on pieni, likainen, luonnonihanalle paikalle rakennettu kaupunki
kuohuwan kosken suussa kahden wuorenkukkulan juurella ja aawa meren
selkä korkeine saarineen, joista moni on paljas, etelässä päin. Siinä
on 70 taloa, 50 lehmää, 5 hewosta ja 70 á 90 poroa. Porot owat näin
wähiin huwenneet sentähden että on ruwennut sikiämään paljo susia,
jotka erittäinkin kesäisaikana tekewät suuria wahinkoja, ja myös lappi
tappaa roswon tawalla. Hewosia täällä ei tarwita, kun halot iwedetäiin
kotiin suurilla koirilla.
Niin korkeajalkaisia lehmiä en ollut ennen nähnyt kuin täällä. Se
kuuluu olewan jotain Arkangelinrotua. Tyytywäisinä käydä roikkuwat ne
katuja pitkin, yhtä tyytywäisinä kuin porokin, joka teki perjakoille
seuraa; eikä »perjakan luut romahtaneet», kun karja jyrkkää mäkeä
laskeutui alas kosken rannalle juomaan saiwowettä. Kun mentiin
kestikiewariin, jota oli kaupungin rikkain talo, säikäytti meitä se
uutinen, ettei kaupungissa ollut leipää, ennenkuin tamppi (norjaksi:
damp-skib, höyrylaiwa) tulisi Arkangelista ja toisi jauhoja. Minä
koettelin selittää isännän sijaiselle, kuinka tärkeätä meille oli saada
liepuska ewääksi juuri tästä kaupungista, kun näillä 23 peninkulmalla
Kuolaan asti, ei yhtään leiwänsaanti-paikkaa ollut, waan ei tämä
mies ymmärtänyt minun wenäjän kieltäni; mutta kun tuli lyseolainen
matkatowerini awuksi, alkoi asia selwetä, ja kun wielä maisteri tuli
lisäksi (3 meitä matkustajia olikin), niin asia selweni ihan selwaksi,
ja lähti, kun lähtikin 2 leipää, wenäjän limppua, lupaan huomis-aamuksi.
Kun oli lauantai-ilta 8/7 käytiin kirkossakin, joka on kaupungin
pohjoispuolella; wanha kirkko on kosken wasemmalla puolella. Se oli
sawustunut mustaksi, kuin sisäänlämpiäwä pirtti; mutta hartaita
kumartelijoita siellä oli, joista monella ulkonäöstäkin arwaten
oli täysi tosi edessä; siellä oli myös kestikiewarin emäntä, joka
tänä kesänä oli jäänyt leskeksi pienten lastensa kanssa. Jumala
suokoon heille walkeuden. Sieltä käytiin sille mäelle, joka kohoaa
luoteista kohden kaupungin yli ja jossa hautausmaan kaikki haudat ja
ristit oliwat karjan jaloissa. Mäelle näkee kaupungin ylitse, kuinka
_Niwanjoki_ suurella kiireellä työntää runsaita ja wuolaita wesiään
kalliolohkareiden wälitse alaspäin ja kun kosken kapeassa suussa sen
riehuwat kuohut owat wiime kerran panneet wähäiset woimansa liikkeelle
puhaltawat ne äärettömän meren syliin ja ne rauhattomat aallot waipuwat
niin rauhalliseen lepoon, ettei käy wäreitäkään meren tyynellä selällä.
Ja illan selwä ilma kantoi tuolta kaukaa korwiimme tutut säwelet —
säwelet allien laulusta. Ensin wienommin se alkoi, kuin »alta selwien
wesien» sitte kiihtyi kiihtymistään ja kun nuo tuhannet satakuntaiset
köörit nostiwat heleän soittonsa kimeimmälleen, wärisiwät ihastuksesta
kaikki Kannanlahden awarat ilmat; mutta korkeimmaltaan putosi laulu ja
waipui taas meren sywyyteen ja allit jäiwät pää pystyssä katsomaan:
»eikö herää Ahti aaltojen kuningas». Mutta Ahti nukkui sikeää unta,
ja allit alottiwat alusta; laulu soi ensin lempeältä, kuin meren
lauhkeat tuulen liekot kuuman pään ympäri ja kaswoi taas wäkewäksi
herätys-huudoksi kaikille silmänkantawille katsomaan ylös; taas laulu
nukkui pois, ja tyynenä kuin ennenkin käänteli allit päitään luodon
rantaa kohti: joko nostawat Wellamon neidot puhtaita hartioitaan karin
puhtaiden kallioin wierellä. Mutta kaikki Ahtolan kansa nukkui sikeää
unta, niin että allien sieti wielä heläyttää kerran ja kaksi. Kun
kewät wasta taas lewiää näitten Ahtolan takamaille, kokoontuwat myös
yhtä lukuisat alli-parwet samallaisiin laulajaisiin; minä kewännä on
kuulijoita, minä ei, ja heidän mielistään ei ollut huoli. Laulu on aina
sama. Wellamon wesiä on Wienankin wedet.
