Vaivaishoitokomitea oli pulassa. Rahastot olivat tyhjänä, jauhovarastot
hupenivat arveluttavassa määrässä, eikä osattu edes aavistaa, mistä
niitä saataisiin lisätyksi. Pitäjänkokouksissa rajuimmat haukkuivat
hoitomiehiä silmät, korvat täyteen, kun nämä muka niin huolimattomasti
asioita hoitivat. Kruunulta oli saatu pieniä apuja, mutta ne eivät
riittäneet mihinkään.
Kun hoitokomitea nyt taas oli kokoutunut miettimään keinoa, millä
pulasta selvittäisiin, ei kenelläkään ollut lähimmän hädän poistamiseksi
muuta keinoa kuin lähteä vieläkin pyytämään edes muutamia jauhokuleja
kuvernööriltä. Kirkonvartija, joka useat kerrat talven kuluessa oli jo
käynyt kuvernöörin luona ja muutamilla kerroilla saanutkin hetkeksi
tuntuvaa apua, kieltäysi jyrkästi enää menemästä. Hän oli mielestänsä
lypsänyt viimeiseen tippaan eikä luullut enää mitään lähtevän. Eivät
muutkaan osanneet muuhun vedota kuin kuvernöörin velvollisuuteen; --
oliko tämän hallussa varoja, sitä ei edes kysytty.
Se oli tuskallinen kokous.
Hoitokomiteassa kyllä oli pitäjän pontevimpia miehiä, mutta sittenkin
tahtoi epäilys ja väsymys toisinaan saada heissä vallan. Juorut heidän
petollisuudestaan kasvoivat rinnan puutteen, nälän ja tautien kanssa.
Toisinaan levisi tuulesta temmatuita juttuja, miten kruunulta oli saatu
köyhiä varten milloin jauhomattoja, jotka hoitomiehet olivat pitäneet
itse, milloin taas ne eivät olleet ehtineet pitäjäänkään, vaan olivat jo
ennen hävinneet korkeampain viranomaisten hyväksi. Tämän johdosta
vallitsi katkeramielisyys hoitomiesten ja hoidokasten välillä tehden
muutenkin tuskia ja kärsimystä tuottavan elämän vielä tukalammaksi.
On kyllä totta, että kun yleiset luottosuhteet olivat joutuneet sille
kannalle, että vain aivan harvoin toinen saattoi luottaa toisen sanaan,
ja kun jokaisen talollisenkin oli pakko pitää yksin huolta itsestään ja
asioistaan, aika repi niin rikki kaikki vanhat käsitteet, että
veljeyden, ystävyyden ja tuttavuuden siteet eivät monessakaan
tapauksessa merkinneet enää mitään. Rehellisestä miehestä saattoi tulla
ja monesti tulikin varas ja valehtelija, eikä sellainen muutos läheskään
aina ihmetyttänyt ystävää. Näistä seikoista johtui, että vihaa, riitaa
ja haukkumista ei arvosteltu sillä tavalla kuin muulloin. Tunteet elivät
pinnalla aivan samoin kuin henki, jonka nälkiintynyt, kuihtunut ruumis
elimistöineen oli ajanut sieraimiin. Sen poispuhaltaminen ei liikuttanut
juuri ketään. Elettiin kuollaksensa, riiputtiin kiinni elämässä vain
vaiston avulla, joka toisissa saattoi olla vähän voimakkaampi, useissa
täydellisesti masentunut.
Tästä voi käsittää, miten hoitomiehet ollenkaan voivat täyttää raskasta
tehtäväänsä näiden panettelujen alaisena. Kärsimys ja kärsimysten
näkeminen karkaisi heidän luonteitaan, kasvattaen toimeensa samassa
suhteessa kuin tehtävän vaikeus kasvoi.
*Täytyi* tehdä jotain muuta kuin loukkautua, jotain muuta kuin sääliä ja
itkeä, täytyi taistella.
