Mikko pidätti hevosensa. Muuan mies istui tien vieressä nojaten päätä
käsiin, kyynärpäitä polviin. Kun hevonen seisahtui aivan viereen, nosti
mies väsyneesti päätänsä.
»Ka, suutariko se onkin ... en ollut tunteakaan», sanoi Mikko.
»Niinpä on.» Suutari näytti niin väsyneeltä, ettei olisi uskonut hänen
kykenevän omin voimin ylös nousemaan.
»Kuka täällä on tänäpäivänä teettäjänä?» kysyi Mikko.
»Varpulan Valee.»
Mikko katseli mäkeen, mistä rautakankien ja kuokkain vaitoinen, voimaton
kalahteleminen kuului. Mies taas silmäili reessä makaavaa ruumista,
mutta, ei näyttänyt mitään uteliaisuuden merkkiä. Kysäisi kuitenkin
vihdoin:
»Onko tuo kuollut?»
Mikko selitti, että se on kuollut ja hän oli löytänyt sen
lumikinoksesta, eikä tuntenut, kuka se oli. Suutari nojasi jälleen pään
käsiin ja kiinnitti katseensa maahan.
Mikon mielestä tehtiin työtä äärettömän laiskasti. Useimmat
istuskelivat, toiset muodon vuoksi silloin tällöin kalkauttivat asetta.
Ne taas, jotka kivirekiä vetivät, -- enimmäkseen naisia, -- pidättivät
joka askeleella, kaatuilivat ja kompuroivat toistensa jaloissa. Mikko
ajatteli: »Laiskoja syötetään tyhjän päälle», ja johtui siitä
kyselemään, että missä Valee on, kun ei työmaalla näy? Suutari tiesi
tämän menneen kylässä käymään. Mikon ajatus jatkui: »Luottamusmiehiä
ollaan ja pitkin kyliä vaan kuletaan piiputellen ja loritellen...»
»Paljonko jauhoja te nyt saatte päivässä?»
»Puolen naulaa.»
»No elääkö sillä?»
»Niinkuin näkyy... Elää sitä tällä lailla.» Mies ei edes silmiään
nostanut.
»Ja saatiinhan hiljakkoin kruunultakin taas mattoja, kuinka paljon niitä
saatiinkaan?»
»Kuuluupa saadun.»
Toisiakin miehiä jo saapui paikalle. Ne olivat vähän voimakkaampia ja
siksi vilkkaampia kuin suutari. Hän kun oli tottunut elämänsä hyvää
syömään, meni huonolla ravinnolla heikommaksi kuin ne, jotka kaiken
aikansa olivat tottuneet vähällä ja huonolla ravinnolla tulemaan
toimeen. Otettuaan selvän siitä, että reessä makaava mies oli kuollut,
vieras kerjäläinen, ja yhden osoittaessa sitä kohtaan huomattavampaa
sääliä ja surkuttelua kuin muut, rupesivat toiset kuuntelemaan suutarin
ja Mikon keskustelua. Ja Mikko kertoi, miten hän oli äsken kapteeni
Stoltillekin sanonut suoraan vasten naamaa, että sekin oli teettänyt
omia töitänsä pitäjän ja kruunun jauhoilla. »Kruunun jauhot pitäisi
antaa köyhille *ilman*, ei niiden edestä tarvitsisi *köyhäin* työtä
tehdä... Eipä niiden edestä näy rikkaatkaan tekevän mitään.» Viimeisen
huomautuksensa johdosta Mikko hymähti. Salaperäisenä ja tutkivana kulki
katse höröllä korvin kuuntelevain miesten silmistä vakoillen,
ymmärtävätkö nuo. Ja ne ymmärsivät. Suurella, leveällä äänellä ja
liikkeellä muuan sepän näköinen mies kohta virkkoi:
»No minä olen sanonut näille, kun niitä jauhoja niin nätisti
punnitaankin ja kun nyt on taas ollut puhetta siitä, että jauhomäärä
vielä vähennetään, niin minä olen sanonut näille, että mihinkä
helvettiin ne jauhot joutuvat, kun hiljan oli maaherraltakin saatu
kymmenen mattoa.»
