Imanteron

yli 10 peninkulmaa pitkää järweä soutamaan. Kulettiin joku

puolipeninkulmaa saarien wälitse, niin tultiin aukealle selälle, johon

taas sopi näyttäytymään koko seudun luonnon suuruus. Jo wetten ja

wuorten yli lepäsi (ainoastaan Lapissa, luulemma, tawattawa) mieluinen

ilman kirkkaus ja eläwyys, joka yhä yleni sitä myöten kuin aurinko

aleni. Ja puoliyön hetki, joka pitäisi eroittaa päiwän päiwästä, oli

yhä päiwää ja päiwän paiste eli uupumatonna wuorimetsäin oksilla ja

tunturilumen wäreilewillä kinoksilla. Oli niinkuin unennäköä, waan ei

kumminkaan ollut unennäköä. Sen näin awosilmin, että Heinäkuun 9 päiwä

ei loppunut yöhön, sillä päiwä unhotti mennä lewolle. Rajaa eli merkkiä

rajoitukseen wuorokausien wälillä oli meillä kuitenkin wähä. Rannan

wuoriloista oli eräs, joka pisti huippuaan auringon kaswoin eteen, ja

säteet loppuiwat hetkeksi meidän weneestämme. Mutta kun ympärillään

näki tuon tyynen ihanuuden, joka järwen pinnalta hiljaa hiipi laaksojen

tummuuteen ja laaksoista nousi wuorien waloisille kylille ja wuorilta

tunturien loistawille kukkuloille, oli niinkuin kesäinen päiwänlaskun

aika iltaruskoneen joskus selwällä säällä Sawon siniwesillä; eli

ei niin, waan niinkuin aamun koin ennustama päiwännousu kirkkaalle

taiwaalle kotimetsän takaa; eli ei niinkään, waan jos näkisit

iltaruskon yli aamunkoin ja yhdistäisit illan kauneuden ja aamun

ihanuuden syntymäseutusi armaan taiwaan alla; semmoinen on Imanteron

juhannus-yö.

Nämä rantamaat saattaisiwat olla asuttujakin; sitä kait osoitti

kaswillisuuden runsaus ja hyötyisyys rannikoilla; waan olojen tällään

ollessa ei taida nykyinen tila parantua. Etupäässä karjanhoito

luultawasti menestyisi ja elättäisi melkoiset kylät järwien luona.

Imantero on wanhastaan maailmassa tunnettu järwi. Monen kansan se lie

nähnyt tulewan isännäkseen ja taas muuttawan majaa; joka sen wiimeksi

perii, se sen wiljellee.

* * * * *

Aamulämpimän wiileällä ilmalla on suurella selällä kummallinen, oma

waikutuksensa. Jo uupui Lappalaisen wikkelä kieli ja hiljaisuus

laskeutui wenekunnan yli. Weneen pohjaan poron taljoista mukawasti

tehty pehmeä wuode weti joutilasna istujan puoleensa, ja miesten

silmät alkoiwat totella sitä kätkyen soudatusta, jossa wene tasaisten

aironwetojen kautta myötäänsä oli. Niin minä hullausin lähtemään

Umbtekin tunturille katsomaan sitä maalimaa, joka sinne mahtuisi

näkymään. Oli pikku mökki wuoren juurella punaiseksi maalattu ja

aitauksen sisäpuolella oli mies waimoneen. Päätin kysyä tietä,

lähenen porttia, rykäsin, että kurkustani pääsisiwät irti kaikki ne

wenäläiset sanat, joita siellä wain mahdollisesti woisi löytyä, ja sain

puserretuksi: gdä... gdä...; silloin mies wirkkaa: »mitä te tahdotte»,

ja minä jäin miestä katsomaan silmiin ja huomasin, ettei ollutkaan

sitä rotua joksi luulin. Heidän seurassaan oli nousu waaratta, waikka

oli waiwaloinenkin. Kuta korkeammalle noustiin, sitä enemmin näkyi

Pohjolan aukeita aloja. Jo kukkulalle päästessä oli se onhea näky,

kun kaikille maille oli laskeutunut sumu, jonka läpi wesien, wuorien

kuwat haamoittiwat, ja jota wihurit pyörille kääriwät. Mutta sumu lähti

pakenemaan pois pohjan tuntemattomille perille. Ja kukkulan alatse

lensiwät wuosisadat kuin pilwen hattarat ja wuosituhannet wyöryiwät

kuin wäkewät ukkosen pilwet. Kun jäljetkin olitwat pois lakaistut,

walkeniwat maat ja niiden wiljelykset seisowat loistossaan. Loipa

silmänsä pohjoseen päin, niin siellä oli järwen rannoilla kylä kylän

takana ja yksin jäämeren rannikoltakin siinti kylät, suuret kylät

ja suuret rakennukset; taikkapa katsoi etelään, niin ei olisi lukua

löytänyt sille asuntojen paljoudelle, eikä nimitystä niille laitosten

moninaisille lajeille, joita silmä näki maat olewan täynnä yli Wienan

meriwesien ja Aunuksen sisäjärwien. Ja ne tiet ja se wilkas liike

korkeasta pohjosesta sywään etelään; ja se yhdenlaisuus, samannäköisyys

rakennuksissa ja ihmisissä korkeasta Pohjosesta sywään etelään; minä

ihmettelin. Mutta kun oppaani sen näki, kysyi hän: »kuka te olette.»

