Kuumetauti oli vienyt Hautalan Jannenkin vuoteelle. Hän oli jo maannut
viikonpäivät eikä parantumisesta ollut mitään tietoa. Toisinaan
houraili, toisinaan taas oli tajuissaan.
Varjontapaisena liikkui emäntä kestäen ihmeteltävällä voimalla suuret
huolensa monipuolisten velvollisuuksiensa täyttämisessä hyöriessään.
Pihatuvassa oli köyhäin keittola vielä. Keväämmällä oli se muuttunut
sairaalan tapaiseksi, sillä yhä useampia nälän ja taudin runtelemia
ihmisiä tunkeusi sinne etsimään ravintoa ja hoitoa. Pihatupaan eivät
enää läheskään kaikki mahtuneet. Useampia täytyi sijoittaa omaan
asuintupaan, missä penkillä ja lattialla olkipahnoilla ihmisiä makasi ja
valitteli kaiket päivät. Kyläläiset olivat alkaneet kammota ja karttaa
taloa, missä lavantauti kuoleman uskollisena liittolaisena joka viikko
kaatoi useampia uhreja. Oli oikein ihmeteltävää, millä voimalla talon
väki säilyi joutumasta taudin käsiin. Huonoimmat sairaat olivat
sijoitetut pihatupaan. Monet monituiset kerrat päivän mittaan siellä
kävi emäntä, aamusta varhain iltaan myöhään koettaen harrastuksellaan
ja huolenpidollaan lievittää onnettomain kärsimyksiä. Kun isäntä
sairastui lisääntyi hänen työnsä kaksinkertaiseksi. Mutta eivät
sittenkään voimat pettäneet. Hautalaisella, joka ei koskaan ennen ollut
sairauden tähden maannut, oli nyt tilaisuutta ja aikaa miettimiseen,
mikäli kuume oli matalampi toisin vuoroin ja järki tolillaan pysyi.
Katkerimmat tuskat hänelle tuotti se, että hänen velkansa olivat
takauksista yht'äkkiä kasvaneet noin neljään tuhanteen markkaan. Nyt
vielä oli olemassa takauksia, joista muutamien ainakin saattoi
edellyttää tulevan hänen maksettavaksensa. Maatessaan sairasvuoteella
odotti hän ryöstömiestä joka päivä, sillä hänestä näytti niin
luonnolliselta, että nyt juuri niiden olisi aika tulla, kun hän on
sairaana, kuolemankielissä, eikä kykene asioitansa korjaamaan. Kun ilta
tuli illan perästä, ilman että ryöstömiehiä tuli, joutui hän
jonkinlaiseen välinpitämättömyyden ja yhtäkaikkisuuden tilaan. Mutta sen
sijaan muut samaan jaksoon kuuluvat asianhaarat kiinnittivät hänen
huomiotaan ja ajatuksiaan, jotka kuumeen kiihdyttäminä toisinaan
saavuttivat rajuuden huipun.
Kun joku vieras kävi häntä katsomassa ja puhui sen ohessa siitä, että
tämä kärsimys ihmisillä nyt on Jumalan lähettämä synnin rangaistus, tuli
hän aina katkeralle mielelle. Hänen oma vaimonsa ei enää pitkään aikaan
ollut puhunut siitä. Sen johdosta tunsi Janne aina tuollaisen Jumalasta
puhuvan vieraan pois mentyä suurta helpotusta, kun emäntä hiljaisella,
hyväilevällä tavallaan laski kätensä hänen kuumalle otsalleen ja mitään
puhumatta katseli häntä noilla silmillään, joiden kummallisen tyyneyden
syytä Janne rauhallisempina hetkinään monesti ihmetteli. Ja mitä enemmän
hän katseli vaimonsa katkeamatonta kestävyyttä, tuota meluamatonta,
hänelle aivan käsittämätöntä jumalisuutta ja Jumalaan luottamista, sitä
useammin hän tahtoi vaimonsa viipymään vuoteensa vieressä ja komensi
piian tahi pojat juoksemaan hänen asioitansa.
