Kevättalvella kuoli Märkäsen Antti. Suhde Märkäseläisten ja Siikalahden
Mikon välillä oli käynyt yhä sietämättömämmäksi, kun Mikon puuhat
sekautua talon sisällisiin asioihin eivät mitenkään ottaneet
onnistuaksensa. Velkakirjojen tarkastuksesta sai yhä edelleen pitää
huolta pitäjän iäkäs kanttori, joka kaikissa asioissa, milloin
kirjoitusmiestä tarvittiin, oli aina ollut Märkäsen Antin
luottamusmiehenä, vaikkapa ukko Semeniuksen kirjoitustaito olikin vähän
noin ja näin, vaillinainen. Mutta Antti-vainaja piti ukko Semeniuksesta
siksi, että tämä piti suunsa kiinni kaikesta, joten Siikalahden Mikko,
jolla olisi ollut polttava halu saada niistä selvää, ei saanut tietää
yhtään mitään. Sen lisäksi olivat Mikon kosimispuuhat Annikan suhteen
menneet myttyyn, jopa oli hän kerran näissä asioissa liikkuessaan eräänä
yönä joutunut Annikan ja Hautalan Matin naurun esineeksikin. Mikko näet
lähti yökenkään kotoansa salaa, kenenkään tietämättä. Kopisteli ja pääsi
Märkäsen Annikan luttiin -- missä ennestään jo oli Hautalan Matti. Mikko
oli luullut, ettei siellä arkiyönä ketään olisi, ja hölmistyi, kun
huomasi erehtyneensä. Koetti mies sitten keksiä yölliselle retkelleen
mitä kummallisimpia selityksiä. Matti pukitti ja piinasi häntä. Ja
sydämessään kiroten »tuollaiset» ihan siihen ikävimpään paikkaan, mistä
ihmiset tietävät puhua, pötkötteli Mikko kotiinsa ja vihasi koko
Märkäsen sukua enemmän kuin koskaan ennen. Kun luonto ei ollut
varustanut häntä kuitenkaan läheskään niin monipuolisilla lahjoilla
kostoa ja keinottelua varten, johon hänen halunsa olisi palanut, jäivät
kostoharrastuksetkin tässä samoin kuin monissa muissakin suhteissa
»uskollisiksi yrityksiksi», paljaiksi ilmauksiksi hänen erinomaisista
haluistaan ja harrastuksistansa. Näille »haluille ja harrastuksille» oli
usein naurettu ennen ja yleisesti pidetty Mikkoa pilkan alaisena. Mutta
nykyinen aika oli hänen »haluilleen ja harrastuksilleen» niin sopiva,
että Mikko meni eteenpäin. Ja kun ei nyt yleensä paljon muutenkaan
naurettu ollenkaan, sitä vähemmin saatettiin Mikolle ja hänen toimilleen
nauraa.
Mutta nyt oli vanha Märkäs-Antti kuollut. Se ei oikeastaan ollut varsin
suuri tapaus; joku saattoi sanoa, että »pois sitä täytyy täältä niin
rikkaan kuin köyhänkin», mutta siinäkään ei ilmennyt mitään erikoisen
syvää tunnetta eikä kaipausta.
Mutta Märkäsessä oli velkakirjoja; kaikki ihmiset puhuivat siitä, että
niitä oli paljon ja että ne ennen saivat maata hyvin rauhassa
arkunlaatikossa, jos vaan velallinen katsoi silloin tällöin itsellensä
sopivan ajan ja kävi juttuamassa Märkäsen äijän kanssa ja sanomassa,
että »se on niin kovin hyvä, kun ei te hätyytä... Kun Jumala antaisi
tässä munkin vähän vauhtiin päästä, niin kyllä minä maksan kaikella
kunnialla.» Silloin äijä aina sanoi:
»Noo, jopa ... jopahan sitä on velan kanssa tekemistä.» Ja sitten
ruvettiin puhumaan muista asioista. Kun velallinen oli mennyt, sanoi
emäntä tavallisesti:
»Sinä olet sellainen ... kun et edes yhtään tahdo ... ei suinkaan ne
ikänä maksa.»
»Noo, kyllähän maksaa kun jaksaa, mitä sinä siinä turhia. Kukahan tässä
nyt ihmisiltä väkipakolla.»