»Minä olen Suomen waltion waroilla lähetetty papin wirkaa tekemään

tuolla rannalla olewille suomalaisille.» Hän tarkasti minua yläältä

alas ja alaalta ylös, niin että minusta alkoi tuntua hywin kamalalta;

ja sanoi: »ei suinkaan, onhan siellä papit.» Minä heti lewittämään

papereitani ja selitän: »tässä on Suomen Kenraalikuwernöörin kirje,

joka sanoo asiani.» Kun mies yhä niin pitkään katsoo minua silmiin,

ahdisti sydäntäni, ja harmissani lisäsin tiukasti: »kyllä tästä on

ruotsalainen käännös Kuopion Tuomiokapitulissa.» Silloin mies oikaisi

wartalonsa, kääntyi werkalleen selin minuun, nakkasi peukalonsa yli

oikean olkansa ja lausui matalalla äänellä waimolleen: »tuo kulkee

wenäjän papereilla, joista kuuluu olewan ruotsalaisia käännöksiä.»

Minusta tuntui niinkuin joku olisi kaatanut wilua wettä päälleni ja

samassa heräsin, kun makuulta istualleni hyppäsin poron taljalla ja

huomasin, että olin käsiwarteni heittänyt weneen laidan ulkopuolelle,

ja se oli Imanteron wiileitä wesiä wiilettänyt.

Seuraawan pysäyspaikan nimeä en tiedä miten kirjoittaisin, lapiksiko

wai wenäjäksi, waiko karjalan nimityksen mukaan. Koska olen weli

karjalaiselle, sanon ma karjalaisittain: Jokostrowa. Siinä oli kaksi

lapinasuntoa. Asujamet köyhiä, iloisia, puheliaita. Yksi karjalatar oli

joutunut tänne Lappiin naimisiin ja jäätyänsä leskeksi oli ruwennut

tähän taloon piiaksi. Hän ja talon emäntä, joka, mikä hänkin lie ollut,

kun oli pitkä, hoikka ja rotewa kuin karjalan nainen, ehkä sanoi

olewansa lappalaissukua, nämä osasiwat, jaksoiwat ja wiitsiwät laulua

pitää äänessä koko seuraaman taipaleen, waikka oli Kuuma päiwä ja hiki

walui soutajilta wirtana otsasta. Laulut olimat enimmäkseen wenäläisiä;

ainoastaan jotkut taisiwat olla lappalais-sanaisia, wai lienewätkö

olleet sekakielisiä, siltä minusta kuulusti. Näissä wiimemainituissa

oli nuotti surkea ja siihen kuului semmoisia äänen puserruksia, kuin

joku itkettyään ääneen sitte rupeaa nikottelemaan. Tämä oli wiime

kerta kun saatiin lapin laulua kuulla, ja kylliksi se olikin jo

korwiamme koetellut. Niinkuin soutajilla, oli meilläkin lämmin, niin

että istuimme paitahihaisilla; mutta kuin arwaamatta sattui nostamaan

silmänsä oikealle rannalle ja sieltä kylmät lumikinokset tunturin

kupeilta wastasiwat silmiin, niin wilun wäristykset käwiwät ruumiin

läpi; sen tekee tottumus, kun nimittäin jo lapsuudesta ruumiimme oli

luonnolliseksi sen kokenut, että sitä pitää wilustaa kinosten keskellä.

Siitä myös olen wakuutettu, ettei kukaan soutajista tätä tuntenut

itsessään; heistä oli se ikäänkuin tiedottomasti luonnollista, että

saattaa hiostuttaakin waikka suuren kinoksen alla, kunhan aurinko

säteitään antaa. Sitä uutta me nyt opimme. Umbtekin mahdottomien lumien

ja iljanteiden alla oli korkein ja kaunein kesälämmin.

Taipaleen keskipaikoilla pistää itärannalta selälle matala

hiekka-särkkä, joka näytti etempää aiwan paljaalta, mutta kun noustiin

sen niemelle ja astuttiin sen wähäiselle penkereelle, juoksi sen

keskitse pitkinpuolin kostea alanne, ja siinä kaswoi monenlaisia

outoja, jotenkin suuria kukkia, joita emme ennen olleet nähneet; niistä

oli komein eräs wallmo-(unikukka-) laji, heleän keltanen, joka kaswaa

Lapin wuorilla, mutta näkyy olostuwan täällä alaallakin, sillä paljo

niitä oli ja hyötyisiä. Loppupuolella taiwalta näkyi itärannalta lapin

asunto. Sen nimen sanoiwat oleman Kunarjeka ja se on nykyään autioksi

jätetty. Keskiwälillä on Rikkataiwal, myös itärannalla. Seuraawa

stantsia on Rasnawoloka, pienen lahdelman perukassa, länsi rannalla.

Rannat owat korkeat ja lehtoiset. Talon kartanolta kun niiden mäkien

wälitse, jotka omat kummankin puolen lahden suussa, katsoo selälle ja

näkee sen saaret ja niemisen itärannan wiheriän metsän ynnä walkeat

tunturit sen ylä puolella, niin se on kaunis näköala. Tähän oli

Lappalaisia kokoontunut koko joukko yhteen kalastamaan ja he oliwat

enemmin pyhäpuwussa, kuin meidän entiset soutajat oliwat olleet. Minä

en tiedä tekeekö Lappalainen yhtä arwollisen terwehdyksen arkipuwussa

kuin pyhäpuwussa, mutta terwehtiwät kait nyt Rasnawololaiset meidän

soutajia niin juhlallisilla menoilla, että sitä sieti katsella;

ja waimothan ne näissä loistaa aina, olipa pohjoisnawan taikka

päiwäntasaajan alla. Pitäisi käyttää ranskalaista sanaa, jos tahtoisi

sanoa, kuinka sirosti nuo lapin tyttäret kumarsiwat ja niiasiwat

meidän emännän edessä, sitte kun oli tawalliset suutelemiset puolelle

ja toiselle järjestyksessä toimitettu. Ei isäntämiestäkään näyttänyt

wäsymys waiwaawan, kun hän puuttui muiden seuraan, waikka oli soutanut

yhtä mittaa wähillä pysäyksillä lähes 8 peninkulmaa. Hän sattui olemaan

sassheikassa ja lähti sieltä soutamaan, ensin kotiinsa ja sitte tänne.

