(eli Pummanki) on suurin ju wäkirikkain kylä koko rannikolla (sen
mukaan kuin minulle wäkiluwun sanoiwat; liekö tuo oikein, en tietä).
Kun Kerwanasta tulee Puumankiin, jota walia on lähes puolitoista
peninkulmaa, näkyy oikealla kädellä korkeanlaiset kalliowuoret aina
niemen nenään asti, edessä on tasanko, jonka pieni puro leikkaa halki,
ja wasemmalla on lyhyt ja korkeanpuoleinen someroharju-niemi, jonka
taakse rantaa wetäypi ja muodostaa sielläkin hywän sataman. Puron
länsipuolella on talo hirsistä, 2 tupaa wastakkaa ja kamari wälissä,
jossa me asuimme sen aikaa tuin olimme kylässä. Wieressä länteen
päin on muutamia turwe-tupia nawetoineen, kotineen. Meren rannasta
näihin taloihin saattaa olla 1/3 wirstaa. Tästä lähdetään kaakkoon
päinsuoruun sisäsatamata kohden, kun aiotaan pääkylään, johon on
kortteeritalostamme toista wirstaa. Talot owat puron warrella ja
sataman rannalla joku, sillä puro tekee polwen lähelle satamata. Suurin
osa taloista on turpeista, waan sangen siistiä sisältä ja suurilla
akkunoilla warustetut. Potaatimaata oli monella ja lehdet oliwat
erittäin suuria ja kirkkaita; odotettiin hywää potaatiwuotta, mutta ei
sitä monta kappaa ollut kylmässäkään. Heinämaatkin talojen ympärillä ja
puron warsilla oliwat erittäin kaswawia. Sitä kenttää, joka oli kylän
osien wälillä, käytettiin laitumeksi, ja siinä näki joka päiwä, kun
aina kulki pääkylään kortteeristaan, koko karjan, monta kymmentä lehmää
suuria lihawia ja hywin hoidetuita, käywän ruokamaalla. Saattuisiwat
kyläläiset pitää enempikin lehmiä ja lampaita sillä heidän on
suurimmaksi osaksi 2 Haanö eli Lunni-saarta, jossa kaswaa hywä heinä,
mutta he wiewät wenelastittain heiniä Wesisaareen ja Wuoreijaan (Wardö)
ja saawat hywän hinnan. Asukkaat owat hywästi toimeen tulewia ja suurin
syy siihen on että kylässä wietetään siweätä elämätä kaikin puolin.
Heidän seuransa tuntuukin sentähden aiwan kodikkaalta ja tutulta. Jos
kuka kysyisi minulta Puumankilaisista, niin minä heitä kiittäisin.
»Melkeen kaikki owat kuusamolaisia ja n.k. Kristityitä.» Warjellakseen
omaisuuttansa warkauksista oliwat Puumunkilaiset, kun kylä alkoi
suureta, päättäneet antaa miehissä sille selkään, joka warastaa.
Jo tuli kesällä muuan maanmies muka kalaa merestä ottamaan, waan
erehtyi ottamaan maalla toisen omaa; isäntämiehet nuhtelemaan, »waan
näyttäkääpä toteen» sanoo mies niinkuin ainakin Suomessa; ei auttanut
nyt juridiika; maha penkkiä wasten ja selkänahka muokkaan; mutta
osaisikin mies heti, mistä tie lähtee Ameriikaan. Seuraawana kesänä
tulee samantapainen mies; isännät taas käyttäwät wähä kättä pitempää ja
opettawat, mikä on Puumangin peruslaki. Ei sekään kalan pyytäjä tuohon
lakiin tyytynyt; Amerika peri senkin.
Kylän hautuumaa on pääkylästä pohjaan päin niemen nenässä. Harwoin
täällä saa keski-ikäisiä miehiä haudata; ne nielee meri; joku sattuu
ajautumaan sitte rannalle ja pääsee wihittyyn multaan.
