatakin läpi ihoa
pitkin; jo tohti joku meistä pistää päänsä kajuutan owesta sisään; »en
tee tuota toista kertaa» arweli, kun taas sai meri-ilmaa hengittää.
Haju oli kauheata! kajuutata ei oltu pesty, sittekuin se lie tehty, ja
perässä olija ukkokääpä haisi pahemmin kuin walaan raato Wesisaaressa.
Mutta wiime yö oli walwottu merellä, koko päiwä oli juostu Wesisaaren
sisässä ja ympärillä, uni teki wäkinäisyyttä. Astuttiin kynnyksen
yli kajuuttaan, siellä käwi wilinä hämärässä; nuo pitkäsääriset,
mustat pikkueläwät hyppeliwät puolelta toiselle ja penkiltä penkille;
niillähän lystit oli; ei lupin peuratkaan niin wikkelöitä ole. Mutta
pitkin penkkiä perästä owen suuhun waeltaa laumottain hitailla ja
wakawilla askelilla noita harmaita, mataloita purijoita, ja missa rakoa
on seinässä irwistämässä, se on täynnä sekin punatakkisia wuottajia,
jotka werimaha takanaan tarkastelewat raon alareunalta, tokko wieraita
sattuisi penkille tulemaan — — »Ei, minä en sowi näille markkinoille;»
astuttiin ulos. Muttu taiwas ei armahda; se kaataa wettä kuin saawista,
ja joka kerta kuin pää nyykähtää rinnalle osaawat sateen kuurot niskaan
semmoisella wauhdilla, että säikähtää torkkuja. Yökylmälin pitää liki
ja wärisyttää jäseniä. Mutta kajuutassa olisi niin lämmin, niin lämmin!
Ei muuta, kuin silmät, sieramet tukkoon ja tulisessa, sokeassa wimmassa
wiskata ruumisriepunsa owesta sisään kajuutan penkille ja — heti
nukkumaan. Wähän wäliä, joka kerta kuin oltiin läkähtymässä, pantiin
suu owelle, haukattiin raitista ilmaa ja — heti nukkumaan. Kunhan henki
pysyy, wähät muusta. Tämmöinen oli yön wirka tahi jotakin sinnepäin;
merimiehillähän on kaikissa maissa lupa liioitella, enkä tiedä, tokkopa
se lie Norjan wupuussu laissakaan kielletty; loppulitwiiki wain oli,
että kyllä miehistä kainous katosi.
Aamulla 9/8 herkesi satamasta ja päiwäkin pilkisteli pilwien lomasta.
Me kiirehdimme ulos ja kömpi ukko Joonikin perästä. Hän oli iloinen
ja wiaton kuin lapsi; rupesi selittämään, miten hywä on talwella
olla poron paimenessa: makaa lumihangessa ja yöksi heitäksen kiwen
syrjään; siellä on parempi kuin huoneissa. Heillä onkin silloin kahdet
talwipeskit, kuhdet kallokkaat, ja niin poispäin. Wähät ewäät taitaakin
hukka saada lappalaisilta, koska ryntäypi suomalaisten päälle, niinkuin
kertoiwat että hukka oli Muotkassa syönyt lampaat ja porot hywin wähiin.
Näätämönwuonossa on kummankin puolen korkeat jyrkät kalliorannat.
Siellä täällä on kiwijalan raunioita, joita nämäkin lappalaiset
sanoiwat muun kansan asuntojen jäännöksiksi. Semmoisia oli myös
Sopuskan ja Potshein wälillä.