»Kymmenen? Enempihän niitä saatiin!» muistutti Mikko.
»Kymmenen niitä oli», tiesi joku.
»Mistä sinä tiedät? Oletko sinä ollut niitä katselemassa?» kyseli seppä
ikäänkuin aikeessa päälle käydä.
»Niin meinaatteko sitten, että ne kopukkaan isännät niitä omalla
väellään syöttävät?» kysyi muuan vaatimattoman näköisenä.
»Kuka sitä nyt sellaisia epäilisi», selitti Mikko ja katsoi kierosti
seppään.
»Minä olenkin sanonut, että se on kumma, kun ei sitä Siikalahden
kestikievaria panna hoitomieheksi, sen ei tarvitsisi hiviöidä köyhäin
osaa, kun on itsellä kyllä, ja kun on ainakin reiru ja rehti mies...
Annas nyt, veli, yksi tupakkapiipullinen.» Seppä meni piippuansa kaivaen
Mikon ääreen, joka veti esiin massinsa.
Yhä useampia miehiä oli kokoutunut tielle, missä oli vilkas juttu ja
möyhinä käymässä. Mikko huomasi pistäneensä tulta tappuroihin, ja se
miellytti, vaikka samalla nousikin pelko, että nuo hänen syyksensä
rupeavat selittämään nostettua huhua. Antaen tupakkakukkaronsa kiertää
miehestä mieheen ja saaden siten näiden myötätuntoisuuden puolellensa
virkkoi hän vielä hyvin totisena:
»Ei teillä näy täällä tarkka peräänkatsanto olevan.»
»Ei suinkaan ne viitsi täällä olla, kylässä ne juoksevat kaiket päivät.»
»Noo, ei sitä sellaisella palkalla kannata teidänkään paljoa tehdä. --
Mutta, kyllä minun nyt täytyy mennä.» Hän istui rekeen ja tarttui
suitsiin.
»Älkää nyt vaan niin sanoko, että minä teille olen kertonut sellaisia
epäluuloja, että hoitomiehet jauhoja itselleen ottavat. En suinkaan minä
tiedä mitään, enkä uskokaan, *en yhtään*, että he sitä tekevät, mutta
tuli sanotuksi, mitä on kuullut.»
Monella suulla huudettiin, että mitä se isäntä nyt turhia, eihän tässä
olla mitään kielilakkareita, hui hai! Onhan niitä sellaisia juttuja
tässä jokainen kuullut... Oonhan toki!
»Niin, ja teidän parastanne minä sillä tarkoitan.»
»Senhän nyt jokainen älyää ja ymmärtää!» huusi muuan innostunut ämmä.
Mikko nykäisi hevosta suitsista ja lähtiessään huusi hartaasti:
»Jumalan haltuun!»
»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun, isäntä!»
Tuomi-Kustaa istui laihtuneen varjon kaltaisena taampana ja nauroi
toisten kehuessa Siikalahden Mikkoa, joka useimpain mielestä nyt
yhtäkkiä oli muuttunut pitäjän rehellisimmäksi mieheksi.
Melu yhä paisui. Voimiakin näytti nyt jostain salaperäisestä lähteestä
virtailevan semminkin akoille. Siikalahden isäntä oli onnistunut
virittämään tulta jo ennestään kyteviin tappuroihin. Monet olivat
ennenkin uskoneet ja pelänneet, että hoitomiehet elävät vaivaisten
osilla. Nyt se oli varma. Heillä oli jokaisella vatsassa kurraava nälkä,
kotona perhe tahi joukko omaisia, joiden henki riippui niistä
armopaloista, mitkä kunta kykeni yhteisvaroista liiostamaan. Heillä oli
vilu, heitä väsytti. Kuitenkin piti olla pakkasessa, tehdä työtä,
»työllä ja väellä, talollisten maatessa, ansaita keisarinkin
lahjoittamia jauhoja!» kuului yleisenä katkerana sävelenä.
