Yleisen hädän ja puutteen kasvaessa oli kunnan jo ollut pakko
loppukesällä perustaa muutamiin kyläkuntiin yleisiä ruokalaitoksia,
missä kunnan varoista keitettiin velliä ja leivottiin leipiä, joita
ilmaiseksi jaettiin suurimmassa hädässä oleville, oman kunnan köyhille.
Jäkälöitä kerättiin ahkerasti, missä niitä vain suinkin saatiin. Petäjiä
kaikkialla kuorittiin leipäaineiksi.
Tuli syksy ja aikainen talvi. Perunoita oli saatu muutamin paikoin
kohtalaisesti hyvin. Mutta kun viljavarat jo edellisinä vuosina olivat
monilta talollisiltakin typi tarkkaan huvenneet, täytyi perunoita jo
syksystä ruveta käyttämään leipäaineiksi, joten saattoi jo edeltäpäin
arvata, että viimeisetkin mukulat olisivat jo syötynä, ennenkuin
päästään puoli-talveenkaan. Meren rannikoilla keksittiin sarain juuret
oivallisiksi leipäaineiksi. Kun ne kuivattiin ja jauhettiin, saatiin
niistä imelän makuisia jauhoja. Monien penikulmien päästä matkustettiin
rannikolle, missä jäätiköllä päivittäin oli kuin markkinat. Laajoista
avannoista harattiin rautahaaruilla juuret ylös. Ja kun kuorma saatiin
kotiin ja uunissa kuivattiin, jyrsivät lapset juuria aivan kuin
makeisia, riemuiten niiden »herkullisesta mausta.»
Keittolaitoksia, joita alettiin nimittää *kopukoiksi*, täytyi talven
tultua yhä lisätä. Lukuisat köyhät perheet joutuivat kohtuullisen
ravinnon puutteessa, usein isän taikka äidin kuoleman johdosta, siihen
tilaan, etteivät kyenneet enää itse lämmitystarpeitakaan hankkimaan,
joten heitä täytyi sijoittaa asumaan keittotaloihin. Kun se tapa kerran
tuli alkuun, siirtyivät sinne monet vanhukset väsyneinä, monet vanhemmat
lapsineen sairaina, ja niiden lisäksi laiskurit, joilla vielä olisi
ollut käytettävänä ansaitsemiseen kunnan tarjoamia aputyökeinoja, mutta
ei ollut halua niihin ryhtyä, koska heillä oli tietona, että
»vaivaisapua pitää saada ilmaiseksi». Sillä tavalla muodostuivat nämä
»kopukat» taudin pesiksi, joissa nälkätauti ja poltetauti alkoivat aivan
erikoisella tavalla raivota. Kun velliä, samoin kuin leipääkin täytyi jo
syksystä alkaen kaikenlaisilla apuaineilla jatkaa, ja kun
asiantuntemattomina apuaineitten sopivaisuutta terveydellisessä
suhteessa ei osattu huomioon ottaa, oli siinä tietysti ensimmäinen syy
sairauteen. Senlisäksi siivottomuus aiheutti kopukkahuoneisiin
myrkyllisen ilman. Jauhoja riitti vähän velliin, vielä vähemmän leipään.
Köyhäin kesken levisi juoruja, että keittolaitosten hoitajat käyttävät
tilaisuutta hyväkseen ja syövät väkineen itsekin pitäjän viljaa.
Köyhillä kehruutettiin, kudotettiin, teetettiin astioita, kauhoja,
lusikoita, rekiä y. m., joista hoitokomitean jäsenet antoivat maksuksi
leipiä, jauhoja ja joskus rahaakin. Palkkio sellaisista valmisteista
oli pieni. Ja kun joku sai mielestänsä kovin mitättömän vähän, syytti
hän komitean jäseniä hävyttömyydestä, petoksesta, köyhäin omaisuuden
varastamisesta. Semmoiset seikat ja juorut synnyttivät myrkyllistä
katkeramielisyyttä. Jos joku hoitokomitean vähemmin onnistunut jäsen
olisikin ollut sellaiseen pienemmässä määrässä syyllinen, olivat
parjaukset monin kerroin kuitenkin liioiteltuja; sen lisäksi saivat
syyttömät kärsiä syyllisten tähden. Varmaa on, että useimmat siinä
toimessa olevat uhratessaan aikaansa, varojansa ja voimiansa yleisen
hädän lievittämiseksi osoittivat alttiutta, jolle osanotto yhteisiin
harrastuksiin parempina aikoina tuskin voi *rakkaudessa* vertoja vetää.
Sillä varkaudesta, kavaltamisesta, vieläpä köyhäin keitosten
myrkyttämisestäkin epäillyissä täytyi olla velvollisuudentuntoa ja
rakkautta, kun he sillä tavoin syytettyinä yhä saattoivat ponnistella
syyttäjäin hädän lievittämiseksi.