Aamulla, sitte kun oli tsaju juotu, joka on illoin ja aamuin aina
muistettawa työ, tehtiin ewäswarustukset. Noiden limppuin lisäksi
saatiin woita, suolatonta, sulatettua ja sitte hyytynyttä, niinkuin
Wenäjällä usein woita säiytetään. Teelehtiä ja sokeria pantiin mukaan
myös. Kantajat kun tuliwat, oli heillä semmoiset kanto-aseet, kuin on
tiilin kantajilla tawallisesti selässä, ainoastaan hennommista puista
ja werkko puiden wälissä selkää wasten. Niihin ruwettiin latomaan
päällekkäin rippujamme. 2 kantajaa oli meillä. Ja kun wenyi toiselle
kantajalle, Karjalan miehelle, takka niin korkeaksi, että ylettyi
ristiluista takaraiwoihin, kysyttiin, tokko tuo kuorma nousee Niwan
rinnettä 12 wenäjän wirstaa wastamäkeä, ei mies wastannut mitään,
naurahtihan wain ja pyörähti takka selässä polkka-askelilla ympäri
kammaria. Kun lähdettiin kaupungista, oli karjaa paimentamassa
waimonpuoli, joka terwehti meitä suomeksi, ja kun rupesimme kyselemään,
onko muitakin suomalaisia täällä, sanoi hän niitä olewan muutamia
miehiä ja muutamia waimonpuolia kesätöissä. Hän oli itse Kuusamosta
täällä henkeänsä elättämässä. Nyt heitettiin selkämme taa Wenäjän
alue ja edessämme oli laaja Lappi, ja erittäinkin sitä nähdäksemme
olimme walinneet tämän waiwaloisen tien. Kannanlahdesta Kuolaan kulkee
postitie ja se on porrastettu, jossa wähänkin on räme-paikkoja; 4
weistettyä hirttä wierekkäin ja poikkipuilla naulatut yhteen; sitä
kulkee kuin lattiaa; ja wälistä on wirstottain yhtä ja samaa porrasta;
tämmöisellä tiellä kulkee turwallisena, kun näkee ihmiskäden jälkiä.
Kannanlahdesta kulkee polku Niwajoen törmiä, ainoastaan wälistä
oikaisee joen mutkia. Yhtämittaistn koskea on koko 12 wirstaa ja kohina
kuulu aina korwissa koko wälin, waikka joki on näkymättömissäkin;
se kiertää wälistä kallion jyrkkäyksien seinusten taatse, wälistä
pauhaa sywässä uurteessa jyrkkien seinusten wälissä, josta sen
kuohuin ottelu kallioiden kanssa nostaa matkamiehen korwiin Manalan
wirran pyörteiden jyrinän. Kaikki tämä tien seutu, joki rantoineen,
on wielä sywä laakso, itäpuolella korkea Rautawaara, länsipuolella
matalampi wuoren wiete, jonka yläpuolella on yläinen tasanko. Tie
kulkee länsi-rantaa ja muutamain wirstain päässä joen polweuksessa on
reunan äpräällä pyöreä töyräs, josta pitkin laaksoa alaspäin näkyi
aukko kirkasta merta ja laakson pohjassa puotteli Niwa wesiään kuin
rappusia myöten alas, mutta putousten harjain päällitse kuin katsoi
aiwan loppuun näkyi Kannanlahden wanhan kirkon torni keskellä wäylää
ja alimman kosken aallot näyttiwät pyyhkiwän sen hartioita. Korkeata
petäjä-ja kuusi-metsää kaswaa maa; ainoastaan wuorten kukkulat
owat paljaat. Wirsta numerot oliwat puun runkoon leikatut. Tämän
metsätaipaleen perästä alkoiwat maat tulla tasaisemmiksi ja pienen
järwen yli kulettiin weneellä. Sitä sanoiwat plossaksi eli suwannoksi,
mutta ei se erittäin suwanto ollut, sillä wirta käwi niin kowa, ettei
sauwomallakaan wälistä tahdottu päästä ylös. Semmoisissa paikoin
kala asuu; ja heitettiin uistin weneen perään. Ei wiipynytkään, kun
jo emä-harjus saatiin wetää weneesen, ja kohta toinenkin. Pyydystä
ihmetteliwät miehet, ja toiwoiwat: »anna hywä Jumala kolmaskin, niin
saataisiin mekin osa keitosta.» Tuskin sanottu, ja heidän onnekseen
nousi wielä kirkas-siwuinen harjus; miehet kopristiwat kowemmin
airon ja sestan päätä, kun oli Sassheikassa kala-keitto tiedossa.
