Nimismies Grönberg oli joutunut tarttuvaan poltetautiin sairasvuoteelle.
Kun siihen vielä liittyi luuvalo, joka ei mitenkään näyttänyt aikovan
hellittää, päätti hän lääkärin kanssa neuvoteltuaan antaa viedä itsensä
kaupunkiin hoidettavaksi. Sijaiseksi määrättiin hänelle muuan Stenfors;
mikä lie ollut miehiään, ei tietty, koska entisyys oli tuntematon.
Stenforsista ja Kaleniuksesta tuli heti oivalliset ystävykset. Heidät
tavattiin melkein aina yksissä, milloin missäkin toimissa, useimmiten
ryyppykomannoissa. Stenfors oli tuskin ollut viikon pitäjässä, kun jo
tiedettiin, että hän oli suuri juoppo. Kun hän sitäpaitsi seurusteli
Kaleniuksen kanssa, ruvettiin pelkäämään pahempaakin.
Näihin aikoihin oli jo totuttu vähempiäkin rikosasioita ilmoittamaan
Grönbergille, joka ilmoituksen saatuaan aina ryhtyi toimenpiteisiin ja
toimitti syylliset rangaistukseen. Sitä paitsi oli Grönberg tehokkaasti
ottanut osaa työhön yleisen hädän lievittämiseksi.
Tähän aikaan täytyi nimismiehen toimittaa ryöstöhuutokauppoja joka
päivä. Riitajutut vastapuolten välillä niissä sukeusivat usein niin
sekaviksi, että nimismiehellä piti olla kärsivällisyyttä niitä
selvitellessä. Grönbergin kärsivällisyys oli usein aivan ihmeteltävä.
Jos joku hätääntynyt velallinen onnistui saamaan kuvernööriltä kiellon
jo kuulutetun huutokaupan pitämistä vastaan, piti Grönberg sellaisen
määräyksen aina pyhänä.
Luonnollisista syistä voivat nimismiehen tulot sellaisena aikana nousta
hyvin suuriksi. Mutta Grönberg alensi vapaaehtoisesti tulojaan siten,
että monessa tapauksessa, kun köyhän mökkiläisen ainoa lehmä joutui
velasta vasaran alle ja huutajain puutteessa lyötiin muutamalla
markalla, hän itse huusi lehmän ja lahjoitti takaisin omistajalle.
Senpä vuoksi ihmiset olivat alkaneetkin häntä puolittain jumaloida.
Kun Stenfors tuli virkaan, alkoi häntä kovin harmittaa nuo kuvernööriltä
usein hankitut ryöstönkieltokirjat. Se ensiksikin tuotti nimismiehelle
enempi vaivaa ja joskus saattoi tulojakin vähentää. Hänen mielestään
kuvernööri teki tuhmasti noita kieltoja antaessaan. Pian levisi huhuja,
että hän oli vasten kieltoja toimittanut ryöstöjä. Mutta kun
asianomaiset usein olivat niin köyhiä, etteivät voineet valittaa eikä
asiamiestä palkata -- ja mennä suusanasin puhumaan kuvernöörille, sekään
taas ei vaivaansa maksanut, -- jäivät ne valittamatta. Menestys, viina
ja Kalenius lisäsivät rohkeutta, ja muutamain viikkojen kuluttua oli
Stenfors pitäjässä suuri herra.
Nimismiehelle oli ihmisillä näihin aikoihin paljon asiaa. Tavaksi
tullut tottumus ilmoittaa nimismiehelle pienempiäkin varkauksia jatkui
Stenforsinkin aikana. Hän oli ollut pitäjässä tuskin kolmea viikkoa, kun
toiset valittivat hänen suurta huolimattomuuttaan sellaisten asiain
suhteen, toiset väittivät, että se lähti pelkuruudesta. Summa oli se,
että Grönbergin parantumista ja palaamista odotettiin huolella ja
ikävällä.
* * * * *
Valkolan Juhon hypoteekkilainan yritys oli mennyt jostain syystä
myttyyn. Hän kyllä alkoi puuhata uudelleen, mutta se venyi niin
pitkälle, että hätäiset velkojat eivät enää jaksaneet odottaa, vaan
alkoivat kilvan hakea saataviaan.
Juho yritti ponnistella miehen tavalla, sai korjatuksi asioitansa niin
että vielä pysyi pystyssä. Nyt oli kuitenkin taas yksi velkakirja
hakuteillä ja takavarikkoon kirjoitettuna kaikki talon elukat. Juho oli
kuitenkin saanut kuvernööriltä peruutuksen huutokaupan pitämistä
vastaan.
Tätä kuvernöörin paperia oli hän nyt ollut viemässä Stenforsille, mutta
ei ollut päässyt edes puheille. Hän lähti kotiin, arvellen, että antaisi
kiellon silloin kun tullaan huutokauppaa pitämään.