Ristiwuonon eteläpuolella poikkeuttiin lappalaismökkiin. Kota oli
turpeilla seinustettu, katto auki. Eukko keitti heti kahwit; sitä
näkyi heillä olewan, waikka tämä oli surkein ihmisasunto, minkä me
koko matkallamme näimme. Mutta jokapäimäinen leipänsä on heillä
kyllä mahtanut olla, sillä meidän istuessamme tulee pyöreänaamuisia,
punaposkisia poikia toinen toisensa perästä mökkiin, ryyppääwät
kahwikupin suuhunsa, wetäwät loukosta piimäpytyn luttiahirrelle ju
syöwät sen puheella ju naurulla höystäen; ei lapin lapsiltakaan
puhetta puutu; mutta leipää ei ollut kuin nimeksi. Owen suussa
oikealla puolella oli parsi, jossa talon lehmä talwella asuu; meistä
näytti, että se asuu siinä kesälläkin. Wähän matkan päässä oli toinen
kota samallainen; ja pitkin wuonon rantoja oli kotia tuon tuostakin.
Näätämöjoen suussa owat rannat, rinteet ja jokeen pistäwät, paljaat
niemekkeet puhdasta hiekkaa. Joki on leweä suusta, paikoin lähes
wenäjän wirstan. Päästiin Mikkolaan, jonne sanoiwat Wesisaaresta
olewan 5 peninkulmaa (suoraan 4). Joen warrella oli monta muutakin
suomalaista taloa, maan Mikkola on warakkain ja kauppatalo. Tästä oli
kyyti otettawa Kyrön kylään, Inarin eteläpuolella, noin 16 peninkulmaa,
sillä sekä Jankilan Kalle, metsäwahti, että Kettumatti tiettiin olewan
heinänteossa kaukana kotoansa. Kylästä tuli yksi mies. Kuusamolainen
synnynnältään, ja entinen kyytimiehemme lähti toiseksi; tämä sanoi
soutawansa, kun oli kotinsa saanut ankkuriin ukko Joonin kodan kohdalle
wuonon itäpuolella; hän tarkoitti otrinkiaan; muuta kotia hällä ei
ollut, ja siinä hän asui kesät, talwet.
Mikkolasta kuljetaan wähän matkaa pientä koiwumetsää ja tullaan sitte
Näätämöjoelle, joka on jommoinenkin wirta weden paljoudeltaan. Sen
wasemmalla rannalla on pikku taloja ja kulkupaikasta wähä ylempänä
on pauhaawa putous, suurin seudun koskista. Joelta lähtee osattama
polku luodetta kohden; tuhannet suomalaiset, jotka wuosittain kulkewat
merellä kalassa, owat tehneet sen tasaiseksi Ensin hiekkakangasta,
jota kenties ennen muinoin on ollut meren pohjana. Se ylettyy jyrkkään
törmään, jota wastaan kenties aallot owat käyneet ja nostaneet
irtonaisen hiekan korkeaksi rantaharjuksi, josta wielä joku matka on
kuiwaa hietamaata, siksi kuin alkaa maa muuttua kiwiseksi ja nousee
nousemistaan ylöspäin. Pieniä paljaita kallioita yli kulkiessa täytyy
tarkasti katsoa, missä askeleen jälkiä tuntuu, muuten eksyy. Astuttiin
jonkun tunnin matka; jo oli petäjä kalliolla kaswamassa, mutta se
oli jäänyt matalaksi, kituliaaksi, sylen korkuiseksi; pohjaistuulet
owat siitä kulkeneet sisämaihin ja wieneet latwakerkkäin mehut
muassaan, mutta leweydelleen se oli kaswanut ja jäänyt tasalatwaksi
jo pituutensa puolitiessä. Parin peninkulman päässä on Suomen raja.
(Kenraali-kartta on tässä aiwan wäärä.) Outo ei olisi sitä eroittunut,
sillä siinä oli wain pientä lehtimetsää eli pensastoa. 2 neljänneksen
perästä piti meidän tulla Jankilan Kallen taloon, metsäwahtiin, mutta
ne neljännekset oliwat pitkiä; lie lappalainen niitä kewätporolla
mitannut. Tämä lopputaiwal oli enimmästään lyhyttä mäntymetsää,
joka kaswoi kuiwalla kankaalla. Kahlattiin leweän, sorapohjaisen
Pakanajoen yli ja oltiin talossa. Tuntui tutulta tämä talo; se on
ruunun rakentama metsäwahdin torppa: tupa, kamari, wieläpä saunakin.