Suuremman järwen yli wielä soudettuamme, tultiin taipalelle, joka
ylettyy Imanteron rantaan. Maa nousee nousemistaan, siksi kun lopulla
muodostaa harjun, joka pudottaa järwen rantaan. Purojen warsilla kaswaa
siellä, täällä juhannuskukkia (trollius) ja astuessaan porraspuita
ei malta olla laskeumatta niiden ihanaa hajua nauttimaan; kuta
harwempia wirwoitus-lähteitä näissä maissa on, sen kalliimmiksi ne
arwaa; ja kuka on matkamies, joka ei hetkeksi istahtaisi tarjotun
tilaisuuden lauhkeata iloa ammentamaan, niinkuin olisi matkan
perillä, waikka tietää olewansa matkan warrella. Taas kun lähtee
eteenpäin, tuntee kädestään tuon taitetun kukkasen tutun hajun ja
näkee metsän muuttuwan matalaksi männiköksi, niin joutaa ajatella
itseään ja pientä wäsymystään; on wain olemassa, kun sillä kohdalla
elämätä sattuu olemaan. Mutta kun männiköstä pyörähtää harjulle,
niin awautuu eteen ihan uusi maailma, ei ennen nähty, ei aawistettu.
Suuren Imanteron oikeanpuolitse ja korkeain rantawuorien päällitse
astuu silmiin Umbtekin lumiwalkeat tunturit. Jolla ennen ei lie ollut
onnea nähdä Alppien lumiwuorien seutuja, sen polwet täytyy wapista
näin majesteetillisen luonnon taulun edessä. Niinpaljo kuin näkyi
tuntureista yli wiheriäin wuorien, oli se kaikki peitetty lumella,
ei semmoisella, kuin nähtiin Kuusamon, Koutajärwen ja Kannanlahden
wuorilla, joka oli osaksi sulanut ja näytti waalakalta kewätlumelta,
waan semmoiselta, kuin on sydäntalwella pyryn perästä pakkasella, mikä
hohtaa ja kimaltelee, kun joskus harwinaiset auringon säteet sille
loistoa suo; ja kun tuiskun tuuliaispäät jossain kujassa tahi solassa
rupeawat pyörimään, niin ne rakentawat kinokset eriskummallisiin
muotoihin: missä on seinä sisäänpäin onteloksi kowerrettu ja hienon
räystään päältä lähtee wahwa lumiwalli nousemaan, jota seisoo kowassa,
waikka näyttää puuttuwan perustusta: missä taas on nietoksen alapuoli
ylöspäin pyöreäksi silitetty ja sen päälle huolettomasti lengolleen
nakattu käyrä ja ohut harja, niinkuin tuulen pullistama weneen purje;
toiste katkaisee tuuli juoksewan lumiharjun yhtä jyrkkää ja luopi
sen teräwän yläsärmän sarwen tyngelle, mikä on aiwan keskitekoisen
näköistä. Jos näitä kummallisia nietosten muodostuksia ajattelet
tuhatwertaisesti suurennetuiksi ja nostetuiksi jonkun korkean wuoren
takaa taiwaan lakia kohden, niin saat jonkunmoisen kuwan Umbtekin
tuntureista. Kun taiwaan kansi oli selwä ja sininen, jota wasten nämät
näkyiwät, niin pohjan sini enensi lumiwuorien kuumottawaa, puhdasta
walkeutta. Mutta ne eiwät ainoastaan kuumottaneet, ne loistiwatkin.