Kun kirkonvartija kieltäysi lähtemästä kuvernöörin luokse »kerjäämään»,
oltiin vähän pulassa, ketä sinne lähettää. Hautalan Janne kyllä olisi
lähetetty, mutta tämä arveli, että kun hänellä on joidenkin asiain
vuoksi kuvernöörin luona vähän huono maine, taitaisi olla parasta
lähettää sinne mies, jolle ei kuvernöörillä olisi mitään vanhoja
kalavelkoja. Varpulan Valee ei ollut kyllin hyvä puheniekka, että olisi
voinut asiain todellisen laidan saada selvitetyksi sillä tavalla, että
apua lähtisi ahtaastakin. Vanha kirkkoherra ilmoitti, että hän olisi
valmis lähtemään, mutta heikon terveytensä vuoksi ei uskaltaisi näin
tukkuteillä ja kylmillä ilmoilla niin pitkälle matkalle, -- joka este
myönnettiin täysin oikeutetuksi.
»No, minä menen sittenkin», ilmoitti Hautalainen, »tulkoon Valee
toiseksi. Totta hänestä nyt kaksi kuormaa saa. Ehkäpä se on
kuvernöörikin jo unohtanut ne vanhat käräjäasiat.»
Mieltymyksellä tyydyttiin siihen. Pappi lupasi vielä kirjoittaa kirjeen
mukaan, jossa hän puolestaan selittää asiaintilaa. Valee ei ollut
kokouksessa, mutta hänen alttiutensa tunnettiin, tiedettiin, että hän
lähtee.
Ja seuraavana päivänä olivat he matkalla. Monesti teki mieli taipaleella
ottaa rekeen uupuvia kerjäläisiä ja kulettaa niitä ihmisten ilmoille.
Mutta niitä oli niin paljon, että muutamien auttaminen näytti turhalta.
Sen lisäksi olisi se saattanut synnyttää, toisissa vain kateutta.
Eräässä kohden ei Valee kuitenkaan voinut mennä muutaman vaimon ohitse.
Tämä veti kelkassa noin kahden vuoden vanhaa lasta, mutta oli niin
uupunut, että seisahti lepäämään aina muutaman askeleen ponnisteltuaan.
Valee pidätti hevosta.
»Mistä te olette?»
Vaimo veti henkeään ja vastasi ponnistellen:
»Lehtimäeltä.»
»Haluttaisiko tulla rekeen tuonne ensimmäiseen kylään asti?»
»Voi Jumala!»
Se oli ainoa, mitä vaimo sanoi sumun tapaisen hymyilyn kohotessa silmiin
ja huulille, kun hän liikkui Varpulaisen matkarinnin ääreen. Mutta
Valeen täytyi auttaa lapsi kelkasta, itse vaimo tuskalla pääsi rinniin.
Kelkka sidottiin reen perään. Kun vaimo tunsi, että reki liikkui ja hän
sen mukana, lapsi sylissä, valtasi hänet kummallisen suloinen voipumus
ja silmät painuivat kiinni. Valee katseli hänen kasvoihinsa. Yhtäkkiä
vaimon ruumista puistatti, ja samalla hän raotti silmiään kääntäen ne
Valeeta kohti ja äänsi kamalan tuskallisella sävyllä:
»Leipää!»
Se näytti nyt aivan kuin siinä hetkessä taas uudelleen muistuneen hänen
mieleensä. Valeeta liikutti niin että hän heti otti eväsvakkansa ja teki
vaimolle voileivän. Ja kun tämä huomasi Valeen puuhan meni hänen suunsa
hymyntapaiseen ja huulilta kuului iloinen huokaus:
»Voi Jumala!»
Valee katseli syrjästä, miten vaimo nautti voileivästä. Usean erän hän
jo sieppasi leipään koko suulla, mutta aina samassa näkyi katuvan,
pienensi suupalaa ja maiskutteli sitä suussaan taistellen samalla
intohimoista halua vastaan nieleksiä kaikki kerrassaan.
Lapsi oli luisunut vaimon sylistä sivulle heinäin päälle, eikä hän
näyttänyt sitä huomaavankaan. Valee myöskään ei siihen ollut
varsinaisesti huomiotansa kiinnittänyt, oli otaksunut sen vain nukkuvan
rääsyjensä sisässä, kun se ei ääntänsä ilmaissut. Mutta jostain syystä,
ehkä siksi, että sen pieni jalka oli pistäytynyt ulos rääsyistä ja
siihen saattoi hyvinkin ottaa kylmä, lapsi kiinnitti nyt Valeen
huomiota.