Hetkinä, jolloin synkeä ajankuva oikein täydessä karvassaan astui hänen
sairaan mielikuvituksensa eteen, voi hän vielä raivostua. Jumalan
rangaistuksena ei hän voinut nälkää pitää, koska se ei kohdannut muita
kuin köyhiä. Täälläkin rahamiehet rikastuivat, Siikalahden Mikon
mahtavuus oli yhä nousemassa ja tomppelimaisen Klitsin merkitys kasvoi
samoin. Sitäpaitsi sellaisilla rentuilla kuin Kaleniuksella ja
Stenforsilla oli mainiot raha-ajat. Kaleniuksellakin nyt oli oikein
herrasvaatteet yllä, kun hän oli saanut olla Stenforsin kätyrinä.
Sitävastoin ihmiset, joiden syntikuorma oli pieni edellisiin
verrattuina, saivat kärsiä niin hirveästi. Eikä mikään inhimillinen
keino näyttänyt pelastavan kansaa, ei edes se että hänkin joskus
kuumehoureessa heittäysi vuoteen viereen polvilleen ja rukoili huutaen
ja velvoittaen kaikkivaltiasta rientämään apuun. Sellaisissa tapauksissa
saattoi raaka intohimo hänet yhtäkkiä temmata käsiinsä. Silloin mies
hurjistuneena riehui, pauhasi, kirosi, tietämättä itsekään mitä kirosi
ja ketä.
Kun joku sattui tätä melua kuulemaan ja emäntä osui silloin olemaan
ulkona tahi pihatuvassa, juostiin sitä hänelle sanomaan.
Ja kamariin riensi juoksujalassa tämä nainen, jonka silmissä oli niin
vakava, rauhoittava ilme ja joka ei koskaan hätien melunnut eikä
malttiansa menettänyt. Vaieten tarttui hän lattialla hourivan miehen
käsipuoleen ja kuiskasi:
»Lähde sänkyyn.»
Aivan kuin hänet olisi rikoksesta tavattu antoi Janne vastustelematta
viedä itsensä vuoteelle, tuijotti hetkisen sekavin katsein vaimonsa
silmiin ja huoahti raskaasti.
Kerran tällaisessa tapauksessa hapuili Janne käteensä vaimonsa käden ja
puristi sitä lujasti, virkahtaen:
»Rukoile minun kanssani!»
* * * * *
Kun Hautalaiselle kerrottiin, että Märkäsessä on kalukirjoitus, sanoi
hän:
»Pian on meillä sitten ryöstömiehet.»
Emäntä näki, että sairaalla oli sydämellä jotain, jonka hän olisi
nähtävästi tahtonut ulos purkaa. Naisen omituisella vaistolla aavisti
hän, että se mahdollisesti koskisi Mattia ja Märkäsen Annikkaa, joiden
kihlautumisesta ei hänelle ollut mitään ilmoitettu, mutta jota vastaan
hän usein oli ilmaissut jyrkän mielipiteensä. Emäntä pistäysi tupaan.
Aivan pian sen jälkeen ilmestyi isän sängyn viereen tuolille istumaan
Matti. Isä oli ollut hiukan unessa. Matti katseli siinä vanhuksen
kalvistuneita, kuihtuneita kasvoja ja tunsi raskaan palan nousevan
rintaansa ja silmiinsä pari kuumaa kyyneltä. Akkunalla oli voilautasen
vieressä kappale mustaa pettusekaista leipää, -- sellaista, jota talossa
syötiin ja jota parempaa ei sairas millään tavalla ollut suostunut
syömään, »koskapa kuitenkin niin moni muu sairas ei voinut sen parempaa
saada.»
Isä avasi silmänsä.
»Matti!»
»Mitä?»
Isä ei jatkanut, katseli vain poikaansa. Matti äänsi viimein hiljaa:
»Isä.»
»Mitä?»