Kun aurinko paistoi länsiluoteesta tuntureille ja niiltä heijastuwat
säteet koillis-idästä sattuiwat Sassheikan harjulle, niin tunturien
itsekullakin kupeella oli eri wäriin wiwahtawa hohteensa, sinertäwä,
punertawa, kellertawa. Kun kaikki tämä yhtä haawaa aukiaa matkustajan
eteen, niin se tekee wäkewän waikutuksen. Jos sopisi ottaa lapsellinen
wertaus, niin sanoisin, etta tämä oli jotakin semmoista, kuin lassa
tuntee joulupuun ääressä, kun pitkän odotuksen perästä owet awataan
ja kynnyksen yli saa astua siihen huoneesen, jossa sytytetty joulupuu
loistaa niin kirkkaalla walolla, että se tuntuu lapsen sydämen
sisimpään.
Kun tuntureista luo katseensa alempaan maisemaan, on se aiwan
asumatonta, kenties näyttäisi se kolkoltakin, ellei olisi kowin kaunis
päiwänpaiste: wuoria wuorien wieressä, alemmat peitetyt tummalla
hawupuumetsällä, ylemmät kaljupäät; Imanteron eteläselät owat tyyninä
wuorien wälissä, saaria on siellä täällä, lehtipuurannoilla koristetut
muutamat, ja onpa koiwurannikoita paikan kussakin mannermaalla myös.
Muutamien salmien kautta näkyy pohjoisselkiäkin wähä, ja sinnepäin
on selkää etemmä kuin silmä kantaa. Länteenpäin Akkolan lapin selkiä
näkemästä estää Sere-tunturi, joka on ensimäisellä suurella niemellä
Sassheikasta länteen. Selkien yli auringon alta näkyy Monshe-tunturit,
jotka Umbtekin tunturien perästä owat korkeimmat Lapin niemellä,
lumiharjalla nekin, waan niiden loisto oli edellisiin nähden kuin kuun
auringon suhteen.
Tässä kumminkaan ei saa liian kauan luonnon näköaloja ihaella,
sillä muut owat jo menneet majalle. Mäen alla järwen rannalla on
lappalais-kota, joka ensinäkemälle sekin on outoa, mutta wielä oudompaa
on nähdä itse Lappalaiset kodan ympärillä. He hyöriwät ja pyöriwät,
juoksuttawat kapineita kotaan ja kodasta pois, ja kaiken tämän alla
porpattawat he niin sukkelaan ja kowasti, että se kuului harjulle
kummalliselta rätinältä. Lapsetkin liehuimat niin yhtä totisina, että
tuli ajattelemaan: »eiköhän ole loitsimistyö tuossa paraimmallaan;
kukaties minkä Turjan lappalainen tekee, jos wäärällä ajalla seuraan
sortuu; wanhastaanhan Lapin taika-mahti on aina mainittawa.» Mutta
rohkeutensa saa kumminkin karkaistuksi, kun nuo, näet, owat niin
ihmeellisesti pientä kansaa, kainaloihin tawallista miestä; ja
hätätilassa — onhan loitsuja muillakin! Oli miten oli; mutta sen
ystäwällisempää kohtelua kuin Lappalaisissa, tapaa harwoin. Tuskin sain
kysyneeksi, oliko tälle kodalle tullut wieraita matkustajia, kun jo
juoksu potkassa miehet lähtiwät käsi suorana osoittamaan sitä kruunun
rakentamaa pientä tupaa, joka oli kodan wieressä ja jossa matkatowerit
oliwat. Jokaisessa pysäyspaikassa Lapissa on kruunu rakennuttanut
matkustajia warten semmoisen pienen tuwan, jossa, kun on itikat
sawustettu pois, saattaa lewähtää ja takassa ruokansa keittää, jolla
sitä nimittäin muassaan on. Tätä tupaa eiwät Lappalaiset ollenkaan
käytä, waan asuwat kodassaan tuwan wieressä. Kun tämä oli ensimäinen