Ja kun muori sitten vielä kinasi jotain ja vaari vastaili, jätettiin
asia siihen. Velkakirjat saivat maata arkunpohjalla, ja ihmiset tiesivät
sen.
Mutta nyt oli Siikalahden Mikolla jotain sanomista näihin asioihin, ja
ihmiset tiesivät senkin. Velalliset vapisivat.
Toimitusmieheksi vaati Mikko kivenkovaan Stenforsia otettavaksi, mutta
emäntä sanoi, että hän ei ota tähän kaikkia veden tuomia, että Semenius
se on ennenkin tässä talossa kirjoitusmiehenä ollut, se tuntee asiat ja
kirjat entisestään, että se oli isäntä-vainajan kanssa hyvä tuttu, ja
päälle päätteeksi isäntä itse oli määrännyt, että Semenius pitää ottaa
kalunkirjoitusta pitämään ja Varpulan Valee toiseksi. Mikko pani
jyrkästi Valeeta vastaan -- onhan niitä nyt muitakin... Muori nauroi:
»Ketä muita? Mikä Valeen on?»
Mikko ei osannut sitä oikein selittää, mikä Valeen on, mutta intti yhä
vastaan ehdotellen yhtä ja toista. Emäntä kuitenkin pysyi
järkähtämättömänä. Toimitusmiehiksi kutsuttiin kanttori Semenius ja
Varpulan Valee.
Kalunkirjoituspäivänä kokoutuivat velalliset (ne nimittäin, joilla
veloistansa oli huolta) alakuloisen ja nöyrän näköisinä istuskelemaan
Märkäsen tuvan penkille. Siikalahden Mikko oli hyvällä tuulella koko
päivän, laski leikkiäkin kun siksi tuli, tarjosi usein Märkäs-vainajan
kessupönttöä penkillä istuville miehille ja nauroi, että »kun on
kerrankin saatu äijän kessut käsiin, niin nöyryytetään nyt oikein
miehissä ... se vainaja oli niin jumalattoman saita kessuistansa.»
Ja velalliset panivat piippuun, naurahtelivat herttaisesti Mikon
sukkeluuksille ja ajattelivat: ehkäpä sitä sentään hyvä Jumala suo, että
ihminen pääsee tässä vielä kulkemaan... Ne ihmiset kanssa taitavat niin
paljon valehdella tuosta kestikievarista... »Nämä ovatkin oikein hyvin
prässätyitä tupakkia, eikö ole sitte?»
»Oon, oikein makoisia.»
Mikko nauroi ja sanoi:
»En minä ainakaan osaa sellaisia tehdä, ei vaikka!... Kyllä minä monta
kertaa yrittänyt olen, mutta ei vaan lähde mitään. Eikä niitä tahdo
kukaan tähän aikaan saada... Jaa, mutta se vaarivainajan tupakkahuhmari,
tuliko se jo kirjaan, kanttori?»
Kanttori ei kuullut.
»Kuuliko kanttori?»
»Hääh?»
»Niin että», ja Mikko kertoi uudelleen kysymyksensä.
Kanttori nyysäsi nenäänsä:
»Eikö tuo lie tullut... Ja olipa tuo yksi vanha tupakkihuhmari
vaikka...»
»Ei maar! Se oli hyvä, siinä on rautavyö päällä. Kyllä se ottaa pitää,
-- jollei tämä muori anna sitä päältä jaon. Antakaa pois *äiti*-muori,
mitä te sillä teette?»
»Noo, jos kovin mieles tekee, niin ota.»
Mikko lippasi kepeästi kanttorin selän taakse:
»Kanttori, pyhitään nyt pois se huhmari sieltä, me tässä muorin kanssa
jo siitä sovimme.»
Kanttori oli kiivas mies, semminkin kun häntä toimissaan häirittiin.
»Mene tiehes siitä! Kun tulet sotkemaan... Pidä huhmaris, kun olet
kerran saanut.»
Muille oli vähän vaikeata pidättää nauruansa.