Varpulaisen tullessa kylästä oikotietä ei kukaan ollut työssä, kaikki
melusivat ja pauhasivat yhdessä joukossa. Valeen huomatessaan
hajaantuivat useimmat ja ryhtyivät työhön. Se oli ennestään tuttu tapa.
Melkein aina kun työnkatsastaja oli poissa, oltiin laiskana. Mutta eihän
siitä paljoa välitetty.
Kun Valee ehti paikalle, jäivät muutamat miehet istumaan ja jotkut,
joilla tupakkaa oli, tupakoimaan. Valee ei mennyt heidän luoksensa eikä
aluksi pannut mitään huomiota heidän käytökseensä. Sen sijaan meni
auttamaan ja neuvomaan erästä ryhmää, jossa muutamat yrittivät
isonlaista kiveä reelle. Kun se oli saatu, ei vetävä akkaliuta tahtonut
saada kuormaa liikkeelle. Aiottiin vähentääkin sitä, mutta Valee kielsi
ja huusi noille istuskeleville miehille:
»Tulkaa vetämään kuormaa ... seppäkin, väkevä mies!»
»Ei ole kiirettä!» vastasi seppä. Valee otti sen tavalliseksi
leikkipuheeksi eikä välittänyt siitä sen enempää. Mutta hänen kasvojensa
ilme oli tavallista huolestuneempi, mikä johtui siitä, että oli
kirkon-vartijalta äsken kuullut, että jauho-annokset täytyy huomisesta
alkaen vähentää. Valee itse silmin näki, miten työläisraukat heikkonivat
päivä päivältä. Ja puolella jauhonaulalla, mitäpä sillä pysyisikään
kunnossa ihminen, jonka ainoana ravintoa tuottavana ruoka-aineena se on
ja johon osallisina sitten vielä useallakin olivat lapset, vaikkapa ne
hoitoloista saivatkin keitosta.
Mutta nyt jo Valee uudelleen katsoi miehiin, jotka istuivat ja
tupakoivat. Kiukkuisemmin huusi hän:
»Tulkaa vetämään tuota kuormaa, te sieltä! Ei teillä ole parempi oikeus
laiskotella tässä kuin muillakaan.»
»Vedä itse!» kuuli hän kuiskattavan ikäänkuin tarkoituksella, ettei se
kuuluisi hänelle. Ja samalla siellä jotkut ilvehtien naurahtivat, eikä
kukaan liikkunut paikaltaan. Silmäkulmiansa rypistäen kiinnitti hän
huomionsa sinne.
»Ettäkö vedä itse, vai mitä?»
Ei kukaan vastannut. Naiset rupesivat sohisten suoristamaan vetoköyttä
ja saivat nyt kuorman liikkeelle. Valee astui istujain luokse.
»Kuka niin sanoi, että vedä itse?»
Ei kukaan puhu mitään.
»Lähtekää työhön paikalla!»
Pari miestä alkoi vitkaan nouseskella, mutta seppä, nojaten leukaa
käsiin ja kyynärpäitä polviin, kysyi:
»Onko aikomus taas vähentää jauhoannoksia?»
Valee vähän ällistyi.
»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi.
»Tiettäänpähän.»
Miehet näkivät Valeen kasvojen ilmeestä, että se oli totta. Joku
virkahti äänellä, joka kihisi vihasta:
»Kyllä sitä aina tiettään.»
»Vaivaishoitokunnan on, hyvät miehet, pakko tehdä se, taikka muuten
loppuisivat varat ennen kevättä. Parempi on tulla toimeen vähällä kuin
tyhjällä.»
»Mutta mihin helvettiin ne jauhot joutuvat, kun siinä kopukkavellissä ei
ole kuin hyppysellinen padallisessa ja...»
»No se ei ole sun asiasi tutkia eikä mun selvittää. Vai luuleeko seppä
ehkä, että minä niitä jauhoja syön?»
»Jonkun niitä täytyy syödä, kun ovat aina lopussa, vaikka kuinka usein
uusia saataisiin, ja kun ei niitä köyhät saa...»
Valeen poskille nousi tumma puna, ja toiset miehet alkoivat jo peläten
paeta edemmäksi. Mutta seppä seisoi vihasta puhkuen paikallaan eikä
väistänyt rahtuakaan Valeen tulisia silmäyksiä.