Lappalaisten seura-elämä on sangen wilkasta. Näilläkin oli paljo

sanomista toisilleen ja wikkelällä kielellä he toiwat ajatuksensa ilmi;

ainoastaan waimonpuolien oli pitäyminen wähä hiljempina ja muutenkin

takapuolella. Wasta käsin emme tulleet niinkään tilaisuuteen lähemmin

nähdä tämän pienen kansan pientä seurustelua suuren luonnon keskellä.

Samanlaisessa kojuweneessä lähettiin tästäkin eteenpäin, ja muutaman

tahi puolentoista peninkulman perästä tultiin Imanteron pohjoispäähän.

Siinä oli autioksi jätetty lappalaiskoto, jossa isäntämme, kyytimies,

sanoi syntyneensä. Harwat owat ihmisasunnot Imanteron ympärillä ja

niistäkin muutamat autiot. Nämä Lappalaiset arweliwat, että kenties

15 perhettä asuu järwen ympärillä. Noustuamme wastamaata jonkun

matkaa ja päästyämme mäen päälle heitimme hywästit suurelle Imanteron

järwelle, joka meille oli paljo uutta nähtäwää tarjonnut. Jo alkoi

lumitunturitkin jäädä jälelle päin, sitte kun koko järwi-matkan oliwat

kohdallamme kulkeneet. Pieni Pieresjarer (järmi) mentiin yli, ja sen

pohjoispuolella on kaitanen ja matala taiwal, joka eroittaa Jäämereen

juoksewat wedet Wienanmereen juoksewista. Kuollajärwen itärannalla on

Maanselkä, stantsia, jolla ei taida olla muuta nimeä kun tämä selwästi

perisuomalainen. Siinä maattiin yötä eli paremmin sanoakseni maattiin

päiwää, kun ei sattunut yötä olemaan lepoajaksi; eikä juuri paljo

maattukaan, sillä tässä keskiyön auringon maassa piti unenkin paeta

silmistä, kun näki keskiyön auringon terän waeltawan, säteilewänä ja

lämmittäwänä kuin ainakin, päiwättömän pohjosen taiwaalla laskupaikasta

yli nousupaikkaan. Tiesiwät sääsketkin, ettei tämmöinen yö ole lewoksi

heille suotu. Kulettuamme yli Kuollajärwen (Kuollejaurin) suurenlaisen

selän näkyi wielä wiimeisen kerran sinisen tummana (kun aurinko oli

itä-etelässä), walkeawiiwaisena Umbtek warjoinensa. Kuollajärwen

pohjoispuolella on jotenkin korkea wuori, joka sitte seuraa matkamiestä

muutamia peninkulmia. Sen nimi on lapiksi Koado aiwentsh ja wenäjäksi

sanoiwat sitä mashowa tunder'iksi. Kuollajärwestä on 10 wirstan

taiwal Pullijawriin eli Puolajärween, josta wielä on pieni järwi

ennenkuin tullaan wiimeiseen stantsiaan Kitsaan, joka on somalla

paikalla erään haarajoen suussa suuren Kuolan (eli Kuollan, miten

lie oikein kirjoittaa) joen warrella. Tässä oli myös Karjalan miehiä

meren rannalle kalaan ja suurempien jokien suuhun simpukan pyyntiin

menemässä. Kuolan joessa, esm. joku peninkulma ennenkuin joki wuonoon

laskee, on hywä simpukan pyyntipaikka; siinä sanoi joku miehistä

ennenkin olleensa pyynnissä ja ansainneensa hywät päiwäpalkat. Sen

mukaan kuin käsitin, lieneekin täällä parempi helmien löyntipailka,

kuin esm. Pohjanmaan jokiloissa. Meitä seurasi semmoinen onnellinen

sattumus, että joka stantsiassa oli joku karjalainen, jonka kanssa

saattoi haastella omalla kielellään, niin että olisimme tulleet toimeen

osaamatta sanaakaan wenäjän kieltä, jos tuota ei paljo osattukaan.

Kun Kitsasta tullaan Kuolaan, jossa ruuan saanti tietysti on kuin

kaupungissa konsanaan, jaettiin tähteet Kannanlahden limpuista Kitsan

asukkaille, ja ilosta säteiliwät Lapin lasten silmät, kun woihin

kastettua selwää ruisleipää saiwat maistella. Ulkonaiset rasitukset ja

ylönkatse kenties myös hallitsewain kansain puolelta omat waiwuttaneet

nämä Lappalaiset kurjaan tilaan. Eiwät he taida pitääkään itseään

muitten ihmisten weroisina.

Wiimeisellä taipaleella on enin käwelymatkaa koko matkalla

Kannanlahdesta Kuolaan, 18 wirstaa alussa ja 3 wirstaa lopussa, sillä

wälin 15 wirstaa wenematkaa. Lappalaisia lähti meille kantomiehiksi,

ja karjalan miehiä lähti mukaan. Kello jo oli ennättänyt kymmeniin

illalla ennenkuin jouduimme taipaleelle. Ensin Kitsasta on pitkä ja

jyrkkä wastamäki, jota kesti nousta lähes pari tuntia, mutta tie oli

hywä ja karjalan miehistä mainio astuja oli asettunut etukynteen;

siten matka joutui. Wähää ennen kl. 12 oltiin waaran päällä ja

saatiin päiwäpaisteessa ruweta laskeumaan. Kirkas olikin ilma,

puut yhä harweniwat, niin että aurinko sopi myötäänsä hellittämään

wasten naamaa. Eillimäiset kiirehtiwät kulkuaan, me puitimme

perästä ja Lappalaiset alkoiwat etemmä ja etemmä jäädä jälkeen.