Matkalla kirkolle tuli vastaan Hautalan Janne. Juho selitti millä
asioilla hän oli kulkenut. Stenfors oli vielä maannut, mutta oli piian
lähettänyt sanomaan hänelle, ettei hän ota tänään vastaan, että jos on
jotain asiaa, niin sopii silloin toimittaa kun hän tulee pitämään
huutokauppaa. Renki Esa oli Juholle kertonut, että Stenfors oli koko yön
ollut matkassa Kaleniuksen ja Kujanpään lautamiehen kanssa. Aamulla oli
lautamies ne tuonut kotiin ja varmaankin olivat molemmat herrat hyvästi
kohmelossa. Esa oli ennustanut, että kyllä siitä elämästä tulee aika
perjantai, kun itse nimismies nyt kuitenkin pikapuoliin tulee kotiin.
»No ... ja sinäkö toit takaisin asiapaperisi sieltä, vaikka niitä
viemään olit mennyt?» keskeytti Janne, kun Juho alkoi niin pitkälle
jaaritella.
»Niin, kun en päässyt puheille.»
»Älä lempoja jaarittele! Anna tänne se paperi, niin vien, kun menen
sinne.»
Juho kaivoi paperin esiin ja oli mielissään kuin olisi lehmän saanut.
»Vaivaa teillä nyt siitä on.»
»Vaivaa», matki Hautalainen synkästi. »Sellaisista vaivoista minä
välitän viis, Juho-parka. Mutta tässä alkaa todellakin näyttää siltä,
että minä itsekin näiden samojen paperien tähden olen ennen pitkää myyty
mies. Minä elän nyt jo aivan toisten armoilla. Ihmettelen vaan, miksi
eivät ne jo hae ulos minunkin velkojani. Noo, ne tekevät sen ennen
kevättä, ja silloin... Hyvästi nyt.» Hautalainen oli tässäkin velassa
takausmiehenä.
Hän lähti ajamaan. Juhon mielestä näytti Janne nyt paljon
maltillisemmalta ja kärsivällisemmältä kuin muulloin. Juho itse oli
taistelujensa keskellä saavuttanut sellaisen välinpitämättömyyden
asteen, että nytkin, kun hän vaan sai tuon paperin käsistään pois,
tuntui hetkisen siltä kuin kaikki olisi taas ollut hyvällä kannalla. Kun
Hautalainen mainitsi »näistä papereista» aavistaen niiden vuoksi
joutuvansa hänkin häviölle, iski Juhon mieleen kuin salama se kerta,
jolloin he olivat olleet yhdessä pyytämässä Klitsin Mikolta
maksunlykkäystä. Hautalainen oli sanonut: »Kyllä se on koiramaista, kun
pitää olla tuollaisten asioissa». Silloin oli häntä vetänyt oikein
kylmäksi, kun tiesi, ettei Hautalainen aavistanutkaan tuon velkakirjan
olevan Siikalahden kestikievarilla. Juho oli aikonut maksaa sen vaikka
verellänsä.
Tässä se nyt oli. Kumma ja ihme, ettei Hautalainen raivostunut!
Mutta sitten Juho oli taas melkein levollinen. »Hyvä oli, ettei
kiukutellut!» hän jupisi, ja sellainen hämärä välinpitämättömyyden tunne
valtasi kokonaan.
Hautalainen tapasi Esan nimismiehen pihassa.
»Täällä se Esa nyt on», sanoi Hautalainen jotain sanoakseen, pannessaan
hevosta kiinni.
»Täällä.» Esan meni jotain vanhoja asioita mieleen, ja hänen silmissään
välähti terävä, kysyvä ilme, kun hän katsahti Janneen. Jannella näytti
olevan jotain mielessä, sillä saatuaan hevoselleen heiniä eteen meni hän
totisena Esan ääreen, otti tämän käden kömpelösti ja sanoi hämillään:
»Päivää».
»Päivää.» Esa katseli yhä terävämmin.
»Et suinkaan sinä enää vihaa minua niistä vanhoista?» kysyi Janne
pannen suutansa hymyyn. Esa pääsi kuin jostain tuskasta, sillä hän oli
epäillyt toisen alkavan siitä, että hänestä oli tullut *nimismiehen
renki*... Sitä ei hän kärsisi! Mutta nyt hän iloisesti ja avomielisesti
nauraen vastasi:
»Siitäkö, että te minua hätyytitte siitä hevos-ajosta ja annoitte
minulle selkään niissä Valeen häissä?»
»Niin niistä. Minun on monesti tehnyt mieleni puhua sinulle...»