»Kyllä se on nyt parasta», sanoi Valee, »että hillitset hiukan suutasi
ja menet työhösi. Sinun omatuntosi tietää kyllä, että *minä* en
vaivaisten jauhoja syö, sillä minä en niitä tarvitse...»
»No sen minä helvetin hyvin tiedän, ettet sinä niitä tarvitse, mutta
siihenkö ne rikkaat tyytyvät mitä he tarvitsevat...»
»Tuki suus!»
»En minä sinua pelkää!»
Valee alkoi hapuilla kankea.
»Anna kangen olla!» kuului murrokselta, ja useita miehiä riensi paikalle
seppää puolustamaan.
Pääasiallinen sisältö nyt syntyneessä melussa oli kiroileminen.
Valee huohotti kovasti, sillä hänen oli vaikea saada kuohunutta
luontoansa asettumaan. Se onnistui kuitenkin, jopa siihen määrään, että
jo saattoi taas maltillisesti puhua:
»Vai on teillä kapinavehkeet!»
»Jauhomäärää ei saa vähentää.»
»Te ymmärrätte sen, ettei se ole yksin minun eikä teidän päätettävissä.
Teillä näyttää olleen yhteinen sopimus, arvatenkin antaa minulle
selkään?» Hän nauroi niin että kajahteli. »Ettekö te hyvät miehet,
käsitä, että jos minä olisin yhtä hullu kuin te, niin minä tuolla
kangella voisin ruhjoa teidät mäsäksi ihan joka ainoan sorkan!» Hän
astui ryhmittyneen miesjoukon eteen, jolloin useimmat jo alkoivat
peräytyä. Nähtävästi he alkoivat käsittää, että se todellakin olisi
hyvin mahdollista.
»Joka ei paikalla mene työhön, niin jumalauta! -- minä näytän, että minä
saan tottelemaan.»
Useimmat alkoivat hajota sanaa sanomatta.
»Minä en sinua pelkää!» vakuutti seppä uudelleen.
Silloin Valee otti hänen kauluksestaan ja huitaisi ruoskana lumihankeen,
mihin seppä upposi melkein näkymättömiin.
»Kuka myöskään ei mene?»
Jokainen meni. Ryhdyttiin työhön niin hiljaa, ettei kukaan puhunut
mitään. Valee peräili seppää, joka vitkalleen nousi ylös, puisteli lumia
itsestään ja istui jälleen kivelle. Kun hän jonkun ajan kuluttua meni
sinne, löysi hän tämän itkemästä.
»No, mitä nyt?» kysyi Valee.
»Minä vaan tässä, että köyhyys ei ole mikään ilo. Jos mulla olisi
sellainen ruoka kuin sinulla, niin et sinä minua heittelisi.»
»Parasta on nyt sitten lähteä työhön.»
Seppä nousi ja puoliksi rukoilijan äänellä valitti:
»Kuule, mutta jos minulta vähennetään jauhomäärää vielä puolesta
naulasta, niin minä en voi elää.» Entistä kuuluisaa painimiestä ja
tappelijaa kovin harmitti, kun oli niin voimattomaksi joutunut. Valee
selitti, että jauhoannoksia ei suinkaan vähennettäisi, jollei siihen
olisi välttämätön pakko.
»Minä vaivainen olen sitten tottunut vielä niin isoruokaiseksi...
Tuollaiset kärpät kuin tuo räätäli tulisivat kyllä toimeen puolta
vähemmällä.»
Näin puhellen meni seppä toisten joukkoon ja rupesi työhön, s. o.
seisoskelemaan kankensa varassa ja komentamaan toisia.
Työtä tehtiin nyt niinkuin tavallisesti, mutta hyvin äänetönnä. Valee
käsitti, että joukossa oli todella syntynyt epäluuloa hoitomiehiä
vastaan ja että ne epäluulot hautuivat ja juurtuivat sydämissä. Kun
katseli työntekijäin voimattomia liikkeitä, kuihtuneita kasvoja ja
epätoivoisia, loistottomia silmiä, käsitti, että heillä ei enää ollut
kykyä täysitajuisesti harkita asemaansa.