»Kuinka on tuon lapsen laita?» Vaimo oli juuri nielaissut viimeisen
leipäpalasen ja nuoleksi sormiaan saadakseen talteen jok'ikisen hivenen.
Valeen huomautuksen johdosta hän ensin säpsähti, epäilemättä siksi,
ettei lapsi ollut saanut palastakaan herkusta. Mutta luotuansa silmänsä
myttyyn, joka oli rauhassa, sanoi hän levollisesti:
»Se nukkuu.»
»Peittäkää sen jalkaa, ettei kylmety. Tuossa on loimi.»
Vaimon voimat olivat jossain määrin palanneet. Hän ryhtyi korjaamaan
lasta syliinsä.
Miksi se oli niin omituisesti kankea?
Kiireesti paljasti äiti sen kasvot. Lapsi oli kuollut.
Äiti päästi muutamia tuskallisesti valittavia ääniä ja suuteli kuolleen
lapsen sinisiä huulia ja vaalenneita, kalpeita poskia. Mutta sitä ei
kestänyt kauan, sillä kohta perässä hän vähän kummalliselta näyttävällä
riemulla alkoi kiittää Jumalaa siitä, että hän oli korjannut lapsen pois
kärsimyksistä ja vaivoista. Valeen mielestä näytti siltä, että äiti
riemuitsi oikeastaan *omasta* pelastuksestaan, kun oli vapautunut
lapsesta. Ja siksi se herätti hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Eikä
käsitys suinkaan siitä parantunut, kun vaimo äskeiseen verraten
hyvinvoinnin hymy huulilla huokasi, häneen katsoen:
»Kun sais vielä voileipää.»
Lapsi oli jo silloin heitettynä itsekseen heinäin päälle. Valee ei ollut
toivomusta kuulevinaan.
Mutta ei ollut taas pitkä aika kulunut, kun vaimo tempasi lapsen
syliinsä, itki, suuteli, puristi sen kangistunutta ruumista rintaansa
vasten ja osoitti sellaista äidin surua, että Valeen jo melkein
kyyneleet nousivat silmiin.
Valee jätti vaimon ensimmäisen talon portille.
Matka jatkui. Kaikkialla, mihin silmänsä käänsi, näki ainakin jotain
jälkiä puutteesta; mihin korvansa lainasi, puhuttiin nälästä, hädästä,
häviöstä, kuolemasta. Ei missään tavannut tuota repäisevää rehevyyttä,
itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset
ovat niin kuuluisiksi tulleet.
Kun he seuraavana aamuna saapuivat Vaasaan ja aikoivat ajaa kortteeriin
kauppias --n pihaan, oli portin edessä valtava, satoihin nouseva lauma
kerjäläisiä, jotka siinä melusivat ja rähisivät aivan toisella tavalla
kuin maalla, epäilemättä siksi, että olivat täällä saaneet syödä
vatsansa täyteen ja saaneet siten uusia voimia. Syyn tähän patoutumiseen
huomasivat miehet heti. Portin toinen puolisko oli kiinni. Siellä
sisällä kauppias itse renkinsä kanssa jakoi jokaiselle kerjäläiselle
neljänneksen tuoretta leipää ja muutamia silakoita. Kauppias oli
päättänyt toistaiseksi yhtenä päivänä viikossa jakaa kaikille
kaupungissa silloin oleville kerjäläisille tällaiset ruoka-annokset.
Kun matkamiehet olivat saaneet hevosensa lasketuiksi, kiirehtivät he
heti tapaamaan kuvernööriä hänen yksityisasuntoonsa. Kun he siellä
eteisessä vartoivat vakavina ja totisina, näki kyllä, että molempain
sydämet hiukan pamppailivat ja että siellä tunteet varmaankin
vaihettelivat toivon ja pelon välillä.
Vihdoin tuli kuvernööri heitä eteiseen puhuttelemaan. Katse oli synkkä,
ankara, hyvin vähän toivoa herättävä siinä asiassa, jota varten miehet
olivat tulleet. Nähtävästi tarkoittaen katseillaan tunkeutua miesten
sisimpään sieluun, kysyi hän ikäänkuin sivumennen:
»Mistä te olette?»
Molemmat selittivät sen melkein yhtaikaa.
