kylään, niin se tekee suomalaisen aiwan alakuloiseksi. Hän kysyy:
miksi? ja wastaus jääköön kysyjän omaan kätköönsä salaisuutena. Jos
raja on sota-raja, se on eri asia; mutta kun se muuttuu kylän rajaksi,
niin miksi on parin sylen lewyinen aukko niin korkea muuri, ettei
siwistyksen aurinko jaksa paistaa yli! Kylä näyttää niin surkealta,
että luulee muuttuneensa muutamia wuosisatoja taa'päin ajassa, jopa
arwelee näkewänsä jonkun lewäyspaikan, johon tuona suurena muuttoaikana
Altain jylhiltä wuoriseuduilta Euroopaan suomalainen kansanwaellus
yritti uutisasutusta tekemään, mutta jätti huoneet rapistumaan,
jätteet haisemaan haaskain syöjille hywäksi. Käydään sisään, noustaan
etuliiteristä winoja portaita myöten yläkertaan, ensin etehiseen;
siinä on tukehduttawa katku, löyhkä, joka panisi kärsäeläimenkin
sieramet tukkoon; lattialautojen alla on suuret sammiot täysinä yhdeksi
myöhkäksi märänneitä kalansotkuja käymässä, kiehumassa kesähelteen
kuumassa ilmassa. Kiireellä tupaan, tarjotaan kättä, toiset eiwät
tahdo, katsoa wirnottamat wain, kun meillä käsi ojossa, koura auki.
»Saako taipaleella wäsynyt matkamies tsajua talosta?» »No toki, meillä
ei ole lehtiä, waan mennään naapurista noutamaan, pannaan samowaara
kiehumaan.» Tämä hymäntahtoisuus opettaa meille, että tylyys on kaukana
talosta ja oppaamme neuwoo meitä myös, että starowiero ei anna kättä
kenellekään eriuskolaiselle. Talosta sai, mitä wain talossa oli; se
wain heille saattoi hämmennyksen, kun me panimme pyytämällä; olisi
pitänyt wain käskeä, wenäläisten wirkamiesten tapaan; siltä kait
näytti. Eri tawat, eri usko, wieraanwaraisuus yhteinen. Kaikki, jotka
tuliwat »ruotsin pappia» katsomaan, ristiwät ensin itseään owen suussa
ja tuliwat sitte lähemmä hywää päiwää toiwottamaan. Tuli naapurin noin
14 wuotias tyttökin. Ensin hänkin risti itsensä jumalan kuwaa päin ja
meni sitten penkillä istuwia waimoihmisiä terwehtimään, hyppäsi kaulaan
ja likisti ensin yhtä poskeaan ja sitte toista toisen poskia wastaan,
painoi päätään wielä toisen kaswoja wastaan ja wetäysi sitten wielä
taa'päin, teki sywän niiauksen, ja terwehdys oli täysin suoritettu;
sitte wieraita tarkastamaan. Kun samowaara jo höyrysi pöydän päässä,
ryhdyttiin juomaan, sokeri suuhun ja tsajuwetta päälle; muuta tosin
ei, mutta sen tietää matkamies hywäksi. Kolme korkiaa stakanaa
mieheen, ja sitte pihalle raitista ilmaa hengittämään. Sytytettiin
paperossi, wedeltiin sawuja, katseltiin Karjalan huonerakennuksia ja
noita pikkuisia pellon tilkkuja, joissa tiheä ohran oras kaswoi, niin
tulee Wenäjän pappi pitkässä kauhtanassaan, oikasee suoraa minuun ja
sanoo: »oletko sie suomen pappi?» Minä jäin wähä ällistelemään tuosta
yht'äkkisestä ystäwyydestä, enkä heti hoksannutkaan mistä ajasta
olimme lähemmin tuttawat mutta kun näin wirkaweljen pienet silmät niin
weljellisesti tuijottawan harmaiden kulmakarwain takaa, työnnän minäkin
oikeata kättäni wastaan: »olen, mitenkäs sie, pyhä weli, jaksat.»
»Miks'ei pappi tule papin luo.» »No, näytätkö sie meille kirkkosi.»
»Jees!» Astuttiin papin weneesen ja soudettiin yli. Joen rannalla
oli pappila. Se oli samaan tapaan rakennettu, kuin muut talot, wähää
suurempi, hirret täysipyöreinä seinissä. Siihen wei meidät pappi
ensin. Muuta wäkeä ei hänellä ollut, kuin aikaihminen tyttärensä.
Rupesimme kyselemään, kuinka suuri wäkiluku oli seurakunnassa. Se ei
ollut tiedossa. Minkälaista rahwasta owat nämä? Se ei ollut tiedossa.
Minkälaisia kirjoja lukemat papit näin yksinäisissä paikoissa? »Aa,
kirjat owat sakastissa.» Ei, maan itsensä tähden. Se ei ollut tiedossa.
Mutta se oli tiedossa, kuinka monta ruplaa ja kopeikkaa tämä kirkko oli
maksanut, kuinka paljo kellot, messukasukat, jumalanäidit, Pietarit,
Paawalit. Lähdettiin sitä kaikkea katsomaan. Tytär saa käskyn sillä
aikaa panna samowaara kiehumaan. Kirkko oli aiwan uusi, pyöreistä
hirsistä. Kun tultiin kynnyksen yli, ruwettiin suoman astumaan
lattiata pitkin katsomaan sitä kullan kiiltoa ja hopean hohtoa, mikä
peräseinältä säteili wastaan. Mutta pappi jäi owen suulle ristimään
itseänsä, ja mekin (huomattuamme erehdyksemme) kaikessa hiljaisuudessa
wedimme sääremme takaisin, asetuimme kummallekin puolelle ja siinä
seistiin wieraina miehinä siihen, että tämä pappi ei ristimättömin
silmin katsele kirkon pyhyyksiä. Paljo oli todellakin kalleuksia. Aito
kullasta kalkit ja lautaset, pöydät ja kaapit täynnä kullalla kudotuita
kirkonmenon waatekappaleita. Tämän oli lahjoittanut kreiwi Moskowasta,
tuon ruhtinas Pietarista, mitä pajari minkin parselin. Pappi kiittää
ja walittaa: kaikki niin kallista, kaikki niin koreeta, eitä käy kansa
kirkossa, ei ollenkaan. Starowierot eiwät käytä waltion pappia muulloin
kuin pakkotiloissa. Mutta — papin tsaju! Tyhjennettiin 2 takanaa
papissakin; ja silloin tiesi olemansa tsajun juonnin maassa. Pois teki
mieli ja — nukkumaan.
Aamulla tahdottiin ruokaa, kun ei oltu iltasellakaan saatu; tultiin
näet liian myöhään kortteeriin. Sitä ruwettiin heti puuhaamaan.
Halkoja kannettiin tupaan, uuni pantiin lämmitä, ja taikinaa ruwettiin
tekemään. Tämä tosin ei ollut sille mieleen, jolla oli kiire matkalle,
mutta Pääjärwen selälle ei ole nälkäisenä lähteminen. Oulangan naiset
osaamat tehdä hywää kalakukkoa. Se oli mieliruokaa näin kesäisaikana.
Järwimatka oli joutuisaa, soutajat upeat. Siewällä säällä näki
selwään ympäristöt, wasemmalla kädellä oli korkean korkea Päänuorunen
harjanteineen alinomaisena seuraajanamme ja oikealla harmasaarinen
selkä. Matkamme keskiwälillä pistää pohjoisrannalta pitkä ja jyrkkä
hiekkaniemi, jonka päästä saa selwän kuwauksen seudun omituisuuksista.