Lewähdyspaikoissa kaikki taas kokouttiin yhteen. Maa oli korkeata

ylänköä loiwan wietteisiä mäkiä täynnä, mutta kumminkin märkää rämettä

yltäänsä, paitsi mäen kukkulat. Kummallakin puolella oli korkeita

waaroja, joiden juurella harwaa mäntymetsää näkyi, pohjoispuolella

puut pienempiä ja kituliaampia, etäällä toisistaan, eteläpuolella

hyötyisemmät ja tiheämmässä. Puuraja luetaan kulkewan halki Turjan

niemen kaakosta Kuolaan. Tästä sai jo jommoisenkin kuwan pohjoisen

Lapin luonnosta, ja minä katselin sitä tarkoin kun luulin tämän olewan

ainoan kerran kun tulisimme kulkemaan sisämaiden läpi. Laaksopaikoissa

astuessamme sileitä porraspuita kuului wasemmalta puolelta Kuolan

joen kowien koskien pauhaaminen wälistä etempää wälistä lähempää.

Puolitoista peninkulmaa saimme sitte weneellä laskea myötäwirtaa

jokea. Rannoilla kaswoi pientä lehtimetsää. Kaupungin yläpuolella

olewien koskien tähden noustiin taas maalle joen wasemmalle rannalle

ja päästyämme tämän päälle aukeni eteemme puista paljas ylänkö, jonka

pohjois-reunaa rajoittiwat wuoriselänteet walkeilla lumiharjuilla.

Matkamies katsoo pitkään, kun kuulee ettei kaupunkiin ole kuin 3

wirstaa ja näkee edessään aawan aukean, joka näyttää kohoawan merta

kohden korkeiksi waaroiksi, mutta yhtäkkiä ratkiaa maa ja hän näkee

jalkainsa edessä sywän sileän alangon, hiekka-niemekkeen Kuolan joen

ja Tuulomajoen wälillä, jolla lakealla kentällä sijaitsee Kuolan

kaupunki. Mäeltä katsoen näyttää kaupunki, wiheriän nurmikentän

pohjois-ja koillis-nurkassa, hywin wähäpätöiseltä, ainoastaan nuo

2 kirkkoa, suurempi kiwestä ja walkeaksi siwuttu, pienempi puusta,

keltaiseksi maalattu wanha rakennus pienellä saarella kaupungin

kupeella, kohottawat wähä sen ulkonäköä; mutta kaupunkia ei katsoja

juuri tarkkaakaan, sillä sen asema ja ympäristö wetäwät toko hänen

huomionsa sen ulkopuolelle. Koski itäpuolella ja Tuuloman leweä wirta

luoteispuolella antawat kaupungille wähä wirkeyttä, mutta muuten on

se jyrkkäin, jylhäin wuoriseinämien kolossa, eikä suinkaan silmä

löydä wiheriän puun tapaista, katsoi minne tahansa. Koillisesta

wain näkyy korkean salmensolan kautta wähä wäljempää, nimittäin

wuonon selkää. Päästessämme perille oli kello jo 6 aamulla ja siinä

luulossa, että nyt kaikki maamatkat oliwat lopussa ja me niinkuin

entisetkin murmannilaiselle rannikolle matkustawaiset pääsimme meritse

eteenpäin kulkemaan, rupesimme mielihywällä lewolle kestikiewarin

jotenkin siistissä huoneessa. Lie unet maistuneet lappalaiselle

kantomiehellemmekin, sillä oman sanansa mukaan ei hän ollut nukkunut

sitte sunnuntai-aamun ja nyt oli jo keskiwiikko-aamu.

Heti puolisten jälkeen kokoontuimat seudun suomalaiset huoneesemme,

jossa pidettiin tawalliset papilliset toimitukset; niistä ynnä jokaisen

paikan wäkiluwusta antawat loppuun liitetyt luettelot tarkemman selwän.

Suomalaiset oliwat haudanneet kuolleensa wanhan kirkon saarelle,

jonne piti hieruan (laskuweden) aikana kahlata wirran poikki. Hautoja

lukiessa ja ihmisjoukon seistessä karttui sinne niin suuri sääskien

paljous, että se oli tosi-waiwaksi paikalla asujillekin, mitä sitte

tottumattomalle wasta tulleelle. Mutta niin hupainen kuin tämä päiwä

oli, kun sain ruweta wartonaiseen toimeeni, jota warten olen tullut

näille pohjan perille, niin ikäwä oli seuraawa päiwä, sillä wenäläinen

kyyditsijä Kuolassa, ruunun palkkaama, kieltäytyi antamasta wenekyytiä.

Tästä kuletaan nimittäin suurilla weneillä 8 peninkulmaa meritse

Jeretiikaan, joka on kauppa-paikka saarella Uuramuonon suussa, ja

siitä 2 peninkulmaa Uuran kylään. Pitkällisten keskusteluin perästä

suostui wiimein wenäläinen antamaan meille oppaan maitse; ja meidän

piti antautua tuolle tiettömälle kolkolle 6 peninkulman taipaleelle

jalkaisin waeltamaan. Iloisia muistia mulla siis ei ole Kuolasta.

Kestikiewarissakaan ei saanut mitään ruokaa. Ensin täytyi kupetsasta

käydä aineet ostamassa ja sitte rupesi emäntä toki keittämään; ja

niin saatiin kuitenkin kunnon ryynipuuro. Maitoa saa Kuolassa myös.

Lehmiä on noin 30—40, ja niin suuria ja pitkäkoipisia lehmiä en ole

koskaan nähnyt. Kentällä ja kosken partailla näkyi olewan kyllä

ruohoa, 1 hewonen kuului kaupungissa myös olewan. Katsellessamme

karjaa rannalla huomasimme siellä pikku mökkiä eli niinkuin ensin

luulimme huwihuoneita, mutta kun kurkistimme akkunasta sisään näimme

niiden olewan kappelia, joissa oli jumalankuwia nurkissa. Semmoisiksi

huoneiksi oliwat ne meistä kowin kehnoja; mutta maassa maan tawalla.

