Nimismies Grönberg ei ollut nukkunut viime yönä silmäntäyttä. Vasta
aamulla 7 tienoissa oikaisi hän itsensä vuoteelle aikeessa hiukan
nukahtaa, ennenkuin lähtisi pitäjälle toimituksiin, joita tälle päivälle
oli satuttu määräämään useampia.
Hän kuuli raollaan olevasta ovesta, että keittiössä joku kyseli häntä,
mutta piika selitti hänen juurikään menneen levolle, »kun oli koko yön
valvonut ja kävellyt ulkona», ja käski vieraan istua odottamaan. Mutta
kun häntä ei unettanutkaan, nousi hän ja meni keittiöön katsomaan.
Siellä istui Karhun Esa.
Mentiin kamariin.
»Mitä asiaa olisi?»
Esa seisoi ovipielessä, huulet jo liikkuivat, mutta kuitenkin piti yskiä
pari kertaa ennenkuin sieltä tuli sanoja.
»Niin ... minä olen tuumannut että ... jos vallesmanni vielä tarvitsisi
renkiä, niin minä nyt tulisin.»
Kaikki tuo tuli niin harvakseen kuin Esan olisi täytynyt pakottaa ulos
jokainen sana aivan erikoisilla ponnistuksilla. Grönberg katseli häntä
vakavasti, ja Esalle näytti olevan tuskallista seisoa siinä. Hän koetti
edes rykiä karaistakseen itseänsä.
»Vai niin», virkkoi Grönberg hetkellisen vaitiolon perästä, »kyllä
minulla jo on renki pestattuna, mutta...»
»No ei sitten...» Esa jo liikahti lähteäksensä.
»Älä nyt mene, istu.»
Esa ei kuitenkaan istunut, mutta paikalleen hän jäi.
»Mitä sinä tahtoisit palkkaa?»
»Mutta jos teillä on renki pestattuna, niin... En minä toisen eteen.»
»En minä sitä tarkoittanutkaan, mutta sille toiselle olisi toinenkin
paikka.»
»Saisko se sen?»
»Kyllä.»
»No sitten. Mitä nimismies itse nyt katsoisi kohtuulliseksi palkaksi?»
Esa kysyi tuota niin arasti, että se melkein kuulosti huokaukselta.
»Hjaa... Kesällä lupasin muistaakseni sataviisikymmentä. Mutta nyt on
toinen aika.»
»Minä en niin paljoa pyydäkään.»
Grönberg katseli nyt hiukan kummissansa Esaa.
»Täytyy mennä melkein puolet alaspäin», sanoi hän arasti.
»Seitsemänkymmentä viisi markkaako?»
»Jaa ... sinne päin.»
Oltiin vaiti. Esa pyöritteli lakkia kädessänsä.
»Tuota», alkoi hän, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään. »Tuota ...
minä olen ajatellut ... että kun teillä varmaan tullaan tänäkin talvena
syömään petutonta leipää, niin ... tuota ... enkö minä saisi ainakin
joskus leipäosaani kotiin lapsilleni... (Tässä syntyi pitempi
äänettömyys, sillä Esa nieleskeli ja Grönberg kuunteli henkeä
vetämättä.) Minä itse söisin sitten täällä kotoani tuotua sekaleipää,
sillä...»
Esan ääni sortui, hän pyyhkäisi lakinperällä nopeasti poskille vierivät
kyyneleet.
»Onko sinulla monta lasta?» kysyi Grönberg hiljaa.
»Kaksi.»
»Joko olette syöneet sekaleipää?»
»Ei, mutta kyllä se nyt näyttää siltä, että talven päälle täytyy.»
»Niin», sanoi Grönberg vastaten Esan äskeiseen kysymykseen, »kyllä saat
sen leivän suhteen tehdä miten itse tahdot.»
»Kiitoksia.»
Oltiin hiljaa. Esa hankkiusi pois, mutta tahtoi vielä selittää:
»Minulla on sellainen, kummallinen luonto, että ... pian minä suutun ja
pian itken.»
Nimismies antoi Esalle vähän pestirahaa, jonka saatuaan tämä poistui.