Pitäjän omat viljavarat loppuivat alkutalvesta. Kruunulta oli pyydetty
ja saatu jo velaksi, lahjaksikin, mutta ne hupenivat jokaisen mielestä
ihmeteltävän nopeasti. Yhä vaan tarvittiin uusia. Kruununkin viljat
uhkasivat loppua. Kaupungin kauppiaitten viljavarat loppuivat. Pietarin
viljamakasiineista erotti rahdin ajoihin tottumatonta pohjalaista
melkein voittamaton matka. Kyllä senkin matkan muutamat voittivat, mutta
se vilja maksoi rahaa!
Näin ollen täytyi kopukoissa keitosten ja leivosten huonontua.
Yleisissä töissä, joista huomattavin oli hautuumaan kaivu, täytyi
palkkojen, joita jauhoilla maksettiin, yhä pienentyä.
Monilukuisia talollisia joutui vararikkoon ja mierontielle. Kaikki
luotto kerrassaan hävisi.
Kuolevaisuusprosentti nousi nousemistaan. Sunnuntaisin haudattiin 20--30
ruumista pitäjässä, jonka väkiluku nousi 4--5 tuhanteen. Moni tuntematon
mieronkulkija, entinen upea talollinen, köyhän mökkiläisen kanssa sai
hautauksen sellaisessa joukossa usein kenenkään tietämättä kuka hän on.
Vaikka kuulutuksella kirkoissa oli kielletty köyhiä lähtemästä kerjuulle
toisiin pitäjiin, täytyi kiellon pakostakin jäädä kuolleeksi
kirjaimeksi. Mitä välittivät nälkäiset ihmiset, jos saivatkin
vankikyydin! Saihan silloin edes yöpaikoissa leipää. Niinpä virtailikin
niitä ristiin rastiin Etelä-Pohjanmaan suomalaisissa pitäjissä, useimmat
tullen sisämaasta päin, missä puute oli vielä suurempi ja tuntuvampi.
Niitä olisi saanut pitäjän voimalla kyyditä, jos kaikkia olisi tahdottu
kotipaikoilleen palauttaa.
Inhimilliset tunteet ja käsitteet muuttuivat ihmeteltävässä määrässä.
Toinen nälkäinen saattoi katsella toisen kuolemaa heltymättä. Omaa
kuolemaansa harva ajatteli ollenkaan sillä tavalla kuin tavallisissa
oloissa. Sitä ei aina pidetty edes helpotuksena ja pelastuksena
kärsimyksistä, enemmän vaan kuin jonain tavallisena talon muuttona, jota
ei edeltäpäin viitsinyt sen enempää ajatella. Rajaton yhtäkaikkisuus ja
välinpitämättömyys oli tullut aivan yleiseksi. Inhimillinen olemus,
ihminen ajattelevana olentona, näytti ikäänkuin vähitellen haihtuvan,
häviävän ja katoavan ruumiista jo ennen kuin kuolema tuli ja korjasi
pois.
Oli maaliskuu. Siikalahden Mikko oli taas palaamassa Stoltin luota,
jossa hän viime aikoina oli alkanut yhä ahkerammin käydä. Nyt oli
oluttehtaan hirsiä jo ruvettu ajamaan Siikalahden pellolle jokirannalle,
mihin se aiottiin rakentaa, joten puuha nyt oli joutunut julkiseksi.
Mikon luottamus omiin voimiinsa oli tämän vuoden kuluessa paljon
kasvanut. Se seikka häntä aina hiljaisesti harmitti, ettei häntä valittu
vaivaishoitokomiteaan. Näyttääksensä kykyänsä siihen arvosteli hän usein
komitean jäsenten toimenpiteitä, puhui paljon enemmän ja ystävällisemmin
köyhäin kanssa kuin ennen. Hän saavuttikin tarkoituksensa: köyhät
rupesivat pitämään Mikkoa miehenä, jolla olisi kykyä ja halua vaikuttaa
parhaimmalla tavalla hoitokomiteassa. Esteenä hänen valitsemiselleen oli
vain se, etteivät nuo, jotka olivat aina kaikessa tottuneet olemaan
päältäpäsmäreinä, vaikuttaneet Mikon vaalin hyväksi.
Hän itse ajatteli todellakin samaa. Se sapetti häntä kovin, että miehet,
joilla tuskin enää oli mitään *omaa*, saivat olla sellaisissa
kunniatoimissa. Mutta samalla hän jonkinlaisella vaistomaisella
tyydytyksellä tunsi olevansa tulevaisuuden mies.
Stoltin ja Mikon suhde oli muuttunut Mikolle varsin mieluisaksi, hän
kun oli jo pari kertaa tämän talven kuluessa joutunut lainaamaan
Stoltille rahaa. Hän ei enää liiaksi kumarrellut Stoltia, vaan kohteli
jonkinlaisella yhdenarvoisuuden tunteella.