2 suomalaista lähti meille kantomiehilsi Uuraan. Alkutaimal kulettiin

pienellä meneellä. Joku peninkulma kaupungista supistuu wuono salmeksi,

jonka länsipuoli on korkea kallioseinä. Sen ra'oissa ja ulkonewilla

pankoilla pesii ja asuu suuret joukot kaikenlaisia wesilintuja,

kalalokkia, tiiroja y.m., joista erittäinkin ensinmainitut owat

toisenlaisia kuin sisämaissa. Myötäänsä kantoiwat emät pitkissä

jonoissa kaloja korkeihin pesiinsä, ja pojat rääkyiwät, niin että

kalliot soiwat. Mutta tiirat oliwat oppineet kummallisiksi loisiksi;

tähystiwät milloin wesilintu toi kalaa pesäänsä, ja heti kuin emä oli

lähtenyt toista hakemaan, lensiwät he lähelle poikain päälle rääkyen,

ja kun nämä ojensiwat kaulansa ja suu auki nostiwat päänsä pystyyn

luullen emän tulewan, tekiwät nuo ilkiwaltaiset tiirat mestarillisen

pyöräyksen alaspäin, sieppasiwat kalan poikain edestä suuhunsa

ja puikahtiwat waiti pois. Linnuilla on meressä ruokaa ja asunto

rauhallinen näissä ihmisistä köyhissä maissa; sentähden ne wiljehtiwät

niin hywästi ja enenewät mahdottoman suuriin määriin. Kuuluwat

Kuolalaiset joskus koetelleen päästä lintujen pesille. Eras wenäläinen

nuorukainen oli wuoren päältä laskeunut nuoraa myöten kallioseinän

siwulle munia kootakseen pesistä, waan nuora oli kallion teräwiä särmiä

wastaan hankautunut niin etta oli katkennut, poika parka pudonnut alas

kuolijaaksi. Sitten ei sanota koetellun enää häiritä lintukarjoja tällä

paikalla. Mutta waikka kyllä on paljo lintuja tassa, niin että se kyllä

kummaksi käy sille, joka on nähnyt ainoastaan Suomen lintuparwet, ei se

kumminkaan ollut sinnepäinkään, mitä nähtiin aawan meren rannalla.

Kuolan wuonon kummallakin rannalla oli lapinkotia, 2 länsi- ja 1

itärannalla meidän näkemiämme; ne oliwat suuren turpeen kaltaisia,

ja kyyristyen täytyy niihin sisään mennä. Purjehdittuamme lähes

pari peninkulmaa pantiin maalle erään nykyisin aution, pienen,

hirsistä tehdyn mökin luona, ja siitä oli alettawa tuo wähintäänkin

4 peninkulmaa pitkä maataiwal. Mökin luona laittauttiin reilaan. Se

oli merkillisellä paikalla, sillä ympärillä oli puita. Lahdelman

pohjoisranta oli korkea ja siten suojeltu pohjatuulilta; lisäksi oli

se multamaata ja sillä kaswoi tawallisen pitkiä koiwuja, jotka oliwat

kewät-wihannossaan; jopa pistihen koiwikosta ujosti esiin tuomikin;

se oli wasta puhkaissut kukkansa auki ja lewitti suloista tuoksuansa

pitkin tyyniperää rantaa. Sisempänä lahdenperässä oli toisiakin ja

tekiwät samaa wirkaa. Nähtiinpä pihlajiakin; ne oliwat nupussa ja

odottiwat lämpimän lisää. Tuota katsellessaan luuli olewansa kewään

alussa; ja pohjoislapin kewät olikin nyt kohta paraillaan; mutta meille

se oli jo kolmas: ensimäinen Kuopiossa, toinen Kuusamossa, kolmas

Kuolassa; kotoa lähtiessämme oli kewät jo ohitse, ja tuomen ja pihlajan

kukinta loppunut; mutta aiwan alku-tuoreudessaan kohtasi meitä kewät

taas Kuusamon wuoriseuduilla, ja ihmeeksemme saimme ihailla wielä

kerran kewäimen suloutta täällä kylmyyden kotipaikoilla. Mutta tähän

täytyikin meidän jättää kewäimen yksin suloinensa iloa pitämään; tästä

ylöspäin, siellä on maita, jossa ei kewään, ei kesän kauneutta näy.

Jyrkän rannan-törmän päältä alkaa 2 tahi 3 wirstan wastamaa wetistä

rämettä, jossa siellä, täällä puroja myöten wesi laskee wuorilta

mereen, mutta enimmittäin waluu se sammalikon läpi joka paikasta,

ja ainoastaan näkywien kallion kylkien kohdalla se juoksee pikku

koskina. Tämmöistä maata noustessaan wuorille tietää olewansa työssä;

waiwannäköä ei Lapissa wältä kukaan; pitää kaiken woimansa perästä

polkaista rahkasammaleesen kuoppa siksi kuin kowa wastaa kantapäätä;

siitä tun wetää jalkansa ylös, on selwittelemistä, ettei takerru

waiwaiskoiwu-warpuihin, jotka owat tiheät kuin pajupehkot puroin

warsilla; ja taas, kun on pujotellut saappaansa läpi warwikon, pitää

työntää jalkansa lähes polwiin asti sammaleesen, ennenkuin kykenee

toista nostamaan. Wähän wäliä istuu mielellään mättäälle lewähtämän,

ja ikäwällä katsoo wuoren kukkulalle, jossa on kowempi maa astua;