Jäätyään yksin katseli hän ikkunapielestä vielä Esan perään, raskas ilme
valvoneissa, veristävissä silmissään.
Vähän myöhemmin saapui lautamies, jonka oli määrä lähteä nimismiehen
mukaan pitäjälle, ja pian istuttiin rattailla.
Kuura peitti vielä maata yltyleensä aivan kuin lumikerros. Kerjäläisiä
oli kyllä viime vuosina kiertänyt täälläkin huomattavammassa määrässä,
mutta kun he nyt maantiellä niitä useampiakin sivuuttivat, koski niiden
näkeminen Grönbergiin vielä erikoisemmalla tavalla kuin muulloin. Säälin
tunne oli syvempi ja velvoittavampi. Sitäpaitsi ulosmittaus ja
ryöstötoimitukset nyt painoivat raskaasti mieltä. Kauhean viimeöisen
tuhon vuoksi ovat ihmisten mielet muutenkin murheen ja epätoivon
murtamina. Lain ja oikeuden nimessä on hänen velvollisuutensa vierittää
vielä raskaat lisäpainot monenkin perheen sydämille... Miksi olivatkaan
toimitukset sattuneet nyt juuri tälle päivälle?...
Synkeänä, kapinoiden velvollisuuksiansa vastaan ajoi hän kumppanilleen
sanaakaan puhumatta. Mutta tämäpä katkaisi äänettömyyden:
»Kuinka monta toimitusta herra nimismiehellä on tänä päivänä?»
Viisihän niitä oli, kolme ulosmittausta ja kaksi huutokauppaa.
»Sinne Siikalahden kyläänkö nyt ensimmäisenä ajetaan?»
»Sinne.»
Puhe ei tahtonut sujua. Vähän ajan kuluttua Grönberg itsestään alkoi:
»Meidän *täytyy* luultavasti toimittaa paljon ulosmittauksia tänä
talvena.»
Lautamies ravisti päätään:
»Kyllä, arvattavasti hyvin paljon, ihmiset kun alkavat jo syksystä olla
niin kovin ahtaalla ja ... tämä yö teki nyt lopun, niin että ... mikä
siinä oikein tulleekaan neuvoksi.»
Grönberg johtui kysymään:
»Onko lautamies paljon takauksissa kiinni?»
»Onpahan niihin tullut mentyä.»
Äänestä kuuli kyllä, että asian ajatteleminenkin tuskastutti.
Ajettiin Kuivasen pihaan. Likitienoilla oli Siikalahden Mikko jo
odotellut ja yhtyi nyt joukkoon tupaan mennessä.
Kun tultiin sisään, puki emäntä paraillaan rikkinäisiä kenkiä lapsen
jalkoihin, piika ajoi pieniä, ruuppaisia perunoita vatiin. Nimismiehen
tervehdykseen ei kukaan mitään vastannut. Kaikkialla, lattialla ja
penkeillä, oli niin paljon yhtä ja toista, aina perunakuokasta ja
hevosloimesta kahvikuppeihin ja silkkihuiviin asti, ettei tahtonut jalka
jakautua. Kun ei emäntä käskenyt istumaan, heitti piika perunavatinsa
pöydälle, kävi sysäämässä penkiltä vaatteita ja kamaa kokoon, pyyhkäisi
siten paljastunutta rahia rievulla ja käski istumaan.
Mutta kenelläkään ei ollut siihen aikaa eikä halua. Nimismies alkoi
selittää emännälle, että hänellä olisi täällä ulosmittaus Siikalahden
saatavista, jotka kolmen eri velkakirjan mukaan tekevät yhteensä 156
markkaa korkoineen, ja kysyi, eikö emännällä ole rahaa maksaa niitä.