Stolt kuului vaivaisapukomiteaan. Tänään oli Mikko hänelle siitä
pistellyt, ihmetellyt, että mihin ne jauhot joutuvat, kun niitä niin
niukasti köyhillekin annetaan, ja sanonut suoraan, että yleisesti
luullaan, että komitean jäsenet itsekin niistä puuronsa keittävät, --
vaikka ei kapteenia epäillä, oli hän selittänyt. Kapteeni kyllä tiesi,
että häntä muiden muassa epäillään, ja suuttui. Mikko selitti, ettei hän
sillä puheellaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta hän puhui sitä mitä
oli kuullut köyhäin puhuvan heidänkin kylällä; kylän kopukka oli
Hautalassa, josta ne raukat aina tulivat heille nälissään valittamaan.
Kiivaita sanoja vaihdettiin ja erottiin. Mikkoa kovin huvitti, että oli
saanut »sitä herraakin pureskella», kuten hän itse kotiin päin
ajellessaan mielihyvissään itsekseen virkkoi. Hän laski siinä, että
jollei tämä olisi toivonut juuri hänen, Siikalahden Mikon, avulla
pääsevänsä omistamaan puolta oluttehdasta, niin varmaan se olisi
kimppuun käynyt ja ulos ajanut. Mielissään vihelteli hän hiljaa.
Matka jatkui. Yhä pyörivät ajatukset saman asian ympärillä. Vihoissaan
hän kerran oikein ääneen ihmetteli sitä, että jotkut pöllöpäät saattavat
vielä uskoa sitäkin, että ne hoitomiehet eivät ollenkaan ottaisi pitäjän
jauhoja, vaikka ei kenenkään silmä heitä vartioimassa ole. Hän ei
kumminkaan usko! Veroitetaan ja kannetaan sitten vain niiltä, joilla on,
niin että kohta tässä saa viedä ruistynnyrin joka viikko.
Valtaavat lumituiskut olivat nujuttaneet tielle korkeita, paksuja
lumikinoksia, tie oli melkein tukossa. Mikon täytyi ajaa hiljakseen,
joten hänellä oli kylliksi aikaa miettiä, suuttua asiasta toisensa
perään, Tie kulki metsän läpi. Mahtava kuusikko teki juhlallisen,
unettavan vaikutuksen Mikkoon. Kun hevonen käveli, alkoi Mikko torkkua.
Hän säpsähti, kun hevonen äkkiä hypähti tien viereen ja rupesi
kuorsaamaan. Päästyään tolkulle äkkäsi hän tienvieressä kinoksessa
ihmisen suullaan makaamassa. Mikko räiskäytti ohjaksilla hevosta ja ajoi
edelleen. Mutta kohta muutaman sylen päässä hän kuitenkin jälleen
pidätti ja katsoi taaksensa. Rääsyinen miespuolinen olento se siinä
kinoksessa yhä makasi hievahtamatta. Mikko antoi hevosen seisoa, nousi
reestä, laski koiraturkkinsa kauluksen alas ja näytti miettivän. Siinä
tuli hän huomanneeksi, että on hyvin kylmä. Matkaa likimpiin
ihmisasuntoihin oli pari vanhaa virstaa.
Hän näytti hyvin epävarmalta, mitä tässä oikein tekisi, kun istui
takaisin rekeen. Ikäänkuin puoliksi kieltäen, puoliksi käskien äänsi hän
hevoselle:
»Soo...»
Hevonen lähti. Mutta samassa pistäysi tien mutkasta näköpiiriin joukko
kerjäläisiä. Silmänräpäyksessä teki Mikko toisen päätöksen, käänsi
hevosensa takaisin ja ajoi kinoksessa makaavan luokse. Hevonen korskui,
pelkäsi, eikä tahtonut pidättyä seisomaan, kun isäntä nousi reestä ja
rupesi kääntelemään kinoksessa makaavaa. Se oli vanha mies, kovin
heikoissa vaatteissa. Sauva oli vielä kädessä. Suusta oli tullut hiukan
verta, mikä oli jo ehtinyt melkein jääksi kylmettyä.
Mitä tehdä? Henki oli varmaan lähtenyt jo useita tunteja sitten. Jollei
olisi tuossa ollut noita eläviä kerjäläisiä, olisi Mikko jättänyt
siihen, mutta nyt ei tahtonut iletä.
Kerjäläiset ehtivät paikalle.
»Onko se kuollut?» kysyi joku, jolla itsellä ei näyttänyt olevan pitkiä
aikoja jälellä.
»Kuollutpa näkyy olevan, pitäneekö viedä kirkolle?» Mikko päätä kynsien
arveli. Pari poikasta potki kuollutta äijää sääriin.