ainoastaan lyhyttä peuran jäkälää on someroisen maan-kamaran päällä;

sanotaan »mäen welkansa maksawan;» luulossa että saa ruweta myötämäkiä

laskemaan, astutaan mäen päälle; mutta se toiwo peräti petti; heti

takana ensimäisen on toinen kahta korkeampi wuori, jolle taas

kiipeämään. Ne notkelmat, jotta wuoren korkeilta syrjiltä juoksewat

alas sywiin laaksoihin, oliwat lunta täynnä; ja kun saapas liukahteli

luisulla hangella, hirwitti katsoa alas, sillä sywyyden hämärään

pohjaan olisi ollut kamala wauhti laskea mäkeä. Lumijuowain wälillä on

sulaa kalliota ja karkeata someromaata wuorotellen; sitä on hywä astua,

kun saa pikkuisen matkan päässä lewähtää. Mereen päin wiettäwällä

puolella ei olekaan niin paljo sääskiä, kuin sisämaassa, jonkatähden

saa rauhassa lewähtää, ja se ei ole wähä etu. Päästiin wuorelle. Sen

kukkulalla käwi läpitunkewa wiima jäämereltä, joka liiaksikin ankarasti

kuiwasi hien ruumiilta. Mutta helposti lensiwät tuuliaispäät tunturien

päällitse; raittiit ne oliwat, ja helppo oli hengittää. Wälistä puski

tuuli niin että piti ottaa lakkinsa käteen, sillä waikea olisi käydä

noutamassa, jos wihuri keweän kesälakin siirtäisi toiselle tunturille.

Waikka täältä kylmyydestä pois päästäkseen mielellään kiirehtii

eteenpäin, pitää kumminkin siksi kestää seistä, että saa katsotuksi

tämän kolkon ilman alan autiot seudut. Niinkauas kuin silmä kantaa,

on mäkiä mäkien wieressä tällä tunturi-ylängöllä, kaikki kaljuja,

ei puuta, ei pensasta, ei edes pieniä kaswin warsiakaan ole; niin

puhtaaksi on pohjostuuli porottanut nämä maat. Kaikille ilman suunnille

on pelkkää autioutta, ääretöntä paljasta ja karkeata wuoristoa, jossa

ei elämän merkkiä näy. Tämän ympäristön keskellä ymmärtää, kuinka

totta sanoo, kun Kalewala puhuu »Lapin raukoista rajoista.» Kuolan

wuono oli jo jäänyt niin kallioiden lomaan, ettei sitä näkynyt, mutta

sisäjärwiä näkyi useita, suuriakin ja saarisia, mutta lintua ei nähty

koko matkalla yht'ainoata, ei wesilintua eikä kalalokkia; josta woi

arwata, etta järwet owat jolo kalattomia taikka luultawammasti hywin

wähä-kalaisia. Ennenkuin tästä lähdetään tunturia alas laskeumaan,

kysytään oppaalta: »minnepäin ruwetaan nyt painamaan.» Hän tirkistelee

kipeillä silmillään ja osoittaa erästä kaukana siintäwää wuoren

yppylää: »tuolla on puoliwäli.» »Puoliwälikö!» urahtaa yksi ja toinen

meistä yksiwakaisella äänellä; mutta wenäläinen nyökyttää päätään ja

sanoo: da, da. Me silloin huomasimme ettemme olleet wäärin ymmärtäneet;

ja meidän täytyi antaa puoliwälin olla niin kaukana, kun sitä ei woitu

siirtää lähemmäksi. Alaspäin oli huokea astua, siksi kun tultiin taas

rämeille; niillä kaswoi pikku mäntyjäkin eteläpuolella mäkien rinteitä;

mutta kitulijaita ja surkeita ne oliwat. Rämeiden poikki päästyään, saa

taas waaroja nousta ja waaroja laskea. Somimmat paikat oliwat pienet

mäkiharjanteet järwien wälillä. Eräässä kohden oli wasemmalla puolen

olewan järwen pinta melkeen harjun tasalla, mutta oikeanpuolimainen

järwi oli sywän ja jyrkän mäen alla laakson pohjassa wuorien wälissä,

eikä minkäänlaista yhteyttä ollut näiden järwien wälillä, waikka harja

oli jotenkin kaitanen. Toisien järrwien siwu kun mentiin, täytyi

kiweltä kiwelle hyppimällä kulkea yli kuohuwien koskien, mutta ne eiwät

muodostaneet mitään jokia, maan ryntäsiwät järwestä järween mistä

kallion kolosta milloinkin, niinkuin täydestä maljasta wesi läikähtää

yli laidan mistä kohti sattuu. Ajattelin, ettei suinkaan sinä ilmoisna

ikänä ihmisjalka ole näitä maita kahlannut; ja niinpä taisi ollakin,

sillä oppaamme rupesi meitä kierrättelemään niin kummallisia teitä

järwiä pitkin ja soita poikki aina wain sinne, missä korkeinta mäen

kukkulaa oli. Minä jo luulin että hän tekee meille harmia siitä kun

minä suota rämpiessäni heitin takkini hänen taakkansa päälle, josta hän

tuntui kowasti suuttuwan ja äisteli mulle jotakin, jota en ymmärtänyt.