Emäntä laskeusi käsiensä päälle pöydälle ja rupesi itkemään. Hän itki
niin haikeasti, niin katkerasti, että lapset, toinen toisensa jälkeen
rupesivat tekemään samaa. Grönberg kyllä tunsi, miten huonossa maineessa
talon emäntäkin oli, isännästä puhumattakaan, joka nyt istui linnassa,
mutta sittenkin katsellessa noita turvattomia, syyttömiä lapsia,
tietäessä, että talo kokonaisuudessaan kaikkine tavaroineen nyt pian
olisi pantava vasaran nenään velkojain tyydyttämiseksi, jotka ilman
epäilystä rientävät kaikki saatavansa perimään »kun kauhut ovat
linnassa», valtasi hänet syvä säälintunne. Astuen emännän luokse koetti
hän tätä lohduttaa sillä, ettei *tämä asia* nyt niin suuri ole, että
sitä niin kovasti tarvitsisi surra, ettei hän kirjoita talon kaikkia
lehmiäkään, ei molempia hevosia, vaan koettaa menetellä niin
sopivaisuuden mukaan kuin suinkin mahdollista.
Lapset pelkäsivät Grönbergiä ja huusivat yhä kovemmin.
Emäntä alkoi itkunsa seasta puhua. Hän sanoi kyllä tietävänsä sen, että
hänellä joukkoinensa on maantie edessä ennen pitkää. Syytti Ellaa ja
sanoi, että se on Karin Vennun joukossa juonut omansa ja hänen
perintönsä. Kyllä heillä omaisuutta on ollut, eikä tässä syyttä köyhiä
olla. Aikaa sitten oli hän ennustanut tällaista loppua. Jumalan käsi oli
nyt pudonnut päälle hirmuisena ja rankaisevana. Mutta minkä tähden
Jumala rankaisee syyttömiä lapsiraukkoja? -- sitä ei hän ymmärtänyt.
Siikalahden Mikon oli alussa, kun emäntä itkemään rupesi, tehnyt mieli
ruveta selvittämään tälle, että olisi ollut mukavampi jo ennen murehtia,
että tässä onkin eletty aivan niinkuin viimeistä päivää ja että kyllä
emäntä on ollut aivan samanlainen kuin isäntäkin. Mutta kun ei Sanna
sanallakaan syyttänyt häntä, ei muita, Ellan selkään vaan syyt sysäsi,
kun sen itku oli niin katkeraa ja nähtävästi pulppusi ulos murtuneesta
sydämestä, ei Mikkokaan puhunut pahaa sanaa.
Hiljaisina, surullisen mielialan vallitessa, toimittivat he
kirjoituksen, merkiten kolme lehmää -- neljäs jätettiin taloon -- ja
toisen hevosen nimismiehen kirjoihin. Se käytiin vielä emännälle
ilmoittamassa ja lähdettiin pois.
Nyt ajettiin mökkiläismäelle. Siellä oli myytävä Tuomi Kustaan lehmä
Siikalahden Mikon saatavasta. Mikko käveli nimismiehen rattaitten
vieressä ja kertoi, että ei hän olisi tältä Kustaalta hakenutkaan
saatavaansa, mutta kun se oli häntä niin hävyttömästi haukkunut erään
kerran tässä kesällä, kun hän, siitä »vain kauniisti muistutti». Hän
suuttui ja pani hakemukseen.
Jos Mikko olisi osannut aavistaa, että se hymy, joka oli nimismiehen
huulilla, tulkitsi halveksimista ja ylenkatsetta, ei hän varmaankaan
olisi juttuansa ja syitänsä niin seikkaperäisesti kertonut. Mutta hän
luuli hymyn merkitsevän vallan toista ja siinä innossa hän, kun päästiin
Kustaan mökin kohdalle, sanoi:
»Ei niiden sellaisten köyhäin ja työväen sovi antaa silmille lentää,
niitä pitää vähän nöyryyttää ja opettaa niin että... No, kyllä ne saavat
tänä vuotena nenäänsä, saavat jo!»
Nimismies pysäytti hevosensa kujalle ja antoi lautamiehen sitoa sen
kiinni vieressä olevaan aitaan. Siitä he kävelivät soukkaa käymäpolkua
Tuomi-Kustaan mökille, jonka luona kivillä istuskeli jo muutamia
ihmisiä.
Grönberg meni tupaan. Esiriputtomassa sängyssä makasi nuorenpuoleinen
vaimo ja itki. Köyhyys irvisti joka nurkasta.