Valeeta yhä enemmän tuskastutti äänettömyys ja harvasanaisuus. Se
pakotti hänet yhä enemmän syventymään, ajattelemaan niiden asemaa,
joiden puolesta jauhonaulasta ja vastaisuudessa kenties neljänneksestä
oli pakko tehdä päivä työtä ja elää sillä. Yhä enemmän alkoi hänen
rintaansa ahdistaa.
Tuossakin eräs äiti, hänen nuoruuden tuttavansa, oli vetämisen puuhassa
ja pysyi tuskin jaloillaan. Valee johtui ajattelemaan, että sillä oli
kotona kolme lasta ja mies, joka oli täällä loukannut jalkansa eikä sen
vuoksi voinut nousta vuoteesta. Ja kun hänen silmänsä kiintyivät
syrjästä tarkastamaan naisen muinoin vereviä ja ilmeikkäitä kasvoja,
kasvoja, joissa nyt oli jo melkein kalman väri, kun hän samalla käsitti,
että se jauhotukko, jonka hän täältä vie päivittäin, tulee jaetuksi
myöskin lasten kanssa, jotka kyllä saavat hoitotalosta velliosansa, --
niin hänen rinnastaan nousi kurkkuun niin paksu pala, että täytyi lähteä
hetkiseksi kävelemään, jotta saisi sen laskeutumaan.
Valee ei ollut sillä tavalla kuin nyt tullut ennen ajatelleeksi näiden
ihmisten kohtaloa. Hän kyllä oli säälinyt ja uhrannut aikaa ja vaivaa
heidän puutteensa poistamiseksi. Mutta sen tehtyään oli hän tuntenut
sydämessään hyvin täytetyn velvollisuuden tuottamaa rauhaisaa
tyydytystä. Nyt oli aivan toisin. Kuin siivillä pakeni tyydytys yhä
etäämmälle, jättäen sijaan tuskallisen, selittämättömän halun katsoa
jokaisen sydämeen tuossa joukossa, saadakseen selville millä tavalla,
millä tunteella he kantoivat kovan kohtalonsa taakkaa. Milloin kiintyi
hänen huomionsa perheen isään, joka ennen oli elänyt hyvissä varoissa,
puutteesta tietämätönnä, ja nyt, estääkseen elämän lankaa katkeamasta,
huonoissa, repaleisissa vaatteissa, jalkain palellessa rikkinäisissä
kengissä, koetti viimeisillä voimillaan vääntää *kiviä*, ansaitakseen
illalla puolen naulaa jauhoja. Puolikasvuisia tyttöjä, joiden poskien
hän muisti raikkaasti punottaneen vielä joku kuukausi sitten, mutta
joissa nyt oli taivaan pilven kuultava väri, oli joukossa monta, ja
niiden kasvoille oli nälkä painanut ikäihmisen elämästä välittämättömän
kokemuksen leiman. Huomio kääntyi äänettömään poikaseen, joka voimatonna
kieriskeli toisten jaloissa, yritti itkemään, mutta muuttikin sen
kiroilemiseksi; kiroili ja parkui siksi kun voimat riittivät ja
rauhoittui sitten kuin vanhus. Harmaapäitä vanhuksiakin oli. Ne kyllä
olivat muihin verrattuina eniten tavallisensa näköisiä, sillä heihin ei
nälkä vaikuttanut samanlaista muutosta kuin nuoriin. Mutta sittenkin
tuntui Valeesta, että he voivat elämänlankaansa vain hiukan jatkaa
tuolla ponnistelullaan, se kuitenkin tulee katkeamaan ennenkuin päästään
uutisrukiiseen.
»Kuinka rakas elämä sentään on», hän huoahti, sovittaen omaa
elämänrakkauttaan niihin, jotka tuossa maksoivat viimeisistä päivistään
kallista vuokraa, koettaen kuoleman tuloa lahjoa, yrittää viimeistä
ponnistusta.