Minä kun en muuta osannut, sanoin: harasho, ja heittäysin pitkälleni

lewähtämään; mutta siitäkös tulistui wenäjän mies, tuppasi takkini

takkansa koloihin ja sytöi sillä wauhdilla, että olisin tawallisissa

oloissa surkutellut takki-riepuani, mutta nyt mielelläni siitä erosin,

tuli mihin tuli; se olikin painanut kauan hartioitani kuin raskaskin

kuorma; siihen äreään puheesen, jota mies takkaansa laitellessaan

piti, en walitettawasti saattanut mitään lauhduketta antaa; ja kun

en muuta osannut, sanoin mättäältä jolla selälläni makasin: harasho;

silloin ei takka paljo painanut, kun mies wiskasi sen selkäänsä ja

pahaa porinata pitäen lähti astua wiuhkaisemaan, että »töppöset

löyhki», niinkuin sanotaan; kantajammekin nostiwat päätään: »joko

se lähti». Ei muu auttanut, kuin kesken lewähdyksen ylös ja polkea

perästä. Miehet selittiwät että wenäjän mies sitä nurkui, että hänelle

pannaan kantamista, waikk'ei hän muuta kuin opastamista warten ollut

isäntänsä käskystä tänne lähtenyt. Me käskimme miesten tulkita, että

hän saa kantamisestaan meiltä maksun, ja rauha oli jälleen rakennettu.

Kumminkin näytti hänen käytöksensä perästäpäin oudolta; ja meillä käwi

jo salaisesti ne ajatukset, että oppaamme kenties karkaa kotiinsa

tältä waiwaloiselta taipaleelta. Kantajamme pitiwät toisia epäluuloja

oppaastamme, ja kun hän yhdellä mäellä kysyi: »näkeekö kukaan täällä

jossakin pienempää kiweä suuremman päälle nostettuna», niin wirkkoiwat

hekin, että he jo ammoisen aikaa owat katsastaneet, että taitaa opas

joutaa pois wiralta. Erottiin jokainen eri suunnille etsimään kiweä

kiwen päältä. Jonkun ajan perästä löytyikin semmoinen tien mutta, ja

nyt opaskin sanoi tuntewansa seudun, ja korjasi äsköisen osoituksensa

puoliwälin tunturista; oikea tunturi, meidän kulettawa, olikin

wasemmalle kädelle siitä, mikä ensin oikeaksi luultiin; mutta yhtä

kaukana se oli sekin. »Onko tuo nyt oikea tunturi», »da, da» wastaa

wenäläinen; »sitte kaikki pahat tuulet pois, ja marssitaan eteenpäin».

Oppaan silmät wettä keitti, kun tähysteli noita kiwiä kiwien päältä;

mutta katosi meiltäkin kaikki pahat epäluulot, niin uuras tien urkkija

oli hän. Ja kun näimme ne kengän hieromat, mitkä oliwat jaloissansa, ja

ne waate-repaleet, joilla koki kipeitään peitellä, niin käwi mies-parka

meille sääliksi.

Kuta etemmäksi päästiin, sitä hitaammaksi käwi matkanteko; noustessamme

puoliwälitunturin päälle, ei tahtonut wasen jalka jaksaa oikean

rinnalle, eikä oikea edelle wasemmasta. Tunturin päällä suuren

kiwen takana otettiin pitkä lepo; se olikin tositarpeesen. Näköala

tällekin tunturille on kolkkoa; laaksoin pohjissa olewia puita ei

näy. Göthe, Saksan runoilija, kuuluu sanoneen Neapelin näköalasta:

»joka on nähnyt Neapelin, ei woi tulla onnettomaksi». Yhtä hywästi

saattaisi sanoa: »joka on nähnyt Lapin raukkoja rajoja, ei woi tulla

onnelliseksi;» niin kolkon ja kylmän kuwan ne jättäwät katsojan

mieleen. Mutta kun me ajattelemme seudun kolkkoutta, näkyy ihmispäitä

wilkkuwan wieressä olewan tunturin harjun takaa; ne hääliwät edes

ta'as; pilkistäwät kiwen takaa ja katoawat. Me jo rupesimme lukemaan,

kuiuka monta meitä on; »6 miestä!» ei Lapissa sen suurempaa sotajoukkoa

tarwitse — ja me makaisimme tyynesti. Ei kaukaakaan, kun jo wetäypi

3 kolttalappalaista meidän tunturillemme, awopäin ja säikähtyneenä.