»Kuollut se on», sanoivat. Vaimo, jolla oli kelkka, istui siihen
lepäämään eikä tullut edes katsomaan. Tapaus ei näkynyt häneen ollenkaan
koskevan.
»Mistä lie tuokin?» arveli mies.
Kukaan ei sanonut siihen mitään. Mies lähti taivaltamaan, sitten pojat,
ja vihdoin vaimo, muutama syli väliä aina jokaisella.
»Olisitte saaneet pitää tätä hevosta niin kauan, että minä saisin sen
rekeen», huusi Mikko perään. Kukaan ei aluksi kääntänyt päätänsäkään.
Mutta sitten suurempi poika palasi ja kysyi: »Olisiko teillä leipää?»
Mikosta tuntui tuo kysymys juuri tällä hetkellä, ja sillä äänellä
lausuttuna kuin poika sen sanoi, niin kummallisesti vaikuttavan tuolla
sisässä, että hän sanaa sanomatta kaivoi reen pohjalta hevosen
apeleivän. Silmänräpäyksessä nousi pojan luisille poskille punaa,
silmistä iski intohimoinen välähdys, kun hän hyökkäsi kiinni leipään,
jonka Mikko aikoi taittaa. Tämä ei osannut olla varuillaan. Poika sai
leivän, pisti sen nuttunsa alle ja lähti juoksemaan. Mikko kirosi,
huusi, mutta poika juoksi vaan. Äiti, jonka ohitse poika ensin pääsi,
ymmärsi puuhassa olevan jotain tavatonta ja huusi:
»Pekka! Saitko sinä leipää?»
Pekka ei vastannut mitään, juoksi vaan. Mutta huuto herätti toisten
huomiota.
»Hääh? Leipää!» huusivat isä ja veli ja rupesivat tavoittelemaan Pekkaa.
Tämä poikkesi vähän ajetulle talvitielle metsään, pienempi veli ja isä
perässä. Äiti heitti kelkan siihen, alkoi yrittää jälessä huutaen
äänellä, jonka synnyttämiä tunnelmia ei osaa selittää, jollei ole sitä
itse kuullut.
»Pekka! Anna leipää äi...»
Siihen hän kaatui suulleen. Ja mitä hän sitten huusi, sitä ei Mikko
kuullut. Mutta jos hänellä tässä olisi ollut toinen leipä, olisi hän sen
vienyt vaimolle. Metsästä kuului hajanaisia huutoja. Kuulosti siltä,
että siellä jo oltiin käsikähmässä... Äiti! oli noussut istumaan
kinokselle ja nojasi leukaa käteen, aivan kuin olisi ollut alla tuoksuva
mätäs ja päällä paahtanut juhannus-aurinko sen sijaan että nyt porotti
pohjolan pakkanen.
Mikko sai vedetyksi ruumiin rekeensä. Hevonen pelkäsi ja pyrki
laukkaamaan.
Siikalahden isäntä oli harvinaisessa sieluntilassa. Kaikki mitä tässä
oli tapahtunut, ruumiin korjaaminen ja leivän antaminen, olivat kokonaan
hänen periaatteitaan ja tapojaan vastaan. Tuntui kuin jokin hyväilevä
liikutus ja tyydytystä tuottava mieliala olisi sittenkin pyrkinyt häntä
syleilemään. Sisässä taistelivat mielipiteiltään vastakkaiset henget, ja
niistä tuo vasituinen, joka siellä ainaisesti sai ylivallan pitää,
tuntui nyt joutuvan alakynteen.
Mikko oli siksi ymmällä, ettei voinut itselleen selittää, oliko hän nyt
tehnyt tuhmasti vaiko viisaasti, vaikka mies yksinomaan sitä vaan
mietiskeli. Hevonen oli lakannut pelkäämästä. Se juoksi hiljaista
hölkkäjuoksua. Jähmettyneen, tuntemattoman vanhuksen ruumis makasi
reenpohjassa kuin kivi. Kasvot olivat jääneet hiukan näkyviin, eikä
ajaja saanut niistä silmiään pois käännetyksi. Mikko ei nyt viheltänyt,
ei nauranut, silmissä vain oli vakava, totinen, kauhusta puhuva ilme.
Viimein hän peitti nuo kasvot loimella, käski hevosen juoksemaan
nopeammasti ja huokasi.
Metsä loppui. Tuolta näkyi kirkko, tässä välillä matala maakumpu, jota
yhdellä taholla erotti kylästä matala metsikkö. Kummulla liikkui
ihmisiä, sieltä kuului ääniä, rautakankien ja kuokkain kalsketta, kivien
vetäjäin pitkäveteisiä huutoja.
Siellä myllerrettiin kiviseen mäkeen uutta hautausmaata.