Kun tavarat oli saatu kirjaan pannuksi, siirryttiin kamariin ottamaan
selvää pesän papereista. Tilaisuudessa oli isän puolelta valvomassa
Annikan etuja joku setä, joka ei koko päivänä puhunut mitään eikä
herättänyt esiintymisellään varsinaista huomiota muuten kuin siten, että
usein istuvillaan nukkui piippunsa sammuksiin.
»Saa nähdä», virkkoi Mikko, kun kanttori otti ensimmäiset paperit
käsiinsä, »eikö niissä ole paljon vanhentuneita». Ja kuiskaten, ettei
emäntä, joka ristissäkäsin istui arkun vieressä ja oli hiukan
huonokuuloinen, kuulisi: »Se vainaja oli niin huolimaton niiden kanssa».
»Mitä sanot?» kysyi emäntä epäillen, kun näki Mikon kuiskuttavan.
»Kanttorille vain tässä, joutavia.»
»No mitä sitä niin salaisia... Saattaahan sitä puhua niin että ihmiset
kuulevat.»
Jokaisen velkakirjan suhteen oli Mikolla jotain sanomista. Mitä hän
ihmetteli, että sekin oli vielä maksamatta, mitä taas kummasteli, että
vai on silläkin tänne velkaa, eikä ole näkynyt vaan täällä koko päivänä.
Mahtaneeko edes omistaa? Ketähän siinä on todistajina? Muutamia
pienempiä oli vanhentuneita, ja niiden suhteen sai hän aihetta useaan
kertaan -- joka erä kuitenkin eri muodossa -- hiljaa huomauttaa
toimitusmiehille, että »jos se vainaja olisi vielä elänyt jonkun vuoden,
niin tuon arkun olisi papereineen saanut polttaa, eikä siinä olisi
tullut yhtään vahinkoa». Joten siis oli suuri hyvä työ, että Jumala
korjasi äijän pois.
Velkakirjat loppuivat.
»Taisivat olla kaikki?» kysyi kanttori.
»Kaikki», myönsi emäntä.
»Kaikki? E--hei toki!» huudahti Mikko.
»Kaikki ne ovat, ei minulla ainakaan muuta ole», vakuutti emäntä.
»No älkää nyt piruja... Laittakaa paikalla esiin tänne ne velkakirjat!»
»Mitkä velkakirjat?»
Samassa tuli Annikka sisään papereita kädessä.
»Mitä Mikki nyt huutaa? Joko on hätää, että tässä varastetaan?» ja vei
papereita kanttorille.
»Mitäs ne paperit ovat? Mikä paperien ja velkakirjain hoitaja sinä
olet? Onko siinä Hautalaisen velkakirjat?» kyseli Mikko ja astui
likemmäksi pöytää. Kanttori ilmoitti, että siinä on niitä. Mikon
sapettunut mieli keksi yhtäkkiä sopivaksi sanottavaksi:
»Ei ne ole siinä kaikki!»
»Pidä nyt Siikalahti vähän suutas», suhditti kanttori.
»Mitä varten?»
»Sitä varten, että näyttäisit vähän ihmiseltä», sanoi Valee.
»Sepä nyt kumma on, kun selvästi näkee, että velkakirjat ovat hujan
hajan, taitaa osalta olla renkien ja piikainkin hallussa, ja sittenkään
ei saisi ottaa selvää se, jonka asiaan tulee! Viisi minä omasta
puolestani, mutta lasteni.»
»Pure huulees, nälkäsilmä!» tiuskaisi Annikka, »sinä pidät kaikkia
ihmisiä varkaina, niin tottapa sinä olet itse sellainen.»
»Vastaatko puhees? -- Mutta mitä varten sinä niitä velkakirjoja kätket?»
»Sun ei tule tutkia eikä mun tunnustaa! Kun ne siinä nyt ovat joka
ikinen lappu, niin mitä sinä sitten vielä tahdot meiltä?» Annikka rupesi
itkemään. Äiti ja miehet alkoivat suhdittaa, mutta Mikko jatkoi
jutellen, että se on ollut aina tavallista, että tässä talossa on
lennetty hänen silmillensä, mutta kyllä hän siitä vielä lopun tekee.
Ilmoitettiin, että Hautalaisen velkakirjat tekevät toista tuhatta
markkaa, paitsi takauksia.