lappalaiskota matkallamme, käytiin sen sisässä tarkastamassa; se on
kuin pistekota Sawon mökkilöissä; owen suusta perään juoksee rinnakkaa
kaksi hirttä kyynärän werran, wähä waille, toisistaan paljaan maan
päällä, ja niiden kanssa ristiin, oikealta wasemmalle puolelle juoksee
samalla tawalla kaksi hirttä saman werran toisistaan. Keskelle kotaa
jää siis nelisnurkkainen paikka hirsien wäliin; se on liesi, siinä on
padat ja kahwipannu, jotka rippuwat witjoilla kattohirrestä. Katto
on auki, mutta sateen ja kylmän ilman aikana pannaan siihen tukku
päälle, jos nimittäin joskus tuli liedestä sammutetaan. Lappalainen
tahtoo kumminkin tulen pitää wireellä melkeen aina niin päiwällä kuin
yölläkin; hän mielellään ratokseen katsoo liekin leimuamista ja sitä
eloisuutta minkä palaminen tuo myötänsä; se herättää hänen mielessänsä
hiljaista huwitusta, ja luulenpa suurempaakin kuin kesäyön hohto tahi
talwisten rewontulien taiwaan lewyinen palo; ja kuka sen on sanonut,
että pieni tuli padan alla ei woi olla yhtä mieluinen katsella,
kuin suuri tuli taiwaan alla, kunhan silmä on oikea. Lappalainen
on walistusta rakastawa, ja pitkät ajat jaksaa hän polwet ristissä
allaan istua lattialla tahi oikeammin maan päällä lieden ääressä, eikä
pitkästy aikojaan. Tästä kumminkaan ei pidä kenenkään ajatteleman, että
hän on perusluonteeltaan alakuloinen ja synkkämielinen; ei suinkaan.
Lappalainen on hetken lapsi ja jos ei jonakuna silmänräpäyksenä ole
mitään mieltä painawaa, on hän iloinen kuin lapsi. Sen tulimme kyllä
näkemään matkallamme eteenpäin. Kun Sassheikan asujamilla oli wene
walmis ja tuo ensimäinen toimeliaisuuden puuska oli kulunut ohitse,
tuliwat he jälleen lystille tuulelle. Ollessaan heidän parissaan,
käy usein oikein kateeksi, kun he jonkin joutawille pikku seikoille
saattawat alinomaa ihan sydämen pohjasta nauraa, joka teeskentelemätön
iloisuus wiepi mukanaan muassa olijankin, waikkei hän olisikaan
lappalaissukua, muistamaan ainoastaan nykyistä ohi lentäwää hetkistä.
Mutta semmoista kewytluontoisuutta tarmitsewat todellakin Lappalaiset,
warsinkin Wenäjän puolella, sillä harwassa on niitä, joilla on tulewan
päimän waroja takanaan; he syöwät kun saawat ja pitäwät paastoja sillä
wälin; ja näitä ylimääräisiä wahinko-paastoja taitaa useimmalle sattua
tuon tuostakin. Tuo tapa elää kuin taiwaan linnut on syrjäisestä
kamalata ajatella; kesällä se mennee mukina; wetää kaloja järwestä;
mutta talwella — se on waikeampi käsittää. Imanteran lappalaiset
sanoiwat, että kun alkaa ruoka loppua, niin aina sattuu joku kyydittäwä
tulemaan, jolta kyytipalkan saa ja sitten saattaa ostaa ruokaa. Heiltä
on porot häwinneet hywin wähiin, usealla ei ole niitä ensinkään. Lie
sekin syy heidän köyhyyteensä. Sassheikassa näin ihmeekseni muutamia
lampaita, ja eräissä muissakin kodissa oli niitä pari kolme. Niinkuin
Lappalaiset yleisesti, oliwat Sassheikankin lappalaiset erittäin
lyhytkaswuisia. Mutta he owat kestäwiä ja kowia soutumiehiä. Se
huomattiin, kun lähettiin