Tuolla muuan entinen hurja »häjy», Koipi-Siukku, joka tuskin jaksoi
pystyssä pysyä kankensa varassa, ansaitsi hänkin ruokaansa. Paljon oli
sekin mies eläessään nähnyt. Noin 10--15 vuotta takaperin ei ollut sitä
kekkeriä, sitä tappelua, missä ei Siukku ollut mukana. Oli se osannut
varastaa, jumalaties' eikö murhiakin tehdä. Murtunut, masentunut oli
Siukku nyt. Oli niissä monessa muussakin ollut miestä aikoinaan, ja nyt
ne pelkäsivät hänen, yhden miehen kovaa sanaa! Toisissa oloissa se olisi
saattanut itsekkäisyyden ja mieltymyksen tunteita herättää, nyt se
herätti tuskallista ahdistusta. Valee ei muistanut milloinkaan olleensa
sillä tavalla raskasmielinen kuin tänään.
Äskeinen kahakka oli istuttanut hänen mieleensä ajatuksen, että ne
epäilevät häntä ja muita hoitokunnan jäseniä yhteisen viljan
varkaudesta. Se painoi kuin lyijy. Ne eivät uskoisi selityksiä, vaikka
heille enkeli puhuisi. Hän oli tähän asti niin hyvällä ja alttiilla
mielellä tehnyt hoitokunnan jäsenenä mitä ikänä oli voinut, siinä
uskossa, että puutteenalaiset kuitenkin tuntevat kiitollisuutta
rehellisiä auttajiaan kohtaan. Ne pitävätkin roistoina, kuka tietää,
mitä kaikkea ajattelevatkaan! Tuossa tilassa voivat ihmiset ajatella
siitä, jota he pitävät sortajanaan, kuinka hävytöntä ja rumaa hyvänsä!
Hänen teki mielensä puhua, selittää... Mutta jokainen ajatus ja sana
näytti niin tehottomalta, että mitä enemmän sitä mietti, sitä
kammottavammaksi noiden ihmisten epäluulo hänen mielikuvituksessaan
kasvoi.
»Ja ennenkuin päästään edes kevääseen!» ajatteli hän, »niin mitä kaikkea
tapahtuneekaan.» Hänestä tosiaankin näytti ihan luonnottomalta vaatia
noilta työtä siitä, mitä niille annetaan. Jos hän saisi määrätä, ei hän
vaatisi sitä...
»Mutta sitten ne kerjäisivät työn puutteessa, vastus olisi paljon
suurempi ja niiden kärsimykset tuskin sen vähäisemmät», muisti hän ennen
väittäneensä, kun joku muu oli ehdottanut sitä, mitä hän nyt ajatteli...
Alkoi tuiskuttaa lunta. Päiväkin oli jo jälkipuoleen kulunut.
»Saatte lähteä pois», sanoi Valee työläisille. Hän tunsi jotain
miellyttävää sen johdosta, että lumituiskun tähden saattoi lyhentää
niiden työpäivää. Käskyä ei tarvinnut uusia. Työkentän vieressä oli
vanha lato, johon työkapineet korjattiin. Lähdettiin kylään, missä
kirkonvartijan talossa jaettiin päiväpalkat. Edellisillä kerroilla kun
Valee oli ollut työnjohtajana, oli hän matkan uudelta hautausmaalta
kylään kulkenut parvessa, haastellen muiden kanssa. Nyt hän käveli
edellä yksin, joukko tuli perässä, sekin pitäen tavallista hiljaisempaa
melua.
Kirkonvartija oli vanhahko, kuivakiskoinen mies. Hän oli pihalla Valeen
tullessa.
»Kuuleppas», sanoi hän jo ennen kuin Valee ehti ääreenkään, »meidän
täytyy vähentää jauhoannokset jo tänäpäivänä.»
»Todellako?» Valee oikein säpsähti. Mutta sitten hän alkoi panna
jyrkästi vastaan ja kertoi mitä siellä tänäpäivänä oli tapahtunut.