»Mitä vanhoista ... minä kyllä ansaitsin sellaista. Olisitte tekin, kun
olitte isän kaukaisia sukulaisia, saanut sentään jollain muullakin
tavalla vähän enemmän opettaa ja neuvoa, kun näitte, ettei minua
neuvonut kukaan...»
»Olisitkohan sinä ottanut siitä vaarin?» epäili Janne.
»Kenties! En minä sentään ollut hullu enkä varas... Se oli väärin, että
te siitä minut toimititte linnaan. Olisitte ennen panneet sinne vaikka
joka tappelusta.» Esan mieli näytti synkistyvän. Vakavana ja melkein
nöyrän tapaisena vastasi Janne:
»Sinä puhut totta, et sinä ole varas ollut ikänä. Minun omatuntoni oli
siitä ensi aikoina monesti kipeä, ja sentähden minun on tehnyt aina
mieleni pyytää sinulta anteeksi.»
»Se oli se hevos-ajo, niinkuin se on vieläkin, niin kovin yleinen tapa.»
»Sepä se! Oikein ollessa enin osa nuoria miehiä joutuisi sellaisesta
linnaan.»
»Niin minäkin aina arvelin, ja siksi se pisti niin vihakseni.» Esan
kalpeat posket punoittivat hiukan. »Kun minua siitä rangaistiin vielä
*varkauden* nimellä.»
Janne hapuili uudestaan Esan kättä. »No unohda pois ja anna anteeksi. Se
ei sinun mainettasi enää pilaa, sillä kaikki tietävät, että ne ovat
olleet nuoruuden erehdyksiä, ja pitävät sinua rehellisenä, kunnon
miehenä.»
Esa katsoi Hautalaisen silmäin läpi, olisiko siinä jotain vilppiä.
»Minä en juuri kehumisia kärsi», virkkoi hän hymyillen, »mutta te olette
pitänyt minua *huononakin* miehenä ja minä olen melkein näihin asti
ollut siinä luulossa, että vieläkin pidätte...» Hän lopetti siihen.
Janne otti tupakkatamineet taskustaan.
»Olet erehtynyt... Mutta pannaan piippuun tästä ja unohdetaan ne vanhat.
Liekö se herra jo noussut?»
Esa katsoi ikkunaan.
»Tuskinpa.»
»Onko se taas ollut juomingissa?»
»Aamuyöllä ne tulivat Kujanpäästä Kaleniuksen kanssa. Siellä se makaa
Kaleniuskin.»
»No eikö Grönberg jo pian parane ja pääse tulemaan kotiin?»
Esa selitti, että Grönberg oli jo viime viikolla ollut parempi, kun hän
oli sen luona käynyt, mutta eipä sitä vielä ollut kuulunut takaisin. Hän
odotteli kuitenkin jo joka päivä.
»Minä menen ne herättämään, ei mulla ole aikaa täällä odotella», sanoi
Janne ja lähti sisään.
Herra Stenfors oli palvelijainkin silmissä menettänyt siksi arvonsa,
ettei piikakaan sanallakaan estänyt Hautalaista sisään astumasta
nimismiehen huoneeseen. Kalenius lojui vuoteessa, mutta Stenfors oli jo
noussut ylös ja pesi kasvojaan.
»Ei tänne saa vielä tulla!» huusi hän Hautalaiselle, kun tämä meni
sisään.
Janne sanoi, ettei hänellä ole aikaa enää odottaa. Otti paperin
taskustaan, levitti sen pöydälle selittäen:
»Se Valkolan Juho kun ei ollut saanut teitä tavata, pyysi, että minä,
kun tänne päin satuin tulemaan, toisin tämän ilmoituksen, että
kuvernööri on estänyt vielä pitämästä ryöstöhuutokauppaa sen Juhon
talossa.»
Stenfors ei puhunut mitään, mutta Kalenius kohotti turvonnutta,
kohmeloista naamaansa sängystä ja käheällä äänellä virkkoi:
»Te olettekin sopiva ja nopsajalkainen juoksuttamaan tuommoisia
papereita.»
»Niin olenkin.»
»Teille on varmaan hyvin mieleistä, kun teille *uskotaan* sellaisia
asioita?» sanoi Stenfors mennen pöydän luokse ja pyhkäisten Jannen
siihen paneman paperin, ikäänkuin huomaamattaan, lattiaan.
»Tämä on ollut lautamiehenäkin», muistutti Kalenius.
»Soo'o!» huudahti Stenfors ilvehtien.
Hautalainen painoi jo lakin harmaitten hiuksiensa päälle ja aikoi lähteä
sanaakaan vastaamatta korkean kruunun käskynhaltijan huoneesta. Mutta
Stenfors huomautti vielä:
»Lattiaanko *sinä* aina heität paperit näin tällaisissa paikoissa?»
