Kuopiossa,
Kuopion uudessa kirjapainossa,
1883.
Tosiaankin siinä on perää, kun sanotaan, että matkustukset
kotiseuduilta pois kehittäwät ihmistä, ja erittäinkin, jos matka
on koko kotimaan ulkopuolelle. Toiset näköalat, toiset olosuhteet,
tawat ja katsantokannat tekemät sen, että selwemmästi tulee arwaamaan
oman olonsa, jopa antamaan armon toisellekin. Ainainen asuminen
kotipiirissään totuttaa silmän siihen, mikä on; sen warjopuolia ei näe,
sen hywiä puolia ei arwosta. Kummankin huomaa paremmin eroitettuna
kaikesta, missä ennen on liikkunut.
On tullut tawaksi, että ne, jotka tahtowat maailmata nähdä matkaawat
eteläänpäin ihailemaan luonnon, ihmiskäden ja ihmisneron synnyttämää
suuruutta. Tosi on; sinne on runsaammin herunut luonnon antimia;
siellä on taisteltu ihmiskunnan suuret taistelut »miekoin, auroin,
aattehin.» Mutta ansaitsewat pohjan perätkin katsomista, olot
sielläkin oppimista. Awarain, äärettömäin olojen jylhyys, koko luonnon
kolkkous, joka ei huoli ihmisen uhkauksista panna wiljelewän kätensä
sen päälle, — kannattaa sitäkin käydä katsomassa. Kun istuu sekä
aineellisen että henkisen wiljelyksen helmassa ja nauttii saawutetun
inhimillisen siwistyksen hedelmiä, mukawuudet mukamuuksien meressä, se
tahtoo synnyttää luonnottomia waatimuksia ja kääntää ihmisen nurin,
luonnollisesta luonnottomaksi. Kuinka hywä ja hyödyllistä on silloin
nähdä ja tawata ihmistä, joka ei tiedä koko maailman menosta mitäkään,
ei muusta, kuin siitä turpeesta, jota on hänen allaan, ja siitä
Luojasta, joka wallitsee korkealla hänen päällään!
Pyydän siis lukijaa seuraamaan kertomustani; se onkin paljon
huokeampaa, kuin osaa ottaa matkan waiwoihin.
Suomesta kun lähtee Jäämeren rannalle kesäkelillä, on paras ensiksi
matkustaa jotain tietä Wienan merelle, joko eteläisempää Lieksan
tai Kuhmon kautta, tahi pohjoisempaa Kuusamon kautta. Me walitsimme
wiimeksi mainitun. Ennen lähtöä oli pitänyt hankkia Arkangelin
kuwernööriltä lupakirja saada matkustaa hänen läänissään, joka kirja
myös oikeutti waatimaan kyytiä matkalla. Suomen kenraalikuwernöörin
kirje Kuopion tuomiokapitulille, että hän Wenäjän wirastojen kautta oli
matkamme edistyttämistä puoltanut wirkamiehille Murmannin rannikolla,
oli myös muassamme. Ja kun wiimeksi oli Wenäjän ruplat waihetettuina
walmisna taskussa, ei ollut kuin huraus, kun Juhannus-ajan kesäisen
ilman kauniilla säällä jo oltiin noiden 53 peninkulmain takana, jotka
eroittawat Kuusamon Kuopiosta. Siihen maantie loppuu. Kuusamo on hywin
wuorista seutua wiimeisellä taipaleella, ennen kuin tullaan kirkolle,
näkyi jo korkeita wuoria ja mäen kukkuloita (esimerkiksi Syötewaara),
joille juhannusaikana aurinko näkyy läpi yön muutamia wuorokausia, ja
kahden semmoisen kukkulan ylitse menee maantiekin; ne owat Hewosenharja
ja Kallioharju; sinne näkymät kaikki Kuusamon korkeimmat waarat,
yksin Nuorunenkin Wenäjän rajalla. Maantien wieruksilla käywät porot
laitumella, ja oudon uteliaisuudella katseltiin niitä hiekkakuoppia,
joissa oliwat porot nykyään piehtaroineet. Kumminkaan ei sattunut nyt
yhtään olemaan näkywissä.