Vaimo oli nuori, eikä ruma. Puna nousi hänen poskilleen, kun nimismies
astui sisään. Hämillään suunnitti äiti katseensa äsken syntyneeseen
pienokaiseen, joka makasi hänen vieressään. Tuolilla sängyn luona istui
Karhun Esan Liisa, reipas, hyvännäköinen eukko, ruumistansa huojutellen,
ja suhditti kahta vanhempaa lasta, jotka taistellen jonkun mitättömän
kapineen omistus-oikeudesta kinailivat pöydän luona. Muuten tuvassa
oikeastaan ei ollut paljon mitään.
Nimismiestä liikutti.
»Teillä on pieni lapsi, -- äsken syntynyt?» kysyi hän.
Niin oli, neljän vuorokauden vanha, ja hän, äiti, oli niin heikko, ettei
ollut kyennyt nousemaan.
Missä mies oli? -- Eiköhän se siellä ulkona? juuri hän tässä oli...
Vaimo silmäili ikkunoihin päin, ja Esan Liisa, joka näytti hyvin
tomeralta ja toimelliselta, nousi ilmoittaen, että hän menee sitä
katsomaan. Mutta ovella seisahti, kääntyi nimismiehen puoleen, niiasi
nöyrästi ja kuiskasi punastuen jotain. Grönberg ei kuullut, minkä vuoksi
hän kumartui likemmäksi ja kuuli mitä tämä kuiskutti. Sen johdosta
nimismies hiukan nyökäytti päätänsä ja lähti ulos.
Tuo samainen nikkari-Esan vaimo talutti navetasta punakirjavan
sarvipäälehmän. Muutamia huutajia kerääntyi sen ympärille
tarkastelemaan.
»Laihapa se olikin!... ei ole antanut ruokaa sitten kun kirjoitettiin»,
kuului Siikalahden Mikon tuttu ääni. Ja toimessaan läheni hän lehmää
tarkastelemaan ja tutkimaan.
»No, mitä tarjotaan tuosta koutikosta sitten?» kysyy nimismies.
»Koutikosta kylläkin!» naureskelee Siikalahden Mikko. »Pahus, kun olet
laihduttanut ja piinannut tuota elukkaa sitten kun se kirjoitettiin»,
sanoi hän navetan seinustaa vasten nojailevalle miehelle, joka siis oli
lehmän omistaja, Tuomi-Kustaa. Kustaan otsalla väreili ensinnä
jonkunlainen kuohahtanut ilme, mutta kohta se muuttui ivalliseksi.
»Olisitko tuota sinäkään lihottanut?» arveli.
Mutta Mikko ei enää kuullut, sillä hän oli takertunut lehmää huutamaan.
Ja Esan Liisa, joka piteli lehmää kytkyestä, lisäili aina markan Mikon
markan päälle, oli tomeran näköinen ja toimitteli rehevää. Se näkyi
nostattavan Mikon aatamia.
»Karhun Esan Liisapa se näkyy aikovan saada lehmän», sanelivat akat. Ja
kun alettiin mennä yli 15 markasta, silloin jo näki, että Siikalahden
Mikko ei ajatellut ystävällisiä ajatuksia Esan Liisasta. Kun hän lisäsi
16:nnen markkansa, ilmeni hänen suupieleensä ahneuden piirre hyvin
selvänä. Liisan oli 17:s.
Kun ruvettiin menemään yli 20:n, alkoi Liisa nähtävästi hätäillä,
hapuillen ja epävarmana käänsi hän katseensa tuonne kivelle, missä
parin muun naisen kera istui Märkäsen Annikka. Mutta sittenpä hän kohta
reipastuikin.
»Olkoon viisikolmatta!»
»Kolmas kerta.» Nimismies löi puupalikalla kytkyen kantaan.
»Ei», väitti Siikalahden Mikko, »vallesmanni löi kesken. Minä olisin
vielä lisännyt. Pitää ottaa ylös.»
Grönberg käänsi hänelle selkänsä ja Liisa veti lehmää navettaan.