Tässä tapasi meitä 14 nuorta miestä pohjois-Suomesta ja 2 karjalaista.
He oliwat Wesisaaressa odottaneet joukon lisää, mutta kun oliwat
saaneet kuulla meidän lähdöstä, oliwat he kiiruhtaneet perästä
päästäkseen huokeammasta maksusta Inarin yli, joka matka aina kuuluu
tulewan werrattain kalliiksi. Kahdenkymmenin miehin lähdettiin nyt
matkaa tekemään iltapuoleen Elok. 10 p:nä. Toisellainen into oli nyt
taipaleella muassa kuin ennen. Tietäähän sen, kun on käynyt raittiilla
merellä ja palajaa kotiin pari, kolme, jopa jollakin joskus kuusikin
sataa kruunua lakkarissa, eikä muuta tässä mailmassa huolittawaa,
kunhan laukku selässä pysyy, niin silloin ei paljo mieltä paina nuo
pari tai puolikolmatta wuosikymmentä, jotka owat sattuneet iästä pois
lohkiamaan. Ja kun lopulleen kaksikymmentä ylimielistä suuta yhteen
ääneen nauruun rehahti, niin se tuntui niin riemastuttawan »Lapin
raukkoja rajoja» ja kylmiä kallioita, että hekin yltyiwät päästämään
ihan saman säwelen.
Matka Suolisjärwen päähän (3 penink.) on louhikko-wuoria ja pieniä
järwiä täynnä; suurin on Tuulijärwi, jonka itäpuolitse polku kulkee;
sen rantakallioille näkyi Wainowetojärwen selkää, jonka järwen
sanoiwat suuremmaksi Tuulijärweä. Polku käy monessa kohden kaitaisia
harjuja pitkin järwet kummankin puolen, ja tarjoo siten sangen
usein miellyttäwiä näköaloja waikka metsä on kuiwettuneen näköistä.
Yösydäntä maattiin nuotiotulen ääressä. Ei ollut wähä hämmästys, kun
aamupuoleen heräsin ja näin, että joku miehistä keittää kahwipunnulla
kahwia, toinen teetä. Laukussa oli miehillä sokeriakin. Suolisjärwelle
päästyämme rupesiwat pojat rakentamaan majoja metsään. Kirwes heilui,
puita kaatui, sammalia nousi maasta kuin pölyä. »En minä tähän rupea
asumaan;» »joka menee, se menköön;» niin lähdin lewotonna rantaan.
Huomasinhan minäkin, että tuuli oli kowa ja wastainen, eikä ollut
ajattelemistakaan tällä tuulella selälle lähteä. Kyröläisten weneitä
oli 2 rannalla, toinen kantoi noin 20, toinen 50 henkeä. Lupa oli ottaa
mikä tahansa. Kun oli wähän aikaa katseltu, kuinka tuimasti aallot
löiwät wasten rantaa, ja tarkasteltu sitä pylwästä, jonka »lantalaiset»
(Suomesta kulkewat kalastajat) joutessaan oliwat kiwistä rakentaneet
wenewalkaman wiereen, mentiin ikäwämielin metsämajoille. Ilma rupesi
sateiseksi. Meille tehtiin weneiden purjeista mukawa teltta. Me olimme
waiti, mutta nuo lantalaiset eiwät tahtoneet puheen wuoroa saada toinen
toisiltaan. Kusti selitti: kolmisen wuotta takaperin päästiin niinikään
tänne, etelä puhalsi ja tuo selkä kuohui walkeassa waahdessa, 2 wiikkoa
hierottiin mätästä kyljellään ja kahdet ewäät haettiin Näätämöstä,
kaksi miestä kerrallaan, mutta ha, ha, ha — on päiwiä Lapissa. Pekka
pitkitti: oli meiltäkin toinen wiikto lukkoon mennä, kun eräänä syksynä
tässä odotettiin wenettä soutamaan Inarin takaa. Ja kolmas, neljäs,
wiides säesti, kuinka monta kertaa tässä on miesjoukko ruwennut wenettä