Hautalainen otti lakin jälleen päästänsä, kääntyi takaisin ja sanoi
äänellä joka vapisi:
»Minä olen nähnyt jo ennenkin ihmisiä ja ollut asioissa sellaistenkin
kanssa, joita sanotaan herroiksi, ja olen minä tapellutkin niiden
kanssa, mutta en minä ole ikänä vielä nähnyt, että kaksi nuorta miestä
viitsii rakkikoirana haukkua puolivälissä seitsemääkymmentä olevaa
äijää.»
»Sitä näkee kaikkea ... mutta pidä nyt suus kiinni...»
»Niin sitä näkyy näkevän. Niitä näkyy näkevän sellaisiakin, jotka juovat
ja repalehtavat niillä rahoilla, jotka kiskotaan nälkään kuolevalta
kansalta. Eikös sekin ole vähän naurettavaa?»
»Mitä ... mitä sillä tarkoitat?»
Hautalainen oikaisi selkäänsä:
»Kysy omaltatunnoltasi! Ja sen minä sanon sinulle, että jos et paikalla
ota tuota paperia ylös tuolta lattiasta, niin minulla on vielä voimia
pakottaa sinut siihen. Ja jollei muu auta, niin on minulla kyllä
hevosia, että minä pääsen kysymään kuvernööriltä kummanko meistä pitää
se ottaa ylös.»
Pieni, hintelä Stenfors näytti alkavan pelätä, otti paperin ylös ja
selitti vielä, ettei hän ollut sitä heittänyt, vaan Hautalainen.
»Älä kersku hevosillasi, pian nekin myydään, ja sinä saat mennä
kopukkaan», pisti väliin Kalenius.
»Niinpä kyllä, sen asian tiedän minä itse paremmin kuin sinä...»
»No mitä sitten pitää niin leveää suuta!»
»Sen minä vaan sinulle, Kalenius, tahdon sanoa, että kun minä alan
syytinkiäni syömään kopukan pöydässä, niin minä syön sen puhtaalla
omallatunnolla, minä uskallan vielä silloinkin nostaa ylös harmaan pääni
ja katsella ihmisiä silmiin, sillä minä en ole konna niinkuin sinä.»
»Konna?»
»Pitääkö ruveta toteen näyttämään? Jos vaan tahdot, niin minä nyt
ensiksi annan sinulle haaston väärien velkakirjojen teosta, onpa
nimismies paikalla. Sinä taas saat haastaa minua mistä vaan ikinä luulet
syytä olevan.»
Kalenius nousi raivoissaan kiroten sängyn laidalle.
»So, so, so!» suhditti Stenfors, joka harmaana kuunteli.
»Kun et vaan tänne tule», muistutti Hautalainen katsellen Kaleniuksen
raivoa.
»Ruvetaanko painiskelemaan?» jatkoi Hautalainen. Kalenius kirosi yhä
antamatta mitään vastausta.
»Minun täytyy nyt lähteä vaivaishoitokokoukseen. Minä olen kuullut, että
kuvernööri on velvoittanut nimismiehiäkin heille sopivalla tavalla
auttamaan vaivaishoitokuntia. Liekö perääkään siinä? Onhan sitä
nimismiehellä täällä muutenkin niin paljon toimia *kaiket yötkin*, että
eikö olisi parasta pyytää apulaista? Karin Vennukin valittiin kerran
vaivaishoitokuntaan, niin se oli sanonut että: »piru joutakoon huolia
köyhistä!» Hyvästi nyt. Te saatte kyllä ottaa onkeenne sen minun
äskeisen ilmiantoni Kaleniusta vastaan, jos tahdotte, kyllä minä puheeni
vastaan.»
Janne lähti. Kun hän ajoi kirkonkylän läpi pappilaa kohti, heitettiin
erään kauppiaan makasiinista tielle tyhjä jauhomatonkuori. Hevonen
pelästyi ja hypähti syrjään. Ovella oli vartonut jo 6--7 kerjäläistä,
jotka heti kilvan ryntäsivät matonkuoren kimppuun, raastivat ja repivät
sitä toisiltaan, lyyhistyivät vihdoin kaikin suulleen sen päälle
nuoleksimaan siitä jauhontomuja ja muutamia jauhonkokkareita, mitkä
siihen olivat jääneet. He anastivat haltuunsa tien koko leveydeltään,
kierivät ja tappelivat ottaen kukin osansa kynsin ja hampain. Niinitukot
menivät jauhojen lisänä vatsoihin ja kiistelijäin silmistä hehkui
mielettömän intohimoinen, raaka, kammottava palo. Hautalainen pääsi
vasta sitten menemään, kun niinimatto oli palasiksi revittynä ja kukin
meni kappalettaan nuoleksien tiehensä.