Matti rupesi nyt selittämään, että hän vastoin isän tahtoa oli kihlannut
Märkäsen Annikan ja pyysi, ettei isä olisi vihainen, sillä isä kyllä
ymmärtää, että itseänsä varten sitä kukin ottaa vaimon eikä...
Isä piti silmänsä ummessa ja poskille nousi heikkoa punaa. Matti näki,
että ilmoitus oli vanhuksen sielussa vaikuttanut hyvin valtavia
tunteita. Hyviä vaiko pahoja? Sitä ei poika tiennyt, mutta aavisti ne
jälkimmäisiksi. Matissa oli suuri määrä isänsä itsepäisyyttä ja
järkähtämätöntä tahtoa. Häntä oli vaivannut se, että hänen piti isänsä
tietämättä kihlata Annikka. Nyt hän kuitenkin tunsi päässeensä tuosta
painostuksesta, kun oli saanut asian isänsä tietoon. Että se isälle oli
vastenmielistä, se ei häneen läheskään sillä tavalla koskenut, sillä
hän piti oman mielipiteensä asiassa korkeimpana lakina. Kun ei isä
pitkään aikaan puhunut mitään, lähti Matti tupaan. Mutta jonkun hetken
kuluttua kutsutti isä poikansa uudestaan kamariin.
Ja nyt sai Matti kuulla, ettei isällä tyttöä vastaan ollut mitään. Syy,
minkä vuoksi hän ei olisi tahtonut antaa poikansa mennä naimisiin
Märkäsen tyttären kanssa, oli se, että hänellä oli sinne velkoja ja
ihmiset tulisivat sanomaan, että hän on häviöstä pelastunut poikansa
naimisen kautta. Sellaista ei hän voisi ikänä suvaita. Hän voi kunnialla
hävitä omaisuutensa, mutta ei kärsiä sellaista häväistystä, että hän on
poikansa naittamisella häviöstä pelastunut. Vaan nyt ovat asiat
muuttuneet. Hän on turpeen alla jo silloin, kun Matti menee naimisiin.
Jos ihmiset odottavat saataviaan siksi kun hän on poissa, tekevät ne sen
hyvyydestä häntä kohtaan. Sitä hän toivoisi kuitenkin, että Matti
ottaisi kotitalonsa, koska se varmaan on parempi kuin Märkäsen, ja
pitäisi huolen siitä, että äiti saisi riittävän eläkkeen, -- semminkin
kun talo sen vielä hänen laskujensa mukaan kannattaa.
Matti ei ollut pitkään aikaan puhellut isänsä kanssa mistään asiasta
pitemmältä. Senpä vuoksi häntä kovin kummastutti se muutos, mikä isässä
oli tapahtunut. Vanha jyrkkyys, jonka kiusallisuutta poika usein oli
saanut tuntea ja sen alle taipua, oli poissa. Isä puhui nyt hellästi,
melkein niinkuin äiti!
Matti lähti kamarista luvattuaan täyttää isän toivomukset ja useaan
erään vakuuttaen, että äidillä ei tule puutetta olemaan, niin kauan kuin
hän elää.
Päästyään ulos ajatteli hän yhä isää ja hänessä tapahtunutta muutosta.
Ensin se hänessä synnytti omituisen, surunvoittoisen tunnelman. Mutta se
kirkastui yhä, kun hän joutui ajattelemaan, että isän näytti nyt olevan
niin helppo olla. Kun Matti vähän ajan kuluttua huomasi äidinkin
kasvoilla iloisemman ilmeen, tämän tullessa kamarista, tunsi hän
vähitellen surumielisyyden haihtuvan ja jonkinlainen onnellisuuden
raikas tunnelma ailahti rinnassa.
