suuri kaupunki, johon Mossasta nyt sanoiwat olewan 60 wirstaa, mutta
edellisille matkustajille oliwat sanoneet 50. Kun marssittiin weräjästä
sisään, tultiin kaupungin waltakadulle (muita ei juuri olekaan).
Joka talolla on pytingin ja kadun wälillä tunkio; ties milloin
niihin lie wiimeksi koskettu! Kirkko oli weräjän, Näseen kaupungin
tulliportin wieressä, maalaamaton, pieni, nokinen ulkopuoleltakin; on
toki Temmeskirkko koko linna tämän rinnalla. Mennään kestikiewariin,
noustaan portaita ylös etehiseen, siinä on owi heti wasemmalle puolelle
matkustaja huoneesen ja oikealle – en sano, mihin huoneesen; mutta se
ulkonee ja on harwoista laudoista kokoon kyhätty; ja pihalla ei huoli
edes tupakkia polttaen seistä, oikeanpuolimaisen owen takana on owi
asunta-tupaan. Emäntä ei tahtonut antaa meille mitään. Karjalatar oli
hän, ja onni oli hänet korottanut niin, että oli päässyt wenäläisen
kanssa naimisiin; nyt hän ei enää muka ymmärtänytkään tuota kurjaa
karjalan kieltä. Ei tohtinut jalallaan astua siihen huoneesen, jossa
»Ruotsin pakanat» haltioiwat, ja tekiwät itse ruokansa, juomansa;
pilkisti wähä owen raosta ja kiljasi; »ei saa kuppia pitää pöydällä.»
»Pakanat» kiidättiwät kuppia akkuna-laudalle, tekiwät itse wuoteensa
j.n.e.; niin että emännänki sydä jo lauhtui ennen lähtöämme; hän sanoi
luulleensa meitä pahemmiksikin ihmisiksi. Sitä siiwoa, mikä tätä
kylää waiwaa, ei saata ajatella, wielä wähemmin ihmisten nähtäwäksi
kirjoittaa; nähdä sitä saattaa; mutta »waiwainen kaikki kokee.»
Näseessä sanottiin olewan 40 taloa, 30 lehmää, 9 hewosta. Iloisella
mielellä astuttiin seuraawana aamuna suureen wenheesen ja heitettiin
Näseen kaupunki selkämme taa. Kun lahdesta ulos pääsee, näkee meren
kaikessa laajuudessaan; kaakkoon päin ei näy maata, aukea aapa wain
niin kauas kuin silmä kantaa; ja edessä owat Kannanlahden toisella
puolen korkeat wuoren harjut lumipeittoneen, joka aniharwana kesänä
sulaa pois. Meri on aiwan tyyni ja päiwä kuuma. Ensimmältään on
ihastuttawaa katsella tätä luonnon suuruutta, kun istuu weneen kopin
katolla, waan wiimein käy se yksitoikkoiseksi, kun 4 on aina yhtä ja
samaa. Wiiwyimmekin näillä 3 peninkulmalla kello 6, 7:sta aamulla
kello 5:teen j.p. Kojun sisässä oli wiileämpi ja siellä on poron
taljoista tehty wuode. Eräs wenäläinen ruununmiehen palwelija, joka
meidän mukanamme matkusti Kuolaan ruununrahoja nostamaan, maata lojotti
myötäänsä kojun sisässä; häntä näköalat eiwät huwittaneet. Kun yhdessä
oltiin kojussa, arwelin: mitenkähän tuon miehen kanssa osaisi haastella
ja kuulla tämänpuolisista oloista; mutta wenäjän miehen kanssa näkyy
saattawan puhella, waikkei osaa sanaakaan hänen kieltään; sen huomasin
tämän miehen kohdalta; hän osasi wenäjän kielen, minä kaikki muut
kielet ja kanssapuhe sujui oiwallisesti. Kojuun sowimme kaikki 4
kyydittäwää hywästi maata; mutta olon teki ahtaaksi tuo karjalattarien
alinomainen laulaminen. Wenäläiset ottawat soutajiksi Karjalan
waimonpuolia, jotka owat kielensä ja syntynsä tähden ylönkatsotuita,
sekä sentähden huokeapalkkaisempia, kuin wenäläiset. Niillä onkin
siitä syystä orjan olo, ja pitäwät itsekin, että heidän suurin
onnettomuutensa on etteiwät ole wenäläisiä. He koettelewat kumminkin
oppia wenäjän kieltä ja wenäläisiä renkutuksia. Tuota monotoonista,
wenäjän-sanaista ja nuottista lauluaan pitiwät suonessa melkein koko
matkan. Orjia, orjan oloja, orjan menoja — sitä on surkea nähdä. Nyt
osasin panna arwoa sisämaan laululle. Jos tohtisin sanoa, oli se
tunteellista, tämä lähellä kansallista paatumista; kenties tuntui näin
senki tähden, kun nämä ruikuttiwat sitä surkeata kohtaloaan, että
oliwat karjalaisia syntyperäsin, ja niin mielellään sanoiwat rupeawansa
wenättäriksi; tuolla ei niin. — Hylkeitä näkyi usein merellä; olipa
muuan peluukakin näkywissä. Sitä katsoo mielellään, joka ei ole ennen
pohjoisilla wesillä liikkunut. Se oli niin kiiltäwän walkea, kuin
kosken walkein waahto tahi maito, jonkatähden sitä owat ruwenneet
suomeksi kutsumaan maitowalaaksi; »beluga» on sen wenäläinen nimi.
Kun meri rupeaa näyttämään otuksiaan, niin lie owat ihmeellisempiä,
kuin sisiilampien eläwät. Kun tyynen meren pinnan alta puikahtaa
ylös tuommoinen 7,8 kyynäränpituinen lumiwalkea tynnöri lappeelleen,
niin se on oudolle kummallinen näky; on, kuin jääwuoriaan meren
sywyydet rupeisiwat nostamaan päiwän paistetta ihailemaan. Merimatkan
loppupuolella soudettiin pohjoisrantaa pitkin korkeiden mäkien
juurella, joiden lumet eiwät jäähdyttäneet auringon säteiden kuumuutta.
Niin tultiin perille.