Kirkolta alkaa wenematka. Sitä on kuusi peninkulmaa monen järwen
yli, joista erinomaisen siewä-saarinen ja -salminen on Muojärwi. Kun
Muosalmen talon takaiselta mäeltä rupesi katsomaan Muojärwen tyyntä
selkää, niin sitä olisi kauankin saattanut tehdä, ellei matkan teko
olisi eteenpäin käskenyt. Tahdottiin näet tyynen yön aikana soutaa
selän toiselle puolelle. Tämä sama seutu, nyt niin kodikkaalta ja
hupaiselta näyttäwä sille joka Sawon näköaloihin oli tottunut, oli ihan
erilainen, kun sitä waaran kukkulalta katsoi. Kaikkien näiden järwien
rannoilla on taloja, jotka owat paljoa pulskemmasti rakennetut kuin
ylipäätään Sawossa. Näihin aittoihin, 2,3 p. heinäkuussa, alkoi täällä
näkyä siellä, täällä tähkäpäitä rukiissa, ihankuin Kuopion seuduilla
27, 28, 29 p. toukokuussa. Pihlaja alkoi puhkaista nuppujaan kukiksi.
Wälijärwen talon akkunoihin näkyy juhannusaurinko koko yön, sanoiwat.
Kuoringin järweltä on kolme ja puoli peninkulman maataiwal suurelle
Pääjärwelle Wenäjän puolella Oulangan suuhun, jolla wälillä ei ole kuin
yksi pieni talo. Tällä wälillä on tuo Suomen korkein waara Nuorunen,
ottamatta lukuun lapintuntureita. Kuoringin talossa tuumailtiin,
lähtisimmekö nousemaan tuon waaran huipulle, ja kun sen olimme
päättäneet tehdä, ruwettiin taloon yöksi, ettei woimat kesken loppuisi
seuraawan päiwän ponnistuksissa. Aamulla kun lähdettiin liikkeelle,
kantajat muassa, sai kohta koetella, miltä wastamäen nouseminen
tuntuu. Parin neljänneksen perästä poikettiin polulta lähteäksemme
nousemaan Nuoruselle, ja oikaistiin Kariloukahtaman wasemman puolitse.
Siinä oli sankkaa metsää ja leweitä soitakin, waikka maa nousi
nousemistaan, ynnä lampia ja rämepaikkoja. Kun metsän tiheiköstä
tultiin aawemmalle kohdalle, näkyi aina waaran kalju päälaki, mutta
se ei ottanut lähetäkseen; se oli yhäti yhtä kaukana, yhtä korkealla,
taiwaan sinihuntuun werhottuna. Noustiin loiwaa, noustiin jyrkkää
rinnettä, kuuma aurinko selässä, siteiden paahtamat kiwikalliot kaswoin
edessä, hikilöyly kowa. Jo loppui kuuset, sitten männyt, wuorossaan
koiwut; ja kukkulalla ei ollut muuta kaswia, kuin eräs laji wariksen
marjan warsia, ja muuramen kukkia ihan kukkulallakin. Merkillisellä
jyrkkyydellä oli wedetty rajat eri puulajeille, ja taampaa katsoen
rannut näyttiwät ihmeelliseltä. Korkeimpana huippuna oli kiwikallion
särmä, joka nousee pystyyn yli muun pyöreämuotoisen wuorenpään. Sinne
oli noustawa — ja silloin oli ylempänä muuta maailmaa.
Suuri on eroitus mataluuden ja korkeuden wälillä. Mataluus on
arkipäiwäisyyttä, korkeus ylewyyttä. Niin kuin Nuorunen waltawuudessaan
kohotaksen yli maiseman, sen kukkulalle ei kuulu koskien kuohu, ei
laineiden loiske, järwet wain tuolla alhaalla kuin hiiden hinkalossa
huuhtowat sen juuria; niin Nuorusella seisojakin, hän tuntee mielensä
kohoawan yli arkielämän, tuo turhanpäiwäisyys, joka niin usein käärii
hänen intonsa pikku kiusoihin, se on jäänyt jalkain alle; hän on
irti tawallisesta elostaan, wapaa ja auki korkeille tunteille. Hän
katsoo kauas, niin kauas kuin silmä kantaa, ja yhä etemmäksi tekee
hänen mielensä heittää silmänsä. Mutta unelmiin hän ei jouda, hällä
on todellisuus edessään, tanakka jalansia allaan, joka ei häily.