Kirkonvartija nauroi. Hän oli kyllä monesti saanut sellaista kokea,
mutta hän antoi *selkään*, sanoi hän. Ne vihasivat häntä, mutta viis
siitä. Tässä täytyy pitää järjestystä ja kuria, muutenhan ne söisivät
kyllä yhtenä päivänä suuhunsa koko jauhovarat. Hän oli jo niin monesti
käynyt kuvernööriltäkin apua pyytämässä ja tiesi kuinka lujassa se oli,
että oli oppinut hänkin lujassa pitämään. Valee pani kovan kovaa
vastaan, väitti, ettei kirkonvartijalla ole oikeutta yksin päättää
jauhomäärän vähentämisestä, siinä pitää ensinnä olla hoitokunnan kokous.
Vanha mies suuttui.
»Se on minun asiani, minä vastaan siitä!» huudahti hän ja löi nyrkkiä
polveensa. »Kyllähän minä antaisin vaikka viisi naulaa joka ikiselle
sorkalle päivässä, *jos vaan olisi* mistä antaa. Mutta kun minulta
niitä kuitenkin vaatii koko pitäjä, niin minun pitäisi muuttua
jauhoiksi, minun pitäisi antaa jokaiselle *paljon*, ei kukaan tyytyisi
vähään! Pitäjän miehet joka kokouksessa härnäävät, että paljon menee,
paljon menee! Minä annan kaikille liian avokätisesti muka, -- eivätkä
tahdo enää myöntää mitään. Kuvernööri haukkuu silmät täyteen, että niin
ja niin paljon olette jo saaneet, auttakaa itseänne, ei täältä enää
riitä mitään... Ketä tässä sitten kuuntelee? En suinkaan minä niitä
omaksi hyväkseni säästä. Ja on sitä mullakin sydäntä ollut, olen minäkin
itkenyt köyhäin surkeutta, mutta itku ei tässä auta, tässä täytyy tehdä
jotain. Viljan saaminen käy yhä vaikeammaksi, kohta ei sitä saa rahalla,
ei ilman. Sentähden täytyy *säästää*... Valittakaa sitten, vaikka
valittaisitte keisariin. Kernaasti tämän virkani annan jollekin, joka on
auliimpi antamaan.»
Hän otti arkusta aitan avaimet ja lähti noutamaan jauhovakkaa tupaan,
sillä työläiset olivat jo sinne kokoontuneet. Valee jäi masentuneena
istumaan.
Kun kirkonvartija sai vakan tuvan pöydälle, otti hän luotipuntarin ja
rupesi punnitsemaan.
»Nyt täytyy jauhomäärää taas vähentää. Tänä iltana annetaan 12 luotia
henkeen.» Samalla hän jo tarjosi yhtä valmiiksi punnittua annosta.
Joukossa syntyi valitusta ja kuhinaa, jotkut alkoivat kiroilla.
»Suu kiinni, taikka saatte tyytyä kahdeksaan luotiin!»
Möyhinä vähän hiljeni.
»Joka ei tahdo tyytyä tähän, saa tyytyä olemaan ilman.»
Nuo harvat lauseet, jotka tuo vanha, kuivan ja kovan näköinen mies
puhui joukolle, saivat sen ihmeellisesti asettumaan ja nurkumatta
tyytymään osaansa. Sillä hän puhui järkähtämättömällä varmuudella, niin
ettei yhdestäkään sanasta jäänyt vähintäkään epäilystä, että se oli
leikillä lausuttu.
Vielä jaettiin kullekin olkileipä, jossa oli hiukan suurustakin, mutta
siinä liikutellessa ne melkein käsiin hajosivat. Muutamia
pitkämatkaisempia jäi taloon yöksi, toisia meni muihin naapureihin,
toiset taas koteihinsa. Valee oli katsellut ihmetellen sitä kylmyyttä,
jota kirkonvartija osoitti, sekä myöskin sitä, että murina niin hälveni
ja kätkeytyi sydämiin. Ja kun he astuivat takaisin kamariin, ei Valee
saattanut olla puolileikillään huomauttamatta:
»Mutta kyllä teillä on kova luonto.»
Vähään aikaan ei kirkonvartija vastannut mitään, panihan vain kessuja
piippuunsa. Sitten hän huokasi ja sanoi:
»Minä olen havainnut sen, ettei tässä itkulla pitkälle päästä...