»Liisa sai lehmän», sanoivat.
Mutta kun Liisa tuli navetasta, pyyhiskeli hän silmiänsä. Liisan käy
sääliksi viedä toisilta ainoata lehmää, arvelivat.
»Sinnekö jätät? Etkö viekään kotiisi?» kyselivät.
Mutta Liisa meni navetan taakse, ja sinne Märkäsen Annikkakin meni. Ja
kun Liisa tuli takaisin, vei hän rahat nimismiehen käteen. Ympärillä
seisovista muutamat olivat peränneet siksi tarkoin, että kuiskeena pian
levisi tieto, että Liisa olikin lehmän huutanut Märkäsen Annikalle, joka
sen nyt maksoi ja jätti Kustaalle. Syykin ymmärrettiin. Kustaan akka oli
ollut Märkäsessä piikana monta vuotta ja Annikalla oli sen kanssa hyvät
välit. Kun siinä sitten Annikkaa ruvettiin peräilemään, että mihin se
meni, oli hän jo tiehensä juossut. Mutta kun hidasluontoinen Kustaa ehti
asian oikean laidan käsittää, käveli hän sanaa sanomatta navetan
vieressä olevaan heinäsuojaan, toi sieltä sylillisen nevaheiniä ja vei
kirjukan eteen. Posket vavahtelivat liikutuksesta, kun lähti tupaan
tapauksesta akalle kertomaan.
Mutta Siikalahden Mikko paneskeli ja hyhkyi itsekseen, väänsi
kiukkuisesti mälliä poskessaan ja läheni vielä nimismiestä, joka oli
lähdössä.
»Tuleeko se saatavani nyt täyteen tuosta?»
»Ja jos jäisit paria, kolmea markkaa vaille?»
»Kyllä sitä tarvitsisi omansa saada tällaisina aikoina... Onpa siellä
heiniäkin, joita olisi sopinut Ja olisin minä vielä lisännyt sen
lehmänkin hintaan.»
»Voi sinua, voi sinua», äänsi nimismies ja lähti kävelemään poispäin.
Ihmiset olivat jo hajonneet. Mikko sieltä kaikkein viimeisenä poistui
katkerat ajatukset mielessä. Tällaiset pienet vastoinkäymiset ja toisten
halveksimiset häntä eivät masentaneet, ne kiukuttivat. Hän tunsi nyt
ihmisiä vihaavansa oikein todenteolla. Synkeästi katsellen saapui hän
tielle samassa kuin lautamies juoksi takaisin hakemaan ruoskaa, joka oli
unohtunut siihen, missä hevonen oli ollut kiinni.
»Onko vielä muita huutokauppoja tänään?» kysyi Mikko.
»On. Etkö sitten ole kuullut, että Kariniemen Matin talokin tänään
myödään? Lähde huutamaan.»
»Ohoo! Vai niin!» Mikko oikein vilkkaasti huudahti, ja mieli näkyi
paremmaksi menevän. Hän aikoi sanoa sille lautamiehelle vielä, että
niitä taitaa tulla oikein runsaasti myytäväksi taloja tänä talvena,
mutta ei enää ehtinyt, kun tämä juoksi pois.
»Vai jo se meni Kariniemikin vieraalle», pakisi hän itsekseen. Ja vähän
ajan kuluttua, ihastuneena lyöden reiteensä:
»Ai saakeli! Siinä saa taas Hautalan Jannekin housuillensa!»
Nyt oli jo katse muuttunut iloisemmaksi. Kaivaen piipusta tuhkat
poskeensa älähti hän vielä:
»Saapa nähdä, kuinka Jannen käy tänä talvena.»
Hymyilystä näki, miten Mikko otaksui sen käyvän, ja vielä paremmin
siitä, että hän alkoi suurilla pieksuillaan yhä lujemmin mossautella.
Kun Mikolla nyt oli jotain niin innostavaa mielessä, paineli hän
jalkojaan lujemmin maahan. Hänestä tuntui, että niin varmalla pohjalla
oleva mies saisi painaa hiukan enemmänkin... Sylki ja alkoi viheltää.