Sinä iltana oli Matilla paljon puuhaa vaivaistuvassa. Sillä tuntien
äsken saavuttamaansa tyydytystä pistäysi hän sinne vaistomaisesti
haluten jakaa siitä muillekin. Siellä vallitseva kurjuus koski nyt aivan
erikoisella tavalla häneen. Yhtäkkiä sai hän päähänsä toimittaa siellä
perinpohjaista puhdistusta ja siivoa. Ruvetessaan puuhaan huomasi hän
vasta kuinka äärettömän suuri ja vastuksellinen työ äidillä oli ollut,
joka melkein yksin oli tähän saakka saanut täällä siivonkin toimittaa.
Hän komensi tuvasta apulaisikseen siellä rähisevät pojat ja muutamia
naisia, jotka vielä kykenivät jonkun verran auttamaan. Tässä toimessaan
oli hän niin innostuneena, ettei huomannutkaan, miten myöhäiseksi ilta
jo joutui. Kesken puuhailunsa tultiin häntä noutamaan pihalle. Siellä
odotti Annikka. Jossain nurkantakana selitti tyttö, mitä heillä
tänäpäivänä oli tapahtunut ja näytti surumieliseltä ja lamautuneelta.
Mutta Matti sanoi varmalla itseluottamuksella, ettei tässä nyt enää
tarvitse Siikalahden Mikkoa pelätä, ja kehoitti Annikkaa menemään
tupaan siksi kunnes hän päättää työnsä. Mutta Annikka meni Matin kanssa
pihatupaan ja ryhtyi auttamaan.
Sairaat vaivaiset katselivat loistavin, kiitollisin silmin noita kahta,
jotka nuoruutta ja elonvoimaa uhkuen, keskellä lämpimintä kuherrusaikaa
hikipäissään puuhasivat heidän tuskainsa ja kärsimystensä
lievittämiseksi.
* * * * *
Mikon puuhista Märkäsen talon suhteen levisi kylille pian huhuja. Siitä
puhuttiin jo ikään kuin se olisi ollut Mikon oma, ja naiset ehtivät
pelkäämään, että miten se leskiparka tulee saamaan eläkkeensä, ei
ainakaan muuten kuin riitelemällä.
Mutta toiseltakin puolen oltiin puuhassa. Eräänä päivänä meni Varpulan
Valee Hautalaan ja sanoi Matille:
»Sinun pitää huutaa se Märkäsen talo.»
Matti selitti, että hän tuskin voisi pitää kahta taloa siksi kuin ajat
paranevat. Ja kun hänen pitää valita Märkäsen ja Hautalan välillä, ottaa
hän Hautalan mieluummin. Isä oli luvannut, että jollei hänelle
kuolemaakaan tule, niin tulevana syksynä hän kuitenkin antaa talonsa
Matille. Jos hän huutaisi Märkäsen nyt, niin millä hän sen maksaisi, kun
Mikko kuitenkin tahtoisi heti rahaosuutensa.
Mutta sitten erään kerran tavatessaan Matin Rauhalan äijäkin sanoi,
ettei pitäisi päästää kovin halvalla Märkäsen taloa kestikievarille. Ja
ennen kuin erosi, sanoi, että jos rahasta hätä tulisi, niin tulla heille
puhumaan.
Matti vähän innostui asiaan semminkin, kun Siikalahden Mikko kuului
pitävän aivan varmana, ettei hän kykenisi ollenkaan kilpailemaan.
Varakasten isäntäin luotto kohotti hänessä myöskin luottamusta omaan
itseensä. Neuvoteltuaan vielä isän kanssa päätti hän esiintyä Mikon
kilpailijana.
Kun taloa ruvettiin myymään, tarjosi Mikko silmää räväyttämättä kaksi
tuhatta markkaa talosta. Kun Matti siihen lisäsi sata markkaa, ymmärsi
Mikko, että Matti vain nostaa hiukan taloa hänelle, mutta kyllä hän
siihen asti uskaltaa kuin Mattikin. Mutta kun ruvettiin menemään yli
neljäntuhannen, rupesivat Mikon silmäkulmat menemään solmuun ja ääni
alkoi käydä vielä kimakammaksi. Hän ajatteli, että voi se tyhjätaskukin
tehdä rahamiehelle kiusaa näin huutokaupoissa.