Itsenäiseksi tuntee hän itsensä, waltamieheksi, johon ei ylety
ihmisten moitokset ja kiitokset. Nuorunen on yksinään taiwaan alla,
on nähnyt wuosituhansien tuulet ja tuiskut, uljasta otsaansa se pitää
yhtä korkealla kuin alussakin, sen korkeus ei kukistu; ei kesän
aurinkoiset yöt, eikä syksyn synkkä pimeys sen waltaa muuttele; ja sen
ikuiset wahtikumppanit, Waltawaara, Iiwaara, Ukonwaara, Possosiiro,
Päänuorunen, jotka kohoawat taiwaan ranteella, seisowat yhtä
yksiwakaisesti ja antamat kunnian hälle.
Näköala Nuoruselle on sangen laaja. Länsipuolella pohjaan- ja
eteläänpäin on toinen toisensa wieressä kaikki ne järwet, joita
myöten Kuusamon kirkolta asti olimme tulleet, ja erittäinkin
Tawajärwi, joka on wuoren juurella, tuuheine saarineen miellyttää
silmää. Idässäpäin etäämpänä wuorelta lewittää laajaa pintaansa
Pääjärwi, Wenäjän Karjalan suurimpia järwiä, ja siintipä wähä
wyöhyke Tuoppajärwen tyyntä selkääkin. Korkeita maita on Pääjärwen
ympärillä, ja sen wuoriset saaret (erittäinkin tuo keskellä selkää
olema Luptshinki, kenties kolmea wertaa suurempi kuin meidän kartat
näyttäwät) koettawat myös kohota ylemmä, waan ne jääwät alhaalle,
kun näkee järwen luoteispuolella huimaaman korkean Päänuorusen
jyrkän wuoripatsaan ylenewän senpuolisten mäkien ylitse. Sen huippu
näyttääkin oleman Nuorusen tasalla, ja eräs mies sanoi sen olewan
korkeamman kuin Nuorusen, mutta lisäsi, kukapa siellä lie käynyt.
Karjalan puoli on samanlaista, kuin Suomen, mäkistä, järwistä,
metsäistä. Pohjassa on näköpiirin rajana Paanajärwen wuoret; järwi
itse on sywässä wuoriseinien wälissa, ettei se sowi näkymään, mutta
takaa yli maiden näkyy tumman sinisenä paksun leipäkakun muotoinen
wuorenpää, joka lienee Pesioiwa tahikka Waatimenoiwa, sillä Lapissa
kyllä 15 peninkulman päähän näkyy tuommoiset korkeat wuoren huiput.
Luoteisessa seisoo lähempänä Kuntiwaara ja etempänä Waltawaarat, kirkon
pohjoispuolella. Yli Kuusamon järwen näkyy ne waarat, joita myöten
maantie tulee kirkolle, ja Muojärwen takaa Iiwaara, jonka harjanteet
lounaista suuntaa kohden nousewat monta wertaa korkeammalle muita
mäkiä. Etelässäpäin näyttää, kuin Ukonwaara lähtisi nousemaan ihan
Kuoringin järwen sywänteestä, ja se on tosiaankin muhkea niinkuin
ukko ainakin. Sen wasemmaltapuolen taaempana nousemat Possosiiro ja
Kiiankuurot. Luulisi, etta tuonlaista näköalaa käwisi useinkin ihmiset
ihantelemassa; niin ei ole laita. Ainoastaan kerranko wai pari sanoi
Kuoringin isäntä, joka oli oppaanamme, käyneensä täällä, waikka oli
ikänsä asunut juurella, ja emäntä tyttärineen (jotka kaikki oliwat
naimisissa kotona) oli sanonut kun kerran käyneensä wuorella; kukapa
pakottaa, arweli hän, rupeaisi yrittämään semmoiselle joutawalle
matkalle. Mutta jumalanmolijat tietäwät panna armon tälle paikalle;
sen näki siitä menijän Karjalan rististä, jota oli pystytetty kallion
ylimmälle mykkylälle. Niitä ei ole monta enää; risti on rapistunut,
lahonnut, eikä taida kotwaan aikaan kukaan ryhtyä sen kohentamiseen.