tekemään, waan kesken työn on aina sattunut wene tulemaan, jossa owat
päässeet järwen yli. Kerran oli wene ollut aiwan walmistumassa ja
miehet oliwat kehuneet omin neuwoin osaawansa kulkea lapin lammit,
mutta siinä samassa oli ko'okas wene purjehtinut rantaan, ja oliwat
kehujatkin nähneet sen olewan toista kuin heidän jykertämänsä;
murskaksi oliwat lyöneet lähes walmiin kalun. Harwapuheinen
Rietrikkikin sanoi tässä toista wiikkoa pitäneensä säänpitoa. Siinä
oli meille lohdutusta. Minä käänsime toiselle syrjälle ja imin sawuja
sikarin päästä; — tawallisesti siis 2 wiikkoa, arwelin minä. Koko se
perjantaipäiwä kului hywin hitaasti, paksut pilwet tihmoiwat wettä
leweäin oksain wälitse purjeelle, jonka läpi pärskyi pisaroita kirjan
lehdillekin, mutta raskas tuuli kulki kiireesti pohjaiseen ja huokui
raskaasti sen hongan latwassa, jonka alla telttamme oli. Sitte seurasi
synkeä yö, joka kului wielä hitaammasti. Unonen pysyi etäällä ja äreitä
ääniä tuli erään hongan juurelta; siellä oli öhkän walwomassa puolet
miehistä. Joka kerta kuin kortti oli lyöty kannon päähän, syntyi riita,
mikä se on; kaikki hyppäsiwilt seisalleen ja kiljuiwat karkeita sanoja;
wetäistiin lakin alla tikulla tuli ja miehet istahtiwat; mutta kannon
pää oli yhtä pimeä wastakin ja saattoi samat rettelöt.
Suurella waiwalla sain miehet aamulla lähtemään liikkeelle, mutta
kun kerran tuliwat suureen weneesen, soutiwat he kuin hullut; olikin
kowanlainen wastatuuli. Suolisjärwi on jyrkkärantainen. Pienen,
2 wenepituutta leweän kannaksen yli wedettiin wene ja soudettiin
Suoliswuonon keskipaikoille, jossa oli wanhastaan kahwinkeittopaikka.
Käytiin sitte Kettumatissa ewäiden haussa, mutta ei ollut ketään
kotona. Hän on lappalainen kauppias. Talossa on tupa ja perässä
tapetseerattu kammari, jossa oli suomalainen Uusi Testamentti. Lehmi-ja
lammas-nawetta oli myös. Tässä kääntyi tuuli; ju nuo wallattomat
nuorukaiset pitiwät koko purjetta yläällä, waikka puhalsi, että wene
oli usein mennä silmälleen aallon sisään. Ei wiipynytkään monta tuntia,
ennenkuin oltiin perillä. Tällä matkalla saimme nähdä, kuinka hywästi
meidän kyytimiehemme, kuusamolainen, osasi tuulessa perää pitää, ja
toinen kyytimies purjenuoraa hallita. Weskoniemen talot oliwat huonon
näköisiä. Asukkaat kuuluwat oleman puoleksi lappalaisia, puoleksi
suomalaisia. Iwalo- (eli niinkuiu täällä aina sanotaan Iiwwalo-)joen
suu on monihaarainen ja kaikki rannat owat erinomaisia heinäniittyjä,
mutta työmoimain wähyys taitaa tehdä, että heinä jää korjaamatta. Heti
kun tulee eteläpuolelle Inarin, näkee korkeita kuusia, jotka koko
seudun kaunistawat, ja noita lempilintuja, pääskysiä, joita koko kesänä
ei oltu nähty, sittekuin Lappiin tultiin. Kun lisäksi rannoilla nähtiin
lentelewän rantapääskysiä, karjasirkkuja j.n.e. ja nuo tuttuun tapaan
rakennetut talot seisoiwat edessämme, niin nyt wasta tuntui, että
oltiin oikein Suomessa.