»Millähän sekin mies komeilee?» Sitä ei Mikko millään tavalla voinut
hillitä itseään sanomasta.
Siihen ei sanonut kukaan mitään. Vähäisen äänettömyyden perästä Mikko
taas ilmoitti:
»Minä vaadin perinnön jaon toimitettavaksi kohta.» Tuo vaatimus herätti
vakavan, vilkkaan keskustelun: talo ja irtaimisto menisivät perin
halvasta tähän aikaan, jollei perillisten välissä sovittaisi kauppoihin.
Mikko oli järkähtämätön. Mitä enemmän naiset vaativat jaon lykkäämistä
syksyyn, sitä jyrkemmin Mikko vaati sitä toimitettavaksi kohta. Ja
muutamista sanoista alkoi Valee aavistaa, että Mikolla oli syynä
vaatimukseensa ei ainoastaan saada hänelle tulevat velkakirjat oitis
haltuunsa, saadakseen »pitää niistä huolta», vaan sekin, että hän toivoi
voivansa saada Märkäsen talon polkuhinnalla nyt koska emäntä ja tytär
eivät varmaankaan uskaltaisi hintaa kovin ylös kohottaa. Valee silmäili
halveksien setää, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Mikko luultavasti
ajatteli sedästä samaa kuin Valeekin, koskapahan lausui:
»Tämä setä sopiikin panna Annikan holhoojaksi, tämä siihen on kaikista
sopivin.»
Setä alkoi väännellä itseään, ikäänkuin aikeessa sanoa jotain, mutta
sanomatta se jäi.
»Mahtaneeko tuo tarvita muuta holhoojaa», virkahti kanttori hymyillen,
»koskapa sillä näyttää, sormista päättäen, jo olevan laillinen
holhooja.»
Mikko katsoi niihin sormiin.
»Kaa... En minä ole tiennytkään ... että tässä suoverin saa!»
Tytöllä oli pari hopeaista sormusta sormessa. Valeekin vasta nyt ne
huomasi ja setä loukostaan pani:
»Jassoo!»
Mikko näytti olevan nolona, ja se huvitti useita muita.
»No ilmankos!» hän vähäsen vaitiolon perästä äänsi. Toisten huomio
teroittui:
»Mitä?»
»Niin ... minä vaan ajattelen...» hän sanoi. Ja hän todella ajatteli
paljon, koko iltapäivän, sanoen tuon tuostakin jotain umpikuljuista,
jonka piti olla ilkeätä. Illalla hän sanoi Annikalle kahden kesken, että
hän kyllä ymmärtää, että Hautalan Matti on kihlat ostanut Märkäsen
rahoilla ja että niistä olisi yksi osa hänelle kuuluvaa, mutta ei hän
nyt välitä, ja että jos hän joskus kihloja ostelee, niin hän koettaa
saada ne irti omilla rahoillansa, ettei kenelläkään olisi mitään
jälkipuheita... Hän yrittää »Jumalan avulla» eteenpäin maailmassa.
Kun hän oli sen saanut sanotuksi Annikalle ulkona, tuli hän jälleen
hyvälle tuulelle ja meni vihellellen kamariin. Sillä hän ymmärsi
saaneensa pureksia Annikkaa oikein sydämeen asti. Sillä aikaa oli emäntä
kamarissa selittänyt toimitusmiehille syyn, miksi vainaja oli antanut
Hautalaisen velkakirjat tytön haltuun, että ei niitä ollut aikomus
salata.
Toimitusmiesten ja muiden ihmisten illalla poistuttua jäivät äiti ja
tytär suureen tuskaan. He käsittivät, että Mikko voisi nyt saada talon
polkuhinnasta, kun ei kenties Mattikaan voisi tulla hänen kanssaan
kilpailemaan siksi, että hänen täytyi kuitenkin pitää kiinni Hautalan
talosta, koska isäntä sairasti ja ennen pitkää kuolisi. Jos joku saisi
talon, vaatisi Mikko varmaankin kohta rahat, ja kenelläpä niitä tähän
aikaan oli.
Mattia odotettiin. Mutta kun ei sitä illallakaan alkanut kuulua, lähti
Annikka Hautalaan -- ensi kerran sen jälkeen kun Matti oli hänelle
kihlat tuonut.