Saattanut se on luontokin kovettua.» Sitten hän jäi synkeänä katselemaan
pitkin piipunvartta, silmät melkein ummessa.
Painostava mieliala, joka kumpaakin rasitti, ei poistunut koko
yhdessäolon aikana. Mutta kun Valee jätteli hyvästi, virkkoi
kirkonvartija:
»Sinäkin vanhenet... Vanhana katsellaan monta asiaa toisilla silmillä
kuin nuorena.» Äänessä oli omituinen, hellyydeltä vivahtava väre, joka
sai Valeen katsahtamaan silmänurkkaa kohti, eikö siellä edes kyyneltä
näy?
Ja puristettuaan kovasti vanhan, kovan miehen kättä lähti Valee
kirkonkylän hoitotaloon, missä hänen hevosensa oli.
Oli jo puolihämärä. Kun hän meni rekeänsä vetämään ladosta, takoi siellä
renki paraillaan kiinni ruumiskirstun kantta.
»Kuka siellä on?»
»En tiedä. Joku kulkiain, jonka Siikalahden kestikievari oli löytänyt
taipaleelta... Kaikille sitä pitääkin tässä arkkuja vielä laittaa, mutta
rovasti oli määrännyt.»
»Pienihän se on ollutkin... Tyttökö vai poika?»
Renki veti suutansa salaperäiseen nauruun ja virkkoi kerskaavalla
äänellä:
»Minä katkaisin kirveellä sen koivet, kun ei muuten mahtunut.»
Julmuutta sellaista, mikä ilmeni rengin kerskauksessa, ei Valee ollut
ennen kuullut. Hän jäi pitkäksi, aikaa äänetönnä tuijottamaan poikaan.
Ensimmäinen tajuttava käsite, joka hänessä heräsi, oli se, että hänen
teki mielensä antaa sille hyvästi selkään. Sanaakaan sanomatta otti hän
rekensä pihalle.
»Se olikin vanha äijä ... sääret kuin piipunvarret. Kerran vain kopautin
kirvespohjalla, niin poikki menivät että helähti», kertoi renki perään.
»Jollet sinä nyt pidä leukojasi kiinni, poika, niin minä annan sulle
sellaisen selällisen, että opit edes hiukan ihmisten tapoja, senkin
roisto!»
Poika tukki suunsa kuin myyrä. Hänen mielestänsä oli varsin
kummallista, ettei Varpulan isäntä edes nauranut hänen
miehuullisuudelleen... Ei vain puoletkaan uskaltaisi ruumiin kanssa elää
niinkuin hän, sen hän vissiin tiesi! Ja siksipä isäntä pitikin niin
hyvästi, kun hän oli niin säälimätön ja pelkäämätön käsittelemään
ruumiita, joita kopukasta sai korjata joka päivä...
»Tuollainen mies, vieläpä kun mies!» mutisi hän ja pui nyrkkiä Valeen
perään kun tämä lähti.
Kirstun oli hän nyt saanut valmiiksi. Kopauttaen vielä vasaralla arkun
kanteen alkoi hän viheltää ja läksi pois, jättäen ruumiin siihen
sunnuntaita odottamaan.
Kotiin päästyään piti Valee emäntänsä kanssa pitkän neuvottelun, joka
päättyi siihen, että he päättivät leipoa yhden leipomuksen vähemmän
pettusekaisia leipiä kuin hoitotaloissa tavallisesti näihin aikoihin
leivottiin, ja antaa sen jaettavaksi hautuumaan työväelle.
Kun se päätös oli tehty, suuteli Santra Valeeta. Se tapahtui pitkästä
ajasta, sillä sellainen ei ollut kansan kesken tavallista. Mutta onni,
että saattoi todella jotain tehdä lähimmäistensä huutavan kurjuuden
lieventämiseksi, vaikutti niin hellyttävästä sydämessä, että Valee sulki
vaimon syliinsä ja purki tälle tämänpäiväisten ristiriitaisten
tunteitten tuottaman tuskan kärsimykset ja huolet.