»Mitä asiaa?»
Hautalainen ryki ja perkasi kurkkuaan, ääni oli hiukan epävarma, kun hän
rupesi selittämään matkan syytä. Kuvernööri oli nähtävästi hermostunut.
Hän katseli tuimasti Jannea koko ajan, kun tämä puhui, ja katse ilmaisi
jotain epäilystä siitä, että tämä valehteli.
Suoraan vastaamatta Jannen avunpyyntiin alkoi hän tutkia ja kysellä,
millä tavalla ja missä määrin hätäaputöitä oli tehty, oliko paljon
muualta päin tulvailleita kerjäläisiä ollut liikkeellä ja elätetty,
oliko oman pitäjän ihmisiä lähtenyt muualle kerjuulle, saatiinko vielä
kylältä edes pettuaineksia n. k. olkia, petäjänkuoria j. n. e. Kun
molemmat vuorotellen olivat niistä seikoista selvää tehneet, kysäisi
kuvernööri nyt vasta, keitä he olivat.
»Hautala», matki hän kuultuansa Jannen nimen ja kiinnitti terävän
katseensa epäilevän näköisenä mieheen.
»Sama mies, jolla oli käräjäasia tuomari --n kanssa?»
»Sama.»
Kuvernööri kohautti olkapäitään:
»Sinä olet laittanut muidenkin virkamiesten kanssa kaikenlaisia
rettelöitä?»
Jannen poskille, joita peitti harmaa, karkea parran sänki, nousi punaa:
»Minä tiedän sen, että minua pidetään rettelöitsijänä, mutta minä
kuitenkin itse tiedän, että olen aina koettanut seisoa oikeuden ja
totuuden puolella.»
Kuvernööri veti suutansa hymyyn:
»Tietysti!» Palaten samalla edelliseen puheenaineeseen jatkoi hän:
»Luuletteko te siellä maalla, että minulla on täällä loppumattomat
jauhovarastot? Ettekö te käsitä, kuinka avara Vaasan lääni on, johon
minun pitää koettaa kaikkialle saada ulottumaan ne pienet viljamäärät,
mitkä minun käytettävänäni ovat. Te olette sinne jo saaneet useampia
eriä. Muuallekin täytyy riittää. Teidän täytyy tulla tavalla tai
toisella nyt jo ominenne toimeen. Minä en voi, minulla ei ole nyt antaa
teille mitään.»
Ääni oli ankara, ja eleet osoittivat hermostumista. Hautalainen oli jo
vapautunut ujoudesta ja arkuudesta. Hän sanoi:
»Sitten meillä on ainoa keino antaa elatusta vain niille, jotka vielä
ovat niin voimissa, että heidän elämisensä kevääseen voi olla varma, --
niitä ei ole monta, -- ja sen sijaan jättää ilman kaikki ne, jotka
nälissään nyt jo horjuvat elämän ja kuoleman välillä. Muuten kuolee
köyhäväki sukupuuttoon.»
»Älkää sillä lailla puhuko!» huudahti kuvernööri hämmästyneenä.
»Se on kuitenkin ainoa keino. Herra kuvernööri ymmärtää sen siitäkin,
ettemme me tuhlaa, kun viikkokauteen ei enää ole hautuumaan
työväellekään annettu kuin 8 luotia jauhoja hengelle päivässä.»
»Kahdeksan luotia!»
»Niin. Ja herra kuvernööri tietää itse, -- täällähän tuomiot on annettu,
että suurin osa meidän talollisista on joutunut ryöstön alaisiksi, niin
että monet niistä elävät nyt köyhäinhoidon kustannuksella nekin. Pitäjän
kassa on tehnyt velkaa jo niin paljon, että kutkaan yksityiset eivät
enää uskalla uskoa kunnalle velkaa, kun ei tiedä oikein, kuka siitä
vastaa ja maksaa. Jollei kruunukaan voi auttaa, niin me emme käsitä enää
muuta keinoa kuin jättää asia Jumalan haltuun ja ruveta kukin odottamaan
kuolemaa.»
»Onhan siellä yksityisiä rikkaita, joilla vielä on viljavaroja, kuten
olen kuullut?»
»Niin on, mutta ne ovat rahan panttina.»