Siihen aikaan kun Wenäjän hallitus häwitti noita luostarintapaisia
yhdysasunnoita, joita nuo muka harhauskoiset starowierot oliwat
perustaneet, pakeni koko joukko heitä Suomen rajan yli ja asuiwat
jossain yksinäisessä mökissä. He eiwät käy kenenkään luona, eikä kukaan
heidän luonansa. Korkeimpain wuorten huiput owat heidän enimmästi
rakastetut molimispaikat. Kuusamossa on näitä pari enää jälellä, yksi
Hännilän talon lähellä, toinen Tawaniemellä. He eläwät rukouksissa
ja saawat melkoisia rahasummia Pietarista ja muusta Wenäjästä niitä,
joiden edestä rukoilewat ja joilla luultawasti ei ole aikaa itse sitä
tehdä; palkkaawat sentähden miehen sijaansa, jottei possakanteko jäisi
rästiksi.
Nuorusella käy winha tuuli, kylmä kuin talwen wihuri, waikka oli lämmin
päiwä, piti ottaa päällystakkia päälleen taretakseen olla jonkun hetken
kerrallaan kalliolla ja sitte piti kyyristyä kallion taa, johon aurinko
helteästi paistoi. Kukkulalta lähtee wankka polku alaspäin. Outo
luulisi siitä, että täällä käy wäkeä, kuin Aawasaksalla. Mutta se onkin
porojen polku, jonka owat tehneet, kun räkän- (itikan-) aikana nousewat
tuulen henkeen saadakseen lewähtää rauhassa. Semmoista wiisautta
käyttämät porot suurella hyödyllä kaikkialla pohjoismaissa, jossa
syöpäläisten paljous on mahdoton. Lewättyänsä lähtewät he peräkanaa ja
hywällä mielin alas.
Hywällä mielin rupesimme mekin laskeumaan pois, ja semmoisten hetkien
perästä kuiskaa lähtijä korwaaansa: »jos ikäwystyt, ystäwäni, oloihisi,
niin mene korkealle wuorelle.» Wielä kerran Nuorusen koillisnurkalta
heitettyämme silmäyksen etehemme, jossa näkyi Kiwakan mäen kinkama
ja sawu nousewan Siikajärwen koiwikkorannalta, ruwettiin painamaan
alas, ja se ei toki ollut niin waikeata kuin nousu. Siikajärwen talo
mökkineen on ainoa ihmisasunto tällä taipaleella; sinne laskeuttiin
myötämäkeä. Tämä puoli Nuorusta on erinomaisen hyötyisätä koimumetsää,
kun kerran tulee metsärajan alle. Päästiin taloon. Wieraanwaraisuus
on wanhastaan hywä awu Suomessa, jos missä korwen kainalossa wähäkään
mökin hökkeliä on; ja lehmänantiahan kesäisaikana on joka paikassa.
Metsätaiwal Pääjärwelle on waihetellen koiwu- ja petäjä-metsää, suurta
ikiwanhaa sydänmaata, sangen harwassa kohden raadettu huuhdaksi. Oli
erinomaista nähdä kuusikkaita pesäseutujensa ympärillä; ne eiwät olleet
lewottomia, niin kuin Sawossa meno- ja tulomatkallaan, waan istuiwat
aiwan lewollisina yksi siellä, toinen täällä puiden latwoissa ja
sykerteliwät sorakielistä wiserrystänsä. Kun päästiin Kiwokan kohdalle,
näytti se korkealta wuorelta; niin loukeroista ja röykkelikköä oli se,
kuin olisi koralliryhmän nostanut ylös taiwaalle. Siinä on karhuin
pesäpaikat, joissa he saawat nukkua talwiuntansa rauhassa, ja noustuaan
lyödä kesäistä leikkiänsä; eiwät halajakaan ihmisasunnoille, samaten
kuin ihmisetkään eiwät ikäwöi heidän asunnoillensa. Karhu on näet
metsän isäntä, tenhonwoimainen, joka ei pelkää ihmislasten, ei taikoja,
eikä tuuria; kuka sen kanssa tohtisi wäitöksiin ruweta.
Waltakuntain raja ei tee eroitusta; maat, metsät samanlaista,
suomalaista, jota ei ole aikain waiheet woineet muuttaa; mutta kansan
owat ne walitettawasti muuttaneet kuin wieraaksi toinen toiselleen,
että weli ei kättä anna weljelle, eikä sisar sisarelleen. Kun Oulangan
leweää jokea myöten, joka kuulun Paanajärwen wedet laskee Pääjärween,
tulee