Kun ruvettiin menemään yli viiden tuhannen, katsoi Mikko jo vähän
pitempään Mattia, käsitti aivan yhtäkkiä tämän kasvojen vakavasta
ilmeestä, että Matti *aikoo saada talon*. Raivoisa, kostonhimoinen
tunnelma leimahti Mikossa nyt ilmiliekkiin. »Sinä saat maksaa talon
kalliisti!» päätti hän itsekseen ja hymyili jo edeltäkäsin äärettömästi
nauttien siitä, että hän tulee saamaan Märkäsen talosta niin hyvät osat.
»Ja rahat pitää olla minulle heti paikalla.»
»Sata!»
Ihmiset ällistyivät sellaista rohkeutta, kun kauan aikaa jo oli menty
ylös kymmenin ja viisin markoin.
»Viisi!» lisäsi Matti, vakava ilme silmissä, kasvot hiessä.
»Mitä sitä sillälailla... Sata!»
»Viisi!»
Mikko riemuitsi. Oltiin jo toista tuhatta yli siitä, minkä hän
harmittelematta olisi saattanut talosta maksaa.
Antaa suoverin nyt maksaa! Opetetaan sitä!
Oltiin 5 950 markassa. Mikko ajatteli: Matti on nuori, ylpeä,
ajattelematon. Jos minä uskallan vielä neljäkymmentä, panee Matti viisi
ja *luulee*, että minä panen kuuteen tuhanteen...
Mikko luki hyvin selvästi:
»Viisituhatta, yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä!»
Nyt maksoi vaivan silmäillä Mikkoa, kun tämä katsoi Mattiin...
»Saa olla», sanoi Matti, ja suu meni hiukan hymyyn.
Mikko vaaleni, hän ei näkynyt oikein haluavan tajuta, mitä Matti
tarkoitti.
»No lisää, lisää! Kuka nyt vähälle väsyy.»
»Ei penniäkään.»
Ihmiset alkoivat jo tajuta, jännitys löyhtyi, ja jotkut sanoivat:
»No sille talolle tuli hintaa.»
Mikolle tuli asiaa lähteä käymään kotona. Sitä paremmin oli tilaisuutta
toisilla ihmetellä, miten taitavasti Matti oli Mikon kengittänyt.
Mikko ei saattanut olla kauan kotonakaan. Tultuaan takaisin ei hän
kyennyt salaamaan sitä, että hänen oli harmi. Huutoihin ei hän puhunut
enää mitään. Ei aikaakaan, kuiskasi hän Matin kahteen kynteen.
»Saat sen talon sillä, minkä sinä viimeksi lupasit», sanoi. Matti rupesi
nauramaan:
»Pidä nyt, kun niin mielesi teki.»
Mikko kynsi päätänsä.
»Minä rikon.»
»No siitä ei tule mitään, sen saat uskoa! Älä uraja, mies kun mies.»
Matti löi Mikkoa hartioille kämmenellään ja lähti pois tämän jutuista.
Mutta Mikko ei saanut sitä päästänsä lähtemään, että hän ottamalla talon
hyvästä hinnasta oli joutunut vasten tarkoitustaan runsaalla mitalla
lisäämään kälynsä myötäjäisrahoja. Se se häntä eniten harmitti, sillä
talo, vaikka olikin kallishintainen katsoen katovuoden kurssiin, oli
kuitenkin tavallisissa oloissa hintaansa vastaava.
Vasta sitten huomasi hän yhden lisäseikan: Matti voi nyt ottaa varsin
hyvin isänsä talon, antaa isällensä eläkkeen, maksaa velat ja päästä
omavaraiseksi mieheksi.
Mikko kirosi siinä huoneitten takapuolella. Kun joku tuli samalla sinne
ja kysyi, mikä nyt niin kiroiluttaa, selitti Mikko:
»No kun olin vähällä kompastua ja kaatua tuohon liekoon...»