Elokuun alussa oli wielä muutamia kuumia päiwiä; teki mieli rannalle;
pannaan waatteet luisulla ruunalla noille kauniille, kirjawille
kiwille, jotka owat meriwirrassa ulliweden aikana; outo ei muistakaan,
waan sukeltaa niinkuin Kallaweden aaltoihin ja silmiä rupeaa
karwastelemaan; se wesi on suolaisempata kuin Suomen lahdessa, eikä
siinä tee mieli kuin pistäytyä wain, sillä se ei ole paljoa lämpimämpää
kuin taiwellakaan. Mutta rannalla seisoessaan hiottaa, niin lämmin on
ilma ja aurinko kuuma. Siellä pitäisi olla Wisbyn kylpylaitos, jossa
kuulutaan potilaita totutettuwan auringonkylpyyn. Mutta äläpä mene
ajatuksillasi kauas, jo rupeaa meriwirta waatteita huuhtomaan kiweltä
pois. Ne kaapataan kainaloon ja siirrytään ylemmäksi, ja wähän hetken
päästä taas ylemmäksi, sillä kun meri nousee, niin siinä ei auta muu
kuin pakeneminen, waikka olisi koko waltakunnan sotajoukko wastassa. On
se meri julma joskus, mutta on se wirkistäwäkin. Kun täällä on kuuma,
ei kärsi kättä panna terwattua lautaa wasten, eikä jalkaa tummalle
kiwelle.
Toista wiikkoa oltuamme kylässä, sanottiin ystäwälliset hywästit
kyläläisille ja kortteerimme isännälle, joka kenties lukijalle on
tuttu Thauwonin kertomuksesta Kirjallisessa Kuukauslehdessä wuodelta
1870, ja astuttiin wämpööriin purjehtiaksemme 12 peninkulmaa meren
yli Wesisaareen. Tuuli käwi koillisesta, ensin laimeammasti, sitte
ankarammusti. Niin paljo alle tuulen emme woineet laskea, että olisimme
käyneet Lunnisaarissa, joilla kumppanini kerran oli wiikon kuluessa
käynyt. Ne owat olleet aina mainittawat lintusaaret. Lunnilinnut
kaiwawat pesänsä mahan, ja reikiä on tasaisella ranta-kentällä pitkin
saarta niin tiheässä että tuskin saattaa astua polkaisematta pesän
reiälle. Linnut eiwät pelkää pesissään, maan pieksäwät nokallaan, jos
tahtoo heitä kiinni ottaa; nokka on syrjiltä litteä ja teräwä niinkuin
kirween terä. Niitä on niin paljo, että kun ne lentäwät pois pesistään,
taikka palajawat takaisin, niin tahtowat ihan pahki sattua ihmiseen.
Kun linnut illoin, aamuin ja myös puolenpäiwän aikana owat menneet
pesiinsä, lewitetään reikäin suulle merkot, joihin linnut takertuwat;
sillä lailla niitä käydään pyytämässä. Munia tietysti kewäällä myös
käydään kokoamassa. Sekä munat että itse linnut omat hywiä ruuaksi.
Tässä en woi olla mainitsematta erästä pyyntitapaa, jota sanoiwat myös
käytettäwän, waikka se kuuluu kummalta. Höyheniensä tähden pyydetään
kalalokkia ja tiiroja, joita näillä rannoilla on niin mahdottoman
paljo. Mies paneutuu selälleen ja lewittää lakanan yltäänsä päällensä;
päänsä yli hän pitää lakanan reunasta kiinni, panee kalan rintansa
päälle ja kun lintu tulee kalaa ottamaan, paiskaa hän käsillään lakanan
yhtäkkiä päälle; lintu on loukussa, niskat poikki; ja toista odottamaan
lewitetään lakana jälleen. Tämä lintuin paljous tekee nuo kallioiset
ja someroiset rannat eläwiksi, muuten ne olisiwatkin kuolleet kuin
häwitetyt rauniot.
Jota kerta tuin wämpöörimme merellä nousi aallon harjalle näimme paljo
weneitä ja laiwoja, jotka kulkiwat mikä minnekin, mutta ei mistä olisi
hädässä ollut apua. Me olimme tällä matkalla hukkua.