Kuvernööri käveli hetkisen lattialla kädet selän takana ja mietti.
Vihdoin hän puhkesi kiivaasti sanomaan:
»Teissä maalaisissa on päässyt valtaan yleisesti väärä käsitys kruunun
auttamiskyvystä. Te luulette, että kruunulla on aivan loppumattomat
varat. Te juoksette täällä yhtä mittaa, aivan kuin ei teillä todellakaan
olisi enää yhtään mitään muuta keinoa tulla toimeen. Minä sanon teille,
että uskon kyllä teillä olevan hätää ja puutetta, mutta teidän täytyy
oppia tulemaan toimeen ilman kruunun apua, *teidän täytyy*. Minä tässä
en voi jauhoiksi muuttua, ja kruunun avun täytyy riittää koko Suomelle.»
Hautalan Jannen rinta kohoili raskaasti, ja hän odotti maltitonna
sananvuoroa.
»Kyllä se on, hyvä herra, aivan varmaa, että me emme olisi lähteneet
tänne *kerjuulle*, jos ei siihen tosi tarve pakottanut.»
Kuvernööri katsahti ehdottomasti miestä, sillä äänessä oli aivan
erikoinen sävy.
»Me emme huuda omaa hätäämme, emmekä pyydä apua itsellemme, vaikka
siihenkin olisi syytä -- kenties. Mutta vaikka meillä onkin teidän
korvissanne huono maine, vaikka uskottekin meitä paatuneiksi konniksi,
joitten elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin tapella ja varastaa, niin
nyt on kumminkin asianlaita sellainen, että me emme saata nähdä ihmisten
ympärillämme kaatuvan nälkään koettamatta viimeistäkin keinoa, auttaa,
pelastaa. Meikäläiselle on kerjääminen viimeinen keino, se on tosiaankin
*viimeinen*. Jollei minulla olisi kyllin syytä pelätä, että minä itse
muutamain viikkojen kuluttua jyrsin olkileipää jossain kopukan nurkassa,
en minä enää kerjäisi tässä, vaan koettaisin saada velaksi omalla
vastuullani, täyttääkseni sen velvollisuuden, minkä hoitokunta, ne
harvat, jotka siellä enää jaksavat yhteisestä hädästä välittää, ovat
minulle uskoneet. Mutta minä en uskalla enää pyytää ketään luottamaan
minuun. Kolme vuotta takaperin olin minä kyllä velaton mies. Velkoihin
en ole joutunut omien syömisieni tähden, sillä meillä ei tuhlata. Minä
en tätä sano kerskatakseni, vaan minä sanon sen siksi, että te
huomaisitte, ettemme ole suotta aikojamme lähteneet tänne. -- Me emme
mene ilman jauhoja.»
Kuvernööri katseli ihmetellen edessään seisovaa vanhusta, joka
puhuessaan oli hänen silmissään kasvanut päätänsä pitemmäksi ja
lopetettuaan katseli häntä järkähtämätön, mutta samalla surunvoittoinen
ilme silmissä. Hautalaisen puhe, ryhti ja katseet herättivät kuvernöörin
sielussa varmaankin uuden tunnelman, myötätuntoisuuden puuskan. Hän
astui Jannen eteen ja tempasi tämän käden omaansa.
»Te saatte jauhoja», virkkoi hän liikutettuna puristaen kovasti Jannen
kättä.
Valee, joka heltyneenä syrjästä katseli, näki kumpaisenkin miehen
poskille vierivän muutamia suuria kyyneleitä.
Kuvernööri omaksui jälleen pian sotilasmaisen ryhtinsä ja käveltyään
pari kertaa edestakaisin pienen eteisen lattialla seisahti hän Valeen
eteen ja virkkoi:
»Te olette nuori mies ja tulette elämään aikoina, jolloin meistä
vanhoista on tuskin himmeä muisto jälellä. Mutta minä sanon teille ja
kaikille nuorille neuvoksi: jos te peritte tämän toverinne ominaisuuksia
ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin *Suomen kansa ei sorru
koskaan, vaikka sillä oliskin nälkä*.»
Sitten hän käski miesten istua. Itse hän meni kirjoittamaan
varastonhoitajalle määräyksen antaa miehille kuusi mattoa jauhoja.