He oliwat lähisen tunturin huipulta katsoneet kauan, mitä liikettä se

oli, kun me kiwen takana makailimme ja kääntelimme ruumistamme, ja

tulleet siihen päätökseen että me olimme karhuja. Laukkunsa, lakkinsa

ja muut kapineensa heittiwät tunturille ja tuliwat nyt tarkemmin

asiaa tutkimaan meidän luoksemme. Huomattuansa meidät matkamiehiksi

tuliwat tietä kysymään. Kolttalaiset eiwät nimittäin olleet ennen

käyneet tätä tietä, tiesiwät wain missäpäin Kuola on, ja oliwat

lähteneet sitä suuntaa tunturien yli waeltamaan; oikeassa oliwatkin,

mutta siinä erehtyiwät, kun luuliwat Kuolan olewan sen tunturin alla,

jolla me lewähdimme, ja kun me ilmoitimme heille, että he owat wasta

puoliwälissä Kuolan wuonon lahteen, josta wielä saawat kierrellä

wuonon rantoja pari peninkulmaa, ennenkuin saapuwat kaupunkiin, niin

suurilla silmillä katsoiwat pitkään toinen toiseensa; lähtiwät sitte

noutamaan rippujaan ja pitkittiwät matkaansa. Sanoiwatko nuo totta,

wai oliwat roswoamis-matkoilla, niinkuin yleisesti kolttalaisilla

tapana on, sitä emme tienneet, mutta meidän kantomiehemme wakuuttiwat,

että semmoinen kolttalainen on; kunhan saa wähänkään suunnan tietää

jonnekin, niin kyllä hän osaa sinne, tunturit owat hälle tuttuja,

ei hän niille eksy. Kolttalappalaiset, eräs lappalaissuku, jotka

owat kaikki wenäläiskreikkalaista uskoa ja suurempikaswuisia, kuin

tawalliset lappalaiset, owat ylönkatsotut joka paikassa; luulenma

juuri epärehellisyytensä wuoksi. Meidän lewähdyspaikastamme lounaasen

päin joku matka on tawallinen koiwumetsä, jossa on peuransyöttöpaikka

talwella; se on ainoa metsikkö tällä tunturi taipaleella

(lukuunottamatta Uuran wuonon koiwikkoa) ja on puoliwälissä, kun suoraa

tietä talwella ajetaan Uurasta Kuolaan, 6 peninkulmaa. Wirkistyneinä

lähdettiin eteenpäin. Matka oli samanlaista alinomaista nousemista ja

laskeumista. Sen uuden löydön teimme kuitenkin, että waaroilla kaswoi

pieni kukka; nimeä en tiedä; se wiwahti paljo neilika-lajiin. Nähtiin

tunturi-metsäkanojakin, jotka juosten, lentäen pyöriwät edessämme ja

surkealla äänellään walittiwat olemistaan, mutta laaksoihin eiwät

lähteneet, palasiwat korkeille tuntureilleen; siellä oli heillä

kumminkin hywä olla. Wastahakoisesti ja pelkotunteilla mekin tällä

matkan loppupuoliskolla lähestyimme laaksoin pohjia; kyllä meillä jo

oli ollut tekemistä noiden pohjoisimpain maitten kiusantekijöiden

kanssa, mutta nyt wasta meille pula tuli. Sitä sääskien paljoutta,

mitä oli tyynissä laaksoissa, on mahdoton toiselle selittää tahi

uskottawaksi saattaa. Meillä oli niistä tosi waiwa. Ilma oli niin

kuuma, ettei käwellessään jaksanut minkäänlaista liina-bashlik'ia

taikka harsowaatetta pitää kaswoillaan, ja tunkeutuiwat ne niidenkin

läpi jos jostakin reiästä. Kun sääskiä on niin paljo ja syötäwiä

ihmisiä niin erittäin wähä, niin ehdättäwät edelliset toinen toisensa

kilwan ihmisraukkain niskaan, eiwätkä huoli huiskuttamisesta ja

pieksämisestä mitään, waan töytääwät suoraan ihoon ja pistäwät samassa

nahan läpi. Näin parhaaksi koetella suojella ainoastaan kaswojani ja

heittää niska ja kädet aiwan alttiiksi. Tuskalla saattoi pelastaa

silmänsä, sieramensa ja korwansa tukkoon joutumasta; myötäänsä

piti pyhkiå nenäliinalla sitä syöpäläisten siiwoa silmiltään pois;

kuolleita oli kuin tahasta ja yhä utakammasti toista tuli; missä wain

wähänkään lehtimetsää ja lätäkköpaikkaa oli, sieltä niitä sawupilwinä

pemahti wastaan. Pysäyspaikoissa sai parhaiten rauhassa olla, jos

päälllyspaidan eli liinapaidan weti korwiensa yli ja rupesi pitkälleen

kaswot mätästä wasten. Muuten on näissä taisteluissa syöpäläisiä

wastaan paras neuwo ajatella: wähät muusta, kunhan hengissä pysyy.

Sittekuin oli kylään tultu, sanoiwat Uuralaiset, ettei tänä kesänä

paljo sääskiä ollut, waan kun on ollut pitkälliset tyyneet, silloin

niitä paljo on; notkopaikoissa ei silloin saata kukaan olla. Siihen me

emme osanneet mitään wirkkaa.

Keskiyön aikoihin noustiin wuoriseudun wiimeiselle korkealle

tunturille, jolle näkyy aawa meri niemineen, saarineen. Oli kuinka

myrskyinen ja julma tahansa, etäälle se wain näyttää tyyneltä ja

miellyttäwältä, kun päiwä takaa paistaa. Sentähden oli meistäkin,

niinkuin jo olisi oltu muun maailman yhteydessä erillään erämaan

kolkkoudesta, kun meri nähtiin. Kuta lähemmä matkan päätä päästiin,

sitä enemmin oli lehtipuuta ja joitakuita wirstoja wuonon perästä on

tawallista pientä koiwikkoa, josta jo alkoi polku wetää taloihin.

Keweniwät jalat, kun pääsiwät polun päälle, eikä kenenkään mieli tehnyt

lewähtämään; uteliaalla toimeliaisuudella hiipi toinen toisestaan siwu,

ja rantamäen koiwikosta astuttiin ulos; silloin näkiwät silmämme ensi

kerran suomalaisen uutisasutuksen jäämeren rannalla. Montakertaa olin

kotonani ajatellut, minkähänlaiset kansalaistemme asumasiat mahtanewat

olla noilla kaukaisilla perukoilla; waeltaissamme kauwan wallan

wieraista omista olipa jo muistissamme melkeen solahtanut tuonnemmaksi,

minkälainen suomalaisen talo onkaan; ja ainakin arwellen suomalaisten

ihan eri lailla asuwan täällä korkeassa pohjaisessa kuin kotonaan,

kiinnitin silmäni heidän taloihinsa, jotka waloisan aamuyön tyyneydessä

pitiwät hiljaista yölepoansa meidän edessämme; mikä sywästi ilahuttawa

näky oli toki tuo, kun huomasimme talossa 2 pientä tupaa wastakkaa

ja wälillä porstuan, johon on kartanolta owi portaineen, kartanon

toisella puolella pienen nawetan ja kodan, huomasimme huoneiden

ympärillä semmoisen siisteyden ja puhtauden, joka meidän matkamme

warrella oli jäänyt Suomeen, näimme pystöaidan, joku ympäröi pihan ja

pienen nurminiityn; kun wielä tiesimme nyt astuwamme kansalaistemme

katon alle, jossa tarjotaan kättä, puhetta ja ruokaa semmoista kuin

syntymämaalla, niin woi jokainen arwata miten lämpimillä tunteilla me

nousimme